Opaskoira Oton hoitoa ja työskentelyä -videopostaus

Opaskoirani Otto on tärkeä osa elämäämme. Se opastaa minua teillä, poluilla, kaupungissa, luonnossa. Nyt mökkiolosuhteissa kaupunkiliikkumista ei ole tullut eikä sitä tähän videolle ollut mahdollista nyt saada, mutta pääsette katsomaan miten Otto opastaa minut mökkiautotieltä mökin pihaan.
Opaskoira tarvitsee myös hoitamista ja huoltoa, jonka teemme mielellämme ja kiitollisena hänen tekemästään työstä. Rauno leikkaa Oton kynnet ilman näköapua. Itse en uskalla sitä tehdä. Voi miten ihanaa on istua Otto vierellä harjaten sitä. Koira rötköttää tyytyväisenä tuhisten ja kuollut karva saa kyytiä.

Tottahan toki hoitamiseen ja huolehtimiseen liittyy paljon muutakin mitä videolla esitetään. Sellaisia ovat esim. korvien putsaus, punkkisyyni, madotus, tarvittaessa lääkitseminen, koiran tunnustelu, jotta mahdolliset patit yms. huomataan mahdollisimman alkuvaiheessa. Toimin myös koirahierojana joten Ottokin saa minulta hierontaa. Opaskoira on niin paljon muutakin kuin apuväline, se on rakas ystävä, joka mahdollistaa niin paljon. Toivottavasti välittäminen ja rakkaus välittyy videoklipissä.

Opaskoiran päivä -harjausta, kynsienleikkuuta ja lenkkeilyä

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Rauhallinen aamu ja paikallisiin käsitöihin tutustumassa

Torstaiaamuna nukuimme hiukan pidempään, nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja pakkasimme rantakassit biitsiä varten. Tosin oli aavistus siitä ettei rantakamppeita tarvittaisi, sillä sen verran viileän oloinen sää.

Rauhallisen aamun toimet tehtyämme ajelimme Posion keskustaan tutustumaan Ingan tupa –käsityömyymälään. Siellä oli paikallisten käsityöläisten töitä valikoiman ollessa monipuolinen.  Kiertelimme myymälässä tunnustellen ja tutustuen tuotteisiin.

Heidi tunnustelee karhun muotoista puista pullotelinettä Ingan tuvan myymälässä.
Komea karhun muotoinen puinen pulloteline

Ostosten jälkeen istuimme Ingan tuvan terassilla jäätelöistä nauttien

Porukkamme aurinkoisella terassilla nauttimassa jäätelöä.
Ingan tuvan terassilla

Biitsillä kylmässä tuulessa

Lähdimme ajelemaan Livojärven kuuluisalle hiekkarannalle. Käännyimme kuitenkin väärästä tienhaarasta päätyen Paskaperäharjulle. Emme enään jatkaneet matkaamme, vaan päästimme koirat telmimään, uimaan, kirmaamaan. Ryhmämme näkevät tarkkailivat ympäristöä porojen varalta.

Istuskelimme vilttien päällä kasseistamme lisää lämmintä vaatetta hakien. Ei tarvinnut ajatellakaan uimista tai ranta-asuun pukeutumista. Nauroimme biitsipäiväämme ja tovin Paskaperäharjulla värjöteltyämme lähdimme takaisin majatalolle.

Seikkailijat värjöttelemässä hiekkarannalla vilttien päällä koirien nauttiessa vapaudesta ja vedestä.
Paskaperänharjulla Livojärvellä

Yllätysohjelma

Seikkailuapinoiden majatalolla söimme myöhäisen lounaan, jonka jälkeen oli hetki omaa aikaa. Kokoonnuimme ruokasaliin neljän pintavilla Koillis-Sanomien toimittajan Petri Markkasen haastatteluun sekä kuulemaan mikä on yllätysohjelmanumero, jonka Heidi oli meille järjestänyt. Kertoilimme toimittajalle upeasta viikostamme niin meidän näkövammaisten, peesareiden kuin yrittäjänkin näkökulmasta.

Toimittaja kirjoitti paperiversion lisäksi myös hiukan erilaisen artikkelin nettiversioon

Koko sivun artikkeli Koillis-Sanomissa jossa on neljä isoa kuvaa kalliolaskeutumisestamme.
Koillissanomat toimittaja Petri Markkanen ja kuvaaja Mikko Halvari

Minuutit kuluivat ja juttutuokiosta toimittajan kanssa oli aika siirtyä arvuuttelemaan mikä yllätys meitä odottikaan. Heitimme hurjia arvauksia ja Outi osui lähimmäksi – lähtisimme kokeilemaan Ruoppivaaraan kalliolaskeutumista. Kuulostihan se aika hurjalta, mutta Heidi haastoi toimittajan osallistumaan silmät peitettyinä ja toimittaja otti haasteen vastaan.

Jännitystä ilmassa

Ajoimme Ruoppivaaraan nousten koko ajan ylemmäksi. Jännitystä oli ilmassa. Perillä meitä oli vastassa Outdoor Passion Finlandin Jussi Tupasela ja Lotta Sandvik, erittäin ammattitaitoiset rauhalliset oppaamme. Katsottuamme koirille mukavat paikat lähistöltä, aloimme valmistautua kalliolaskeutumiseen. Jokaiselle puettiin kypärä, hanskat, kiipeilyvaljaat tykötarpeineen. Tunnelma oli mukavan jännittynyt.

Jussi Tupasela kiinnittää laskeutumiseen tarvittavia köysiä Heidin vyötäisillä olevaan kiipeilyvyöhön.
Varmistukset ennen laskeutumista

Jokaisen kanssa harjoiteltiin kalliokielekkeelle lähestymistä takaperin kävellen ennen kuin aloitettiin itse laskeutumiset.

Ensiksi vuorossa oli Koillis-Sanomien toimittaja Petri Markkanen. Seurasimme kauempana hänen valmistautumistaan ja laskeutumistaan.

Mikko Halvari kuvaa Petri Markkasta joka huivi silmillään odottaa jyrkänteen reunalla omaa laskeutumisvuoroaan. Petrin takana on Jussi Tupasela.
Petri valmiina laskeutumaan
Jussi Tupasela varmistaa vielä Petri Markkasen kiinnitysköydet ennen laskua. Miehet ovat aivan jyrkänteen reunalla. Taustalla puiden peittämä vaara sekä sen edessä oleva vesistö.
Viime hetken varmistukset ennen laskeutumista

Vapaapudotus mukaan laskien laskeutumista oli n. 20 metriä, jonka jälkeen oli kavuttava erittäin kivikkoista ja juurakkoista jyrkkää polkua ylös. Tämän myös Petri kulki silmät peitettynä Sinin opastamana.

Petrin jälkeen lähdimme kukin vuorollamme kohden hurjaa seikkailua muiden odottaessa ja jännittäessä sivummalla. Ryhmästämme uskaltautui kielekkeen yli kaksi sokeaa ja yksi näkevä. Minulla on vahvasti käsitys, että näkemättömyydellä tai näkemisellä ei ollut merkitystä uskaltautuiko laskeutumaan.

Seikkailijaryhmämme jyrkänteen laella kypärät päässä ja valjaat puettuna. Vasemmalta Outi, Taija, Marianne, Sini, Sirpa ja Heidi.
Jännittyneitä ilmeitä ennen laskeutumista
Sini valjaiden varassa pystysuoralla, rosoisella seinämällä. Lotta Sandvik varmistaa alempana köydestä roikkuen.
Sini laskeutumassa
Sinin leveä voittaja-hymy! Laskeutuminen tehty.
Alhaalla!
Marianne laskeutumisvuorossa jyrkällä seinämällä. Lotta varmistaa Mariannen laskeutumista köydessä vastapainona roikkuen. Sini seisoo alhaalla vieressä.
Melkein alhaalla jo.

Rohkeutta on monenlaista

Oli minun vuoroni siirtyä laskeutumispaikalle Jussin turvallisessa ohjauksessa. Lähestyimme hitaasti kalliokielekettä takaperin. Tunsin sisälläni meneväni pois mukavuusalueeltani siinä määrin, että jännityksen lisäksi syke kiihtyi ja tuli fyysisesti huono olo. Pysähdyimme ja hetken päästä yritin jatkaa matkaa, mutta en pystynyt siihen. En ottanut viimeisiä askeleita enkä pudottautunut kielekkeeltä. Minusta ei vaan siihen ollut. Arvostan todella Jussin ja Lotan tilannetajua. Minua ei yritetty saada menemään puoliväkisin vaan kunnioitettiin sitä miltä minusta tuntui. Siirryimme kauemmaksi kielekkeeltä halasimme ja tulimme rauhallisesti pois lähtöalueelta. Jussi sanoi minulle ”on suurta rohkeutta kieltäytyä menemästä ryhmän edessä”. Näin se varmasti on. Toisaalta en tiedä vaatiko se edes rohkeutta olla menemättä niin pahalta hetkellisesti fyysisesti tuntui. Pelkäsin etukäteen myös ylös kapuamista, sillä huonot seinäkiipeilykokemukseni nousivat voimakkaasti mieleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onko minua kaduttanut jänistämiseni ja todettava on ettei ole katumus iskenyt. Toki olisin toivonut uskaltavani, mutta kaikki kokemukset eivät vaan ole kaikkia varten. Tunteen vapaapudotuksesta olisin halunnut tuntea, mutta ensiksi olisi pitänyt kyetä menemään kielekkeen yli ja sen jälkeen kavuta pelkäämääni jyrkkää polkua.  Olen kuitenkin todella iloinen, että Heidi järjesti tämän yllätysnumeron ja osa meistä sai varmasti unohtumattoman kokemuksen.

”Helvetti, mä en näe mitään!”

Lopuksi oppaaltamme Heidiltä kysyttiin haluaisiko hän laskeutua ja vastaus oli ”kyllä, mutta silmät peitettyinä”. Hän oli tehnyt laskeutumisen aiemmin, joten tiesi vähän mistä on kysymys. Seurasimme Heidin valmistautumista ja lähtöä sivummalta. Kielekkeellä kuului ”Helvetti, mä en näe mitään!” Niin vain kuitenkin hän lähti laskeutumaan Lotta vierellään. Lotta laskeutui kaikkien laskeutuneiden kanssa. Heidin päästyä alas Sini opasti hänet jyrkkää polkua ylös edelleen silmät peitettynä.

Olen todella vaikuttunut Heidin ja Petrin rohkeudesta laskeutua alas ja kavuta ylös silmät peitettyinä. Iloitsen myös muiden suorituksista, jotka voittivat pelon ja jännityksen.

Viimeinen ilta majatalolla

Majatalolle palattuamme menimme heti saunomaan iloisen puheen sorinan pulputessa. Kymmenen jälkeen kokoonnuimme kodalle illalliselle. Anneli ja Tuulikki olivat loihtineet herkullisen aterian jälkiruokalettuineen. Syötyämme muistelimme kulunutta viikkoa. Tarkoitus oli tehdä äänitallenne muisteluksistamme, mutta puheemme meni liian viralliseksi rentouden kadotessa, joten tallennetta ei koskaan editoitu eikä säilytetty.

Juttua olisi riittänyt pidempäänkin, mutta osalla oli vielä pakkaamista yms. pientä tohinaa. Veimme yhden jälkeen Sirpan kanssa Seikkailuapinoiden pihapiiriin parapoloidi-mikrofonini ja digisanelimen ikuistamaan öistä tunnelmaa. Tallenteen kuunteluun kannattaa käyttää aikaa, sillä niin kiehtovia ääniä sieltä kuuluu.

Lintujen yökonsertti

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamun kauhun hetket

Seuraavana aamuna noustuani tajusin kauhukseni palelevani, aivan kuin kuume olisi nousemassa. ”En kai vaan vilustunut märissä saappaissani edellispäivänä?”, pohdiskelin aamutoimia tehdessäni. Toivoteltuani huomenet muille kyselin palelsiko heitä, ja ei.  ”Nytkö minun haaveeni Pienestä karhunkierroksesta murenisi ja joudun jäämään majatalolle!?” Pyysin kuumemittarin ja ei kuumetta ollut, joten teimme päätöksen, että lähden matkaan. Ja nyt jälkikäteen voin vaan kuvitella sitä harmituksen määrää, jos olisin viettänyt päivän majatalolla. Onneksi palelu asettui ja sain kokea ikimuistoisen päivän. Olihan Pieni Karhunkierros minun haaveeni, jonka ympärille viikon ohjelmaa rakennettiin.

Alun hitaat sadat metrit

Aamiaisen jälkeen pakattuamme eväät lähdimme ajelemaan Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikalle. Ennen reitille lähtöä vielä yhteiskuvaan ja sen jälkeen matkaan.

Ryhmämme Pienen Karhunkierroksen sisäänkäynnin luona valmiina lähtöön.
Ryhmäpotretti ennen vaellukselle lähtöä

Ensimmäiset sadat metrit tuntuivat olevan yhtä helvettiä. Heti otettiin kyllä luulot pois! Tässä kohden pyydän muistamaan että maastossa liikuttaessa sokeana on omat haasteensa. Hermosto on todella lujilla koko ajan hakiessa tasapainoa ja kohtaa mihin voi turvallisesti astua. Kuljimme hitaasti totutellen hankalaan maastoon ja hakien hyvää tapaa edetä.

Oppaamme Heidi etukäteen jännitti miten koirat reagoivat riippusiltoihin. Puolisen tuntia taiteiltuamme reitin alkua saavuimme Niskakosken ylittävälle riippusillalle. Molemmilta koirilta ylitys sujui hienosti. Todettava on myös, että itselle nuo riippusiltaylitykset olivat niitä reitin helpoimpia osuuksia.

Heidi ja Otto ylittämässä riippusiltaa Niskakosken yllä. Kosken rannat ovat kivikkoiset, jyrkkäreunaiset ja sankan metsän ympäröimät.
Riippusilta yli Niskakosken

Matka jatkui kohden Myllykoskea.
Ennen Myllykoskelle saapumista pysähdyimme pitkoksilla kuuntelemaan ja tallentamaan kuukkeliemon ja poikasten ääntelyä.

Myllykoskella pysähdyimme hetkeksi näköalatasanteelle, jonka jälkeen  emme kuitenkaan ylittäneet riippusiltaa vaan jatkoimme kohden Siilastupaa.

Heidi ja Otto Myllykosken katselutasanteella pienen putouksen kohdalla. Koski kuohuu vuolaana. Sen takana nousee kallioinen metsän peittämä rinne.
Myllykosken katselutasanteella

Myllykoskelta Siilastuvalle

Metsäisen osuuden jälkeen nousimme jyrkähköt portaat ylös ja laskeuduimme sen jälkeen alas.

Jyrkkä nousu puisia rappusia ylöspäin. Edellä tulee Otto Heidi perässään.  Sirpa peesaa Heidin takana. Portaiden alapäässä tulevat  Taija ja Outi. Portaiden vieressä näkyy kaukana alhaalla olevaa vesistöä jyrkän rinteen alla. Onneksi välissä on tukeva kaide.
Portaita, portaita….
Ja sitten laskeudutaan portaat. Alkupäässä portaat ovat jyrkät ja alempana huonokuntoiset laudat markkeeraavat portaiden paikkoja. Portaiden yläpäässä laskeutumassa Heidi, Sirpa ja Tuulikki. Portaiden vierellä kasvaa korkeita lehti- ja havupuita.
Ja lisää portaita…

Eihän nämä portaat toki Kallioportin nousuun verrattuna pahat olleet!

Matka jatkui Kitkajokea seuraillen ja ohitimme pitkän Aallokkokosken. Metsäisen osuuden jälkeen tuli jyrkkä alamäki, jossa oli osittain luonnon ja osittain ihmisen tekemät pitkät portaat alas kohti Kitkan kuohuja.

Laskeutumisessa oli haastetta juurien ja kivien muodossa portaista huolimatta.

Teräväsärmäisten kivien ja juurien peittämä rinne ja sen takana portaat joita pitkin ovat laskeutumassa Sirpa, Heidi, Tuulikki ja Otto. Ympärillä korkeita ja suoria puita.
Ja vaihteeksi portaita

Alas päästyämme menimme Heidin ja Sirpan kanssa kuuntelemaan Jyrävänputouksen ääntä. Jouduimme tekemään pienen piston vasemmalle ja kulkemaan helvetillisen kivikon läpi. Heidi kysyi haluanko mennä kivikkoon vai jatkaa suoraan Siilastuvalle tauolle. Vastasin ” helvetti kun tänne on tultu niin mennään nyt.” Heidiä ja Sirpaa hymyilytti ja niin me rymyttiin putouksen ääntä kuuntelemaan. Tunsimme putouksesta tulevan sumusateen. Siinä kaatuneen puun päällä oli hieno hetki kuunnella ja tuntea Jyrävänkoski, kiitos Heidi ja Sirpa kun rymysitte kanssani sinne.

Rannan puiden takaa paljastuu ylempänä jokivarressa oleva, komeasti kuohuva Jyrävän putous. Rantatöyräs on paksujen juurten peittämä ja etualalla on kaatunut puun runko.
Jyrävän putous

Upean hetken jälkeen palasimme reitillemme kohden Siilastuvan taukopaikkaa. Kuljimme aivan Jyrävänkosken viertä. Kosken kohina kuului kaukaa alhalta eikä isoihin harha-askeleisiin ollut varaa. Otto opasti kuitenkin hienosti ja määrätietoisesti. Eihän sekään tietenkään halunnut pudota alas koskeen.

Heidi, Otto ja Sirpa kulkevat kapeaa polkua joka kulkee aivan Jyrävänkosken viertä. Polku ei ole paljoa korkeammalla kuin koski joka   uoman keskikohdalla virtaa vuolaana kuohuen. Joen reunoilla kohoaa korkea kallio jonka rinteillä kasvaa tiheää sekametsää.
Jyrävänkosken viertä kohti Siilastupaa

Siilastuvalle mentäessä ensiksi oli nuotiopaikka pöytineen. Wc oli ylhällä hankalan kivikon päässä, joten sinne menimme vasta tauon lopuksi. Tauolla söimme eväitä, paistoimme makkaraa ja jotkut kanssavaeltajat tarjoilivat meille nuotiolla paistettuja vaahtokarkkeja <3. Ylipäätään tuon päivän aikana minua ja meitä tervehdittiin useasti hymyillen. Se oli välillä jopa hämmennystä herättävää positiivisessa mielessä. Kotiympyröissä meitä äärimmäisen harvoin tervehditään.

Iltapäivän kilometrit

Kuljimme kohti Harrisuvannon riippusiltaa ja taukopaikkaa. Sää lämpeni ja oli pysähdyttävä kaatuneen puunrungon päällä istuen poistamaan välihousut. Siinä meitä kolme naista operoi housujensa kanssa rivissä. Oli paljon mukavampaa jatkaa matkaa kun ei ollut niin hikinen olo. Ohitimme Kalliosaaresta kertovan kyltin.

Kalliosaaresta kertovassa mustassa opastetaulussa on reikä josta näkyy alla virtaava Jyrävänjoki. Taulussa kerrotaan näin: Kalliosaari on sitkeä kuin kuivaliha. Kymmenien tuhansien vuosien ajan se on sinnitellyt sateen ja joen yrittäessä sitä romauttaa. Kalliosaari on ympäristöään kovempaa ainesta, ja niinpä se seisoo keskellä jokea pehmeämmän aineen valuttua aikaa sitten Paanajärven pohjalle. Tiesitkö että Venäjän Paanajärvelle on tästä enää reilut 20km?
Kalliosaaren opastetaulu

Pienellä Karhunkierroksella oli lähes koko ajan polulla kiviä tai juuria. Kävellessämme Sirpa totesi minulle jossain vaiheessa ”Nyt on ”silkkitietä” niin kauas kuin näkee”. Ja sitä jatkui ehkä kuusi metriä ja mutkan takana meitä odotti jälleen kivet ja juuret. Päivän aikana selvästi vauhti kasvoi ja kivistä ja juurista selviydyimme helpommin matkan edetessä.

Kohdissa missä koskien tai joen kuohut kuuluivat alhalta, se tuntui äärimmäisen hienolta.

Heidi, Otto ja Sirpa kosken viereisellä korkealla harjanteella matkalla kohti Harrisuvantoa.
Taivalta taittamassa kosken kuohuja kuunnellen

Hiljalleen erkaannuimme Kitkajoesta ja koskista lähestyessämme Harrisuvannon riippusiltaa.

Ennen sillan ylitystä opas Heidi ja Outi vaihtoivat kenkiä, sillä Outilla oli ongelmia kenkiensä kanssa. Jälleen riippusillan ylitys meni hienosti.

Aurinkoisessa säässä kylpevän, tyynen Harrisuvannon ylitse kulkee riippusilta kohden vastapäistä puiden peittämää saareketta.
Harrisuvannon riippusilta

Harrisuvannon sillan tuntumassa on infotaulu jossa kerrotaan näin: Harrisuvanto. Harri eli harjus antaa nimensä tälle kutupaikalleen. Erityisesti ennen kevätkutuaan harri popsii myöhemmin kesällä retkeilijän riesana pyöriviä mäkäriä. Uskoisitko että yhden harjuksen mahalaukusta löytyi yli 5000 mäkärää?
Pysähdyimme Harrisuvannon taukopaikalle nauttimaan eväitä ja hengähtämään. Samalla Sirpa laittoi Outille nilkkoihin tukisiteet, jotta saivat vaihdetuksi kengät oikeille omistajilleen.

Sirpa laittaa Outille tukisidettä jalkaan.
Ensiaputaitojakin tarvittiin, onneksi vain tukisiteen muodossa

Ei se niin paha ollutkaan

Harrisuvannon taukopaikan jälkeen aloimme lähestyä Kallioportin nousua, joka jännitti opastamme Heidiä eikä aivan suotta, sillä niin jyrkkä nousu oli. Opaskoiramme suoriutuivat kuitenkin jyrkistä portaista hienosti. En tiedä monta porrasaskelmaa nousussa on, mutta riittävästi niitä joka tapauksessa asteltiin. Aluksi ei ollut kaidetta ja portaat olivat maahan iskettyjä puolipöllejä. Tovi edettyämme vastaan tuli kuitenkin kunnon puuportaikko kaiteineen. Ei siis muuta kuin määrätietoisesti askel askeleelta ylöspäin. Oli kerran pysähdyttävä hengittelemään ja tauolle saatiin hiukan pituutta kun tallensin jostain alempaa kuuluvaa linnun ääntä. Valitettavasti lajia ei ole kukaan varmasti osannut lajimäärittää äänen perusteella, mutta hetki oli hieno viimeisissä portaissa seisoa ja kuunnella sitä.

Päästyämme Kallioportin huipulle oli aika tuuletusten ja yhteiskuvan

Seikkailuporukka tuulettaa Kallioportin katselutasanteella.
Kallioportin katselutasanteella!

Liikutusta ja huikeita maisemia

Tuuletusten jälkeen jatkoimme kulkua eteenpäin. Kuljimme mäntykangasta pitkin ja ohitimme huikean rotkon. Päivän aikana pilvinen sää oli vaihtunut aurinkoiseksi.

Otto, Heidi ja Sirpa kulkevat pienten kalliokumpareiden ja mäntyjen välissä kiemurtelevaa polkua.
Aurinkoisessa säässä eteenpäin
Huikaiseva näkymä pystysuoralta korkealta jyrkänteeltä alas laaksoon jossa suomaaston ympärillä kasvaa sankkaa metsää.
Päätä huimaava näkymä matkan varrelta
Taija, Outi ja Tuulikki vaikeakulkuisella juurien peittämällä polulla. Edessä kauniita syvänsinisiä suolampia.
Juuret tuovat lisähaastetta poluilla

Opas Heidi kertoi jälkeenpäin jännittäneensä Pienen Karhunkierroksen onnistumista kaikkein eniten. Hän oli tehnyt varasuunnitelmat moneen eri tilanteeseen ja varasuunnitelmille vielä varasuunnitelmat. Liikutus, helpotus ja rentoutuminen oli hyvä tehdä vähän ennen Pyöreälampea hetken hiljaisuudessa. Vaikeimmat kohdat reitistä oli ohi eikä varasuunnitelmarepertuaaria tarvittu.

Vaelluskenkien peittämät jalat laiturilla lammen yllä. Valkoiset pilvet ja sininen taivas heijastuvat lammen pintaan.
Sielu ja ruumis lepäävät

Pienen oman hetken jälkeen Heidi kuuli radiopuhelimesta jonkun meistä kutsuvan häntä ja niin matka hänelläkin jatkui.

Pyöreälammen taukopaikalla pidimme pienen tauon.

Kuusikulmainen, pyöröhirsistä tehty nuotiopaikka kuivalla mäntykankaalla tyynen lammen rannalla.
Pyöreälammen taukopaikka

Loppurutistus

Ennen Myllykoskea ylitimme ns. tavallisen sillan. Pian pääsimmekin Myllykosken riippusillalle jossa kuulimme ja näimme upean kosken pauhun ja riippusillan ylitys sujui tutusti mallikkaasti.

Myllykosken riippusillan jälkeen kärkiparimme vaihtui Outin ja Taijan siirtyessä etummaisiksi. Heille tapahtui kuitenkin pieni eksyminen ja ilmoittivat siitä heti radiopuhelimella. Heidin paikallistettua eksyneet hän kipaisi hakemaan heidät meidän muiden odotellessa, että ryhmä saadaan kokoon. Pian Heidi saapuikin Outin ja Taijan kanssa ja matka eteni Basecambin luo, jossa me koiralliset jäimme odottelemaan Tuulikin kanssa Heidin ja Sirpan hakevan autot. Viimeiset sadat metrit kuljettiin samaa reittiä kuin lähtiessä. Taija ja Outi kävelivät loppumatkan kun taas Sini nautti loppumatkan juosten, Sirpa nautiskeli rauhallisempaan tahtiin. Peesareillakin oli kova päivä takanaan, joten hetki omaa aikaa oli täysin paikallaan. Mariannen ja Tuulikin kanssa istuskelimme koirat jaloissamme odotellen muita.

Tunteikas illallinen ja uuden projektin synty

Seikkailuapinoiden majatalolle saavuttuamme painuin heti suihkuun, sillä hiukan nihkeissä vaatteissa tuli vilu. Kuuma suihku tekikin oikein hyvää ja oli mukava istua illallispöytään lämpimästi puettuna. Illallisella oli yksi ja toinen liikuttunut huikeasta päivästämme ja onnistumisestamme. Puhua pulputimme iloisesti ja Heidi sanoi vievänsä meidät vaikka kuuhun! Sitä odotellessa siis. 
Pöydässä istuessamme tuli puheeksi hetki jolloin meille näytettiin kartasta minkälainen reitti Iso Karhunkierros on ja millainen osa siitä on Pientä Karhunkierrosta. Outi täräytti ”Kun se Pieni Karhunkierros oli niin pieni voitaisiinko mennä joskus se Iso Karhunkierros?” Heidi ei epäröinyt hetkeäkään sanoessaan ”Mennään, mutta sopiiko, että vasta vuoden päästä”. Ja näin oli kylvetty siemen Isosta Karhunkierroksesta, jota aloimmekin juhannuksen tietämissä suunnitella tosissamme ja projekti Iso Karhunkierros 2020 sai alkunsa.

Aterian jälkeen osa lähti vielä saunomaan ja jotkut saunojista kävelivät Kitkan rantaan uimaan saunatuokion alkajaisiksi. Me Sirpan kanssa nautimme valkoviinilasilliset ja lähdimme viemään koiria iltahädilleen samalla vieden tallentimen ja mikrofonin Kotivaaran alle yöksi tallentamaan.
Tallenteelta kuulet mm. vihervarpusen ja pajulinnun.

Lintujen ääniä kesäyössä

Oli jo liki puoliyö, joten oli aika kömpiä petiin väsyneenä, mutta onnellisena.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Koskenlaskua ja poroja

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Alun perin tiistaille oli suunniteltu melontaretki Kitka-järvellä, mutta kovan tuulen ennuste muutti suunnitelman paljon jännemmäksi, nimittäin pääsimme kokemaan koskenlaskua Kitkajoella. Aamuun herätessämme ja koiriamme jalotellessa satoi räntää. Lähtiessämme ajamaan kohden Basecamp Oulankaa lämpöasteita oli hurjat kolme.

Basecampissa meitä vastassa oli kipparimme Martti Latva-Kurikka. Menimme ensiksi lisäämään yllemme lämmintä vaatetta ja sadeasut. Pynttäytyneinä siirryimme autokyydillä Käylään Kitkajoen rantaan, josta lähtö tapahtui. Ennen kuin asettauduimme koskenlaskulauttaan Martti kävi toimintatapoja ja turvallisuusasioita läpi.

Seikkailuryhmämme Kitkajoen rannassa pelastusliivit, kypärät ja sadevaatteet yllä kuuntelemassa melonnan ohjeistusta kippariltamme Martti Latva-Kurikalta ennen lauttaan nousua.
Ohjeistusta ennen lauttaan nousua

Menimme yksitellen lauttaan. Istuimme vinottain ponttoonin ja lautan reunan päällä. Toinen jalka työnnettiin edessä olevan ponttoonin alle ja toinen itsensä alla olevan ponttoonin alle. Aluksi joutui vähän hakemaan miten saappaansa saa tömäytettyä paikoilleen siten, että ei heti jalat irtoa. Asento tuntui aluksi vähän epämukavalta, mutta hiljalleen siihen tottui.

Lautassa käytiin läpi vielä melontaote, komennot mitä Martti käytti ohjatessaan miten kulloinkin tulee toimia. Sovimme, että 05 ja I-luokan koskissa myös me sokot melomme, mutta II-luokan koskissa nautimme vauhdin hurmasta kyytiläisinä. Kosket luokitellaan vaarallisuuden mukaan. Kolmos- ja nelosluokan koskia vielä lasketaan kaupallisessa retkeilytarjonnassa. Meidän 14 kilometrin reitillä oli seitsemän 0.5-2 –luokan koskea. Vielä juuri ennen lähtöä Martti muistutti meitä ”Muistakaa aina hymyillä”, silloinkin jos tulee mulahdus. Tiedättekös miksi? No hymyillessä ei ehdi tulla paniikki…

Jännitystä ilmassa. Ryhmämme suuressa koskenlaskulautassa jossa on perämoottori hiljaisempia osuuksia varten. Kaikilla on melat käsissään ja hieman jännittynyt ilme kasvoillaan ensimmäisiä koskia odotellessa.
Kohti seikkailua

Rannasta lähtiessämme saimme niskaamme pienen raekuuron. Sen minkä kesä kastelee, se myös sen kuivaa. Ja niinhän siinä kävi, että saimme retken aikana myös auringon paistetta. Raekuuro lähinnä nauratti meitä. Martti antoi melontatahdin ja pääsimme matkaan. Ensinmmäiset kosket olivat i-luokan koskia joissa meloimme kaikki. Kuulimmekin Martin suusta useaan ”Kaikki meloo”. Tutuiksi tuli myös ”vasen jarru” ”oikea jarru”

Basecamp Oulangan matkassa koskenlaskussa

Laskiessamme koskea tunsi alla veden voiman, mutta välillä myös kivet joidenka yli koskenlaskulautta mennä sujahti. Parin pienemmän kosken jälkeen alkoi jo kaivata isompaa ja hurjempaa laskua. Pääsimmekin nauramaan, kiljahtelemaan, hymyilemään Peurakoskessa ja Saarikoskessa. Voi sitä riemua ja onnellista oloa. Olen aina luullut, että sokeana koskenlasku olisi mahdottomuus enkä sitä osannut edes ehdottaa seikkailuviikon ohjelmaa suunniteltaessa. Onneksi tuli kova tuuli ja melonta järvellä vaihtui tähän huikeaan kokemukseen.

Koskien väliset osuudet melottiin hiljalleen luonnon hiljaisuutta kuunnellen ja onnellisesta olosta nauttien. Reitillä olleet isot järvialueet kuljettiin mukavan hiljaisella moottorilla. Välillä nähtiin joitakin lintuja, jotka jäivät valitettavasti lajimäärittämättä. Ennen lopussa ollutta isoa järvialuetta tyhjentelin toista kumisaapasta, jossa oli pärskeistä litratolkulla vettä. Märkä saapas takaisin jalkaan ja toppatakki ylle. Lopussa olikin ihana rentoilla koskia muistellen.

Sini levähtää koskenlaskulautassa melan varsien keskellä Kitkajoen kuohuessa lautan ympärillä.
Sinin lepotauko

Voi miksi kaikki hauska loppuu aikanaan? Niin tämäkin retki. Saavuimme Basecampin hiekkarannalle, jossa nousimme lautasta pois. Ennen kuoriutumista sadevaatteista ja fleeseasuista menimme iloiseen yhteiskuvaan. Olimmehan saaneet upean kokemuksen yhdessä. KIITOS Martti <3

Me tehtiin se! Riemukkaita tuuletuksia koskenlaskureissun jälkeen. Märkinä mutta onnellisina vasemmalta lähtien: kippari-Martti Basecamp Oulangasta, Heidi, Sirpa, Outi, Taija, Marianne ja Sini. Koirat eivät tälle reissulle päässeet.
Me tehtiin se!

Lämminhenkinen vierailu Kujalan porotilalla

Ennen vierailuamme Kujalan porotilalle pysähdyimme viettämään evästaukoa. Itsekullakin oli mukanaan aamulla tekemiään eväitä: leipää, keitettyä kananmunaa, hedelmiä, kahvia ja teetä. Koleassa säässä lämmin tee maistuikin hyvältä.

Kujalan porotilalla on pitkät perinteet, sillä toiminta on aloitettu jo 1860. Parhaillaan on menossa viides sukupolvi porojen hoitajina. Elämysmatkailu on tullut toimintaan mukaan 2017.

Perille päästyämme meitä oli vastassa porotilan isäntä Juha Kujala. Saimme ystävällisen ja lämminhenkisen vastaanoton. Kävelimme ensiksi heidän tunnelmalliselle kodalleen, jossa Juha kertoi meille poroista ja poron vuodesta. Hänen innostunutta tarinointiaan oli mukava kuunnella ja oppia uutta.

Kujalan porotilan isäntä Juha Kujala kertoo ryhmällemme poroista ja poron vuodesta istuessamme kodan lämmössä porontaljoilla.
Tietoisku porojen ja porotilan vuodesta

Mukavan kotahetken jälkeen kävelimme tilan laitumelle, jossa poroja pääsi rapsuttelemaan ja syöttämään. Sinne kävellessämme kuulimme kauempaa poroemon kutsuvan vasojaan. Juha toi kuivattua jäkälää, jota saimme poroille antaa kädestä. Tosin tuore ruoho vei tällä kertaa voiton. Juha otti Kaneli-nimisen vasan syliinsä, jotta saimme tunnustella sitä paremmin ja tarjoilla jäkälää.

Porotilan isäntä Juha Kujala nappasi syliinsä hurmaavan Kaneli-vasan jolle Marianne syöttää poron herkkua: jäkälää. Heidi ja Sirpa seuraavat vieressä.
Kaneli-vasan herkkuhetki
Pikkuinen suurisilmäinen Kaneli poronvasa hamuaa maasta sen suurta herkkua: poronjäkälää jota on ripoteltu vehreälle nurmikolle.
Kaneli-vasa

Lisäksi tapasimme alle kuukauden ikäisen vasan, jolla ei ollut vielä nimeä. Olisipa hauska tietää mikä sen nimeksi on tullut.  Voi miten kevyeltä sen askeleet kuulostivat ruohikolla.

Saimme isommalta porolta varovasti tunnustella kohtaa mihin porolla sarvet kasvavat. Sarven alut tuntuivat pehmeiltä ja poro selvästi arasteli kosketusta. Hauska oli myös kuunnella poron sorkista kuuluvaa luista naksetta. Poron sorkkaa sanotaan myös koparaksi.

Neljä aikuista poroa ja kaksi vasaa syömässä ruohoa vehreällä niityllä. Etummaisella porolla on hurjan komeat sarvet.
Porot ruokatauolla

paliskunta.fi sivulla kerrotaan: ”Poron liikkuessa koparoiden nivelistä kuuluu pakkasella selkeä naksuva ääni. Ääni syntyy koparan luista. Koparoiden nakse kertoo lähellä oleville eläimille naapurien liikkumisesta ja varoittaa, mikäli lähellä olevat porot liikkuvat nopeasti ja levottomasti. Porolla on myös lukuisia muita yhteydenpitoon liittyviä merkkejä. Poron takajaloissa on sorkanvälirauhanen, josta maahan jää hajuaineita. Voimakas haju toimii myös vaaratilanteista tiedottamisessa. Poron paetessaan pystyyn nostama valkea häntä toimii myös sosiaalisena signaalina tokan pitämiseksi koossa. Muut porot seuraavat edellä tolvaavan poron häntää.”

Vierailun lopuksi kävimme Käsityöpajassa, jossa oli paljon ihania tuotteita liittyen poroihin. Itse ostin poron sarvista tehdyn naulakon ja Otolle kapeita poron luita herkkuhetkiin. Myymälässä oli paljon Juhan vaimon tekemiä käsitöitä, mutta myös muilta lähiseudun käsityön tekijöiltä.

Saunassa yrttijalkakylpyjä

Palattuamme Seikkailuapinoiden majataloon pääsimme heti syömään. Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet meille herkullisen aterian. Aterian jälkeen lähdimme kävelemään pihapiiriin yrttejä jalkakylpyyn keräten. Samalla saimme tunnustella erilaisia kasveja. Itse suuntasin koirien ja Sirpan kanssa Kitkan rantaan. Veimme sinne digisanelimeni ja parapoloidimikrofonini. Tallennus oli päällä lähes yksitoista tuntia ja sain huikeita ääniä: kuikan huutoa, kalalokin kiljuntaa, kaakkurin ja härkälinnun mylvintää, tavien keskustelua, valkoviklon piippauksia jne. Aiempina öinä oli sateista ja tuulista, joten tallennukset jäivät tekemättä. Onneksi tuuli tyyntyi ja luvassa oli poutaa. Näiden tallenteiden kuunteluun kannattaa keskittyä ja käyttää aikaa, niin huikean upea kooste siitä tuli! Tallenteen alkuosa on tässä alla. Toinen osa tallennetta löytyy Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan -blogitekstin alusta.

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 1

Saunassa hemmottelimme jalkojamme jalkakylvyssä mihin oli laitettu juuri kerättyyjä villiyrttejä.

Luonnonyrttien peittämät jalat rentouttavassa jalkakylvyssä.
Hemmottelua keholle ja mielelle

Jalkakylvyn jälkeen teimme vielä jaloille kuuma-kylmä -hoitoa kuumaa ja kylmää vettä vaihdellen.

Saunassa kävi iloinen puheen sorina ja rentoutumishetken jälkeen olikin ihana valmistautua yöpuulle.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Luontoon tutustumassa tunturissa

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Jokaisena aamuna meille oli katettu runsas aamiaispuffet. Aamupalalla varmasti jokainen löysi itselleen sopivaa syötävää. Viikon aikana erityisruokavaliot oli huomioitu loistavasti.

Majatalon herkullisella aamiaisella oli tarjolla tuoreita kasviksia, levitteitä, leikkeleitä, leipiä ja pöydän mitalta kaikkea maistuvaa.
Seikkailuapinoiden majatalon runsas aamiaispöytä

Aamiaisen yhteydessä pakkasimme päivärinkkoihin retkieväät ja kokkaamiseen tarvittavaa välineistöä lautasineen ja ruokailuvälineineen. Valitsimme mukaan ateriaan laitettavaa. Sirpan kanssa otimme broileria ja riisiä.

Ajelimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon tarkoituksenamme kävellä Riisinrääpäsy-reitti, jonka kuljimme myös helmikuussa käydessämme Heidin luona vierailulla Sirpan kanssa. Siitä voitte lukea täällä.

”Riisin rääpäsy on maisemareitti Riisitunturille. Reitin varren nähtävyyksiä ovat mm. maisemat yli Kitkajärvien, Ikkunalampi, rinnesuot ja Riisitunturin huippu.”, kerrotaan Luontoon.fi-sivustolla. Reitti sopii lapsiperheille ja retkeilyä aloittaville.

Sisäänkäynti Riisitunturin kansallispuistoon kulkee vanhan hirsistä tehdyn aitan läpi. Aitan päätyseiniin on tehty ovet ja aitan sisällä on infotauluja kansallispuistosta.
Portti Riisitunturin kansallispuistoon

Luontoa aistimassa tunturissa

Meille reitti oli ennen kaikkea tutkimusmatka luontoon. Kuljimme rauhalliseen tahtiin tutustuen kasvillisuuteen. Ryhmäläistemme ja oppaamme Heidin lisäksi retkellä olivat mukana Anneli ja Tiia. Sää oli vaihteleva eikä oikein tiennyt oliko takki tarpeen vai ei. Alussa saatiin myös pienen pieni vesikuuro. Tuuli tuiversi noustessamme tunturiin. Tuulesta huolimatta pystyi aistimaan miten puusto oli matalaa ja maisema aukeaa.

Naava ja luppo näyttävät hyvin samalta ja niissä on monia alalajeja. Naavoja kasvaa Suomessa noin kymmenisen erilaista, luppoja vähän enemmän. Naavat ja lupot kasvavat vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Eli kun niitä on paljon kertovat ne ilman puhtaudesta. Näitä kasveja ei ole helppo erottaa toisistaan, ja monesti ne sekoittuvat ammattilaisillakin. Ero on monesti ihan dna-tasolla. Naavan ja lupon ero paljastuu helpoiten venyttämällä. Naavassa on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha kun sitä venyttää. Lupolla tuota jännettä ei ole. Naavat ja lupot erottaa toisistaan myös väristä. Naavat ovat usein kellanvihreitä, koska niissä on usniinihappoa, joka värjää ne kellertäviksi. Lupossa ei tuota happoa ole. Molemmat ovat jäkäliä, eli levän ja sienen yhteenliittymiä. Ne eivät vahingoita puita, joissa ne kasvavat. Ne eivät ime puun ravinteita vaan saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet ilmasta ja sadevedestä. Naavat ja lupot kasvavat koko maassa, mutta ovat harvinaisia alueilla, joilla on ilmansaasteita.

Heidi tunnustelemassa vanhan jäkälöityneen puun oksilta naavaa -vaiko luppoa? Senhän tietää varmasti vasta kokeilemalla.
Heidi tunnustelee luppoa. Vaiko naavaa?

Tapionpöytä, eli metsäkuusi ilman latvaa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se kasvaa vaakatasoon ja ei juurikaan ylöspäin. Näin oksista muodostuu litteähkö, laajeneva levy, jota on nimitetty ehkä muotonsa vuoksi pöydäksi. Herkän luonnon vuoksi ei ole luvallista poiketa reiteiltä, mutta oppaamme Heidi teki poikkeuksen, jotta saisimme käsityksen tapionpöydästä. Menimme hyvin varovaisesti tutkimaan kuusta ja sen alle.

Tiivistä tunnelmaa tapionpöydäksi kutsutun vanhan metsäkuusen oksiston suojissa. Puun vaakatasossa kasvavat oksat muodostavat ikäänkuin majan. Puuta tutkimassa Sini, Heidi ja Marianne.
Tapionpöytäpuun suojissa
Sini ja Marianne sekä taka-alalla Heidi tutustumassa tapionpöytään eli vanhaan metsäkuuseen jonka oksisto kasvaa vaakatasossa muodostaen majankaltaisen tilan.
Tapionpöytää tutkimassa

Wikipedian mukaan: ”Tapionpöytä syntyy mutaation tuloksena tai metsäkuusen menettäessä melko varhaisessa iässä latvansa, eikä mikään oksista jostain syystä voi muodostua uudeksi latvaksi. Kun kuusi omaksuu litteän kasvutavan, se ei enää myöhemminkään voi kasvattaa latvaa eikä kasvaa ylöspäin. Tapionpöydät kantavat vain harvoin käpyjä.” Aikoinaan tapionpöytä on ollut uhripaikka, jossa on uhrattu ”metsän kuninkaalle” Tapiolle.

Mitä ylemmäksi nousimme sitä pienemmäksi puusto muuttui. Tunnustelimme ja tuoksuttelimme mm. hillan kukkaa, vaivaiskoivuja sekä variksenmarjan kukkaa. Voi miten herkän kauniilta kasvit tuntuivat kädessä. Tuoksu oli hyvin mieto.

Heidi kumartuneena lähelle maan kamaraa haistelemaan pientä varvunkaltaista vaivaiskoivua.
Heidi vaivaiskoivua tuoksuttelemassa
Männyn juurella kauniisti kukkiva variksenmarja ja puuta kiertävä vaivaiskoivu.
Variksenmarjan kukkaloistoa

Tunturin laelta Ikkunalammelle

Tunturin huipulla tuuli navakasti, mutta aukeuden pystyi silti hyvin aistimaan. Toki olisi hienoa, jos upean maiseman voisi nähdä, mutta ei kannata tuhlata energiaansa murehtimalla  sitä ettei se ole mahdollista. Aistitaan ja nautitaan muilla aisteilla.

Riisitunturin huipulta aukeaa karu näkymä horisonttiin saakka. Tunturin laella kasvaa osin jo tuleentuneita matalakasvuisia heiniä ja ruohoja, loivia rinteitä täplittävät matalat havupuut. Huipulla on pieni lampi josta matalalla roikkuvat tummat pilvet heijastuvat. Matka alas jatkuu kivituhkan peittämää leveää polkua
Maisemaa Riisitunturin huipulla

Hetken kuulosteltuamme tuulta ja nautittuamme tunturin huiputuksesta lähdimme laskeutumaan kohti Ikkunalampea.

Riisitunturin sammaleenvihreä alarinne tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Rinteellä siellä täällä kasvavat matalat ja tuuheat kuuset seisovat tunturin tuulia uhmaten kivituhkan peittämän polun johdattaessa kulkijat alas tunturilta. Horisontissa sinertää kaukaisia tunturin lakia. Matalalla roikkuvat pilvet uhkaavat sateella. Pilvien välistä pilkistää aurinko.
Hieno näkymä Riisitunturilta
Otto opastamassa Heidiä kivituhkan peittämällä polulla. Polun kummallakin puolella kasvaa tuuheaa varvikkoa ja matalia havupuita.
Heidi ja Otto taittamassa taivalta
Tikkusuora ja hyvin ohut mänty jonka yläosassa kasvaa muutama kitukasvuinen oksa mutta sen alaosa on tuuhea, kuin leveä mekko. Uutta heleän vihreää kerkkää versoo runsaana vanhojen oksien lomasta.
Luonnon omia taideteoksia

Saavuimme Ikkunalammen katselu&levähdystasanteelle, jolle päästäkseen oli kuljettava lyhyt pätkä pitkoksia pitkin.

Seikkailuryhmä saapumassa Ikkunalammen levähdystasanteelle matalakasvuisen havumetsikön suojista. Tasanteelle kuljetaan pienen matkaa pitkosten yli. Osa vielä odottaa vuoroaan.
Seurue saapumassa Ikkunalammelle
Ikkunalammella. Heidi ja Sirpa saapumassa kolmen laudan levyisiä pitkoksia Ikkunalammelle. Heidi pitää kiinni Sirpan rinkasta. Edellä kulkee Anneli Ottoa taluttaen. Penkillä Ikkunalammen edessä istuvat jo Taija ja Outi, Marianne ja Tia. Sini seisoo edempänä Pekon makoillessa tasanteella. Suuret pumpulipilvet täplittävät sinistä taivasta Ikkunalammen yllä.
Ikkunalammen katselutasanteella

Ikkunalampi vastavalossa

Lähes tyynestä Ikkunalammen pinnasta heijastuvat raskaana roikkuvat pumpulipilvet ja niiden välistä pilkottaa sininen taivas. Rauhaa henkivää erämäälampea reunustavat matalat heinikkoiset penkereet ja matalakasvuiset havupuut. Lammen takaa siintää sinisävyisenä horisontissa kulkevien tuntureiden nauha.
Ikkunalampi

Jatkoimme matkaa kohden autiotupaa kulkien pitkospuita pitkin päästäksemme Ikkunalammen katselutasanteelta pois. Pitkoksilla etenemistapoja on monia meillä opaskoiran kanssa liikkuvilla. Oton valjaiden aisa osoittautui liian lyhyeksi pitkospuilla liikkumiseen vaikka se kaupunkiolosuhteissa onkin sopiva, muodostui kulkutavaksi kulkea Sirpan kanssa perätysten pitkoksilla ja Otto pitkososuudet taluttimessa. Marianne puolestaan kulki pitkoksilla Pekon opastamana Sinin peesatessa heidän takanaan.

Lähdössä pitkoksia kulkemaan. Heidillä hyvä ote Sirpan rinkasta varmistaa turvallisen kulkemisen.  Aurinko paistaa kauniisti suurten
pilvien välistä, ympärillä matalakasvuista harvaa havumetsää
Sirpa, Heidi ja Anneli pitkospuilla
Pitkokset ovat kahden lankun leveyiset ja niille nouseminen vaatii keskittymistä. Pekko odottelee että Marianne on valmiina matkaan.
Marianne lähdössä ylittämään pitkoksia Sinin ja Outin tarkkaillessa tilannetta

Lähellä ikkunalampea

Hassu pikkuinen pystyyn kuivunut kuusi jonka oksat näyttävät kasvavan kuusen huipulta alaspäin. Kuusi on kuin kolmion mallinen mekko. Taustalla vehreää, harvaa sekametsää ja tummareunaisia pumpulipilviä sinisellä taivaalla.
Pystyyn kuivunut kuusi

Lounashetki ja radiopuhelimien käytön harjoittelua

Autiotuvan pihapiiriin saavuttuamme totesimme tuulevan liikaa nuotiotulia ajatellen. Pöydän ääressä kokkasimme ateriamme. Leikkasin puukolla broilerfileet riisin joukkoon. Jokaisella oli omanlaisensa ateria. Koska nuotiotulia ei tehty Heidi ja Anneli autiotuvassa lämmitti ateriamme kaasulla.

Ruokahetki autiotuvan pihapöydän äärellä auringon paistaessa. Otto odottelee toiveikkaana pöydän ääressä mahdollisia herkkupaloja.
Ruokatauko autiotuvalla

Pöydän ääressä istuessani tuulesta huolimatta korviini kantautui minulle vieraan kuuloinen linnun laulu. Menimme Sirpan kanssa lähemmäksi ja onnistuin tuulesta ja puheen sorinasta huolimatta äänittämään pienen pätkän leppälinnun laulua.

Leppälinnun ääninäyte

Kun lähdimme autiotuvalta jatkamaan matkaa harjoittelimme radiopuhelimien käyttöä Pientä Karhunkierrosta ajatellen. Ryhmässämme oli eri nopeudella käveleviä, joten ryhmä hajaantuisi väkisinkin, mutta nopea yhteydenpito kaikkiin toimisi radiopuhelimien välityksellä. Radiopuhelimien käyttö tuli nopeaan tutuksi.

Sirpa ja Heidi sekä Otto kulkemassa juurten raidoittamaa ja kivituhkan peittämää polkua sekä harjoittelemassa radiopuhelinten käyttöä. Heidiltä se näyttää sujuvan hyvin.
Radiopuhelimia testaamassa patikoinnin lomassa

Riisinrääpäsy-reitti on helppokulkuista. Polulla oli vähänlaisesti juuria ja kiviä. Pitkososuudetkin olivat lyhyitä. Reitin ehkä hankalin kohta oli autiotuvan jälkeen ollut kosteikko. Siinä oli mietittävä miten ylitys parhaiten sujuisi.

Lyhyt mutta vaativa kosteikon ylitys. Alkumatkasta kaksi puuta vieretysten, sitten tasapainottelua pyöreän tukin päällä ja askellus sivuun yhden laudan levyiselle pitkokselle. Anneli auttaa Outia pyöreän tukin yli.  Taija testaa maaston märkyyttä etualalla. Sirpa opastaa Heidiä ylityksen alkupäässä pienen kostean rinteen alastulossa. Vesi ei ole syvää mutta takuuvarmasti kylmää eikä syvyyttä tee mieli testata. Vedestä pilkistää lisäksi petollisia kiviä.
Reitin varrella oli haasteellisia paikkoja.

Ja sujuihan se. Kukaan ei kastellut kenkiään.

Lähtöpisteeseen saavuimme iloisina onnistuneesta luontoretkestämme.

Iloisia ja onnellisia hymyjä Riisitunturin kansallispuiston sisäänkäynnin edessä joka on kuin aitan pääty jonka keskellä on ovi.
Voittaja-ilmeitä! Vasemmalla Sirpa, keskellä Heidi sekä Otto ja oikealla Anneli

Suloisia lampaita

Matkalla lammastilalle Heidin autollinen pysähtyi Pentikin tehtaanmyymälään tekemään ostoksia. Me Sirpan kanssa ajelimme suoraan lammastilalle.
Metsänreunan Lammastilan emäntä Anne Pätsi oli meitä vastassa lampaineen.

Komea lammaslauma tiiviinä muodostelmana hamuamassa vihreää tuoretta ruohoa. Joukossa valkoisia lampaita, pari ruskeaa sekä yksi mustavalkoinen.
Lampaiden ruokahetki

Muidenkin saavuttua lammastilalle pääsimme tutustumaan 12-vuotiaaseen Siiri-lampaaseen, jota aluksi hiukan hermostutti opaskoiramme Otto ja Pekko. Pidimmekin koiramme kauempana. Saimme rapsutella vanhusta sekä kokeilla saksilla talvivillan leikkaamista. Voi miten ihanan pehmeältä uusi kesävilla talvivillan alla tuntuikaan. Tuntui rauhoittavalta, suorastaan terapeuttiselta työntää sormet Siirin villaan ja saksilla leikata vanhaa villaa pois.

Heidi tunnustelemassa Siiri-lampaan pehmeää alusvillaa kyljen kohdalta. Kaulasta ja päästä villa on jo leikattu. Heidillä on sakset valmiina villan leikkaamiseen. Siiri on Annen varmassa otteessa rauhallinen ja tähyää kauempana telmiviä opaskoiria.
Heidi, Siiri-lammas ja Metsänreunan lammastilan Anne
Siiri-lampaan ihanat luonnonvalkoiset kiharat lähikuvassa ja Heidin kädet saksimassa pitkää talvivillaa lyhyemmäksi.
Siiri-lammas Heidin parturoitavana

Kun jokainen oli saanut kokeilla villan leikkaamista pääsimme syöttämään lampaille niiden suurta herkkua – raakaa makaronia. Ne tulivat ihan hassuiksi syöden kädestä kauhealla vauhdilla makaronia suuhunsa. Mitä putosi maahan ei siellä kauaa ehtinyt vanheta.

Lammastilan Anne ojentamassa makaroonia Heidille. Ruskea keritty lammas Heidin ja Annen edessä odottaa herkkuja malttamattomana. Mariannella on jo makaroonia kädessään. Outi ja Taija odottelevat vuoroaan.
Lampaiden herkkuhetki: kuivattua makaroonia!

Seikkailuapinoiden majatalolle palattuamme pääsimme miltei heti saunomaan. Saunan jälkeen nautimme illallista ja sen aikana kuulimme seuraavan päivän ohjelmamuutoksesta. Kovan tuulen vuoksi Kitkajärvellä melonta ei tullut kysymykseenkään.
Mitä melonnan tilalle saimmekaan, siitä voit lukea seuraavassa postauksessa.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Seikkailuporukka Riisitunturin tuulisella huipulla ryhmäkuvassa. Kuvan otti retken vetäjä Heidi Savolainen Seikkailuapinoista. Heidi juuri ja juuri mahtuu kuvaan etuoikealla muun ryhmän vilkuttaessa iloisesti taaempana.
Seikkailijaryhmämme lepotauolla

Seikkailu alkoi jo yöjunassa

Edellisyönä en ollut nukkunut silmällistäkään. Olin ollut Villingin saaressa linturetkioppaana näkövammaisille. Lintuja lähdimme kuuntelemaan neljältä ja  iltayöstä nukkumatti unohti treffata minua. Linturetken jälkeen saaresta suoraan Vantaan opaskoirakoulun avoimiin oviin myymään käsityötuotteitani.

Päivä oli helteinen ja nukkumattomuuskin vaivasi. Kotona ehdin syömään, vaihtamaan vaatteet ja oli aika lähteä Helsingin rautatieasemalle, jossa tapasimme muiden seikkailuviikkoon osallistuvien kanssa.

Olimme eri makuuvaunuissa, koska meille oli varattu lemmikkihytit  opaskoirien vuoksi. Omaan hyttiini Oton kanssa päästyäni pian selvisi, että lähin wc on rikki. Peesarin Sinin opastamana tutustuin vaunuaulan toisella puolella olevan käytävän varrella olevaan  wc:n. Ovi oli varustettu mekaanisella lukolla, joten sokkokin tiesi milloin se on lukittu. Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi tuli ilmi oven lukossa olevan jotain vikaa ja konnari suositteli toisessa vaunussa olevaa wc:tä. Eipä siis muuta kuin taas opettelemaan uusi reitti vaunuvälikön läpi vessaan. Voin sanoa, että vaunuväliköt ovat hirveitä paikkoja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat napista painamalla ja meteli on jäätävä. On todella epämiellyttävää liikkua niissä yksin. Itse wc oli myös pyörätuolia käyttäville sopiva, ei kynnyksiä jne. Kaikki toimi kuitenkin hipasunapeista painamalla. Tässä vessassa oli se hyvää, että esim. oven lukittuessa kuului piippaus. Sokkona pärjäsi siis suht ok. 

Vaunuväliköissä kulkeminen vessaan päästäkseen tuntui kyllä todella ahdistavalta. Aloin kuitenkin alistumaan kohtalooni, sillä väsy painoi kulkijaa raskaana. Hytissäni nököttäessäni Sini soitti, että konnari ehdotti minun paikkani siirtoa samaan vaunuun hänen ja Mariannen kanssa. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pian erittäin mukava konnari tulikin auttamaan minua siirtymään tavaroineni ja koirineni toiseen hyttiin. Se oli ilmeisesti invahytti, sillä ovi avautui ja sulkeutui hipasunapeista, kuinkas muutenkaan.

Wc oli kuitenkin käytävän toisella puolella. Eipä muu kuin taas opettelemaan jo kolmannen veskin toiminnot. Tämä viimeisin oli muutoin samanlainen hipasunapein toimiva kuin edellinen, mutta nyt sokkoa auttavat piippaukset puuttuivat. Konnari laittoi teippiä lukituspainikkeen kohdalle. Hän oikeasti yritti auttaa meitä.

Vielä kun opin, että halutessani avata hytin oven sisäpuolelta se on tehtävä istuen sängyllä, jotta nappeihin osuu, aloin olla valmista kauraa petiin. Vielä ei oltu edes Tampereella. Onneksi Sini lupasi ottaa Oton jalottelemaan Mariannen ja Pekon kanssa

Tampereelle tultaessa juna oli myöhässä ja vettä satoi kaatamalla. Koirien jalottelupaikkaakin joutuivat etsimään, sillä Tampereenratikka- ja tietyömaat olivat aiheuttaneet muutoksia. Makasin sängyllä, haistoin sateen ja saadessani märän koiran takaisin hyttiin tunsin syyllisyyttä, että en ollut itse mukana koirien jalottelussa. Kuivasin Ottoa ja nukahdin. Voih, miten hyvää nukkuminen tekikään.

Matkasta väsynyt Otto on nukahtanut junavaunun lattialle pää Heidin jalan päällä.
Väsynyt opaskoira Otto

Matkalla Kuusamoon kosken kuohuntaa ja visiitti lintutornilla

Sunnuntaiaamuna saavuimme seitsemän jälkeen Rovaniemelle, jossa kaimani Heidi ja peesarini Sirpa olivat meitä vastassa. Sirpa oli ajellut edellispäivänä kotikonnuiltaan Rovaniemelle. Jälleentapaamis- ja tervetulohalauksien jälkeen käytimme Oton ja Pekon tarpeillaan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohden Kuusamoa. Matkustin Sirpan kanssa muiden matkustaessa Heidin autossa. Matka taittui Sirpan kanssa kuulumisia vaihtaen. Onneksi edellispäiväisestä väsymyksestä ei ollut enään tietoakaan. Ajeltuamme reilun tunnin (n. 82km) pysähdyimme Auttikönkäällä, joka on vielä Rovaniemeä. Voi miten kosken kohina rauhoittikaan mieltä ja arjen kiireet valuivat kehosta ja mielestä pois.

Kosken kuohuntaa kuunneltuamme istuimme syömään Heidin mukanaan tuomia eväitä mm. hedelmiä ja mehua, Hyttysiä oli jonkin verran. Sää oli ukkosta enteilevä. Lähdimmekin jatkamaan matkaamme.

Pysähdyimme n. 50 km myöhemmin Posion lintutornille. Linnusto oli kovin hiljaa. Tornin lähistöllä pesii kuulemma upea laulujoutsenpari.

Posion lintutornille johtaa leveä ja tasainen laudoitettu reitti. Suorarunkoisten mäntyjen takaa näkyy lintutorni sekä sen takana häämöttävä vesistö.
Posion lintutorni
Lintutornilta avautuu sadunomainen maisema. Pastellisävyiset pumpulipilvet peittävät taivaan ja heijastuvat tyynen Posiojärven pintaan.
Näkymä Posiojärvelle Posion lintutornista

Harmiksemme huomasimme rannassa olevan rikottu pullo. Onneksi sirpaleet saatiin kerätyksi pois eikä koiristamme kukaan sirpaleisiin astunut. Voi kun ihmiset muistaisivat olla jättämättä jälkiä luontoon. Maastossa olevat lasinsirut voivat saada paljon pahaa aikaan.

Kotivaaran lenkki luontoa tutkaillen

Seikkailuapinoiden majataloon saavuttuamme majottauduimme ja lounastimme herkullista kalakeittoa. Sääennuste lupasi kovia ukkos- ja sadekuuroja myöhemmälle iltapäivää, joten lähdimme heti syötyämme kävelemään ns. Kotivaaran lenkin. Sinne pääsee käytännössä Seikkailuapinoiden majatalon pihapiiristä. Kuljimme rauhalliseen tahtiin erittäin hiostavassa säässä. Ukkonen selvästi teki tuloaan. Sirpa totesikin ukkosesta näin: ”Ukko se vaan siivoaa taivasta.”

"Matka Kotivaaran huipulle alkaa Seikkailuapinoiden majatalon pihasta halki peltojen ja niittyjen. " Retkeläiset kulkevat vehmaan niityn poikki kulkevaa polkua kohti uusia seikkailuja.
Polku kohti Kotivaaran huippua nousee varvikon lomassa, mäntyjen katveessa. Retkeilijät nousemassa ylämäkeen painostavassa säässä.
Kohti Kotivaaraa

Reitin varrella pysähtelimme tunnustelemaan kasvillisuutta. Uusi tuttavuus oli meistä useammalle tupassara. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä ja kansankielellä tätä tikkutukkaa kutsutaan usein ryssänpääksi tai peikonpääksi. ”Tupassara on monivuotinen kapealehtinen kasvi joka muodostaa tuppaita, kasvitieteilijän termillä kaulamättäitä jotka sopivilla paikoilla kasvavat vieri vieressä`, tietää Kalevan toimittaja ja biologi Pekka Rahko. Kommentti on poimittu Kalevan artikkelista:

Peikonpäät kiehtovat kuvaajia. Peikonpää eli tupassara tai ryssänpää on komea mätäs jossa tuore vihreä kasvusto nousee mättään keskeltä peittäen alaspäin roikkuvat kuivuneet heinät.
Peikonpäät kiehtovat kuvaajia

Reitillemme osui myös jokunen korvasieni

Muhkea korvasieni puolukan varpujen ja kuivan karikkeen ympäröimänä.

Kotivaaran lenkki on n. kolme kilometriä pitkä. Oli mukava kävellä pitkän juna- ja automatkan jälkeen. Jännittää saimme pysyisimmekö kuivana lenkin ajan ja pysyimme kuin pysyimmekin. Innostuimme vielä kävelemään majatalolta Kitkan rantaan koiria uittamaan. Koirilla oli kivaa ja niiden ilonpitoa oli mukavaa seurata. Siinä vain tanner tömisi ja vesi loiskui kun opaskoirat Otto ja Pekko sekä Sirpan koirat eläkeläisopas Turo ja opaspentu Jossu  nauttivat elämästään. Siinä ei paljoa koirien ikäero tuntunut 4kk-10.5v. Kivaa oli

Koirien ansaittu uimatauko rannalla. Kolme labbista matalassa rantavedessä. Järvi on tyyni ja pastellisävyiset pilvet heijastuvat tyyneen veden pintaan. Tummia pilviä kertyy taivaan rantaan.
Koirien uimahetki

Tikkupullan paistoa ja rentoa rupattelua

Kitkan rannalta käveltyämme onnellisien koirien kanssa Seikkailuapinoiden majatalolle, hengähdimme hetken ja kokoonnuimme majatalon pihapiirissä olevaan kotaan tikkupullan paistoon. Outi ja Marianne kokosivat tulisijaan puuklapit ja saivat sytyttää tulet kotanuotioon. Keittiöhengettäret Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet pullataikinan tikkupullan paistoa varten. Minulle oli tehty gluteiiniton taikina. Vaatikin todellista kärsivällisyyttä saada tikkupullani kypsäksi. Kärsivällisesti kuitenkin pullaa paistelin. Mikäpä siinä oli istuskella, rupatella ja kuunnella sateen kohinaa kodassa lämpimässä.

Heidi asettelee taikinaa pitkän puukepin päähän kodan lämmössä.
Tikkupullan pujottelu paistotikkuun vaatii keskittymistä
Retkeilijät rentoutumassa kodassa tulen lämmössä. Tikkupullat paistuvat ja vesi lämpenee nokipannussa tulen yllä.
Tikkupullan paistoa kodan lämmössä

Mukavan kotahetken jälkeen iloinen rupattelu jatkui saunassa. Sauna lämpenikin joka ilta ja nautimme siitä kovasti. Tulopäivän iltana illastimme saunan jälkeen. Ajatus oli mennä toviksi kotaan juttua jatkamaan, mutta pian totesimmekin kaikkia nukuttavan, joten lähdimme nukkumaan tyytyväisinä ja onnellisina. Ihana seikkailuviikkomme oli vasta alussa, joten syytä levätä kunnolla.

Keväinen viikonloppu Kemiössä 12.-15.4.2018

Tämä postaus sisältää paljon upeita luonto- ja maisemakuvia. Suuret kiitokset valokuvaaja Tuula Vehaselle <3 Torstaina puolen päivän jälkeen lähdimme linja-autolla kohden Kasnäsia iloisesti rupatellen. Otto otti jaloissani rennosti 🙂

Lintumies Hannes Tiira ja hänen vaimonsa olivat viettämässä lomaviikkoa Kemiössä ja he noutivat meidät bussipysäkiltä ajaen Kasnäsin lomakylään, jossa majottauduimme. Heti syötyämme kävelimme rantaan auringon laskua ja keväistä luontoa aistimaan. Kuulimme mystistä haahkojen mouruntaa. Uroksia oli paljon, mutta vielä naaraat vähissä, joten mourunta sangen hillittyä. Näimme/kuulimme myös kurkiauroja, kyhmyjoutsenia, meriharakoita, västäräkkejä ja tietystikin lokkeja, jotka metelöi päivin ja öin.

Auringon laskettua hetki rupattelua Tiirojen kanssa, jonka jälkeen oli aika painua yöpuulle, sillä heräsimme ennen kuutta ehtiäksemme 6.30 lähtevään Hiittisiin kulkevaanlauttaan. Lauttamatkalla Tuula ihasteli upeaa auringon nousua, kauniita maisemia. tuollaisina hetkinä toivoisi itsekin näkevän. Itse lähinnä kannella koki kylmän tuulen tuiverrusta.

Hiittisissä kiertelimme parisen tuntia raikkaasta kevätaamusta nauttien. Siellä kuulin kevään ensinmmäisen punarinnan laulun. Parapoloidi oli koko ajan matkassa, mutta Hiittisistä ei arkistoitavaa valitettavasti saatu.

Hannes tarvitsi kirjaprojektiaan varten valokuvia 1700-luvulla rakennetuista kirkoista, joten kävimme Hiittisissäkin kuvaamassa Andreaksen kirkon kellotapuleineen.

Ehdimme palattuamme Hiittisistä vielä mukavasti majoituspaikkamme aamupalalle, jonka jälkeen lähdimme Tuulan kanssa kävellen retkeilemään. Reippailimmekin reilu pari tuntia. Äänityksiä retkeltä ei tullut, mutta ihana olo fyysisestä rasituksesta, leveä hymy auringosta ja keväästä. Ottokin opasteli mallikkaasti ajoittaisista kosteuksista huolimatta.

Reippailun jälkeen lähdimme Taalintehtaalle ja sen lähistöllä olevaan ravintolaan lounaalle. Ilma oli niin lämmin, että ruokailimme terassilla. Aterian jälkeen kävimme muutamassa paikassa lintuja kuulostelemassa ja katsomassa Högsåran lautan aikataulun.

Aika pian palattuamme lomakylään lähdimme Tuulan kanssa nauttimaan kylpylän ihanuudesta. Polskuttelimme hyvän tovin. Minulle tuli ikävä uintiaikoja ja ehdottomasti uiminen pitäisi saada taas säännölliseksi harrastukseksi tulevana syksynä. Uimisen jälkeen nautimme hierovasta suihkusta altaassa, porealtaan poreista ja kylmäaltaan viileydestä. Lopuksi vielä rentoutumaan höyrysaunan lämpöön. Olimme sopineet tapaavamme Hanneksen ja Pirjon kahdeksan jälkeen, mutta meillä vähän venähti kylpylässä. Niinpä jäi kokematta yli sadan kurjen aura, mutta toisella kertaa sitten.

Lauantaiaamuna heräsimme myöskin kuuden pintaan ja menimme lomakylän rantaan äänittämään. Valitettavasti tuuli oli virinnyt jonkin verran eikä koirashaahkat vielä olleet villiintyneet naaraista riittävästi, mutta upeaa aamutunnelmaa ennen aamupalaa.

Högsåraan oli ainoastaan viiden minuutin lauttamatka. Saari oli pieni ja jalkaisin tutkittavaa olisi ehkä löytynyt enemmänkin. Siellä kuulimme mm. hippiäisen soidinlaulua ja sain äänitetyksi uutena lajina merihanhien kaakotusta. Valokuvia saarelta ei tullut. Palasimme puolilta päivin Kasnäsiin. Ennen lounasta kävimme rannassa äänityspuuhissa ja tapaamassa Siljaa, joka oli tullut Kemiöön kalastamaan miehensä kanssa.

Myöhäisen lounaan jälkeen lähdimme vielä mukavalle iltaretkelle käyden ensiksi Västanfjärdin kirkolla ja hautausmaalla.

Ajellessamme huomasimme pellolla laulujoutsenien lepäilevän. Pysähdyimme ja ennen kuin pääsimme laulujoutsenia äänittämään ja valokuvaamaan lumouduimme pellolla olevista töyhtöhyyypistä, jotka pitivät niin sympaattista soidinlauluaan välillä aivan tasatahtiin. Eikä niitä häirinnyt läsnäolomme. Valitettavasti kuvaa ei niistä ole, mutta Tuula tarpoi laulujoutsenia lähemmäksi kuraten kenkänsä ja lahkeensakin. Saimme kuvia ja hienon äänityksenkin. Valitettavasti tässä postauksessa äänityksiä ei ole, mutta tulevat kyllä Satakielenlaulu-blogiin toivottavasti mahdollisimman pian.

Lintuhurmoksen jälkeen ajelimme vielä Adolfin kirkolle.

Retken lopuksi kävimme vielä nauttimassa kuusenkerkkäjäätelöstä ja Kasnäsiin palasimme laulurastaan säestyksellä

Sunnuntaiaamuna vihdoin haahkat mourusivat sen verran voimakkaasti, että sain kohtalaisen tallenteen. Aamuaikaisesta sää pilvistyi ja ropsauttelipa vähän vettäkin. Vietimme aamupäivän Tuulan kanssa uiskennellen jarentoillen poreissa. Lounaan jälkeen oli aika valmistautua kotimatkalle.

Lämmin kiitos Hannekselle ja Pirjolle, että saimme tulla kanssanne viettämään osan lomastanne. Kiitos kyydeistä, paljosta tiedosta, lämpimimistä keskusteluista ja mukavasta yhdessä olosta.
Kiitos myös Tuulalle, että lähdit oppaakseni/kaverikseni. Kiitos äänitysavusta, valokuvista, naurusta, juttutuokioista. Oli onnistunut viikonloppu.

Kuvien kopiointi/käyttö on kielletty ilman valokuvaajan lupaa!

Alkukuun retkeilyt

Vietimme maaliskuun kaksi ensinmmäistä viikonloppua kaupungissa ja viikonlopuista muodostuikin toiminnan täyteisiä. Kuun ensinmmäinen viikonloppu alkoi visiitillä kirkkonummelaiselle tallille, jonne menin tuttavan pyynnöstä tallentamaan hänelle hevosen heinän syöntiä sekä askellusta. Räntää räimi taivaan täydeltä, mutta tallennukset saatiin tehdyksi. Tallilla hevosten tuoksua tuoksutellessani iski kaipaus ratsastamaan. Minun tehdessä tallennuksia Otto pääsi kirmailemaan opaskollekansa Patun kanssa. Olivat kuulemma loikkineet ojien yli onnellisina koirina.

Lauantaina tapasin pitkästä aikaa Silmukkasiskot Wanhassa satamassa Kädentaito-messuilla. Oli kiva vaihtaa kuulumisia, kierrellä messustandeja ja tulihan sitä vähän shopattuakin 🙂

Mukavan messupäivän jälkeen kiiruhdin kotiin kokkaamaan kasvissosekeittoa kera pororouheen sekä jälkkäriksi pannukakkua kera äidin vadelmahillon. Ystävämme ratkoi tietokoneongelman. Pistenäyttö ei käynnistynyt vaantuli ilmoitus jonkinlaisesta usb-ongelmasta. Onneksi Kalle sai ongelman ratkottua ja pistenäyttö toimii taas.

Avokin ja Kallen jäädessä nauttimaan parit oluet lähdimme Siljan kanssa omatoimiselle pöllöretkelle. Suuntasimme Sipoonkorven länsilaitamille. Pysähdyimme useammassa kohden kuulostelemaan. Kuulimme liikenteen kohinaa, mutta kolmannella pysähdyksellä korviime kantautui lehtopöllön huhuilu. Innostuimme valtavasti. Vilu unohtui täysin. Siinä tallennuksia tehdessämme edestämme loikki pari metsäjänistä, joten Oton hienoinen levottomuuden syykin selvisi.Olimme niin innoissamme, että emme muistaneet juoda mukaan otettua teetä ja syödä tekemääni pannaria.

Sunnuntaiaamuna kello soi 6.20 ja ennen seitsemää olin valmiina lähtöön. Minä, joka aina väittää olevansa iltaihminen ja aamun torkkuja. Tarpeeksi kiintoisaa kun on luvassa, Heidi nousee reippaasti touhuamaan. Aamuinen retkemme suuntautui Rekolanmetsään. Pakkasaamu, pilvistä ja hirmuinen intomme. Heti pysäköityämme auton kuulimme käpytikan kiihkeää ääntelyä. Lähestyimme ääntä päästen puun alle missä käpytikka oli. Saimme loistavan tallennuksen. Aamuinen lintukonsertti sai hyvälle tuulelle. Tiaiset heläyttelivät iloisesti, mustarastaat varoittelivat, pikkuvarpuset sirkuttivat ja Keravanjoki solisi kevättä enteillen. Sääkin selkeni ja autoa lähestyessämme saimme nauttia auringosta.

Parin tunnin reippailun jälkeen hurautimme Kuusijärvelle. Istahdimme kahvilaan nauttimaan teet/kahvit kera suolapalan Oton ottaessa ansaitsemansa torkut. Poika opasteli reippaasti ja hienosti koko aamun.

Kuusijärvellä emme tallennuksia saaneet, mutta nautimme ihanasta aurinkoisesta kevättalven aamusta. Kiertelimme lähes tunnin verran lintuja kuunnellen, tuntien auringon säteet kasvoillamme.

Kotiin palasin ennen yhtätoista kovin onnellisena ja vähän nälkäisenäkin. Edellispäiväinen kasvissosekeitto kera pororouheen maistui ja lintutallennteiden editointi sujui jouhevasti.

Sää suosi myös toisena viikonloppuna. Perjantaina käytyämme avokin kanssa hieronnassa, lähdin Nuuksioon. Tapasin Haltialan pääovilla opaskoirapennun hoitoperheläisen, jonka kanssa lähdimme reippailemaan. Reitillemme osui paljon jyrkähköjä mäkiä joita nuoskalumessa tarpoessa sai tehdä töitä jaloillaan päästäkseen eteenpäin. Otto opasteli mallikkaasti. Toki märimmissä kohdin poika kyllä ilmaisi inhoavansa joutumista märkyyteen. Reilu pari tuntia sujahti auringon laskiessa sulavan lumen tuoksuja tuoksutellessa. Kilometrejä taittui arviolta 8.4.

Lauantaina vietin muutaman tunnin Naisten olohuone-nimisessä tapahtumassa, jossa olin hieromassa lyhyitä niska-hhartiaseudun hierontoja. Tapahtumassa tunnelma oli leppoisan rento. Töiden jälkeen olikin aika valmistautua Tringan pöllöretkelle. Retkellä kiertelimme bussilla Sipoonkorven ja Pornaisten pöllöalueita. Retken saldona hyvin kaukaa kuulunut varpuspöllö sekä myöskin kaukana huhuillut lehtopöllö. Sää oli todella kirkas, täysi kuu kumotti tunnelmaa luoden. Otto opasteli alkuun reippaasti bussista ulos ja takaisin. Kertojen toistuessa alkoi hienoinen vetäminen ja haahuaminen.

Sunnuntaina matkasin erään toisen hoitopentuäipän kanssa Uutelan lenkkipoluille. Yöllinen pikkupakkanen oli saanut kaikkialle hirmuisen liukkaat tiet. Jouduimme tallustelemaan kovin varovaisesti, joten vauhti ei päätä huimannut. Sää oli pilvinen ja vähän tuulinenkin. Retkemme lopuksi istahdimme kaatuneelle puunrungolle juomaan teetä. Kotona bataatti-porkkanakasvissosekeittoa ja broilerinnuijapaloja, ja aika pian ruuan jälkeen oli aika uuden reippailun. Lähdimme vielä Siljan kanssa omatoimiselle pöllöretkelle. Kävelimme puolisentoista tuntia Sipoonkorven länsilaitamilla välillä pysähdellen kuuntelemaan kuuluisiko pöllöjen ääntä. Ei kuulunut. Luonto oli hyvin hiljaa. Tuuli päivästä vähän tyyntynyt ja pilviverhokin repeili. Emme malttaneet vielä palata kotiin, joten ajoimme toiselle parkkipaikalle kuulostelemaan ja nauttimaan iltateetä. Pöllöt pysyivät edelleen hiljaa, mutta meillä oli silti hyvä olla iltareippailusta ja luonnossa liikkumisesta.

Mennyttä ja tulevaa

Mökkilomamme on viimeisessä illassaan. Loman aikana olen viettänyt tietokoneella aikaani todella vähän, joten myös blogin puolella se on näkynyt tekstien julkaisemisen vähyytenä. Olen keskittynyt ympyräjakun neulomiseen ja luonto-ohjelmien kuuntelemiseen. Arkeen paluu on kuitenkin edessä eikä intohimoiseen neulomiseen ole samalla tapaa aikaa kuin täällä mökillä ollessamme.

Vuosi on vaihtunut ja vuoden 2017 tohinat alkamassa. Mennyt vuosi tarjosi niin iloa kuin kyyneleitäkin, kuten joka vuosi. Tällä kertaa niitä kyyneleitä kuitenkin riitti yllinkyllin pitkäksi aikaa. Se iso tuska sydämessä rakkauden teon hetkellä on unohtumaton. Siihen Harmaakuonon lähtöön tähtien kotiin sisältyy onneksi vielä paljon enemmän rakkautta. Minun ja meidän oli aika päästää rakas Ykki matkaan huhtikuun puolessa. Ehkäpä siksi alkuvuosi mökin vesiongelmien keralla on jäänyt mieleen hiukan tahmeana ja ikävänä aikakautena.

Kevät saapui, linnut palasivat muuttomatkoiltaan ja hiukan Ykin lähdöstä toivuttuani huomasin hurahtaneeni lintuihin. Vielä kun opin leikkaamaan äänitiedostosta pätkiä Audacity-ohjelmalla nauhoittelu antoi lisäpontta lintuharrastukseen. Onneksi myös avokki kiinnostui linnuista, joten täällä ollessamme iltaisin aika kului lintuja tunnistellessa ja niiden laulua nauhoitellessa. Nauhoittelu tosin oli lähinnä minun vastuullani ja veinkin useana yönä nauhurin puuhun roikkumaan. Sadepäivinä oli hyvää aikaa käydä nauhotteita läpi ja kyllä monta upeaa ääntä sain arkistoitua. Mainittakoon esim. laulurastas, lehtokerttu, keltasirkku, käpytikka, palokärki, peippo, hernekerttu, sinitiainen jne.

Kesän kohokohtia lintuilun lisäksi oli päästä tunnustelemaan ihkaoikeaa alpakkaa, käydä katsomassa upea Kirka-musikaali ja kokea japanilainen teeseremonia Suomenlinnassa.

Valitettavasti elokuun aikana väsymys, silmäoireet, akillesjännekivut palasivat ja kilpparikokeiden jälkeen lääkenoston myötä olo taasen koheni syyskuun puolella. Elokuussa tapasin ensikertaa uuden ystävän, jonka kanssa juttelimme nuotiolla tuntikausia ja sen jälkeen olemme käyneet Sipoonkorvessa reippailemassa ja Haltian luontokeskukseen tutustumassa. Syyskuussa sain kokea myös upean päivän Espoo-Kauniainen -akselilla unohtamatta lokakuista vierailuamme Hunsalaan. Luontoretkeily on ihanaa ja alkaneelle vuodelle toivon luontoretkiä paljon lisää.

Kesää ja syksyä varjosti avokin ahdistusoireet, mutta onneksi astmalääkitys on auttanut tilanteeseen. Lokakuisella lomallamme avokki ahkeroi linnunpönttöjä oireiluista huolimatta minun pyöritellessä mehiläisvahakynttilöitä.

Elämässäni uusi valtaus tuntuu olevan käsityömyyjäiset. Olin menneenä vuonna myymässä töitäni neljästi Iiriksessä, kolmesti Made in Korso-tapahtumissa, kerran Vantaan näkövammaisten käsityömyyjäisissä. Lisäksi joulukuussa järjestin myyntitapahtuman kotonamme. Käsityöt kuului siis elämään hyvin vahvasti. Rottinkikoreja ja keramiikkatöitä syntyy turhankin paljon ja kevään jälkeen on ehkä mietittävä jatkamista ensi syksynä ryhmissä. Neuloosi riehui vahvana talven hiipuen Ykin lähtöön. Kesällä sain aikaseksi yhden kolmiohuivin ja sittemmin tikuttelin ahkerasti kranssin päällisiä. No nyt olen lomalla neulonut koko syksyn edestä melkein valmiiksi vartalo-osan ympyräjakusta.

Lokakuun lopulla olin tehnyt jo kaikki mehiläisvahakynttilät, mutta Inkun ideapajassa valmistui vielä kastamalla parafiini-steariini sekä valamalla soijavahakynttilöitä. Sovi ei unohtaa myöskään perinteikästä viikonloppua Tampereen Kädentaitomessuilla. En ostanut muuten yhtäkään lankaa 🙂

Vuoden aikana blogipostauksien määrässä jäin alle 90 tekstiin. Olen kirjoittanut vähemmän vain 2010 milloin bloggaamisen aloitin. Toivottavasti lukijat pysytte läsnä, vaikka kirjoitustahti olisikin hiukan harvempi mitä aiemmin. Ja eihän sitä tiedä miten taas innostun kirjoittelemaan tälle vuodelle. Harrastushan tämä on eikä tästä saa ottaa stressiä. Tekstiä syntyy silloin kuin hyvältä tuntuu.

Menneenä vuonna oli tasaisen hyvin töitä melkeinpä koko ajan kesäaikaa lukuun ottamatta milloin itsekin lomailimme paljon. Nyt firman paperit heti alkuvuodesta kuntoon ja veroilmoitus kasaan. Sitten saa taas olla rauhassa sellaisilta velvotteilta. Kuluneeseen vuoteen töiden määrän osalta voin olla tyytyväinen, ja voin olla tyytyväinen myös käsityömyyntiin. Tosin se on pientä, niin pientä etten ole lähtenyt firmaani laajentamaan.

Tänään päivittelin työ- ja henk.koht. kalentereitani. Olen ilmottautunut muutamalle Ura käsillä-hankkeen käsityökursseille, sopinut kolmesta linturetkestä ja työkalenterissakin on hyvin merkintöjä, joten reipastahtinen tulee olemaan alkuvuosi mielenkiintoisien asioiden merkeissä. Pääsen opettelemaan huovutusta, tekemään nahkatöitä, retkeilemään Kokarin saarella, kuulemaan pöllöjen huhuilua. Ja varmasti paljon paljon muutakin ihanaa. Toivottavasti onnistumme vanhojen ja uusien ystävien kanssa viettämään aikaa yhdessä erilaisten teemojen ja mukavan yhdessä olon merkeissä. Joskus nimittäin tuntuu, että arki vie mukanaan ja yhteydenpito on luvattoman huonoa, vaikka niin ei sen haluaisikaan olevan.

Ykki muistoissa

Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.

Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.

Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.

Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂

YKKI
Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.

Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.

ENSITAPAAMINEN
Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.

Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.

ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT
Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.

Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.

Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti.
(Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.

HARMILLINEN ALLERGIA
Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.

KOIRAKOKSI KASVAMINEN
Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.

Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.

Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.

Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.

Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella  Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.

PUKUKOPPIELÄMÄÄ
Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.

Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.

Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.

Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.

RAKKAUS LUONTOON
Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.

Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi.
(Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä.
(keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)

Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.

OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI
Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi.
(2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.

Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)

Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä.
(Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)

Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois.
Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.