”Kallon poraus”;korvaleikkaus siirtyy :(

Vaikka ollaan jo keskiviikon puolella haluan vielä ennen pehkuun siirtymistä kirjoittaa tämän postauksen(niin kuin päivällä ei ehtis). No ilta vierähti Terveysillassa, jossa Tommi Sundqvist kertoi miten luonnollinen ravitsemus on auttanut häntä suolistosairaudessaan. Nykyisin ei joudu käyttämään lääkitystä laisinkaan ja vielä muutamia vuosia sitten mies oli todella huonossa kunnossa epäonnistuneen suolistoleikkauksen jälkeen. 
Tommin osuuden jälkeen Jaakko Halmetoja jatkoi alkuperäisestä jaluonnollisesta ravitsemuksesta korostaen ennen kaikkea laatua siinä mitä eniten syömme. Muistutti myös bagteerien tärkeydestä. Nuorella miehellä tuntui olevan valtavasti tietoa ja asialleen omistautumista. Tauon jälkeen Christer Sundqvist jakoi omia terveys- ja ravintovinkkejään. Väliin kuulimme pianistin musisointia. Christerkin korosti ruuan laatua ja lisäaineettomuutta. Terveysillan antiin varmastikin palaan ihan omalla postauksella aikanaan, viimeistään sairaslomani kuluessa. Ja tästä päästäänkin aiheeseen minkä halusin tulla vielä yösydännä teille kertomaan. Nimittäin tänään saapui Hussilta kirje, jossa ilmoitettiin korvaleikkaukseni ajankohdan siirtymisestä. Senhän piti olla 24. päivä, mutta onkin viikkoa myöhemmin 1. joulukuuta lääkärin aikataulumuutoksien vuoksi. Noh, eipä sille mitään voi! Harmittaa vaan kun olen ehtinyt asiakkaiden kanssa sopimaan hoitoajoista jouluviikolle jne. Nyt joudun ne perumaan ja rytmittämään asiat uudelleen. No onneksi leikkaus ei kuitenkaan viivästy tuota pidempään.
Kuten taisin viime postauksessa kirjoittaa, vielä ei jännitä erityisemmin. Pitää paikkaansa. Suorastaan odotan toimenpidettä, koska sen jälkeen suurella todennäköisyydellä kuulo kohenee myös oikeassa korvassa. Jos kuljen opastuksessa, normaalisti kävelen mieluiten oppaan vasemmalla puolella pitäen hänestä oikealla kädellä kiinni. Nyt tuon oikean korvan huonon kuulon vuoksi kuulemisen kannalta on parempi olla oppaan oikealla puolella. Kuulee huomattavasti paremmin. Tällä on merkitystä erityisesti häliseviss’ä paikoissa. Toinen missä oikean korvan heikkokuulo häiritsee/ärsyttää on opaskoiran kanssa liikuttaessa ihmisen mukana ollessa. Ns. peesari kävelee yleensä koirakosta katsottuna takaoikealla ja se on tällä hetkellä ehkä se heikoin kuuloalue minulle. No onneksi ei ole ollut nyt harjoteltavia reittejä tms, mutta esim. avokin kanssa lenkkeillessä homma häiritsee todella. Avokilla vielä matala ja hiljainen ääni, joten keskustelu on välillä aika hupaisaa. Että miksi sitten ihminen kävelee opaskoiran kanssa liikuttaessa siellä takaoikealla? Noh, tarkoitus on ettei se ihminen häiritse koiran työntekoa, eikä koira ottaisi siitä näkevästä liikaa tukea päätöksilleen. En oikein osaa asiaa paremmin selittää.
Joka tapauksessa odotan kovasti leikkausta ja helpotusta moiseen asiaan. Toiveet on korkealla, silti yritän olla realistinen ja jalat maassa muistaen kaiken olevan mahdollista. Ja ihan pakko tunnustaa myös, että fyysisesti kaipaan maalipalloa joskus ja olenkin miettinyt pitäisikö vuoden vaihteen jälkeen käydä kokeilemassa miltä pelaaminen lähes vuoden tauon jälkeen tuntuu. Asiaa täytyy mutustella ja makustella, mutta tuolla jossain kutittelee hivenen. Aika näyttää mitä sille kutinalle tapahtuu 😀

Läppärin kotiin paluu ja metkutteleva Harmaakuono

Mun läppäri kotiutui eilen. Ystäväpariskunta vietti täällä koko iltapäivän ja alkuillan. Täällä piti vielä asentaa pistenäyttö, tulostin, sähköposti, langaton verkko jne. Pistenäytön ryökäle ei meinannut olla yhteistyöhaluinen, joten sen kanssa sai taistella tuntitolkulla. Kiitos ystävälle, että jaksoi moisen urakan. Tosin mukana taisi olla myös ammattiylpeyttä ja päättäväisyyttä, että homman on toimittava. Ja iltapäivän mittaan hieroimme myös vieraamme, joten ei aika ihan koko aikaa tietokoneella mennyt. Joka tapauksessa nyt tää taas toimii ja voin palailla tänne blogimailmaankin lukemaan ja kommentoimaan, ja luultavasti myös postaamaan itsekin aktiivisemmin.
Kiintolevyhän se oli paskana, joten tähän jouduttiin vaihtamaan uus kiintolevy. Eilisiltana istuin tässä tutkaillen mitä kaikkea menetin ja mitä taas en. Valitettavasti menetin lähinnä tunnesyistä tärkeitä tiedostoja kuten äänikuvat Sydneyn paralympialaismatkasta. Ne harmittaa ihan vietävästi, mutta onneksi säilyi esim. luentomateriaalit, viimeisimpien matkojen äänikuvat jne. Sähköposti tuhoutui täysin, joten ihmisten osotteet tms. katosi, mutta ne nyt onneksi saa takaisin. Parasta kuitenkin, nyt läppäri toimii (ihanaa) ja olen täällä taas 😀
Viime maanantaina hivenen vedin lokakuuta yhteen ja se ei valitettavasti mitään ilahduttavaa luettavaa ollut. Noh, nyt marraskuun alusta olen vähän aktivoitunut ja saanut JOPA kolme liikuntasuoritusta. Lauantain liikuntasuoritukseen sain kunnon pidennyksen Harmaakuonon ottaessa ohjat käyttöönsä 😀 Lähdimme kiertämään tuota tuttua lenkkiä ja sieltä palasimme kotoa vähän matkan päässä olevaa tietä pitkin. Päätin, että kävellään tien päähän ja kierretään oikean kautta kotikulmille. Harmaakuono päättäväisesti kääntyi vasemmalle. Ajattelin, että voimme tehdä sieltä kautta pidennyksen. Noh, kävelimme jonkin matkaa ja vasemmalta löytyi tie kuten pitikin, mutta kas perkule, ei se sitten ollutkaan se tie mitä luulin. Ja siitä se sitten alkoi, Harmaakuono pyöritti mua n. kilsan päässä kotoa, ja ilmeisesti samoja katuja pitkin. Yritin eräältä naiselta kysyä apua, mutta hän otti nopeammat askeleet käyttöön ja häipyi L Noh, ei muuta kuin matka jatkui. Yritin ymmärtää missä olin, mutta olin jo niin pyöritetty, että en tiennyt. Lopulta vastaan tuli ystävällinen koiran ulkoiluttaja ja sain tietää millä tiellä olin ja vielä senkin kummassa päässä. Noh, totta kai kodistamme katsottuna siellä kauimmaisessa päässä 😀 Nyt oli kuitenkin suunta mihin lähteä ja tieto mitä pitää koiran löytää. Ja kyllähän se oikea tiekin lopulta löytyi ja poika toi kotiin. Vajaan tunnin lenkistä tuli kahden tunnin mittainen, joten Harmaakuono huolehti meikäläisen ulkoilutuksesta 😀 Kotona tee maistui hyvältä 🙂
No nyt ehkä ihmettelette, että häh, voiko opaskoira toimia noin? Kyllä se vaan voi… Tosin Harmaakuono on tehnyt tuota tosi vähän. Ollaan täällä asuttu miltein kolme vuotta ja tämä oli eka kerta. Nuorilla koirakoilla tuota sattuu enemmän yhteistyön alkuvaiheessa, luottamus kun puolin ja toisin ei ole vielä ihan priimaa. Nämä metkut taitaa taas olla näitä vanhan koiran metkuja. Avokki tosin epäili herran osottaneen mieltään, kun aamuruoka oli kooltaan pieni. Noh, mene ja tiedä. Joka tapauksessa tällaista velmuamista on ollut vähän havaittavissa. Jos teemme tuon lenkin ja en halua toiselle kierrokselle poika vie usein ohi tiestä mistä päästään suoraan meille. Tuo sen sijaan tuolta mistä nytkin tulimme ja jatkoimme vaan sen tien päähän. Ollaan vähän ihmetelty, että mikä on kun suoraan kotiin ei voi tulla.
Lauantaina valmistimme pitsaa. Siitä tulikin muhkea ja paljon täytettä. Pekonia, kanaa, juustoa ja ananasta, pohjaan tomaattipyrettä. Avokki oli innoissaan, niin herkullista se oli. Olihan se toki paljon parempaa kuin kaupan valmisversiot tai edes valmispohjaan tehdyt, mutta kyllä mun on tunnustettava ettei pitsa ole mulle mikään erityinen herkku. Eilen söinkin falafeleja tomattikastikkeella ja hyvää oli. Avokki veti pitsan loppuun. Tänään se valmisti hirvikäristystä säilykkeestä ja keitettyjä perunoita mun ahertaessa töiden merkeissä. Hassu viikko, kaikki asiakkaat osui tälle päivälle. Tokihan puhelin voi vielä soida, mutta tällä tietoa näin. Noh, huomenna illasta menen taas luennolle ja torstaina Tampereelle Apuvälinemessuille, jos työkalenteri pysyy tyhjänä. Työt menee kuitenkin tällä hetkellä etusijalle, koska reilun parin viikon päästä alkaa sitten sairasloma korvaoperaation jälkeen. Jännää, siihen on se reilu kaksi viikkoa ja ei oikeastaan jännitä vielä yhtään. Noh, nyt tiedän mitä siellä tapahtuu ja miltä se kaikki tuntuu. Täytyy vaan toivoa, että kaikki menee yhtä hyvin kuin keväälläkin.
  

Pari koira-aiheista vinkkiä :D

Ennen vinkkauksia haluan toivottaa uuden lukijani tervetulleeksi mukaan Hepan matkaan 😀 Joten, mukavaa Joanna kun olet löytänyt tänne ja jäänyt paikalle!

Viime viikolla ykköseltä lähetettävä Puoli seitsemän-ohjelma seurasi miten Kaisa Penttilän elämä muuttui Sepi-nimisen opaskoiran myötä. Tiistain pätkässä Kaisa liikenteessä ja keskiviikkona studiossa Sepin kanssa haastateltavina.

Ti 25.10: http://areena.yle.fi/video/1319559699854

ja ke 26.10: http://areena.yle.fi/video/1319646393130

Ja te joita kiinnostaa koirien terveydenhuoltoon liittyvät asiat, vinkkaan tulevana tiistaina järjestettävästä tapahtumasta. Helsingin ja Uudenmaan Opaskoirakerho järjestää eläinlääkäri-illan, joka nettiradioidaan. Eläinlääkärit Merja Dahlbom ja Lena Lind vastaavat kysymyksiin. Olen ennakkoon saanut kysymyksiä lääkäreille lähetettäväksi ja tämän lisäksi paikalla olevilla on mahdollisuus esittää lisäkysymyksiä. Eli, jos kiinnostaa tapahtuma alkaa tiistaina 1.11. klo 17.00 ja nettiradiointilinkki on tässä http://pro.nkl.fi:8000/iiris.mp3.m3u Ei muuta kuin mielenkiintoisia kuunteluhetkiä.

Ja lopuksi läppärin kuulumiset: kiintolevy paskana!!! Tilattu perjantaina uusi vakuutuksen kautta ja ystäväni arveli onnistuvansa pelastamaan – ainakin osan koneen syövereissä olevasta materiaalista. Tärkeinmät mulle olisi ehdottomasti äänikuvat, luentomuistiinpanot, valokuvista onkin onneksi varmuuskopiointi!!! Uus kiintolevy saapunee tiistaina, jonka jälkeen käyttöjärjestelmän asennus ja tuo vanhan kiintolevyn materiaalin pelastusyritys!Tällä rouskulla pärjäilen joten kuten, mutta te joilla on tuo turvallisuustarkistus en pysty kommentoimaan. Näinä päivinä olen lukenut blogeja tosi vähän, koska tämä rousku on hitaista hitain, joten lukufiilikset ehtii mennä ohi moneen kertaan odotellessa sivun latautumista, mutta kunhan taas läppäri kotiutuu aktivoidun kommentoimaan ja lukemaan taas.

Fiilistelyä myöhäisiltaan

Millasia ajatuksia tai tunteita sinussa herättää otsikko ” Satavuotias brittijuoksija tähtää maratonille”? Entä kyseisen juoksijan kommentit? ” Singh kertoi kanadalaislehti The Globe and Mailille, ettei hän ajattele ikäänsä.
”Ensimmäiseksi on päästävä siitä käsityksestä, että on vanha”, hän sanoi.
”Toisekseen, joissakin maailman osissa ihmisiä kuolee nälkään, mutta länsimaissa
ihmiset kuolevat ylensyöntiin. He eivät harjoittele riittävästi
kuluttaakseen tarpeeksi. Syömme elääksemme, emme elä syödäksemme”, hän
huomautti.
Singh kehotti haastattelussa etenkin iäkkäitä ihmisiä olemaan luovuttamatta
liikkumisen suhteen.
”Monet ovat riittävän innokkaita nostamaan takamuksensa, mutta mielelläni
näkisin vielä useampien tekevän niin. On yksi asia sanoa olevansa innokas, mutta
toinen asia todistaa se – todella tehdä jotakin”, hän sanoi.”

Fauja Singh aikoo juosta Toronton maratonin ja on lähiviikkoina rikkonut kahdeksan juoksumatkan mailmanennätykset ikäluokassaan. Kukaan satavuotias ei ole aikaisemmin juossut maratonia. ”Turbaanitornado-lempinimellä tunnetun Singhin hallussa on jo yli
90-vuotiaiden maratonjuoksun ennätys, kertoo CNN. Ennätysaika oli viisi
tuntia 40 minuuttia,
ja sen Singh juoksi 92-vuotiaana vuonna 2003.” Tämä teräspappa on Intiasta lähtöisin ja asunut Briteissä 20 vuotta. Aloitti kilpajuoksun 89-vuotiaana pitääksensä itsensä liikkeellä vaimonsa ja poikansa kuoltua. Että aikas teräsvaari ja asenne kohdallaan 😀 Tuollaisen vanhuuden kun saisi jokainen, olla hyvävoimainen, hyväkuntoinen loppuun asti. Ja ihan jokaiselle juoksua harrastavalle ja juoksun aloittamista harkitsevalle voidaan todeta, kyllä voit juosta, pystyt juoksemaan. Tämä uutinen osoittaa sen 😀 Artikkeli löytyy kokonaisuudessaan www.hs.fi. Toronton maraton on juostu kai tänään. Olisikin mielenkiintoista tietää miten tälle 100-vuotiaalle kävi.

Ja sitten vähän tuosta koiraherrasta, joka joulukuussa täyttää sen kymmenen, onko sitten ihmisen iässä 70v??? Mene ja tiedä. Eilen ei kuitenkaan ikä tuntunut paljoakaan painavan. Olimme Hyvinkäällä sijaitsevassa Koirakylpylässä Opaskoirakerhon kanssa. Espoon Leijonaiset mahdollistivat retken sinne, joten isot kiitokset heille koirien relaushetkestä. Ryhmämme oli iso, melkein 20 koiraa. Meidät jaettiin neljään ryhmään ja uintiaika oli per koira 30 min. Harmaakuono hyppi altaaseen, kuulemma loikkasi sinne onnellisena. Ei paljoakaan viihtynyt altaan laidalla ja jotkut ihmettelikin miten se on niin hyväkuntoinen. Täytyy kyllä itsekin liittyä kummastelijoiden joukkoon. Lämpimällä säällä ei kuunaan päivänään olisi uskonut sen riehuvan tuolla tavoin kuin eilen päästeli höyryjä pihalle. Ja miten se olikin niin ikionnellinen. Tänään kuitenkin jaksoi painaltaa seittemän kilsan lenkin. Välillä vähän hissutteli, mutta silti aikaa saatiin menemään vaan 70 min, joten kymmenen minsan kilometrivauhdilla mentiin. Olen todella tyytyväinen ja iloinen. Mun Harmaakuono on niin ihana!!! Ja on aivan huippua miten se jaksaa liikkua. Tiedän kuitenkin kevät ja kesä saapuu aikanaan ja todennäköisesti vauhti hiipuu, mutta nautitaan nyt näistä reippailuista eikä surra ennen aikojaan.

Tänään lenkin ja ruuan jälkeen avokki hiero mun niskaa puolisen tuntia ja sen jälkeen oli pakko ottaa tirsat. Rentoutti ihanasti. Oli pyydettävä sohvalle välly päälle päivänokosten ajaksi. Niska oli ja on todella jumissa. En ymmärrä miten olenkin sen saanut tälläseen kuntoon. En tiedä voisiko olla vaikutuksensa noilla korvaongelmilla. Yrittää pinnistellä kuulla ja kun toisella korvalla kuulee HUOMATTAVASTI paremmin päätään kallistelee ja kääntelee sen mukaisesti ja jumittaa lihaksensa. Ai että miten onkaan turhauttavaa. Tietää, mutta silti… No jospa leikkaus toisi aikanaan helpotusta koko asiaan. Odotan operaatiota ja olen edelleenkin ihan fiiliksissäni kun nyt tiedän milloin se on.

Alakulon jälkeen endorfiininen viikonloppu

Viikolla näytti jo tosi pahalta, että alavireys ja paska fiilis palaavat. Keskiviikko ja torstaikin olivat aika surkeita päiviä. Mitenkään ei fiilistä helpottanut keskiviikon ja torstain välisen yön valvominen. Avokille pohdin asiaa varmasti kyllästymiseen asti, koska aloin vähän huolestumaan itsestäni. Ei kai sateinen ja matalapaineinenkaan sää ihan niin matalaksi mieltä saa, vai saako? Suurinpana syynä kuitenkin ehkä pidin ja pidän etten ollut tavannut ystäviä pitkiin aikoihin ja tuli jotenkin hyljätty olo. Kovasti mietinkin miten saada entinen sosiaalinen elämä takaisin. Ei yhden harrastuksen lopettaminen voi jättää näin kamalaa tyhjiötä. Se ei saa olla niin. Tilalle on pakko löytyä uutta ja uusia ihmisiäkin. En kuitenkaan halua ”tyrkyttää” itseäni liikaa mihinkään ja kenenkään seuraan, jotta en olisi rasitteeksi. Silti kaipaan sosiaalisempaa elämää mitä minulla nyt on. Onneksi kuitenkin asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella. Ehkäpä siis tämäkin. Synkistely ei ainakaan auta asiaa millään tasolla, päin vastoin.

Onneksi nyt tuntuu paljon paremmalta ja toiveikkaammaltakin, joten luotetaan siihen, että saan elämään lisää virikkeitä ja sosiaalista toimintaa. Liikunnan riemunkin olen saanut takaisin. Viikkoon tuo liikuntahaastekaan ei edennyt yhdelläkään suorituksella. Junnasin 11 suorituksessa, mutta nyt olen onneksi ryhdistäytynyt ja saanut kolme suoritusta lisää 😀 Perjantaina sauvoimme melkein puolentoistatunnin lenkin Harmaakuonon ja Aa:n kanssa. Sään suhteen sattui todella hyvä tuuri. Vaikka tummia pilviä purjehti taivaalla saatiin nauttia auringon paisteesta. Lenkin jälkeen kauppaan ja irtotiskistä tuli ostettua kalliita herkkuja: viininlehtikääryleitä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kalleimpana katkiksia mangochilimajoneesissa. Eilisiltana saunan jälkeen valmistimme tapaslautaset ja vietimme herkkuhetken. Herkut ehkä vähän kaipasivat viiniä, mutta ei avattu pulloa. Jälkkäriksi teetä ja palat Lindin tummaa suklaata kirsikalla ja chilillä. Päivällä aikasemmin oltiin reippailtu seittemän kilsan lenkki. Aamusta hieroin yhden asiakkaan ja kun ulos lähtöä suunnittelimme taivas avasi hanansa jälleen kerran. Onneksi sää kuitenkin poutaantui ja iltapäivällä kalakeiton jälkeen saimme nauttia vauhdista ihanassa syyssäässä. Mä olen ikionnellinen siitä miten Harmaakuono jaksaa taas kulkea reippaasti ja innokkaasti. Opastaessaan häntä heiluu pystyssä ja koira vaikuttaa ja kuulemma myös näyttää onnelliselta.

Syksy näytti tänään niitä parhaita puoliaan kun lähdin parin ystäväni kanssa ratsastamaan. Meillä oli taasen 90 minuutin issikkavaellus. Mulla oli aivan ihana taluttaja, joka neuvoi ja ohjasi miten toimia itsenäisesti hevosen kanssa. Myös vaelluksen vetäjä kiinnitti hyvinkin oleellisiin juttuihin huomiota. Nyt luulen ymmärtäväni ja jopa osaavani toimia töltissä oikein. Ainakin syvät vatsalihakseni ilmoittavat olemassa olostaan :DJa muutenkin tuntui siltä, että sain omaa kehoa hevosen liikkeisiin nyt paljon tehokkaammin mukaan. Pitkä alamäkikään ei hirvittänyt yhtään, ja suurimmaksi osaksi uskalsin istua pitäen vain ohjista kiinni, enkä satulan reunasta. Tuo muutos tuli jo tosin ratsastaessa Joutsassa kesälomallamme. Nyt alamäissä ja töltissäkin homma onnistui. Taluttajalta sai mukavasti koko ajan palautetta milloin menee hyvin ja milloin pitäisi jotain parantaa. Haluaisin mahdollisimman pian saman taluttajan kanssa opettelemaan lisää!

Säästä piti kirjoittamani. Ihan loistava auringonpaiste, ja se mölliskö lämmitti aivan ihanasti. Hepan selässä tuli välillä jopa vähän kuuma. No lämmin varmasti tuli myös kropan tehdessä oikeasti töitä. Hevoseni oli vähän laiska, joten pohkeita töltissä sai antaa ihan tosissaan… Oli kyllä ihanaa, haluun pian uudestaan!

Kirjoitinkin viikko sitten, että tehdään sunnuntaisin vuorotellen ns. parempaa ruokaa. Tänään oli mun vuoro, joten tarjolla oli perunamuussia johon loraus luomumaitoa ja voita sekä juustoraastetta. Uunissa paistui karitsan pihvikkäät punaviinimarinadissa. Paistovuuan laitaan jäi mukavasti tilaa kirsikkatomaattien puolikkaille ja suippopaprikalle. Ja sit oli tietysti vihersalaattia. Tultiin siihen tulokseen, että tämä oli ”sunnuntaiaterioista” onnistunein tähän mennessä. Liha oli juuri sopivan kypsää ja maukasta. Avokki fiilisteli pottumuussia ja kasviksia. Kaikki oli kyllä tosi hyvää. Mä en kuitenkaan jaksanut syödä kuin yhden pienen pihvikkään, kauhallisen muusia ja kasviksia 😀 Avokki vetäs kyllä pari pihviä ja muusia isot kasat. Mulle on huomiselle annos valmiina. Jälkkäriksi Aino-jäätelöiden Luonnon aineista-sarjan pähkinä-marja-vaniliajäätelöä pienet palat. Tuollaisten herkkujen jälkeen oli syytä vielä pistää tossua toisen eteen ja täyttää keuhkonsa raikkaalla syysilmalla. Lähdin Harmaakuonon kanssa 50 minsan reippaalle lenkille. Vauhti pysyi koko ajan tasaisen vauhdikkaana ja hikihän siinä tuli. Kierrettiin tuo meidän lähiulkoilualue pari kertaa ympäri. Ekan kierroksen jälkeen Harmaakuono tökkäs mua kuonollaan kysyäkseen opastaako kotiin vievälle tielle vai vieläkö toinen kierros. Se sen kosketus on niin hellyyttävä, sydämeni sulaa! Toisen kiekan jälkeen poika meni kymmenisen metriä oikealle menevästä tiestä ohi, pysähtyi. Hokas vissiin, että nyt ei tullu ”kysyttyä” mitä tehdään. Totesin ”mennään kotiin” ja poika teki käännöksen tulosuuntaan ja marssi tuon kymmenen metriä takaspäin määrätietoisesti ja kääntyi kotiin menevälle tielle. Kotiovella häntä huiskasi iloisena ja vapaa-käskyn saatuaan juoksi eteisestä portaat ylös keittiöön juomakupilleen. Janohan se oli tullut jätkälle 😀

Toivon todella, että uusi viikko tuo hyvää mieltä ja energistä fiilistä eikä mitään masisteluja. Nyt tuntuu hyvältä, joten tämän endorfiinin tahdon jatkuvan satoi tai paistoi! Perjantaina onkin jo kuun viimeinen päivä. Silloin pitäisi painaa alle 68 kg, mutta sille haaveelle voin heittää hyvästit, mut jos alle 69??? Peukutuksia!!! Tän painon on lähdettävä laskuun!

Päivän vinkit :) Opaskoirakalenteri + 2 vammaisurheiluaiheista blogia

Koska olen aktiivisesti opaskoiratoiminnassa mukana, ja toisekseen Opaskoirakalenteri on saanut paljon positiivista palautetta, haluan vinkata asiasta teillekin hyvät bloggaajat. Eli, opaskoirakalenteri on seinälle laitettava a4-kokoinen kalenteri, jossa koirien kuvia sekä koirien nimipäivät. Vuoden 2012 kalenterissa on uutena heitetty erilaisia ”juhlapäiviä” ja kolmen postikortin mahdollisuus. Kalenteria voi käydä tutkailemassa osoitteessa http://db.tt/U4xc9UR ja jos haluat omaksesi tai antaa lahjaksi, käy osoitteessa www.opaskoirayhdistys.fi ja kohdasta yhteyshenkilöt löydät omanalueesi yhteyshenkilön jolle laittamalla postia voit varata kalenterisi. Kalenterin hinta on kymmenen euroa + kaksi euroa postikuluihin per kalenteri. Kalenteri on menossa lähipäivinä painoon, joten varmistaaksesi kalenterin saannin, toimi mahdollisimman pian. Kalentereista saaduilla rahoilla rahoitetaan Opaskoirakerhotoimintaa paikallistasolla.
Ja toinen vinkki… Kirjoituksissani aina välillä sivuan lajia maalipallo, joka on ollut tärkeinpiä harrastuksia vuosien ajan, mutta korvaongelmien vuoksi laji on jäänyt. Nyt eräs maajoukkuevalmennuksessa oleva on aloittanut kirjoittamaan blogia aititahtoolontooseen.blogspot.com. Sieltä löytyy videokuvaa viime tammikuisesta kansainvälisestä maalipalloturnauksesta Pajulahdesta, joten mahdollisuus nähdä liikkuvaa kuvaa lajista. Ja jos vammaisurheilu kiinnostaa toinen suositeltava blogi on kohtilontoota.blogspot.com, joka seuraa eri urheilijoiden ja toimijoiden valmistautumista Lontoon paralympialaisiin 2012.

Mökkiviikko luonnosta ja liikkumisesta nauttien

Sunnuntaiaamuun heräsimme pirteinä edellisillan vieraista huolimatta ja ryhdyimme pakkaamaan mökille lähtöä varten. Vaatetta ja muuta tavaraa tuntui piisaavan 😀 Oli otettava hellevaatetta, varauduttava viileämpään säähän, ottaa vähän urheiluvaatetta, Harmaakuonolle matkapetiä, kurapyyhkeitä ja muutama herkkuluu. Meille treenivälineiksi neljä kahvakuulaa, sauvakävelysauvat ja vesijuoksuvyö. Mulle pari nidettä pistekirjaa ja tämä tietokone. Ja tietysti vielä hyttysmyrkkyä, aurinkorasvaa, särky- ja allergialääkettä jne. Kyllä vaan sitä tavaraa kertyi. Kahden jälkeen vielä yrttien ”hukutus”, jotta pysyisivät viikon kastelematta hengissä. Sitten tavarat autoon ja matkaan.

Pysähdyttiin Heinolan Cittariin tekemään ruokaostokset. Mukaan tarttui vähän herkkuakin. Todettiin kaupan olevan sikakallis, ei voi suositella hintansa puolesta. Toisaalta ei hirveesti tehty tuotteiden hintavertailuakaan, joten ehkä vähän voi kattoa peiliinsäkin. Noh, ostokset tehtyämme matka jatkui Pertunmaalle ja sinne Mikkelin puoleiselle laidalle.

Perille päästyämme tutustuimme mökkiin, joka oli hirsistä valmistettu.

Alakerrassa oli veranta, makuuhuone, sisävessa, keittiö, iso tupa, pukuhuone, suihkuhuone, sauna, saunaterassi. Yläkerrassa pari makuuhuonetta. Pihapiirissä grillikota, varasto ja kaksikerroksinen aitta. Ihanan iso nurmikenttä, jossa trampoliini ja pihakeinu. Mökin ulko-oven lähellä pirttikalusto pihaversiona ja saunaterassin vieressä penkki. Pihapiiri oli aidattu mökin takaosaa lukuun ottamatta, josta pääsi suoraan metsään. Mökin oli piharakennuksineen ja kalusteineen rakentanut avustajani isä, joten eipä voinut muuta kuin ihailla hänen kättenjälkiään. Upea taito!

Nukuttiin alakerran makkarissa. Latasimme vaatteemme huoneessa olevaan kaappiin ja painuimme pienelle iltatreenille.
Hypin n. 10 min trampoliinilla ja kahvakuulailin päälle vartin.

Itikat vähän häiritsivät urheilutuokiota 😀 Se tramppa oli sellainen iso ja alkuun vähän jännitin pysynkö keskellä, että en ajaudu liian laitaan ja satuta itseäni. En välttämättä uskaltanut hyppiä mitään huippukorkeita hyppyjä, mutta keskellä pysyin hyppykerroilla oikein hyvin, ja kerta kerralta uskalsi pistää enempi ja enempi poveria peliin. Tosin loppuviikkoa kohden tramppakerrat väheni, kun oli niin paljon kaikkea muuta puuhaa 😀

Meille oli jätetty itse leivottuja sämpylöitä, jotka maistuivat herkullisilta. Ruokana oli broilerin rintafilettä ja vihersalaattia. Loman kunniaksi nautiskelimme lasilliset punaviiniä ruokailun yhteydessä. Myöhemmin illalla vielä istuskelimme kaikessa rauhassa teemukillisten äärellä suihkun raikkaana.

Aamuun heräsimme Harmaakuonon innokkaaseen nuolemiseen ja toohotukseen. Nukutti todella hyvin. Nukuin loistavasti koko viikon. Hirsitalon ilma on jotenkin niin ihanan puhdasta ja raikasta, että unimatti viihtyi vierelläni hyvin. Perjantaina loman alkamisen ”kunniaksi” jätin melatoniimin pois, enkä ole sitä vieläkään ottanut. Aamuun oli siis ihana herätä hyvin levänneenä.

Aamupalan jälkeen lähdimme pienelle reilun 3 kilsan lenkille harmaakuonon ja avokin kanssa.

Poika oli mulla valjaissa ja kävely hiekkateitä pitkin oli ihanaa

Lenkin jälkeen vartin tramppatreeni ja avokin piti pistää paremmaks hyppimällä 20 minsaa 😀 Ja vielä ennen ruokaa vähän rentoa kahvakuulailua. Söimme jauhelihapullia ja uusia perunoita.

Ilta menikin mukavissa merkeissä. Neljän pintaan lähdimme ajelemaan kohden Joutsassa sijaitsevaa Saagan tallia. Siellä tutustuimme issikoihin. Saimme hakea ne tarhasta, harjata niitä ja tarkistaa kavioiden puhtaus.

Tallin pihalla pyöri kissoja joista kaksi oli tallikisuja ja yksi kotikissa sekä sekarotuinen koira. Jostain kuului myös kukon kiekumista. Tallilla on muistaakseni yhdeksän hevosta ja paikkaa pyöritetään lähinnä perheen voimin.
Paikassa oli aikaisemminkin käynyt näkövammaisia ratsastajia, joten emme olleet omistajalle mitään kummajaisia.

Laitoimme hevosille kuolaimet ja ohjakset. Sain kokeilla varovasti miten kuolain on hepan suussa. Ohjakset olivat ohuehkot letitetyt nahkaiset, käteen mukavan tuntuiset. Kypärien valinnan jälkeen olikin aika nousta ratsaille ja lähteä maastoon. Ratsastimme 90 min rauhallista vauhtia metsäteitä ja polkuja pitkin. Välillä oli niin kapeaa, että tuntui jalkojen jäävän oksiin jumiin 😀 Ilta oli todella kaunis, aurinko paistoi ja tuuli vienosti. Matkan varrella mä ja avokki saimme ohjata hevosta ihan itse. Saimme kokeilla miten hevonen lähtee liikkeelle pohkeita annettaessa ja miten ohjaksista ohjaamalla hevonen kääntyy oikeaan suuntaan, miten saa hevosen pysähtymään ja pois heinäapajilta. Tuntui aikas mahtavalta toimia itsenäisesti. Mun hevosen taluttaja/paikan omistaja kertoi vain mihin suuntaan milloinkin piti ohjastaa. Ihan loppumatkasta otimme jalustimet jaloista ja venyttelimme hevosen selässä. Se tuntui aika jännältä, mutta hyvin selässä pysy. Nyt matkan varrella olleet alamäetkään ei hirvittäneet yhtään. Selvästi, vaikka takana on vasta kolme ratsastuskertaa olen oppinut jotain. Oman kropan hallinta paranee ja omaa keskikroppaansa uskaltaa käyttää rohkeammin ja rohkeammin.

Ratsastuksen jälkeen söimme pihapiirissä eväitä. Mulla oli banaanilla maustettua kookosvettä, joka oli mielestäni ananaskirsikan makuista versiota parempaa. Seurassamme pyöri koira ja kissat. Vaihdoimme ratsastuskokemuksiamme ja palelimme. Tuo ilta oli tosi viilee. Mökille saapuessa oli vaan 13 astetta lämmintä ja se tuntui kylmältä helteiden jälkeen, joten ei muuta kuin teetä lämmikkeeksi ja sauna lämpiämään. Puulämmitteisessä saunassa kylmyys viimeistään karisi. Mä sitten rakastan puulämmitteisessä saunassa saunomista. Siellä jaksaa olla paljon pidempään, ja tietysti saunatauot ulkona kuuluu asiaan. Me nautiskelimme pullollisen Ekkuson-omenasiideriä saunomisen yhteydessä.

Tiistai oli maanantaita lämpimämpi päivä. Varjossa asteita oli parisenkymmentä, mutta aurinko porotti kuumasti. Aamulla nukuimme aika pitkään ja keskipäivän jälkeen lähdimme pitkälle lenkille. Oli tarkoituksena kävellä n. 8 kilsan lenkki sauvakävellen. Eli, harmaakuono normaalisti valjaissa, mutta ei talutinta. Mustekala valjaiden kahvaan kiinni ja toinen pää mun vyötäröllä olevaan toiseen mustekalaan. Näin kädet jää vapaaksi sauvoille.

Pysähdyimme kilsan päässä olevalle rannalle, jotta harmaakuono sai kastautua. Se kahlasikin innolla vedessä eikä olisi malttanut jatkaa matkaa.

Ja aika pian poika röhkikin hirmuisesti ja läähätti. Alkoi hirvittämään. Jatkoimme matkaamme kuitenkin, mutta poika vaan alkoi tuntua väsyneemmältä ja väsyneemmältä. Vettä kului ja paljon. Pysähtelimme, jotta rakas sai levätä. Lenkistä meni nautinto ja mulla oli tosi surkea fiilis. Reilu viisi kilsaa käveltyämme ja loppuvaiheessa tosi hissutellen ja usein pysähdellen päätettiin, että avustajani hakee auton. Jäätiin avokin ja harmaakuonon kanssa odottelemaan. Jätkä käyttäytyi vähän samaan malliin kuin viime kesänä saadessaan lämpöhalvauksen. Siinä pohdittiin kaikkea mahdollista, surin, nytkö työura on loppu. Että eikö jätkä enään jaksa lenkkeillä jne… Odoteltiin parisenkymmentä minuuttia ja autolla mökille päästyämme jätkä haki heti pihassa kepin suuhunsa ja heilutti iloisesti häntäänsä… Läähätti kyllä edelleen aika tavalla. Suunnittelin jo puhelua Opaskoirakoululle jutellakseni jonkun kanssa ja olin alamaissa. Päivä kuitenkin jatkui. Grillasimme lohta ja kasviksia. Avustajani ja avokki yrittivät lohdutella mua parhaansa mukaan.

Iltaa vietettiin mökillä kahden avokin kanssa avustajan mennessä vanhemmilleen. Päätettiin treenata ja se piristikin kummasti mieltä. Hypin trampalla 30 min, joten kulutin kai jotain 100 kaloria, ei mikään huima määrä 😀 Avokki kahvakuulaili tuon ajan. Ja mun hypittyä osat vaihtuivat ja jatkoin vartin kahvakuulaillen ja avokki hyppien.

Oltiin molemmat aika väsyneitä, juotiin lasilliset punaviiniä ja suihkun jälkeen iltateetä. Nukkumaan painuttiin jo kymmenen jälkeen, ja kyllä taas nukutti niin ihanasti.

Keskiviikkona vietimme ihanan päivän rannalla avustajan ollessa siskonsa ja hänen lastensa kanssa pyöräretkellä. Sää oli aivan ihana, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten täydellinen päivä rantapäiväksi. Harmaakuono opasti valjaissa ja jaksoi tuon kilsan matkan hyvin ja jaksoi myös lutrata vedessä 😀 Ranta sijaitsi sellasessa poukamassa ja aivan ihana hiekkaranta. Rantaan oli vähän ajautunut puuroskaa joita avokki vähän siivoilli ihan rantavedestä pois. Aika kului siivillä. Harmaakuono kahlasi vedessä keppejä kantaen, kävi välillä uimassa, mutta ikääntymisen huomaa, ui aikaisempaa vähemmän. Tyytyy vedessä kahlailuun. Meidän uidessa poika tuli pidemmälle, mutta meidän päästyämme uintisyvyyteen ei tullut pidemmälle.

Kuului niin sydämen särkevä ulvonta. Aivan kuin se olisi sanonut ”älkää jättäkö mua” ”mäkin haluaisin tulla, mutta en jaksa”. Hyvä etten ruvennut sen kuullessani kyynelehtimään, tai kääntynyt takaisin. Harmaakuono painui rantaan kiltisti, mutta jos olimme pidempään uimasillaan se tuli tarkistamaan. Kuulu vaan tuhina sen uidessa meidän luo ja tehdessä kaarroksen ympärillämme ja palatessaan takaisin rantaan. Kävi tarkistamassa varmaan, että kaikki on hyvin. Kyllä mä vaan sitten rakastan tuota nelitassua niin paljon 🙂

Nyt tuli talviturkki oikein huolella heitetyksi, niin paljon lotasimme siellä vedessä. Mä en olisi malttanut tulla sieltä ollenkaan pois. Uiminen on niin ihanaa.

Järvessä on vaan tärkeetä että tietää koko ajan suunnilleen sijaintinsa, ja että ei ui liian kauaksi. Huutelinkin aina avokilta äänimerkkiä etten ajaudu kovin kauaksi hänestä. Ja tuo oma vesijuoksuvyö on kyllä huippu. Aikasemmin olen käyttänyt vaan uimahallien vöitä, jotka eivät pysy paikallaan. Tämä pysyi ja tuntui tosi hyvältä juosta sen kanssa. Pysy paikallaan loistavasti ja tuntui tehokkaalta, kun ei tarvinnut koko ajan laskea vyötä alemmaksi kainaloista 😀

Kyllä elämä vaan tuntui ihanalta auringossa rantapäivää vietellen. Järvessä lutrattiin viis kertaa ja kerrallaan aina keskimäärin puolisen tuntia. Oltiin rannassa yli neljä tuntia. Alkoi Harmaakuonokin uupumaan. Aina vaan pidempiä aikoja jätkä viihtyi rannalla puuta kaluten. Vikalla uintikerralla laitettiin se puuhun kiinni meitä odottamaan. Sen verta väsähtäneeltä se vaikutti, että ajateltiin sen olevan parempi levätä. Olis kuitenkin tullu järveen meidän perässä.

Rannasta uintisyvyyteen oli tosi pitkä matka kahlattavana.

Uituamme poika pääsi vielä kahlaamaan, mutta ei enään ollut kovinkaan innostunut moisesta. käveli kuitenkin reippaasti mökille mua opastellen.

Mökillä keiteltiin teetä, jotka juotiin ulkona lämpimästä alkuillasta nautiskellen. Rannassa meillä oli eväinä pähkinöitä ja Spelttijuustokeksejä. Ruuaksi teehetken jälkeen tehtiin niinkin mahtavaa ruokaa kuin nuudelia ja kananmunia. Ei vaan jaksettu tehdä muuta 😀 Illalla saunoimme Eccuson-pullollisen nautiskellen. Ja perinteisesti ennen nukkumaan menoa juotiin iltateet.

Torstaina oli ehkä vielä lämpimämpi päivä, joten täydellistä lähteä järvelle melomaan. Ajelimme Mäntyharjulle sijaitsevalle paikalle nimeltä Miekka, josta vuokrasimme intiaanikanootin. Emme uskaltaneet ottaa kameraa mukaan, jottei se kastuisi, joten kuvia sieltä ei ole saatavilla. Se on periaatteessa kahden istuttava, mutta kolmekin siihen mahtuu, ja kun mukaamme ei saatu toista täysin näkevää, lähdimme matkaan yhdellä kanootilla kolmisin. Menomatkalla mä istuin keskellä tekemättä mitään. Avokin ja avustajan melonta ei tahtonut mennä yksiin. Avokki vähän roiskutti ja käytti ehkä turhan paljon voimaa. Hauskaa kuitenkin oli 😀 Käytiin sillan alla ja kiertelimme ja kaartelimme järvellä. Löysimme erään laavun läheisyydestä sopivan rantautumispaikan, jonne kanootti jätettiin ja käveltiin lyhyt matka laavulle. Laavu oli uusi ja likellä isoa tietä. Erämaan tunnelman pilasi autojen äänet. Laavu sijaitsi kosken rannalla. Sain asetella grilliin puut hirsitalotyyliin ja keskelle laittaa sytykkeet. En kuitenkaan uskaltanut sytyttää tulta, kun pelkäsin etten osu puiden raoista sytykkeisiin. Paistoimme makkaraa ja nautiskelimme kesästä. Kävin kokeilemassa koskessa virtaavaa vettä ihan rannan kivikkoreunasta ja istuskelimme hetken avokin kanssa isolla kivellä.

Paluumatkalla vaihdoimme avokin kanssa osia. Olin nyt etummaisena melomassa. Avustaja piti edelleen perää. Hänen vastuullaan oli ohjaaminen. Meidän melontatahti sopi paremmin yhteen, menimme kuulemma suorempaan mitä oman miehensä kanssa meloessaankaan meni. Olen aikaisemmin melonut kajakilla ja inkkarikanootin melonta oli huomattavasti raskaampaa ja yksipuolisempaa. Mulla tahtoi olla se vika, että nostin melan turhan korkealle ja olka joutui kovalle rasitukselle. Melottua tuli kuitenkin puolisen tuntia ja etenimme reippaasti. On jännää, mutta kanootissa istuessa ei oikein tuntenut sitä vauhtia. Meloessani jouduin vaihtamaan kättä useamman kerran. Avustaja jännitti vähän rantautumista, mutta tulimme nätisti hiekalle, poistuin kanootista ja vedin narusta sitä pidemmälle hiekalle.

Rantauduttuamme menimme teelle ja kahville Miekassa olevaan kahvilaan. Ostettiin kaksi teetä, yksi kahvi, lusikkaleipä, mustikkapiirakka ja iso tuokollinen vadelmia sekä ruisleivän. Arvatkaa paljonko maksoi??? 13.50 € ja siihen päälle neljän tunnin kanoottivuokra hurjat 10 € Täällä Pk-Seudulla tuollaisista hinnoista ei todellakaan tarvitse haaveillakaan. Paikan omistajan vaimo leipoo itse kahvilassa tarjolla olevat tuotteet ja leivät. Istuimme ulkona järven rannalla. Siellä kalaparvet hyppeli. Olisi vaan tarvinnut onkimisvälineet, olisi saanut tuoretta kalaa.

Ajelimme Kuorttiin Abc:lle, josta teille teinki pikasen postauksen 😀 Käytiin Toivosen savustamossa ostoksilla. Ette usko miten huippua oli saada hyvää palvelua. Tiskin takana nainen kertoi tuotteista ja kaikki mitä siellä oli, tuli lähitiloilta. Hintatasokaan ei ollut mikään järin kallis. Ostettiin konjakki-kylmäsavulohta, joka oli itse tehdyn ruisleivän päällä taivaallista, hirvirasfurtia, joka oli aika rasvasta, mutta hyvää. Ostettiin palvipalana vähän hirveä, joka säästettiin kotiin ja avokki halusi jauhelihapullia, jotka oli kyllä tosi hyviä. Marketista saatavista valmispullista ei voi puhua samana päivänäkään! Grillattavaksi ostettiin hunajapippurimarinoidut kaslerpihvit ja mahdollista laavuretkeä varten lampurinmakkaraa. Avustaja osti chilinakkeja ja taivaallista palvattua kinkkua. Sellaiselle leivänpäällisen pitäisi maistua. Noissa grillimakkaroissa oli ee-numeroita. Varmaan kuulostaa/vaikuttaa siltä, että ostimme koko kaupan tyhjäksi, ei sentään. Nuo oli kaikki pieniä määriä mitä ostimme. Oli vaan pakko saada maistella niin montaa eri tuotetta 😀

Jäätiin vielä Chili-nimiseen ravintolaan syömään ennen mökille ajelua. Me saatiin huippuhyvää palvelua. Kaikilla oli joitain erityistoiveita ja ruoka valmistettiin oikeasti paikan päällä alusta alkaen. Mä otin broiskun siipiä ja salaattia, avokki aurajuustoperunoilla tuplalihalla olleen kebapin ja avustaja gluteiinittomana ja maidottomana oman kana-annoksensa. Ruoka oli hyvää ja nätisti aseteltu tarjolle.

Mökillä lämmitettiin sauna ja sen lämpiämistä odotellessa vähän kahvakuulailtiin. Saunajuomana oli tällä kertaa vissyä, viimeistä Eccusonia piti säästellä 😀 Saunan jälkeen maistui lasi viiniä ja uni painoi raskaasti silmiä jälleen kerran.

Aamulla syötyämme kaikessa rauhassa aamupalaa lähdimme kävellen avustajan vanhempien luo, jonne oli kolmisen kilsaa matkaa. Mentiin sauvakävellen. Harmaakuono jaksoi tiistaita paremmin, mutta oli aika väsähtäneen olonen loppumatkasta. Päästettiin se vapaaksi ja iloinen kirmaus alkoi heti 😀 Taas pohdintaa mikä uupumisen aiheuttaa. Tultiin lauantain valjaslenkkien jälkeen siihen tulokseen ettei koira kestä auringon paahdetta ja että sauvakävelyssä vauhti nousee turhan kovaksi, ja että ehkä koira joutuu kenties kovemmalle rasitukselle ”vetäessään mua perässään”. Ehkä valjaiden rintaremmi painaa jne… Noh, joka tapauksessa juotuamme mehua aloitimme päivän urakan. Pihassa oli puuklapikasa, joka piti saada pinottua puuliiteriin, joten ei muuta kuin puita kasaamaan. Alkuun keräsin syliin puita ja annoin ne avokille tai avustajalle pinottaviksi,


mutta kun mulla oli lyhythihanen rupesin kasaamaan niitä puutelineeseen, joka aina tyhjennettiin välillä liiteriin. En kuitenkaan tyhjennyksen aikaista taukoa malttanut pitää vaan kasasin pari-kolme sylillistä puita pinottaviksi 😀

Välillä toki taukosimme kahvi- ja teehetkeä viettäen. Urakan päätteeksi talon väki tarjosi aamulla pyydettyjä ahvenia, uusia perunoita ja salaattia. Haave tuoreesta kalasta toteutui ja kyllä olikin herkullista.

Paluumatkalla annoin sauvat avokille ja kuljin Harmaakuonon kanssa pelkillä valjailla. Nyt sujui paremmin

vaikka avokin ja avustajan sauvoessa vauhti tahtoi nousta hurjaksi. Mökillä ennen saunaa kevyttä kahvakuulailua, mutta kroppa tuntui aika väsyneeltä. Seuraavana päivänä olikin takareidet aikas jumissa/kipeet. Puuhommien jälkeen saunominen tuntui jotenkin erityisen ihanalta kera vissyn. Tosin paheita harrastettiin saunan jälkeen lasillisella viiniä 😀

Lauantaina olikin vähän viileämpi päivä ja aurinko pilviverhon takana sieltä kurkkien
meidän lähtiessä avokin kanssa lenkille. Harmaakuono sai kulkea valjaissa. Alunperin ei ollu tarkotus vetästä niin pitkää ja kovavauhtista lenkkiä kuin vetäsimme. Käveltiin jotain 9-10 kilsaa ja paluumatka ylämäkiä pitkin ja silti takas tultiin reilu viisi minsaa nopeammin 😀 Kolme taukoa, lyhyttä sellaista pidettiin, jotta koira sai juodakseen. Ja tuo mun rakas opas opasti reippaasti ja vauhdikkaasti. Tuli niin hyvä mieli ja onnellinen olo. Nyt ei aurinko paahtanut eikä ollut sauvojakaan. Avokki oli ihan fiiliksissä myös ja innoissaan kovasta vauhdistamme. Takareisijumitkaan ei tahtia haitanneet.

Mökillä grillattiin kaslerit ja kasvikset. Syötiin ulkona, jonka jälkeen mun oli tarkotus istua keinussa lukemassa pistekirjaa. Muutaman sivun luettuani alkoi satamaan vettä. Oli ekat sateet, vaikka niitä oli luvattu koko viikon 😀 Ei muuta kuin sisälle keinutuoliin lukua jatkamaan.

Avustajan lähdettyä vanhemmilleen lähdimme tihkusateeseen lenkkeilemään. Taaskaan ei ollut tarkoitus kävellä niin pitkästi mitä innostuttiin kävelemään. Vauhti ei ollut nyt ihan niin kova kuin päivällä, mutta Harmaakuonolla ei mitään väsymyksen merkkejä eikä tarvinnut pysähdellä pitämään juomataukoja. Käveltiin 6-7 kilsaa. Lenkin loppupuolella sade kiihtyi ja loppulta vettä tuli kaatamalla. Tuli vähän mieleen tandemin selässä kastuminen 😀 Nyt oli parempi varustus, koreteks-puvut kummallakin. Juoksulenkkarit kastu totaalisesti. Kastumisesta huolimatta oli jotenkin ihana fiilis.

Viimesen illan kunniaksi oli aika saunomisen yhteydessä tuhota viimeinen Eccuson. Sade oli parahiksi loppunut, joten sateen jälkeistä tuoksua oli ihana tuoksutella saunatauoilla. Aika hurahti siivillä saunoen yli pari tuntia. Järkytys oli suuri, todetessa kellon olevan yli puoli yksi. Väsytti ihanasti, mutta nautiskelimme lopun viinin mun siirtyessä lasillisen jälkeen iltateehen. Niin vaan kolmen litran pönikkä meni viikossa. Tuntuu kauhean paljolta toisaalta, mutta puoliksihan se juotiin, ehkä avokki vähän enempi… No sama se… Lomalla sai vähän naattiakin…

Sitten koitti lähtöpäivä ja loman loppuminen. Aamupalan jälkeen pakkailimme tavaroita sateen ropinaa kuunnellen. Puolen päivän jälkeen ilma kuitenkin kirkastui ja grillasimme makkarat, jotka savustamosta ostettiin, ja olivat kyllä herkullisia. Niiden kanssa syötiin uusia perunoita, nam.


Avokin ja avustajan siivotessa mä menin mökin takana olevaan metsään mustikkaan. No avokki mut sinne vei. Siellä kyykin ja haroin mättäitä ja aina silloin tällöin löytyi jokunen mustikkakin 😀 Homma oli aika hidasta ja välillä vähän turhauttavaakin.

Olin jo luovuttamassa kun avokki tuli seurakseni ja alkoi marjoja löytymään vähän paremmin. Sieltä oli kyllä käyty poimurilla keräämässä, joten ehkä näkevämmällekin homma olisi ollut haasteellista. No saatiin ehkä n. 3 desiä kippoon.

Aikaa meni kaksi tuntia ja jos mahdollista takareidet oli vieläkin kipeämmät 😀 Mutta nyt mulla oli itse poimittuja mustikoita 😀 Ja olihan metsässä ihanaa, vaikka itikat tuntuivat pitävän minusta.

Mustikkametsän jälkeen avustajan ehdottaessa pikauintia suostuin ilomielin. Mentiin autolla rantaan ja käytiin uimassa, ihanaa. Virkisti kummasti. Vielä ennen lähtöä juotiin teet ja syötiin leipää yms. Seittemältä lähdettiin ajelemaan kotia kohden.

Oli ihana loma. Mustikoista nautin aamupalalla niin monena aamuna kuin niitä riitti luonnonjugurtin kanssa, ja fiilistelin niiden metsän tuoksua ja ihanaa makua 😀 muistellen ihanaa viikkoa. Lomaviikosta sain valokuvien lisäksi ihania äänikuvia, joista välittyy ihana fiilis. Azoreilta on myös tarkoitus tehdä äänitykset. Ja vaikka tämä postaus on jo ihan sika pitkä ja varmaan ootte jo lopettaneet luvun aikoja sitten, haluan yhden asian sanoa vielä… Nimittäin sen, että tekstissä esiintyy avustaja useammassa kohtaa, niin tää henkilö, joka mulla on ollut miltein kuusi vuotta avustajana on meille kyllä paljon muutakin kuin työsuhteessa. Kyllä me ollaan oikeita ystäviä ja monta ihanaa hetkeä vuosien varrella vietetty. Hän lähtee meille oppaaksi myös tuonne Azoreille. Ja tuosta menneestä lomaviikosta olemme todella onnellisia, että se mahdollistui. Saimme vuokrata mökin ja että avustajalla oli mahdollisuus viettää aikaa kotikonnuilla käyden meidän kanssa esim. ratsastamassa ja melomassa. Oli mukavaa vastaavasti auttaa häntä auttamaan vanhempiaan kokoamalla puut liiteriin. Oli myös mahtavaa kun osasimme käydä myös ilman apuja lenkkeilemässä, että reitit oli niin selkeitä, että avokkini löysi paikasta paikkaan. Eli, kyllä meillä kaikilla oli huippuihana viikko!

Tunteita, riipaisevia tunteita harmaakuonon nivelrikkoepäilyn johdosta


Istun takapihalla olevassa puutarhakeinussa kesästä nauttien ja tartun tässä kirjoituksessa kipeään aiheeseen opaskoirasta luopumiseen. Näin meille ei onneksi vielä käynyt, sillä tiistaina otetuissa röndgenkuvissa ei ollut mitään löydöksiä. Joka tapauksessa tämän viikon aikana ehti pohtia paljon asioita, ja oikeasti tajusi kuinka paljon tuo karvainen apulainen merkitsee. Miten pahalta pelkkä ajatuskin sen eläköitymisestä saatika lopettamisesta tuntuu.
Poika on avannut minulle niin paljon uutta ja liikkuvampaa mailmaa. Kävelynopeuteni on moninkertaistunut valkoisen kepin kanssa liikkumiseen verrattuna. Liikkumisesta on tullut jouhevampaa ja olen saanut mahtavia kokemuksia erilaisissa opaskoiratapahtumissa joista voisi mainita esim. Lapin vaellus, peesaripatikat, retket eri luontokohteisiin jne. Olen tutustunut moneen uuteen ihanaan ihmiseen ja saanut uusia ystäviä. Ja miten koira onkaan myös verraton ystävä, aina iloinen kotiin tullessa tai töihin puettaessa. Häntä huiskaa valjaat nähdessään ja monesti pieniä kenguruhyppyjä kielloista huolimatta. Kyllähän sen on koiran ottaessa tiennyt, että se vanhenee ja jonain päivänä siitä on luovuttava. Ajatus on kuitenkin tuntunut kaukaiselta, mutta tosiasia on kuitenkin, että opastusvuosia on jäljellä maksimissaan 2.5 ja pojan täyttäessä 12 eläkepäivät alkavat joka tapauksessa. Vuosi sitten opaskoirien eläkeikä laskettiin 13 vuodesta 12 vuoteen, ja mielestäni se on hyvä asia. Kyllähän moni on asiaa myös protestoinutkin. Miksi koira ei voisi opastaa, jos on terve ja hyväkuntoinen? Mielestäni on kuitenkin hyvä koiran saadessa nauttia eläkepäivistä mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena. Onhan se tehnyt pitkän ja vaativan työuran. Miksi se ei siis voisi saada loppuelämästään olla vain onnellinen tavallinen koira koiran metkuineen. Haistella lenkeillä, liikkua rennommin, tehdä asioita vanhan koiran tahtiin. Haluan ainakin oman oppaani saavan nauttia tuosta kaikesta, jos vain mahdollista. Oma tuska ei saa mennä koiran hyvinvoinnin edelle.

Viikko sitten menimme opaskoirakoululle eläinlääkärille rokotuksia varten. Selvisi kuitenkin ettei tänävuonna rokotuksia tarvita. Kynsien leikkuun yhteydessä ilmeni kiputila oikean takatassun kintereessä. Lääkäri oli heti sitä mieltä, että se on kuvattava ja suljettava nivelrikon mahdollisuus pois. Hänen mielestään nivelrikko ei heti eläköitytä koiraa, tietysti riippuen oireista ja miten pitkälle se on edennyt. Arveli koiran voivan opastaa vielä vuodesta kahteen. Sitten oltaisiinkin jo hyvin lähellä pojan eläkeikääkin. Kotiuduttuani mietin paljon tuota pojan eläköitymisasiaa. Avokki lohdutti sanomalla koirasta tulevan hänen eläkeläiskoira, että se saa olla kotonaan. Tästä on aina välillä puhuttu ennenkin. Muistan erään saunakerran kun avokkini sanoi oikein painokkaasti, että koiraa ei anneta mihinkään vaan hän pitää sen. Se liikutti minua kovasti ja tunsin suunnatonta helpotusta. Siitä huolimatta tunsin suunnatonta surua ja tuskaa miettiessäni, nytkö on tullut sen aika, ja miten pian se tapahtuu käytännössä jne. Pojan tilalle uusi opas tuntuu myös aika pelottavalta ajatukselta, vaikka nyt tietääkin paljon enemmän kuin nykyisen koiran saadessaan. Monesta asiasta on oppinut ja tietää miten on tehtävä toisin, kenties paremmin, johdonmukaisemmin jne. Ja sitten on muistettava uuden oppaan olevan täysin oma persoonansa, se on erilainen kuin tämä minun nykyinen harmaakuononi. Uusi voi olla paljon rauhallisempi, epäsosiaalisempi tai jotenkin muuten erilainen. Sen kanssa taistellaan kenties eri asioista. Ehkä liikaveto ei ole ongelma vaan paikalleen jämähtäminen. Huh, miten sitten osaankaan toimia??? Ja jos harmaakuono viettää eläkepäiviään haluammeko toisen koiran talouteemme? Vastaus on kyllä, koska haluan reippaan liikkumiseni säilyvän, laajan ulkoilumahdollisuuksien pysyvän jne. Että voin ulkoilla pitkiä lenkkejä myös ilman ihmiskaveria. En asu yksin ja avokin mielipidekin merkitsee toki. Hän sanoikin pari päivää sitten minun ottavan uuden koiran pojan eläköityessä. No kuten sanottua kuvista ei vikaa löytynyt, joten asiasta ei vielä tullut ajankohtainen, herätti kuitenkin siihen, että asiat on hyvä tehdä selväksi hyvissä ajoin eikä paniikin keskellä.
Tiistaina näin ensinmäistä kertaa rauhoitetun koiran. Harmaakuonolle annettiin piikki,jonka jälkeen tämä jonkin aikaa touhotti, asettui pötköttämään tarkkaavaisena. Lopulta myös kuono laskeutui lattiaan. Tavallaan se tuntui jopa pelottavalta. Koira oli niin liikkumaton eikä reakoinut mihinkään. Kuvien oton jälkeen sain pojan viereeni ja poika herätepistoksen. Pitkään se vielä nukkui. Kokeilin vaivihkaan hengittääkö se, tuntuuko sydämen syke ja helpotus oli suuri tuntiessani ne 😀 Tästä kokeilusta olin täysin hiljaaa. Hiljalleen jätkä nosteli päätään ja alkoi katselemaan ympärilleen. Nousi seisomaan, oli kuin patsas. Mietti varmaan, mikä hitto häneen oli iskenyt. Seistessään takapää meinasi tippua ja koira nuokahteli. Pyysin istumaan, istuikin ja rojahti takaisin kyljelleen. Totesi vissiin ettei jaksa olla vielä pystyssä. Pois lähtiessämme poika käveli reippaasti autoon. Ilta oli hyvin rauhallinen. Herra lähinnä nukkui eikä pyytänyt ruokaa. Annoimmekin ruuan vasta seuraavana aamuna. Tuli tassuttamaan kahdeksalta avokkia, nyt olisi vähän nälkä 😀

Kuvauksissa oli myös toinen opaskoira, nuori tyttö, jonka selkä notkahtelee ja pää riippuu valjaissa. Selkeää vikaa ei löytynyt, tutkimukset jatkuvat sen osalta. Aika kurjalta tuntui, sillä koira on vielä nuori, mutta jotain on pahasti vialla. Toivottavasti tyttö kuntoutuu ja voi jatkaa hyvää elämää, jos ei oppaana niin muuten. Reissussa olin opaskoirakoulun työntekijän kanssa. Puhuimme myös koirien eläköitymisestä ja minulle oli uusi tieto terveystarkastus mikä koirille tehdään eläkkeelle siirryttäessä. Minusta se oli huojentava tieto. Myös se, että eläkelläisoppaat voivat käydä opaskoirakoululla lääkärin vastaanotolla maksaen lääkkeet ja tarvikkeet itse. Olen aina jatellut, että toivottavasti harmaakuonoa hoitanut lääkäri voisi jatkaa pojan hoitamista loppuun asti. Nyt kuitenkin nautimme vielä yhteisistä lenkeistä, yhdessä kulkemisesta kesäkuumuus huomioiden. Voi miten tuo eläin onkaan minulle sydäntä riipaisevan rakas. Niin rakas, että haluan sille hyvän ja arvokkaan loppuelämän. Se on niin paljon muutakin kuin apuväline. Inhoankin tuota ”apuväline”-termiä opaskoirien kohdalla. Ei se mikään väline ole, on elollinen olento, lihaa ja verta. Ei sellainen ole väline, se on opaskoira! Ja koska tuo sydämen sulattaja vuosivuodelta sietää kuumuutta huonommin ja huonommin lähden Mustiin ja mirriin ostamaan viilentävää kaulapantaa ja mahdollisesti myös petiä. Kuulin vinkkiä sellaisista ja haluan kokeilla niitä. Ja vielä lukijoilleni: Harmaa kuono tuli tähän keinun eteen jalkoihini laskien kuononsa varpailleni. Se hellyys tuntuu niin hyvältä ja liikuttavalta. Ja minun on ihan pakko rapsuttaa korvan takaa ja silittää kuonon päältä mistä tiedän sen pitävän.

Kevät: Luonto herää — niin minäkin

Tätä kirjoittaessani mustarastaan kaunis laulu kantautuu korviini ja ollaan saatu nauttia upeasta kevätpäivästä, lämmintä yli 20 astetta, aurinkoista ja kohtuullisen tuuletonta. Lumet ovat saaneet kovaa kyytiä viime viikkoina ja kevät on tosissaan lyönyt itsensä läpi talven otteesta. Lumien sulaessa ja sään lämmetessä myös minä olen herännyt henkiin; kuulo on kohentunut ja nyt leikattu korva onkin se kuulevampi korva. Tinnitusta on aika paljon ja välillä se on hermoja raastavaa. Sen kanssa on vain elettävä ja toivottava asettuvan edes jonkin verran. Nyt huomenna leikkauksesta tulee viisi viikkoa ja olen saanut vapauden liikkua, rehkiä, kastella pääni; elää normaalia elämää. Viimeisin lääkärikäynti oli 15.4. Tuolloin korvaa jälleen puhdistettiin ja sovittiin ekoista kuulotesteistä kesäkuulle. Niiden jälkeen tapaan jälleen kirurgin. Huimausoireista en kärsinyt missään vaiheessa sairaslomaani enkä sen jälkeen. Vielä tän kuun eka viikko meni aika epäsosiaalista elämää viettäessä ja kuulon kohentumista odotellessa. 5.4. olin läsnä järjestäjän ominaisuudessa Opaskoirakoululla peesarikoulutuksessa. Oli ihanaa huomata kuulevansa kohtuullisesti, vaikkakin ”pöntön takaa”. Onneksi minun ei tarvinnut tilaisuudessa sinänsä oppia mitään, joten sain ottaa tilanteen aika rauhallisesti. Perjantaina 8. päivä olin avokin ja avustajamme kanssa äänestämässä ja ruokakaupassa. Ulkoilusta nautin suunnattomasti, ja samalla tuli myös kansalaisvelvollisuus suoritettua. illalla piipahdimme iltaa istumaan Kallioon. Kuulo oli taas vähän tiistaita parempi, mutta vielä ei jaksanut keskittyä kuulemiseen kovin hyvin.

Tuolla viikolla Turkissa järjestettiin Näkövammaisten Mailmankisat joista oli paralympiapaikkoja Lontoon kisoihin jaossa. Maalipalloilijat niin miehissä kuin naisissa pelasivat itsensä Lontooseen. Miesten joukkue voitti turnauksen ja naiset sijoittuivat toiseksi. Lisäksi judossa miesten -66 kg sarjassa voiton vei Jani Kallunki ja sai näin arvokkaita rankingpisteitä tuota Lontoon paikkaa ajatellen. Naisjudoka -63 kg sarjassa Päivi Tolppanen sijoittui viidenneksi. Sijoitus sama kuin viime kevään MM-kisoissa. Judokoilla nuo paralympialaispaikat ratkeavat marraskuun EM-kisoissa. Ja täällähän ollaan tietysti hengessä mukana.

Pari viikkoa sitten kuulemisen kannalta vietin raskaan päivän neljän tunnin kokouksen muodossa. Suunnistaminen kaikuvissa käytävissä oli hankalaa ja itse kokouksessa oli vaikea kuulla mitä kukin sanoi. Olinkin aivan rättipoikki kotiuduttuani enkä jaksanut lenkille. Tuo ihanuus siirtyi seuraavaan iltaan, ja olikin elämys. Huomasin kuulevani vasemmalla korvalla mutkien takaa autojen äänet jo paljon kauempaa mitä aikaisemmin. Lintujen laulu oli ihanaa musiikkia korvilleni ja liikunnan ilo. Tuntui mahtavalta painaltaa sulia teitä pitkin koira valjaissa opastamisesta innokkaana. Taas siis huomaaminen kuulon kohentumisesta.

Lauantain 16. oli ensinmäinen päivä milloin en tuntenut väsymystä kuuntelusta. Ensin ystäväni kävi hieronnassa, jonka jälkeen lähdin tapaamaan toista koirakkoa kiinalaisessa syöden ja hänen luonaan iltaa jatkaen. Ulkona tuntui oudolta, kuulin lintujen siipien räpsettä ja pihoilta paljon enempi ääniä mitä aikaisemmin. Kaunis kevätpäivä silloinkin. Nyt todella alkoi tuntua, että haluaa paljon tekemistä ja tavata ihmisiä ja olla taas sosiaalinen. No heti seuraavana päivänä pääsinkin nauttimaan tuosta kaikesta kerhomme ulkoilupäivän muodossa. Kokoonnuimme Laakson kentälle, josta lähdimme kävelemään Maunulan majalle. Koirat opastivat iloisina ja ihmisillä keväästä iloinen mieli. Keskuspuistossa reiteillä oli vielä jonkin verran lunta. Tuntuikin hivenen utopistiselta tarpoa latupohjaa pitkin peipposten visertäessä. Pysähdyimme koirapuistoon jossa koirat saivat hetken kirmailla vapaana ja touhuilla keskenään. Maunulan majalla söimme ja kahvittelimme. Jatkoin vielä erään peesarin kanssa matkaa Pitkäkoskelle ja sieltä hänen kotiinsa. Käveltyä tuli 13 km ja oli ikionnellinen ja hyvä olo.

Sairaslomanihan loppui jo 10. päivä, mutta ekat asiakkaat minulla oli 18. päivä, ja oikeasti hyvä niin. Kuuleminen vielä tuon 11.4. alkaneen viikon alussa oli niin työlästä. Viime maanantaina olikin mukava aloittaa työt pitkästä aikaa. Nyt huhtikuussa onkin ollut aika hiljaista, liekö kauniiden kevätpäivien ansiosta vai mistä. Saa nähdä vilkastuuko vielä ennen kesälomia toukokuun aikana, tai millainen myynti tulee äitienpäivälahjakorteista.

Tiistaina oli mukava ja kiireinen päivä. Aamusta lähdin Vuosaareen tapaamaan perhettä, jossa opaskoirani velipoika viettää eläkepäiviään opastellen perheen tyttöä kotiympäristössä. Kävimme tunnin lenkillä ja vietimme rattoisan teetuokion koiria kuvaten ja vertaillen toisiinsa. Vuosaaresta piipahdin Itikseen teelle mailikaverini kanssa. Hänet oli kiva tavata ihan livenä ja jäi tapaamisesta tosi hyvä mieli. Toivottavasti tapaamme uudelleen. Sitten olikin aika kiiruhtaa kotiin suihkuun ja syömään, sillä oli aika päivän töiden. Niiden jälkeen lähdimme avokin kanssa tunnin lenkille ja reippailun jälkeen kuntosalitreeniä penkkipunnerruksen muodossa sekä keskiropan lihasten vahvistamista. Suihku, iltapala, venyttelyt iltatee. Tuon päivän jälkeen olin niin onnellinen! Elämä on siis palaamassa ennalleen ja siitä olen kovin onnellinen ja iloinen. Kuuleminen ei tuota enään tuskaa. Nyt vain toivoisi tuon oikean korvan leikkaamista. Se ei kuitenkaan varmasti ennen syksyä tapahdu. Joka tapauksessa tilanne on paljon talvea parempi, joten stressistä sen suhteen voipi hellittää. Nyt taas kiinnostaa kuntoilu, treenaaminen, sosiaalinen elämä. Pääsiäisenä tapasinkin kaksi ystävää, veljeni perheineen. Aikaa jäi myös avokin kanssa laatuajan viettoon hyvän ruuan merkeissä sekä vaihtohieronnat tehden. Eilen laadimme mulle myös penkkitreeniohjelman 12 seuraavalle viikolle, ja sitten pitäisi nousta 43-45 kg. Avokilla puolestaan tavotteena 120 kg, joten hiukan eri kilomäärien kanssa painitaan 😀 Tärkeintä kuitenkin treenaaminen ja kroppansa hyvään kuntoon saaminen! Jospa täällä blogissakin voitaisiin kääntää uusi lehti ja tuo korvapropleema jäisi vähän vähemmälle ja tilaa saisi elämän muut hienot asiat.

Patikka- ja vaellusmuistoja vuodelta 2006

Opaskoiratouhuja muistellessani ”lupailin” palaavani vielä muistojen pariin. Ja nyt on kahden ihanan opaskoiratapahtuman muistelun aika. Löysin nämä kirjoitukset ja iloitsen siitä, sillä positiivinen ja hyvä fiilis
henkii näistä. Mukavia lukuhetkiä!

8.8.06 23:09

Parikkalan Peesaripatikka upea kokemus

Rinkka selkään, sauvat kainaloon ja Pojan kanssa matkaan! Kokoonnuimme
viime torstaiaamuna viiden muun koirakon ja kolmen peesarin kanssa
Helsingin rautatieasemalle, josta matkalippujen oston jälkeen
valloitimme Parikkalaan asti yhden eläinvaunun. Matkustimme mukavasti
Ice:n uusitussa eläinvaunussa; vanhassa ykkösluokassa. Tilaa oli
mukavasti ja mieli täynnä odotusta.
Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Parikkalaan. Iso kiitos junassa
olleelle konnarinaiselle, joka huolehti, että ehdimme koirinemme ja
rinkkoinemme junasta ulos. Huolenpito oli todella maininnan arvoinen.
Autot pakattuamme matkasimme Intsilän kylätalolle, jossa viikonlopun
vietimme. Istuimme pitkässä pöydässä ulkoterassilla itse tehtyä
kotikaljaa juoden. Hiljalleen väki lisääntyi; tuttavat vaihtoivat
kuulumisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät. Matkan väsyt karistua
pihapiiriin alkoi nousta telttoja vieriviereen. Itse majottauduin vanhan
kyläkoulun vanhaan luokkahuoneeseen. Makuualusta ja makuupussi
paikoilleen, rinkalle oma nurkka, pojalle oma petipaikka…

Lammen rannassa oli pieni sauna, joka lämpesikin joka ilta. Mikä
ihanempaa kuin istahtaa puilla lämmitettävään saunaan ja vihtoa oikein
kunnolla, pulahtaa lampeen; Kyllä Suomen kesä voi olla ihana. Lampi oli
pieni ja laiturista olikin vedetty vastalaiturille narut, joten saimme
hyvän uimaradan. Siinä oli hyvä uida ja nauttia elämästä. Saunomisen jälkeen istuimme ulkoterassilla tuhtia iltapalaa syöden. Tarjolla itse tehtyjä karjalanpiirakoita munavoin kera, savumuikkuja,
makaroonisalaattia jne. Oli rento ja hyvä olla. Kodassa keitettiin nokipannukahvit ja
herkuteltiin kääretortun kera. Teeihmisenä pääsin maistelemaan Elvin
itsensä tekemiä teelaatuja, ja hyviä olivat. Illan edetessä lauluvihkot
esille ja laulamaan. Laulu raikuikin kodasta kesäyöhön. Siinä menivät
Isoisän olkihatusta Rentunruusuun.

Perjantaiaamuna reippaina aamu-uinnille. Kauhistus miten vesi tuntuikin kylmältä, mutta erittäin virkistävältä. Suomen kesä tarjosi taasen
meille parhaita puoliaan. Aamiainen ulkona puuroineen, leipineen. Ja sitten valmistautumaan patikoimiseen. Lähdimme kävelemään erämiesten opastamina. Maasto oli vaihtelevaa. Löytyi mäkiä, maantien vartta, metsätietä, polkuja. Erittäin
miellyttävää patikointimaastoa. Välillä pysähdyimme juomaan ja janoiset koirat saivat osansa. Pääsivät välillä myös kirmaamaan vapaana ja rentoutumaan. Oppaat tekivät innolla työtä hännät heiluen. Oli mukavaa päästä vieraille reiteille.
Aurinko paistoi kuumasti. Kuivuus näkyi viljapeltojen tuleentumisina, metsien kuivine ratisivine oksineen. Paarman pirulaiset tarttuivat innokkaina kosteaan ihoon. Viikonlopusta onkin muistona monta paukamaa.

Intsilän kylätalolle palattuamme koirat pääsivät uimaan ja kyllä ne
nauttivatkin. Iloinen kirmaaminen, veden loiske, koirien huiske
kertoivat siitä miten oppaamme nauttivat elämästään. Koirien
hauskanpidon jälkeen oli aika itse pulahtaa veteen ja antaa veden
hyväillä väsyneitä jäseniään. Ja eikun syömään! Voiko olla parempaa elämää kuin ensin patikoida, uida
matkan uuvuttamana ja sen jälkeen istahtaa ruokapöytään herkkupatojen
ääreen. Vihanneskeiton jälkeen karjalanpaistia ja perunaa ja
jälkiruuaksi ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Maito oli aamulla
lypsettyä. Herkullista!

Hetken huili ja jälleen lenkkeilemään. Kävimme kivilouhoksella, jonka
kaiku on kokemisen arvoinen. Tosin tällä kertaa totesimme sen olevan
”lomalla”. Kävelimme aamupäivää helpompaa maastoa. Pikkukärpäset olivat
kiusanamme. Niitä tuli suuhun ja silmiin. Edelleen ilma oli uskomattoman
upea. Ilta meni saunoen ja kodassa istuen. Grillasimme paikallisen palvaamon
herkkuja, erilaisia nakkeja. Rupattelimme, vaihdoimme päivän kokemuksia,
vietimme mukavaa iltaa.

Lauantaiaamuna aamu-innin ja uunipuuron jälkeen luvanvaraiselle
rajapatikalle. Päivä oli edellisiä päiviä selkeesti lämpimämpi, joten
maantietä tarpoessamme vesi kului niin ihmisten kuin koirienkin suuhun.
Aikamme patikoituamme käännyimme metsätielle, joka vei meidät rajan
pintaan. Osa porukasta lähti ylimääräiselle kilsan rajalenkille. Loput
odottelimme loppujoukkoa ja vettä. Jälleen väen ollessa koossa Rajavartioston henkilökunta kertoi meille
työstään ja etenkin rajavartiakoiran työpäivästä. Tekevät päivitt’äin
keskimäärin 8-10 kilometrin patikointeja rajalla koiran etsiessä jälkeä.
Koira motivoidaan työhönsä ruuan avulla. Saimme tästä myös
demostraation. Liki 10-vuotias Saksanpaimenkoira etsi lyhyen jäljen.
Katselimme touhua pellolta. Koira ei ollut pätkän vertaa kiinnostunut
meistä tai koiristamme. Se eteni nenä maata viistäen, ja jälkikin
löytyi. Palkkioksi miltein eläkeiässä oleva koira sai ruokapussukan.
Näimme myös toisen esityksen, jossa näytettiin miten toimitaan
kiinniottotilanteessa. Mies rähjäsi pellon laidalla meille huutaen.
Paikalle ajoi auto, josta tuli ulos toinen mies. Koira ulvoi ja haukkui;
kävi kuumana. Hetken kesti rähjäämistä ja vastaavasti tilanteen
rauhoittelua. Mies lähti kuitenkin karkuun, joten koira perään. Se
saikin rettelöitsijän nopeasti kiinni tarttumalla meuhkaajaan. Mies
makasi maassa ja hänet saatiin käsirautoihin. Yritti vielä riehkata,
mutta koira tarttui uudelleen. Oli kovin onnellinen kun suojapuvun hiha
irtosi. Kulki se suussaan häntä huiskuen. Esityksen aikana oppaamme
nousivat istumaan tai seisomaan. Osa haukkui, osa murisi, osa oli muuten
vain levottomia. Työssä oleva koira ei kuitenkaan edes huomannut meidän
läsnäoloamme. Isot kiitokset Rajavartioston miehille tästä tietoiskusta!

Matka jatkui. Lähdimme kulkemaan pellon piennarta pitkin rajan
tuntumassa. Piikkilanka-aita aivan vieressämme. Polku oli muhkurainen ja
kuoppainen. Parasta oli säilyttää tasapainonsa, että ei joutunut
tekemään tuttavuutta piikkilankojen kanssa. Tuntui henkisesti yllättävän
raskaalta skarpatessaan kulkemistaan. Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki
virtasi. Vieläkin haasteellisempaa oli edessä. Pääosin kaksilautaiset
pitkospuut, jotka olivat osittain lahonneet, pahimmillaan piikkilanka
oli 30 cm:n päässä. Vauhti ei päätä huimannut kun etenimme. Silti hiki
virtasi ja henkisesti oli aika poikki. Siitä huolimatta en tuota
kokemusta vaihtaisi. Kun käännyimme metsäpolulle puiden varjoon ja
kauemmaksi piikkilangasta, saattoi henkäistä helpotuksesta. Metsäpolku
vei meidät järven rantaan. Sieltä erämiehet moottoriveneillään vei
meidät Roivaisten tilalle. Tuntui hyvältä istua veneessä ja antaa tuulen
löyhytellä kasvoja, käsivarsia. Poika lepäsi jaloissani ensin laiturilla
yritettyään väkisin veteen. Pojan unelmasta tulikin totta
rantauduttuamme. Voi sitä koirien ilonpitoa kun pääsivät pulikoimaan. Koirien uinti-iloittelun jälkeen nousimme tilan pihapiiriin, jossa istuimme kahvittelemaan ja levähtämään. Tilan emäntä kertoi tilan
kuuluneen suvulle 1600-luvulta lähtien. Tosin viime sotien aikana
venäläiset olivat pitäneet paikkaa tukikohtanaan ja jättäneet sen
ka´rmeaan kuntoon. Suvun kannalta onneksi tila oli jäänyt juuri ja juuri
Suomen puolelle. Pihapiirissä tallusteli kanoja, talon sisältä kuului
koirien haukuntaa. Lisäksi oli kissoja. Oli aivan ihana paikka. Ja talon
väki rentoa, sydänmellistä porukkaa.

Loppurutistus metsä- ja maantietä pitkin. Olo oli kuin olisi kävellyt
vielä paljon pidemmälti. Oli todella kuuma ja hikinen olo. Pojan
rentouduttua lammessa oli aika taas itse pulahtaa veteen.
Ruokailussamme vieraili Parikkalan kunnanjohtaja, jonka kanssa käytiin
keskustelua Parikkalaan liittyvistä asioista.
Vielä ennen saunaa oli aika juhlan. Peesaripatikan järjestäjä Elvi Kurri
on täyttänyt talvella pyöreitä vuosia ja nyt oli aika juhlan. Hän oli
pukeutunut itse tekemäänsä kansallispukuun. Joimme kakkukahvit
ulkoterassilla parit puheet pitäen. Ilta jatkui jo perinteikkäästi saunoen, uiden, kodassa istuen. Nyt vain
meni paljon myöhempään. Sunnuntaiaamuna kuitenkin väsymys karistettiin
lampeen. Peesareiden pitäessä kokoustaan lähdimme erämiesten opastamina
lenkkeilemään. Kävelimme peltojen viertä kulkevia teitä pitkin. Oli traktorin renkaiden uraisia heinittyneitä teitä. Kuljimme maatilan ohitse ja haistoimme sikalan tuoksuja. Kävimme louhoksella, jossa säilytetään paljon puita. Ja lenkin jälkeen vielä koirat uimaan ja temmeltämään. Lounaan jälkeen alkoikin olla aika hyvästien. Väkeä lähti hiljalleen junalle, autoillaan kotimatkalle. Oli aika pakata tavaransa, käydä viimeisen kerran lammessa uimassa oikein ajan kanssa. Kotimatkalla suunnittelimme jo uusia kuvioita; mitä söisimme vaelluksella, jonne lähtö on reilun viikon kuluttua. Poitsu nukkui onnellisena jaloissa. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia! En ole aikaisemmin Peesaripatikalla ollut, mutta näin ensikertalaiselle tämä oli mahtava kokemus. Haluankin kiittää erityisesti Elvi Kurria, joka apujoukkoineen sai aikaan ihanan viikonlopun. Kiitokset kuuluvat hänen muonitusjoukoilleen ja erämiestovereilleen. KIITOS!

(Kirjoitettu syyskuussa opaskoiran kokemana 2006)
Peesareiden järjestämä opaskoiravaellus 18.-27.8.06 Ikimuistoinen viikko Lapin erämaissa

Jaahas, tuo iso reppu jötköttää edelleen sohvalla. Sieltä tulee ruuan
tuoksu nenään. Makuualustanikin pakattiin jo toissapäivänä. Mihin
ihmeessä ollaan lähdössä? Vielä viime hetken pakkauksia
Kaikki pakataan muovipussien sisään, etteivät kostuisi. Höh, hankalaa
haistella… Kuulemma pyörin tiellä, mutta haluan tietää mistä on
kysymys. Jostain Lapin vaelluksesta on höpötetty koko viikko. Mitähän se
mahtaa tarkoittaa???

Pakkaudumme taksiin rinkkoinemme, reppuinemme ja sauvakävelysauvoinemme.
Perille tultua huomaan meidän olevan rautatieasemalla – stressaava
paikka! Ei kai tämä nyt ole sitä vaeltamista? Tavataan tuttuja! Hei,
Tellu ja Novakin on täällä! Kauhistus miten ihmisillä on paljon tavaraa.
Lähdetään kohden junaa. Mun tekee mieli vetää kuten asemilla aina. Emäntäni on vähän tuskastunut. Ei kai ihme, kun kantaa rinkkaa ja reppua. En nyt kuitenkaan jouda säälimään vaan kiskon eteenpäin. Hirveän
pitkä juna. Sitä vain riittää ja riittää. Lopulta mennään sisään ja
sellaseen ahtaaseen koppiin. Parasta painua tuonne sängyn alle Tellun
kanssa kuorsaamaan. Tää taitaakin olla pidempi matka, kun ihmisillä on
sängyt…

Tampereen asemalla pääsemme tarpeillemme, ja tapaamme Femin, Pösön, ja
Maran. Olga liittyy seuraamme kuulemma aamulla. On aivan ihanan lämmin
ilta. Ihmisille tulee ihan etelän tunnelma mieleen. Millastahan siellä
sitten on? Ihmiset ovat kovin iloisia ja tunnelma himpun odottava.
Vaelluksesta puhutaan. Sitä on odotettu innolla. Hitto, Selviäis jo mitä
se vaeltaminen on. Yö ollaan junassa. Vähän outoa kun juna nytkii, pysähtelee ja
kolistelee. Eiköhän täällä uni maistu, kun ihmisetkin ottaa niin
rennosti.

Lauantaiaamuna saavumme Rovaniemelle, josta matka jatkuu bussilla
Kiilopäälle. Tylsiä nuo bussien penkkien välit, on niin ahdasta. Pakko
yrittää penkille, mutta eihän tuo emäntä siihen suostu vaan saan
äkkilähdöt, ja lattialla on pysyttävä. Olgakin on jo matkassa mukana.
Bussimatka kesti 3.5 tuntia ja meni rattosasti rupattelua kuunnellen.
Sodankylässä pysähdyimme kahville. No, ihmiset herkutteli. Ei me koirat
mitään saatu, höh!

Kiilopäällä alkaa huiske ja hulina. Tavaroita siirellään rinkasta
reppuun ja päinvastoin. Vesipulloja täytetään, kahvilasta ostetaan
termariin kahvia. Ilma on paljon viileempi mitä Etelä-Suomessa.
Pitkähihaisia näyttävät kiskovan ylleen. Lopulta päästään punnitsemaan
rinkkoja. Se kuuluu asiaan. Lopulta päästään matkaan! Olenkin tässä
hiljaa matalasti äännellyt kun menohaluja on niin hirmuisesti.

Lähdemme nousemaan epämääräisiä puuportaita. Välillä on leveämpää ja
välillä kapeampaa. Hiljalleen nuo portaat harvenevat ja lopulta loppuvat
kokonaan. kuljemme kivikkoista huoltotietä pitkin. Peesarit puhuu
kaikenmailman kivistä. On törrökiveä, maakiveä, irtokiveä jne. Aina kun
joku huutaa ”mekka” pysähdymme huilaamaan. Alkupäivinä en malttanut olla
paikallaan, mutta loppuviikosta jokaisesta lepohetkestä piti ottaa
kaiken irti. Ns. mekkatauoilla korjailtiin varustusta, juotiin,
levättiin. Tunnin välein pidimme rinkkatauon. Sillon ihmiset otti nuo
isot reput selästään. Onneks mun ei tarvii kantaa mitään. Voin kiskoa
kaikessa rauhassa :()
Tuolloin lauantaina vaelsimme n. 4.5 kilometriä Porokämpälle. Kuljimme
koko matkan huoltotietä pitkin, joka oli nousuvoittoinen. Ei maastoltaan
siis mikään kovin paha. Mut, ihan parasta oli kun näin ja haistoin
poron. Se tuli sivulta eteemme johonkin reilun 10 metrin päähän. Unohdin
täysin työni! Vedin minkä kykenin. Ihme, että mustekala, joka oli
valjaan kädensijassa kiinni, ja toinen pää vyölaukun lenkissä, ei
katkennut. Emäntäni oli aika aseeton, koska molemmissa käsissä oli
sauvakävelysauvat. Mut, se poron tuoksu oli niin vastustamaton. Remmoin
ja temmoin minkä vain kykenin. Lopulta talutin kiinnitettiin
kaulapantaan ja peesari hillitsi menohalujani hihnan toisessa päässä.
Höh, ja tuolla se poro vaan on, enkä pääse!!! No, ehkä kaikkien kannalta
oli hyvä, että poro luikahti edestämme takaisin metsään…

Porokämpälle saavuttuamme tutustuimme paikkoihin ja teltat pystytettiin. Emäntäni ei kuulemma
aikaisemmin moista puuhaa ollut tehnyt. Katselin puussa kiinni ollessani
miten Sari opasti Heidiä teltan pystyttämisessä. Tuossa
kangashökötyksessä kuulemma nukutaan. Minullekin tuli oma paikka
jalkopäähän. Teltassa olikin oikeastaan tosi hyvä olla. Ei
kutkuttanutkaan yhtään. Ja oma tuttu karva tuoksui pedissäni. En öisin
jaksanut edes innostua kun ihmiset ravas pissalla. Olen onnellinen!
Leiripaikalle aina saavuttuamme tutustuttiin paikkoihin, jonka jälkeen
pystytettiin teltat. Ruokakunnittain väki teki ruokaa. Iltaa istuttiin
nuotiolla rupatellen, nauraen, teetä, kahvia juoden. Itse olin yleensä
teltassa, että polttiaiset eivät käy kimppuuni. Sitä poltetta ja kutinaa
ei kyllä olis kestänyt! Nuotion rätinä ja ihmisten iloisuus tuntui
hyvältä.

Sunnuntaina lähdimme kohden laavua. Aamu oli rauhallinen. Aamupalaa
nautittiin, teltat purettiin jne. Vielä ennen lähtöä pääsimme
poroerotteluaitaukseen juoksemaan vapaana. Ihmiset jumppasivat
harteitaan, jotta rinkan kanto sujuisi paremmin. Ja mulla taas menohalut hirmuiset. Vedin koko ajan. Alamäissä etenkin kiire oli hirmuinen. Mitä vaikeampaa maastoa sitä tarmokkaammin kiskoin,
tai ainakin emännästäni tuntui siltä. Alkumatka oli helpohkoa maastoa.
Toki polulta löytyi törröjuuria, poikittaisjuuria, ilmajuuria, erinäisiä
kiviä, lahoja puunrunkoja jne.
Jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Ihmiset söivät kuka mitäkin. ja
sitten huilattiin. Hm.. lepotauon jälkeen jaksoi taas kiskoa. Päivän
vaellus oli taasen 4.5 km paikkeilla, josta viimenen kolmasosa aika
hankalakulkuista maastoa. Laskeuduttaessa kivikkoisessa maastossa en
millään malttanut odottaa tarpeeksi ja kulkea tarpeeksi hitaasti, että
emännällä olisi ollut turvallinen olo. Talutin taasen kaulapantaan
kiinni ja peesari hillitsemään menohalujani. Perille päästyäni emäntäni
sanoi olevansa henkisesti uupunut kivikkomäen jäljiltä. Noh, ehkä mun
pitäis vähän hellittää vetämistä… Laavulla nukuimme teltassa Heidin
kanssa kahden. Vähän jänskätti, mutta hyvinhän se meni. Laavulla
emäntäni pääsi kokeilemaan luonnossa tiskaamista ja aamunuotiolla puuron
sekoittamista. Ja laavulla paistettiin lettuja. Hm… Herkullinen tuoksu
kantautui telttaan asti… Oi, pannulla nuotiolla tirisevä lettu… Onko
herkullisempaa??? Mä sain vaan kuivattua lihaa, porkkanaa, omenaa,
riisihiutaleita vedessä lionneena…

Maanantaina suuntasimme kulkumme kohden Kopsusjärveä. Taasen alku oli
kohtuuhelppoa maastoa kulkea. Opin huomaamaan variksenmarjat ja niiden
ihanan maun. Rupesin marjastamaan oikein urakalla opastamistehtävät
unohtaen. Kyllä syötäväksi kelpaava on aina niin vastustamaton… Heti
alkumatkasta tulimme puron ylitykseen. Meidät koirat vietiin peesareiden
toimesta yli, jonka jälkeen peesarit auttoivat isäntämme ja emäntämme
ylityksestä. Siinä piti mennä kiveltä kivelle, kokeilla sauvalla ensin
mihin astua. Siinä ei saanut kiirehtiä.! Niin, Ykki!
Saavuimme Suomunruoktulle lounastamaan. Ensin piti kuitenkin ylittää
puro. Nyt ihmiset riisuivat kengät ja sukat jaloistaan, vaihtoivat
sandaalit, jotka sai kastua. Taasen peesari vei koiraa ja emännät ja
isännät tulivat vierellä tai perästäpäin. Vesi tuntui kylmältä
tassuissa. Emäntäni ja jokunen muukin kehui miten vesi oli ihanan
viileetä ja helli väsyneitä pohkeita. Tauko pidettiin siis Suomunruoktun
varaustuvan pihapiirissä. Tänne tultaisiin huomenna pariksi yötä.
Rakennustyömiehet ahkeroivat uuden tuvan valmiiksi saamiseksi. Tekivät
meille oven eteen luiskan ja kaiteen. Todella huomaavaista!

Kopsusjärvelle oli n. puolet matkasta vielä edessä. Päivämatkan pituus
oli n. 8 km. Ja tuo viimeiset neljä kilsaa olivatkin haastavat.
Kiipesimme jyrkähköä mäkeä ylös. Minunkin vetohaluni alkoi hiipua 🙂
Tunturin laelle päästyämme huilasimme ja ihmiset testaili puheelimensa
toimivuutta. Yksitellen se onnistuikin. Ja sitten alkoi kivikkoinen,
juurinen alamäki. Välillä oli todella jyrkkiä kohtia ja mieleni olisi
tehnyt vetää hirmuisesti. Siinä maastossa se olisi ollut jo aika
vaarallista. Kuljimme hitaasti tukevia kohtia maasta etsien. Ihmiset
olivat hikisiä ja varmasti jokainen lepohetki oli tarpeen. Lopulta
saavuimme Kopsukselle polttiaisten kiusaamina ja väsyneinä. Heti alkoi
telttojen pystytys. Odottelin puun luona ja kun telttamme oli hätinä
pystyssä tuli koko reissun ainoa vesisade. Minut juoksutettiin telttaan.
Saimme kaiken juuri ja juuri suojaan. Minä köllötin tyytyväisenä Heidin
ja Sarin ährätessä tavaroidensa kanssa ahtaassa teltassa. Sateen ropinaa
kuunneltiin ja tytöt söivät suklaata. Siinä oli oma tunnelmansa. Sadetta
kesti tunnin verran, jonka jälkeen nuotio sytytettiin ja alkoi ruuan
valmistus. Tuona iltana ruokailimme myöhään. Mun ruoka tarvii kuumaa
vettä, joten meni aikansa ennen kuin ruoka oli sopivasti turvonnut.
Vähän olin jo huolissani saanko ruokaa laisinkaan, mutta vihdoin
emäntäni tuli kupin kanssa teltalle. Voi sitä riemua. Oli ihan pakko
vähän hyppiä!

Tiistaina emme pitäneet minkäänlaista kiirettä. Telttoja kuivateltiin
kaikessa rauhassa ja me koirat saimme juosta vapaana. Paikalla ei ollut
muita leiriläisiä. Se olikin ihanan rentouttavaa ja aivot saivat levätä.
Hiljalleen teltat purettiin ja valmistauduttiin matkaan. Palasimme samaa
reittiä Suomunruoktulle mitä edellispäivänä kuljimme. Edessä oli jyrkkä
nousu töppyröineen, juurineen, kivineen. Mietin pistäessäni tassua
toisen eteen, että tässäkö todella piti kiskoa alasmentäessä. Saavuimme
”kännykkäkukkulalle”, paikkaan jossa yksi puhelin kerrallaan toimi.
Edessä oli lasku. Emäntäni muisti sen paljon pahempana mitä se olikaan.
Olikin ihanaa laskeutua kanervikkoa myöden alaspäin. Saavuimme puron
ylityskohtaan. Kävimme, Eijan, Jannen ja Maran kanssa tutustumassa
Kultalan autiotupaan. Se oli ihanan tunnelmallinen paikka. Polttiaisia
oli taasen hirmuisesti. Nyt puron ylitys ei ollutkaan niin
nautinnollinen, kun öttiäiset poltti pitkin kinttuja. Varaustuvalle
päästyämme ihmiset levittivät petivehkeensä patjoille. Kolme ihmistä
nukkui kahden hengen sängyssä. Taisi olla vähän ahdasta. Onneks meillä
koirilla oli lattialla tilaa… Pysyinkin koko illan sisällä
polttiaisten vuoksi. Jahtasin ruokakuppiani. Näin sen ja nälkä oli
kauhea. Lopulta pääsin syömään… Ihmisetkin valmistivat ruokiaan ja
istuivat nuotiolla iltaa. Aivan mahtava äänimaisema… Alhalta kuului
puron solina, ja nuotiopaikalta tulen räiskettä. Se oli ihanan
rauhoittavaa ja tunnelmallista. Ja ei sovi unohtaa varaustuvan kymmenen
ihmisen ja viiden koiran kuorsausta. Jokainen veti eri tahtiin ja eri
voimakkuudella… Pösö ja Femi nukkuivat emäntänsä ja isäntänsä kanssa
teltassa, joten heiltä jäi kokematta tuo uskomaton kuorsauskonsertti…

Keskiviikkona meillä oli ns. välipäivä. Teimme päiväretken eräälle
nuotiopaikalle. Maasto oli helppoa kangasmaastoa. Nuotiolla ihmiset
viihtyivätkin monta tuntia. Minä ja kollegat otettiin rennosti. Tosin
ohikulkijoille osan piti vähän murrata ja haukahdella. Ihmiset söivät
kopsuksia. Ai että mitä ne on? lettutaikinaan laitetaan kaikkea mitä
ihmisten rinkoista löytyy. Nyt oli juustoa, tonnikalaa, tahnoja,
lämminkuppikeittoja jne. Kopsukset on peesareiden keksimä juttu heidän
ns. koevaellukseltaan. .
Palattuamme Suomunruoktulle nuotiohetki jatkui. Ruokaa ja tikkupullaa.
Tikkupullien paistossa naurua riitti. Ensiksi pullataikina piti vaivata
muovipussissa, jonka jälkeen taikina pyöritettiin spiraalinmuotoisesti
kepin ympärille. Ja Peesarit ohjeistivat paistajia ”pyöritä, pyöritä”.
”Vähän vasemmalle, varo! tippuu, tippuu… Palaa”! Naurua riitti. Osa
pullista paistettiin pannulla. Osa ihmisistä kävi purossa kunnon pesulla ja emäntänikin kehui pesseensä
hiuksensa. Se oli ollu kaiketikin aika taivaallista. Minä en noista
pesuhommista ymmärrä ! Tuhahdus!

Torstaina edessä kahdeksasisen kilometriä ja suuntanamme Rautulampi. On
jännää huomata miten loppupäivien maastosta ei muista kovin hyvin. Ehkä
kulkeminen vaikealla maastolla oli helpottunut jonkin verran. Minukin
vetohalut oli aika vähissä. ylämäissä en vetänyt laisinkaan. Poron
jälkiä innostuin jäljestämään ja marjoja syömään. Suuntaa en malttanut
oikein pitää. Muuten veto oli kohtuullista. Lounastaukomme on jäänyt monelle vaeltajalle mieleen. Päivät olivat viikon aikana vain lämmenneet. Nyt tunturissa asteita 25 ja miltein
tuuletonta, vaikka aika korkealla olimmekin. Lounaan jälkeen kaikki
ottivat rennosti. Mietinkin, miten voi olla näin hiljaista 12 ihmisen ja
7 koiran leirissä. Ei kuulunut ääntäkään ja oli niin hyvä köllöttää
auringon paistaessa. Tuo hetki varmasti säilyy mielessäin pitkään.

Saavuimme Rautulammelle hyvissä ajoissa. Pystytimme teltat, tai minä
kyllä katselin vierestä… Leirialueella oli paljon muitakin vaeltajia.
Tein tuttavuutta erään vieraskielisen miehen kanssa 🙂 Ja ei sovi
unohtaa, että sain ruokaani aimoannoksen lisuketta kun Heidi, Eija ja
Sari eivät jaksaneet syödä kaikkea pastaruuastaan. Suklaamoussea eivät
sentään tarjoilleet minulle. Viimeistä iltaa vietettiin tutusti nuotion
räiskeessä lettuja paistaen ja kakkua maistellen.

Enään yksi päivä maastossa. Lähdimme perjantaiaamuna hyvissä ajoin
kohden Kiilopäätä. Ja taas on todettava, että maastosta ei muistu
mieleen erityisen hankalia kohtia. Porokämpältä eteenpäin reitti oli
sama mitä aivan alkumatkastamme. ilma oli helteinen. Vettä kului ja me
koirat läähätettiin ja aina kun tuli tilaisuus vedettiin maihin
huilaamaan. Matkaa kiilopäälle oli 10 km, ja kuljimme suht reippaasti.
Kiilopäälle päästyämme halailimme toisiamme ja olimme onnellisia siitä
miten upea vaellus oli nyt takana. Rinkat punnittiin ja majottauduimme.
Ihmiset kiiruhti suihkuun ja saunaan. Kuulemma tuntui uskomattoman
hyvältä olla putipuhdas. Vaellusvaatteet äkkiä rinkan uumeniin pesua
odottamaan.

Ennen seitsemää lämmintä 23 astetta ja ihmisten juoma siideri maistui
huikaisevan hyvältä terassilla. Niin ne kehivat! Söivät hirmuiset
annokset poronkäristystä ja marjarahkaa. Ähisivät ja puhisivat täysin
vatsoin. Kyllähän me koirat oltas voitu auttaa, vai mitä kollegat? Nuo
ihmiset ei vaan tunnu muistavan!!! Kumma juttu! Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltaa istumaan ja vaellusta
muistelemaan ja kommentoimaan. Uni ihmisille maistui leveissä sängyissä
makoisasti. Itse innostuin aamupuolella rapsuttelemaan. Höh, tuo
teltta-asuminen taitas sopia mulle.

Aamutoimet, ruoka ja sitten kotimatkalle. Meillä oli aivan ihana
bussikuski, joka kertoili matkan varrella olleista paikoista erinäisiä
tarinoita. Sodankylässä vietimme taas kunnon kahvitauon.
Rovaniemellä taas menimme pitkään junaan ja ahtaaseen koppiin. Tosin
ihmiset kokoontuivat rupattelemaan ja iltaa viettämään. Nukutti
ihanasti, joten kömminpä taasen sängyn alle… Aamulla seitsemän pintaan olimme Helsingissä väsyneinä, mutta
onnellisina! Kotiin pyykinpesuun ja rentoutumaan!