Sykemittari – vihdoinkin minullakin mahdollisuus sellaiseen

Oletko jo kirjoittanut joulupukille, jos mitä toivoit?
Minä kirjoitin tänään – Sports Trackerin sykemittari!
Pääsin nimittäin pari viikkoa sitten testaamaan sellaista. Lenkin keskisyke oli 122 ja maksimi 153. Erilaisia prosenttimerkintöjä en osannut tulkita, mutta joka tapauksessa puhekin toimi sykemittarin ollessa päällä ja jälkikäteen sain helposti em. tiedot. Innostuin asiasta ja olin melkeinpä jo tilaamassa sykemittaria kun joulupukin apulainen vihjaisi, että josko kirjoittaisin joulupukille, joten tein työtä käskettyä. Joulupukin apuri oli tosin hiukan huolissaan siitä, että tietäisin lahjani jo etukäteen, sillä samainen apuri ”lähettää” minut huomenna alusasuostoksille. On vissiin saanut tarpeekseen narinoistani tarpeesta ostaa parempia rintaliivejä. Mutta, että nyt minulla on mahdollisuus sykemittariin!!!

Muistan, että olen täällä blogissakin kirjoittanut vuosia sitten, että haluaisin sykemittarin, mutta sokeuteni takia sen pitäisi olla puhuva. Olen pieni kateus sydämessäni lukenut ihmisten erilaisista hyvinvointirannekkeista, gps-rannekkeista yms. Nyt iphoneni mahdollistaa minullekin paljon enemmän asioita, moni asia tulee saavutettavammaksi, joten ehkäpä ei kannata pullikoida hipasunäyttöaikakaudelle. Siihenkin tottuu ja oppii ja esim. Iphonen oma puhetuki on loistava! Olen jo nyt niin onnellinen pelkästä ajatuksesta, että mahdollisesti joulupaketista kääriytyy kauan toivomani ja haluamani sykemittari. Se ei puhu, mutta Iphonen kautta puhuu :O

Onko sinulta kysytty joululahjatoiveita, jos mitä olet toivonut? Minulta ei ole juuri kyselty enkä ole itsekään kysynyt kuin avokilta saamatta oikeastaan vastausta. Huomenna olen menossa ostoksille. Minusta on mukavaa muistaa lähimmäisiäni ja ystäviäni. En kuitenkaan haluaisi ostella turhakkeita vaan jotain millä olisi käyttöäkin. Siksipä joululahjojen ostaminen on välillä vaikeaa. Kaikilla kun on kaikkea ja tavaraa paljon. Käsityöt löydettyäni olen tehnyt paljon lahjoja itse, niin tänäkin vuonna. Lahjojen antaminen ei saa kuitenkaan olla velvollisuus eikä suunnattoman stressin aihe. Kyllä ne annetaan sydämestä, ja koska niin halutaan tehdä.

Useimmiten kysyessä lahjatoiveita aikuiselta, en saa selkeitä vastauksia. Yleensä vastataan, että ei tarvitse mitään, ja ettei tarvitse MINULLE ostaa mitään. Kuitenkin saadusta muistamisesta iloitaan. Itse taidan olla yhtä hankala. En osaa sanoa mitä toivoisin. Nyt toivon sykemittaria, mutta mitä muuta… Ehkä toivomukseni menevät ennemminkin erilaisten kokemusten puolelle tyyliin spinningmaraton, jokin liikuntalajikokeilu, jonkin kädentaidon opettelu tms. ystävien kanssa yhdessä tekemistä. Ja tottahan toki aina käsin tehdyt asiat lämmittävät mieltä. Itse annoin ensinmmäisen kynttiläparin keramiikkaohjaajallemme kiitokseksi kuluneesta syksystä. Minusta tuntuu hyvältä muistaa ystävien ja lähimmäisten lisäksi niitä joidenka kanssa vuoden aikana olen tehnyt yhteistyötä erilaisissa asioissa. Esimerkiksi Soilen myötä olen päässyt tutustumaan keramiikan saloihin ja se on aivan mahtavaa.

Herkulliset porkkana-omenamuffinssit

Pari viikkoa sitten innostuin pitkästä aikaan leipomaan. Jo pidempään mieleni on tehnyt kokeilla reseptitaiteilija Virpi Mikkosen porkkana-omenamuffinsseja, jotka sopivat kirjoittajan mukaan erityisesti aamiaiselle. Meillä ne melkein meni jo leivontapäivän iltana 😀 Olivat todella herkullisia ja suussa sulavia. Kuten Virpi kirjoittaa, resepti ei ole kovin makea, mutta esim. hunajallahan saa lisämakeutta tarvittaessa. Itse tein ohjeen mukaan enkä kaivannut yhtään makeutta. Kermainen pähkinäkuorute sitruunanmehuineen toi todella miellyttävän säväyksen herkkuun. Suosittelen reseptiä kaikille, tulee herkkua ja on sekä gluteeinitonta ja maidotonta. Sopii siis monelle erityisruokavaliollakin olevalle.

Ohje
3 luomukananmunaa
2 dl kauramaitoa (tai muuta maitojuomaa)
5 rkl hunajaa
0,5 dl oliiviöljyä
1 tl vaniljauutetta (uute mökillä, joten käytin jauheena olevaa, jonka ostin Life:sta)
0,5 dl muussattua banaania
0,5 dl hienoksi raastettua omenaa
0,5 dl hienoksi raastettua porkkanaa
3 dl mantelijauhoja
0,5 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
1,5 rkl psylliumkuitujauhetta
2 tl leivinjauhetta (leivinjauhe lopussa, joten korvasin ripauksella ruokasoodaa)
1/2–1 tl kanelia
hyppysellinen merisuolaa
Pinnalle: murennettuja saksanpähkinöitä tai cashewkermakuorrute
Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen ja voitele muffinivuoka tai käytä vuoassa muffinipapereita. Vatkaa kananmunat, kauramaito ja hunaja kulhossa vaahdoksi. Lisää oliiviöljy, vaniljauute, muussattu banaani, omena- ja porkkanaraaste ja sekoita. Lisää lopuksi jauhot, kaurahiutaleet, psyllium ja leivinjauhe sekä mausteet ja sekoita. Kaada taikina muffinivuokiin, ripottele pinnalle murennettua saksanpähkinää. Paista uunin keskitasossa noin 25 minuuttia. Testaa kypsyys hammastikulla. Jos tikkuun jää taikinaa, lisää paistoaikaa. Ota uunista ja anna jäähtyä. Tarjoile ja nauti! Säilytä pari päivää suljettavassa rasiassa tai pakasta.
(Taikina löysähköä saksanpähkinöistä minulla ei kokemusta, sillä innostuin kokkaamaan kuorutteen.)

Cashewkermakuorrute
2 dl cashewpähkinöitä (liotettuina 30 min–1 h)
0,5 dl vettä
3–4 rkl hunajaa
5 rkl sitruunasta puristettua mehua (puristin pikkusitruunan kokonaan)1 tl vaniljauutetta
0,5 dl sulaa kylmäpuristettu kookosöljyä
Liota pähkinät, huuhtele ja kaada tehosekoittimeen. Lisää vesi, hunaja ja vaniljauute, sekoita tasaiseksi massaksi. Lisää tarvittaessa hivenen nestettä, jos tehosekoittimesi ei jaksa sekoittaa seoksesta sileää. Sulata kookosöljy juoksevaksi ja lisää muun seoksen joukkoon. Sekoita kermaiseksi seokseksi. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa jotain maustetta. Anna jähmettyä jääkaapissa noin vartin. Käytä muffinien kuorrutteena.

Virpi Mikkoseltahan ilmestyy, ellei jo ilmestynyt kirja, jossa niin raakaleivontaan kuin kypsennettyihinkin herkkuihin ohjeita. Kirjan nimi muistaakseni Kiitos hyvää. Toivon kovasti, että kirja tuotettaisiin myös kirjastossamme Celiassa mieluiten tietystikin pistekirjoituksella. Olisi mahtavaa päästä kokkailemaan enemmänkin Virpin herkullisia reseptejä.

Kahden päivän mehiläisvahakynttilätehdas :DD

Äitini sanoi haluavansa oppia tekemään mehiläisvahakynttilöitä, joten syksyllä sovimme jo, että hän tulisi meille kynttilöitä tekemään. Niinpä hän saapui vieraaksemme keskiviikkona ja oli lauantaihin. Toki touhusimme paljon muutakin. Äiti otti mm. valokuvat uusimmista käsitöistäni, leipoi avokille pullaa ja Bostonkakun, kokkasi maksa- ja lihakastiketta, luki saapuneen postin ja toimi silmänä maksaessamme laskuja. Käytiin ruokakaupassa, saunottiin ja valmistettiin kynttilöitä :DD

Keskiviikkona mun tehdessä töitä äiti leipoi herkullisia pullia.

Ennen saunaan menoa äiti paketoi neule-valokransseja Sekä 60-vuotislahjaksi menneen sydänkorin, jonne ostin teetä, suklaata ja lautasliinoja käsin tehtyä kynttilää unohtamatta. Seuraavana päivänä aloitimme kynttilätehtailun. Äiti oletti ettei oppisi kynttilöitä tekemään pitäen itseään mämmikourana, mutta toisin kävi :DD Kynttilöitä syntyi hyvällä tahdilla. Iltapäivän aikana saimme tehdyksi hunajan keltaiset kynttilät. Paketissa on aina 12 levyä ja jos kynttilöitä valmistaa sabluunoja käyttäen, yhdestä levystä tulee kaksi kynttilää. Äiti innostui kynttilöistä niin paljon, että teki niitä myös sen aikaa kun piipahdin Silmukkasisko-tapaamisessa, jossa juhlittiin 60 vuotiasta Siskoa herkutellen ja neuloen. Kotiin palatessani oli äiti tehnyt melkein kokonaan punaisen paketillisen kynttilöitä. Jatkoimme vielä luonnonvalkoisilla. Vasta yhdeksän pintaan maltoimme lopetella siltä päivää, ja tässä päivän saldo :DD

Valitettavasti äidin into kostautui kovana selkäkipuna, joten perjantaina kynttilätehtailu oli lähinnä minun heiniä. Äidillähän on todella ongelmallinen selkä ja nyt se otti itseensä lapojen alapuolelta kramppaillen. Kävely oli parasta, joten minun pakertaessa valkoiset levyt loppuun äiti kokkaili keittiössä tehden mm. bostonkakun 🙂

Vihreisiin siirryttyäni ja jonkusen levyn tehtyäni ei äiti malttanut olla osallistumatta, joten yhdessä teimme viimeiset levyt loppuun ja ennen ruokaa kynttiläshow oli tekovaiheen osalta ohitse. Kuvassa kaikki valmistamamme liki sata kynttilää :DD

Ruuan jälkeen homma jatkui paketoinnilla. Minä pussitin kukkapusseihin kynttilät ja äiti laittoi niihin rusetit.

Kynttilöitä pussittaessa teimme laatutarkistusta ja jokunen jäi meille mökille poltettavaksi sekä äidille kotiin viemisiksi omiensa lisäksi. Laatutarkistuksen jälkeen jäi liki 30 pakettia pikkumuistamisiin. Että parissa päivässä tänä vuonna kynttilät valmiiksi :DD

Illalla jaksoin vielä neuloa päällistä valokranssiin. Neuloin sellaisen myös Tampereen reissullamme ja uuden aloitin keskiviikkoiltana. Tänään päättelin. Aika kului nopeaan ja oli mukavaa saada äiti vierailulle ja touhuilla hänen kanssaan.

Kriisi – kosteutta inhoava opaskoira!

Vaikka täydennyskoulutuksessa lätäköistä aloimme päästä eteenpäin viime viikolla tapahtui romahdus. Eksyimme matkalla Vidaan mennen tullen ja reittiä kerratessa liikkumistaidon ohjaajan kanssa Oton työmotivaatio katosi täysin. Menomatka molempina päivinä haettaviin portaisiin asti sujui hyvin. Poika kiersi lätäköt pienin kannustuksin. Portaista alikulkuun ja kohden Vidaan, meni myös kuten piti, mutta paluu. Alikulkua koira ei suostunut näyttämään. Toisella kerralla vasta kun ohjaaja käveli herkkupalan kanssa edellämme alkoi alikulkukin löytymään. Ja kun koira ”pakotettiin” alikulkuun, vauhti loppui. Se maleksi umpimielisenä hitaasti eteenpäin. Ei ottanut mitään kontaktia meihin. Olo oli epätoivoinen, hätääntynyt, epäonnistunut… Alikulusta portaat löytyi hyvin ja nekin noustiin reippaasti. Keskiviikkona kävimme pikaisesti S-marketissa, joten portaiden yläpäästä käännös oikealle. Kaupan pihassa poistuessamme sieltä Otto nuuski ja kun kielsin tyypin vauhti taasen katosi. Eteenpäin päästiin ohjaajan opastaessa minua ja koira seurauksessa. Kun Otto alkoi kiinnostumaan taas meiningeistä tartuin valjaisiin. Vauhti kuitenkin taas lätäköiden kohdalla lopahti. Torstaina vauhti loppui alikulun jälkeen portaat noustuamme. Koira olisi suunnannut S-markettiin ja minä vasemmalle. Kun menimme vasemmalle Oton mielenkiinto tai mikä lie lopahti ja taas madeltiin.

Mieli oli enemmän kuin maassa. Jo keskiviikkona soitin Oton kouluttajalle ja selvitin tilannetta. Sovittiin, että hän tulisi perjantaiaamuna meitä katsomaan. Niin myös tapahtui. Otto mateli puista pudonneiden lehtien kohdalla, kostealla asfaltilla, vesilätäköiden kohdalla. Portaisiin päästiin kannustuksin. Portaiden hakua treenattiin ja haettiin siihen varmuutta. Käytettiin makupaloja. Vidaan opasti hyvin, mutta paluu taas takkuisaa etenemistä. Alikulku ei edelleen kiinnostanut, mutta lopulta koira kääntyi sinne. Kehuja ja matelua. Haettiin taas portaikkoon varmuutta makupaloilla eikä Otto intoontunut niistäkään. Portaiden jälkeen taas koiran mieli vei S-markettiin ja minun radan varteen. Eteneminen oli hidasta lonnimista. Kouluttajakin käveli pätkän koiran kanssa koettaen innostaa tms. Ei auttanut! Oli aika vakavien pohdintojen.

Kuinka kauan olen valmis taistelemaan jumittelun kanssa? Tarvitsisinko reippaamman koiran? Mistä Oton innottomuus johtuu? Kouluttajan arvio on, että kosteusinho on niin vahva, että se vaikuttaa toimimiseen, ja että se on pahentunut. Otto on herkkä ja painostaminen saa sen lukkoon. Noh, märistä kohdista on ollut pakko mennä ja varmastikaan en aina ole osannut oikealla tavalla tsempata ja kannustaa koiraa.

Aikanaan saavuimme kotiin ja minulla raskas mieli. Ahdisti pahasti ja tuntui todella pahalta. Mieli teki paeta pahaa mailmaa peiton alle kyynelehtimään ja unohtaa Tampereen matka tyysti. En kuitenkaan jättänyt lähtemättä reissuun, ja onneksi en. Vietin nimittäin todella ihanan viikonlopun parin Silmukkasiskon kanssa Kädentaitomessuilla. Miesväki lähti mökille, joten niin Otto kuin minäkin saatiin hengähdyshetki ja etäisyyttä asioihin- Otto olikin kirmannut pitkin pihaa saaden hurjia labbishepuleita. Taatusti jätkällä oli ollut paineita ja stressiä. Varmasti tilanne on ollut sillekin inhottava. Olen iloinen, että rakas karvakuono sai purkaa olojaan, vaikka jonkun mielestä hitaan/laiskan koiran energia pitäisi kanavoida opastamiseen. Voi olla niinkin, mutta en usko kyseessä olevan laiskuuden. Onhan Otto energiatasoltaan ja sähäkkyydeltään paljon rauhallisempi mitä Harmaakuono, mutta en sanoisi sitä laiskaksi. No oli miten oli. Kuulimpa myös kommentin siitä, että opaskoira saisi kirmailla vapaana vain käyttäjänsä ollessa paikalla. No nyt ei käyttäjä ollut, mutta perheen jäsen oli, ja paikkakin oli tuttu ja turvallinen mökin piha.

Myös minä sain etäisyyttä asiaan viikonlopun verran. Sunnuntai-iltana kuitenkin kotona yksin ollessani ja Facebookia selaillessani ahdistus palasi ja tietoisuus todellisuudesta, että elämme Oton kanssa kriisissä. En minä siitä halua/haluaisi luopua! Jos Otosta ei olisi kelleen toisellekaan oppaaksi mihin se menisi eläkepäiviä viettämään? Kolmea koiraa emme voi emmekä halua pitää, mutta ventovieraalleko koira sitten joutuisi? Entä jos minä olenkin vain epäonnistunut Oton kanssa ja se lisäkoulutuksella toimisikin jonkun muun oppaana loistavasti? Koira tekisi sitä työtä mihin se on koulutettu ja olisi apuna jollein toiselle, joka olisi tietysti hienoa, mutta ajatus aika sietämätön. Kuulisinko koskaan enään Otosta meni se eläkekoiraksi tai oppaaksi toiselle? Voisimmeko sittenkin päästä tästä yli ja opastus alkaisikin sujumaan? Puhelu ystävän kanssa teki hyvää!

Kun avokki saapui eilen mökiltä koirien kanssa, kumpikaan ei ollut huomaavinaan minua. Otto ei tullut tervehtimään. Vasta tovin jälkeen se tuli minusta puolen metrin päähän ja istua ponotti siinä kunnes kosketin ja rapsutin sitä. Siitä eteenpäin se onkin vanhaan malliin kulkenut perässäni ja tänään sohvalla istuessani pitänyt päätään polvellani. Ja entä se opastus? Liki täydellistä! Aamulla kiersimme lenkin, joka oli eka lenkkimme silloin kun Oton tapasin. Pojan vauhti oli reipas, se pysähtyi suojateiden eteen. Ei hämmentynyt edes jalkakäytävällä olleesta autosta. Siihen lastattiin jotain tavaraa ja mieshenkilö ohjasi meidät turvallisesti auton ohitse. Otto jatkoi reippaasti matkaansa. Tarjosi Siilitietä, mutta jatkoi hienosti Majavatien käännökseen. Siinä sitä sai aavistuksen muistutella halutusta suunnasta, mutta vauhti ei kadonnut. Lehtolantieltä suojatien näytti himpun liian aikaisin ja siksi Majavapolulle ajauduimme keskelle tietä ja syrjää vaatiessani vauhti hetkellisesti katosi, mutta löytyi pian uudelleen. Enhän minä tuollaisesta opastuksesta halua luopua! Opastus jatkui hyvänä läpi päivän iltalenkkiä myöden. Soitinkin kouluttajalle ja kerroin kuulumisiamme. Tapaamme tod.näk. perjantaina. Nyt kuitenkin jatketaan Oton kanssa eloa ja yritetään tehdä elämästämme mukavaa. Märkyyksille en voi mitään, mutta jospa Otto vielä saisi inhonsa sitä kohtaan edes vähän talttumaan. On vaan siitäkin tullut kovin tärkeä koira minulle ja ajatus siitä luopumisesta on ihan kauhea. Jossain se raja kuitenkin menee. Sitä en vaan tiedä missä. Joskus on osattava lopettaa ”pään hakkaus seinään”, sillä kyllähän opaskoiran tarkoitus on helpottaa liikkumista eikä vaikeuttaa sitä. Joskus on ne tunteet työnnettävä vaikeiden päätösten tieltä ja tehtävä ratkaisuja. Vielä en kuitenkaan tee mitään peruuttamatonta, mutta yritän kasvaa mahdollisuudelle, että Oton ja minun yhteinen taival voi jäädä aiottua lyhyemmäksi. Toki toivon, että niin ei käy, vaan jatkamme yhdessä Oton työuran loppuun asti eläkepäiviin.

Puhuin myös eilisiltana pitkän puhelun toisen ystäväni kanssa. Sain hältä paljon voimaa ja tukea. Eikä toki sovi unohtaa Fb:ssä saamaani vertaistukea. Olen ollut asian kanssa ehkä liiankin avoin, mutta haluan olla rohkea ja puhua niistä vaikeuksistakin mitä välillä voi opaskoirien kanssa tulla. Koira on kuitenkin eläin eikä jokin väline, jota käytetään kun tarvitaan ja muuten odottakoon komerossa. Se on läsnä joka hetki ja sillä on myös tunteet, hyvät ja huonot päivät, pelot, inhot tms. Aina se opaskoiran kanssa elo ei ole ruusuilla tanssahtelua, parhaimmillaan vaikka sitä olisikin.

Mutta eteenpäin mennään ja katsotaan miten Otolle ja minulle käy. Vielä en luovuta, vielä hakkaan päätä seinään ja toivon sen antavan periksi. Tänään se jo vähän antoikin kuivan kelin muodossa.

Suklaafestarit

Viikko sitten Wanhassa satamassa vilskettä riitti kun suklaan ystävät kansoitti messualueen. Mekin suunnistimme festareille puoliltapäivin. Väkeä oli todella paljon. Standien lähelle oli välillä todella vaikeaa päästä ihmismeren keskellä. Tarjolla oli myös aika paljon maistiaisia, joten suklaaähky oli todellisuutta. Esillä/myynnissä oli paljon maitosuklaata. Molemmissa tastingeissakin todettiin, että suomalaiset rakastavat maitosuklaata, vaikka tummasuklaa on kerännyt viime vuosina paljon suosiota. Esillä oli myös paljon raakasuklaatuotteita, superfoodeja mitä esim. raakasuklaan valmistukseen voidaan käyttää. Onneksi myös tummia suklaaherkkuja löytyi. Avokille ostin pakurilla maustettua kahvia ja meille yhteiseen herkkuhetkeen suklaakonvehteja joidenka sisällä punaviiniä. Törmäsimmepä muistaakseni ranskalaiseen vuohenjuustosuklaaseenkin. Siitä ei kuitenkaan ollut maistiaista, en uskaltanut ostaa. Jäi kyllä vähän kaivelemaan :DD Maistoimme erittäin makeaa suklaata, jossa oli valkoista teetä. Joskus aiemmin olen syönyt suklaata, jossa vihreää teetä. Molemmat ihan liian makeita.

Olimme kahdessa tastingissa. Ensiksi nautiskelimme suklaasta PetriS Chocolate Roomin tastingissa.

Ennen kuin pääsimme maistelemaan suklaalautasen antimia saimme tutustua kaakaopuun hedelmään kokonaisena ja halkaistuna.

Maistelu aloitettiin suklaan valmistuksen raaka-aineista kaakaovoista ja kaakaomassasta. Voihan ei maistu millekään. Suklaan maku tulee aina kaakaomassasta. Valkosuklaassa tuota massaa ei ole lainkaan. Se valmistetaan kaakaovoista, maidosta ja sokerista. Lisäksi mukana on vanilijaa ja lesetiiniä. Valkosuklaasta siirryttiin maitosuklaaseen, jossa mukana on jo kaakaomassaakin. Tummassa suklaassa ei ole maitoa. Tumma suklaa ei ole tummaa, jos siinä on maitoa. Aina ensiksi maisteltiin pikkunappeja jotka olivat jonkin kaakaon muotoja ja sen jälkeen siitä valmistettu praliini. Herkullisia olivat kaikki. Sitä enemmän pidin mitä tummemmaksi suklaa muuttui ja vähäsokerisemmaksi.

Olimme myös Fatzerin tastingissa. Tuossa vaiheessa suklaaähky oli jo lähellä :DD
Tastingissa maistoimme valkosuklaata, uutuuksia maissitummasuklaata, kaardemumma-kahvitummasuklaata, Fazerin sinistä ja maustamatonta tummaasuklaata. Viinit tulivat Jenkeistä, Chilestä ja olikohan jälkkäriviini Nirvana Euroopasta? Mikään viini-suklaayhdistelmä ei ollut täydellinen. Joko oli niin, että viini maistui hyvältä ilman suklaata tai päinvastoin. Ja pakko todeta, ei se Fazer vaan ole paras suklaan valmistaja! Monesta suklaasta tuli olo, että laadukkaampana se olisi voinut toimiakin viinin kanssa yhteen. Kyllähän Fazerin suklaita syö ja vetää suklaaöverit, mutta ei maku ole hienostunut eikä sellainen, että nautin pari palaa ja olen tyytyväinen. Sitä sitten vetää ihan liikaa, koukuttuu sokerin ja rasvan yhdistelmään. Toki tuossa vaiheessa päivää suklaa alkoi tökkimään jo muutenkin, joten lähdimme pois. Kävelimme keskustaan raittiista ilmasta nauttien. Kävimme syömässä ja kyllä suolainen ruoka teki hyvää. Jaksoi jatkaa matkaansa katsomaan Viimeinen vuoro-teatteriesitystä, josta postaus viime sunnuntailta.

Syksyinen luonto syyskuussa

Ei, en ole mennyt sekaisin. Tiedän, että on marraskuu, on märkää, pimeää ja valitettavasti myös melatoniinivaje on iskenyt kyntensä minuun. Onneksi apu on lähellä – purkista iltaisin tabletti, niin kyllä pärjään. Mutta minun on ihan pakko palata syyskuiseen mökkiviikonloppuun kuvien kera, sillä se oli yksi rentouttavimmista ja sisintäni koskettavimmista pidennetyistä mökkiviikonlopuista. Matkasimme äidin kanssa mökille keskiviikkoaamuna. Teimme olomme mukavaksi ja aloitimme puuhastelun. Äiti toi ison pussillisen omenoita, joista keittelimme omenahilloa. Ruuaksi valmistimme katkarapusalaattia ja kampelaa.Innostuttiinpa menemään viilenevään ja pimentyvään iltaan nuotiolle istuskelemaan syksyn tuoksut sieraimissamme.

Seuraavana päivänä lähdimme kera koirien metsäretkelle. Kuljimme metsäautoteitä pitkin luonnon hiljaisuudesta nauttien. Vaikka näytti ettei puolukat olleet vielä kypsiä, ne oli poimittu, ryteikössä tarvottuamme löysimme sieltä täältä puolukoita poimittavaksi.
Sienisaalis oli parempi. Ja voi äidin riemua nähdessään sieniä. Valitettavan usein sienet kukoistivat isojen ojien takana tai ojissa minne äidin oli huonolla selällä mahdoton mennä. Karvarouskuja löytyi kuitenkin helposti niin paljon, että saatiin sienisalaatti.

Metsäretkellä sujahti aikaa pitkälle kolmatta tuntia ja molemmat olimme onnellisia. Varmasti myös rakkaat koirat nauttivat olostaan. Ennen ruokaa sienet palasiksi ja vähäiset puolukat peratuiksi. Aterioimme ulkona, koska oli ihanan lämmin alkuilta. Aterian loputtua äiti napsasi Otosta aikas upean kuvan :DD Ja meidän viedessä astioita sisälle Otto teki jotain hyvin kiellettyä, mutta äiti sattui näkemään ikkunasta. Koira seisoi pöydällä nuuskimassa pöydän pintaa. Heti kun mökin ovi aukesi poika hyppäsi alas ja oli sen näköinen, että taatusti tiesi tehneensä sellaista mikä ei ole luvallista. Olin aika pöyristynyt, vaikka toisaalta tilanne myös vähän huvitti. Ilta jatkui pihalla istuskellen, tosin ilman nuotiota, joten viileys ajoi sisälle tietokoneelta valokuvia katselemaan.

Perjantaiaamuna saimme rakkaan avokinkin mökkiviikonloppua viettämään. Hän toi tullessaan lisää ruokaa. Aloitin päivän leipomalla omenapiirakan ja maustamalla ahvenet savustusta varten. Äiti teki sienisalaatin avokin leikatessa nurmikon. Aterioimme jälleen ulkona ja fiilistelimme hyvää säätä. Minäkin uskaltauduin maistamaan sienisalaattia ja uskokaa tai älkää HALUSIN LISÄÄ!!! Päivän mittaan teimme pihassa syystöitä nauttien syksystä ja sen rauhasta. Illalla herkuteltuamme omenapiirakalla teen ja kahvin keraistuimme taasen nuotion lämmössä jutellen toistemme seurasta nauttien. Oli hyvä lämmin mieli rakkaiden seurassa.

Lauantaina aamupalan jälkeen lähdimme koko porukan voimin metsäretkelle. Koirat saivat jolkotella vapaana. Harmaakuono kantoi keppiä koko ajan.Kuljeskelimme pitkin metsäautoteitä. Äidin selkä oli kovin kipeä, joten ryteiköt jätettiin väliin. Sää oli upeaakin upeampi; aurinko paistoi ja oli lämmin.

Nautimme luonnosta kolmisen tuntia retkeillen. Pysähdyimme kannon päälle istuskelemaan ja nautiskelemaan janojuomaa. Avokki ja äiti innostui keräämään kuivia risuja pusseihin, jotka olivat jääneet tyhjiksi. Sienet oli ojien pohjilla, joten niihin ei päästy käsiksi, mutta olipahan rakkailla höpsököilläni kuitenkin saaliina risuja mökin pihaan päästyämme.Eipä muuta kuin notski tulille ja makkaraa paistaen. Aikaa vietimme ulkona koirien touhuilua seuraillen. Saimme ystäväni koiran Aidan hoitoon, joten koiravilskettä riitti Aidan ja Oton painiessa. Grillasimme pihvit, joidenka kanssa äidin tekemiä herkullisia kaalikääryleitä, eilistä sienisalaattia ja vihersalaatti. Aterioidessa ilma viileni huomattavasti, joten ennen saunaa viettelimme aikaa sisällä. Sunnuntaina syksyisiä pihahommia, linssikeiton syönti lammen rannalla, mökin siivousta jne.

Oli ihan huippuihana mökkiviikonloppu rakkaiden keskellä! Ja siksipä tähän oli vielä palattava, vaikka aikaa on vierähtänyt syyskuun puolesta jo pari kuukautta.

Väsyttävä pimeys

On tullut se aika vuodesta kun lähes aina väsyttää, paitsi yömyöhään milloin pitäisi olla jo nukkumassa.
Kuten NYT!
Olo on ollut väsynyt ja aamut armottoman vaikeita. Onneksi takana ei ole ollut valvottuja öitä, vaikka viitteitä niidenkin saapumisesta oli. Aloitin melatoniinikuurin ja hiljalleen tilanne on tasaantunut eikä aamutkaan ole ollut ihan niin tuskaisia. Viime viikolta minun oli pakko perua pt, koska olin vielä kymmeneltäkin koomassa ja seuraavan aamun treeni olisi ollut 9.30. Tajusin, että sellaisessa olotilassa ei ole mitään järkeä hakea reipasta treeniä. En olisi siihen pystynytkään. Harmitti suuresti, mutta ehkäpä silti tein oikean ratkaisun, sillä eilen oli kiva treenata. Ehkä väsymys tuntui vähän myös kropassa, mutta mielestäni silti taistelin hyvän treenin siihen hetkeen. Ja treenin jälkeen leiuin endorfiinihuuruissa koko päivän. Elämä tuntui valoisammalta, pirteämmältä. Minua alkoi huvittaa tehdä terveellistä ruokaa ja vähentää herkuttelua. Viime aikoina on tullut mussutettua lähinnä suklaata eri muodoissaan turhan paljon. Viime viikolla en vaan jaksanut mitään ja lukiessani ihmisten fb-päivityksistä liikuntahetkistään pieni kateuden pisto pyrki tuikkaisemaan. Murmutin avokille elämän kurjuudesta ja taka-alalla vaani alakulo olo. Ehkä nyt kuitenkin tilanne on tasaantumassa, koska tuollainen alakuloisuus ja alavireys on väistynyt lähes kokonaan. Murmutukseni ohella sain suostuteltua avokin lähtemään kanssani katsomaan torstaina elokuvaa Vadelmavenepakolainen, jossa on meille näkövammaisille kuvailutulkkaus.

Melatoniinit aloitin viikko sitten. Olen istunut aamuisin kirkasvalon äärellä, iltaisin keittänyt Valamon luostarin uni-yrttiteetä. Tänään ostin vahvan d-vitamiinisuihkeen, jonka nauttimisen aloitan heti huomisaamuna. Eli täysi taistelu on aloitettu pimeyttä vastaan. Tai ehkä oikeammin pimeydestä johtuvia asioita vastaan. Pimeydelle ei voi mitään. Aurinkoa emme nyt saa, ja vaikka se paistaisikin, se olisi lyhyt ilo per päivä.

Omansa mielialaan on varmasti tehnyt myös avustajatilanteeni, joka on nyt onneksi ratkennut. Sunnuntaina tapasimme avustajaehdokkaan, jonka päätimme ottaa meitä auttelemaan. Helpotus oli ja on suuri, että löytyi henkilö, jonka kanssa voimme lähteä yhteistyötä kokeilemaan. Hän aloittaa kuitenkin vasta joulukuun puolella, mutta onneksi on ihania ihmisiä, jotka voivat auttaa tässä välillä. Tänäänkin kävimme parissa kaupassa joululahjajuttuja hankkimassa.

Onneksi olen tiedostanut koko ajan alakulon tai alavireyden syyn, enkä siksi niin huolissani ole ollutkaan. Ja nyt kun huomaan tilanteen tasoittuvan nukkumisen suhteen, olen pirteämpi, ja asioiden hoituessa mieli on helpottunut. Ja tässä väsymyksenkin keskellä on tapahtunut monta ihanaa asiaa. Torstaina ystävän kanssa pikkushoppailut ennen Novellikoukkua, jossa neuloin kranssin päällistä samalla kuunnellen Johanna Sinisalon novelleja. Olivat aika erikoisia. Oltiin Novellikoukussa myös lokakuun alussa. Ihana tapahtuma! SUOSITTELEN!

Perjantaina vietin Aa:n luona mukavan iltapäivän teekupposten äärellä. Samalla hoidettiin meidän paperilaskut ja muita paperiasioita, vaihdettiin kuulumisia jne. Seuraavana päivänä vietin mukavan päivän käyden Suklaafestareilla ja teatterissa. Teatteriesityksestä Viimeinen vuoro kirjoitinkin jo oman postauksensa, ja Suklaafestareista on tulossa omansa :DD

Sunnuntaisen avustajahaastattelun lisäksi olin ratsastamassa. Ratsastin Pipsalla. Harjoiteltiin reipasta käyntiä, siirtymistä tölttiin, töltistä raviin, ravista tölttiin ilman että tulisi väliin käyntiaskeleita. Teimme laukan nostoja. Pipsalle jälkimmäinen suunta oli selvästi parempi ja pääsin nautiskelemaan. Tarkoitus oli mennä useampi kierros kerrallaan, mutta Tiinan hevonen Niia laukkasi pienesti edellämme eikä Pipsa mahtunut laukkaamaan kunnolla. Vaihdoimme järjestystä, mutta aina vaan Niia ohitti meidät ja ohituksen jälkeen Pipsan laukka loppui. Tuli ravia ja jotain kummallisuuksia. Jossain vaiheessa Pipsa tölttäsi ja yht’äkkiä otti IISOOON laukka-askeleen. Lettu ehti huutaa ”nojaa taakse” ja tajusin itsekin reakoida. Sillä hetkellä oli kaarros vasemmalle ja ison laukan myötä mun matka meinasi jatkua oikealle. Onneksi kuitenkin sain tilanteen hallituksi eikä siitä jäänyt pelkoakaan. Keli oli todella rapainen ja mutainen! Kivaa oli kuitenkin ratsastaa. Illalla pehkuun mennessä oli hyvä mieli. Ratsastusta ja avustajan löytyminen, joten saattoi nukahtaa hyvillä mielin. Että ei tämä elämä nyt niin kauheaa olekkaan.

Treeni Jannan ohjauksessa

Pari viikkoa hujahti ilman pt-treeniä, joten tänään oli jo korkea aika! Ei muuta kuin kamat kassiin, Iphonesta paikannusohjelma päälle ja koira valjaisiin. Sitten ei muuta kuin Vidaa kohti. Ja kylläpä se kulkeutuminen kesti. Heti Korpivaarantien ylityksessä Otto haahuili, mutta päästiin jatkamaan matkaa, päädyimme Kalmuurinkäytävään kuten pitikin. Lätäköt kierrettiin ja matka joutui. Oli aika etsiä portaat, jotka vievät alikulkuun. Ei niitä vaan alkanut löytymään. Löysin metallikaiteen ja jonkin kapean luiskan tapaisen. Jatkoin eteenpäin ja turhauma alkoi nousta pintaan. Paikannusohjelma hölisi ties mitä ja lopulta käännyin takaisin. Otto kulki alistuneena hitain askelin. Pysähdyin ja löysin viereltäni pysäköidyn auton. Matkaan oli mennyt 45 min, aika soittaa Jannalle ja kertoa minun olevan jossain. Jatkoin eteenpäin ja tapasin taas tuon kaiteen ja seurasin sitä tien viertä pitkin ja kappas vaan toisesta päästä löytyi ne minun kaipaamani portaat. Niillä märkiä lehtiä ja Otto todella haluton laskeutumaan alas. Lopulta olin alikulussa ja kuulen miesäänen kysyvän ”Olisiko hetki aikaa”? Ei ollut, sitten kysymys ”mihin olet menossa” Korson keskustaan. ”Oletko sinä kuullut Jeesuksesta?” Olen, mutta nyt ei todellakaan ole aikaa. ”Minä haluaisin rukoilla puolestasi, jotta saisit näkösi takaisin.” Totean ettei lääketiede ole apua vammaani keksinyt, joten… ”Ei siihen lääketiedettä tarvita, jumala on kaikkivoipa.” Jatkoin matkaa ja kuulin miehen tervehtivän toista miestä ja aloittavan selostuksen ”Minä koetin jutella tuolle sokealle naiselle ja rukoilla hänelle näön…” Enempää en kuullut. En halua tuomita enkä olla ilkeä, mutta sietokykyni ei kestä tuollaista. En ole erityisen uskonnollinen, vaikka ymmärränkin toisten saavan voimaa ja rauhaa uskostaan. Minulle on ok ihmisten usko niin kauan kuin sitä ei tyrkytetä tai sillä ei vedota vammaani. Noh, matka jatkui ja Vidakin löytyi. Perille päästyäni olin turhautunut ja ärsyyntynyt ja hetken murmatettuani matkaa ja uskon tuputusta laitoin Oton toimistoon ja itse hipsin pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Olen ikionnellinen, että Janna oli varautunut minun mahdolliseen eksymiseeni ja siitä huolimatta ehdimme tekemään hyvän treenin.

Aloitin lämmittelyn perinteisesti Crosstrainerilla ja heti kolmosta pykälään ja aika pian neloselle, jolla sutkutin loppuun asti. Kädet sykekahvoilla reilun puolenvälin jälkeen ja kymppiminsan lopussa 165-175bpm (beats per minute). Jälleen huomiota kiinnitettiin oikeaan tekniikkaan. Pari kertaa korjautettiin vasemman jalan asentoa. Kantapäät tahtoivat nousta alustaltaan ja loppuvaiheessa asento valahtaa liiaksi eteen.

Lämmittelystä suoraan polven ojennus matrix laitteella 25 kilolla kolme sarjaa. Etureisissä tuntui yllättävänkin paljon eikä lisävastuksesta tarvinnut haaveilla. Vaikuttiko eilinen ratsastus, kovempi alkulämmittely vai viime aikainen väsymys melatoniinivajeesta johtuen,? Mene ja tiedä, ehkä kaikki yhdessä. Mutta kyllähän sen pitää tuntuakin, eihän treeni olisi treeni, jos ei olis lihaksissa treenannut olo.

Seuraavaksi pohkeille kyytiä pohjeprässi suorin jaloin matrix laitteella, 39 kilolla. Sarjoja liikkeissä tehdään kolme ja toistot 10-15 väliin siten, että viimeset menevät juuri ja juuri. Pohjeprässissä oli tärkeää, että tuella jalka tuli riittävän alas, jotta jalka mahtui ojentumaan. Ja että polvet pysyivät suorana. Aikaisempaa kokemusta pohjeprässistä ei minulla ollutkaan.

Matka jatkui alataljasoutu-liikkeeseen taljassa, jossa käytimme istuinkorokkeena steplautaa. Kahvana oli suora tanko, josta vastaote. Eka sarja oli hivenen rikkonainen, koska haimme riittävän kovaa vastusta päätyen 39 kiloon. Vedot kohden napaa juuri jalkojen yläpuolelle. Selkä suorana takakenossa. Vedon lopussa puristus lapojen lähentäjille. Selkä pysyi hyvässä asennossa ja lapojen välissä tiedän jo nyt tehneeni jotain 🙂 Ihania treenin jälkeisiä tuntemuksia, yes!

Ja ei kun lisää hankkimaan tuntemuksia Smithissä, jossa leveää kyykkyä sekä vinopenkkipunnerrust­a ojentajille. Olen täälläkin monesti nurissut huonosta tasapainosta ja siitämiten kyykyistä jalat kipeytyvät sairaasti. Nyt laitteessa tanko liikkuu vain ylös-alas -suunnassa. Ei ole mahdollisuutta huojuttaa sitä eteen-taakse tai sivuille. Ensiksi teimme ilman painoa kyykkyjä hakien oikeaa liikerataa ja tekniikkaa. Halusimme ettei joko alaselkä tai polvien linjaus pettäisi, ja samallahan varmasti kasvoi itseluottamukseni kyykkyihin, jotka todella menevät pois mukavuusalueeltani. Rajoja on hyvä kokeilla ja ku on vaan rohkea, saa uusia upeita kokemuksia.n On hyvä oppia heti alkuunsa kyykyn ja tässä tapauksessa leveän kyykyn oikea tekniikka. Keskivartalon tuki, kannat lattiassa ja että lihastyötä tekisi myös pakarat. Janna ohjasi liikettä pakaran mukaan oton suuntaan pitämällä polvien ulkosyrjistä kiinni. minun työntäessä ylösmenovaiheessa polvia aavistuksen ulospäin. Liike ei ole ulospäin näkyvä, mutta tapahtuu jännitys lihaksistossa. Hiottuamme liikettä Janna laittoi viiden kilon kiekot joilla otettiin sarjoja. Ja tiedän jo nyt, että jalat ovat huomenna kipeät. Tuntemuksia on jo nyt 😀 Ojentajia treenattiin 7.5 kilon kiekoilla, eli 15 kilolla. Liikkeessä ylösviennissä haettiin räväkkyyttä, reipasta nostoa ja hidasta palautusta. Minulle tahtoo käydä välillä niin, että teen liikesuorituksen samaan tahtiin. Oli siis todella hyvä saada muistutusta siitä, että työvaihe on reipas eikä pidättelevä hidas laahailu.

Lopuksi bosupallon päällä vinoja ja suoria vatsalihaksia sekä puoliistuvassa asennossa kiertoja viiden kilon käsipainon kanssa. Tässä bosu otettiin pois, jotta en ota siitä tukea. Kierrot tuntui eniten selässä. Tuntumaa olisi pitänyt saada enemmän vatsoihin. Rutistuksissa tuntui enemmän, mutta ei hurjan pahalta. Joka tapauksessa treenin jälkeen oli hyvä mieli ja hyvä olla. Nyt tehoja oli selvästi enemmän, tykkään!

Kotimatkakaan ei mennyt ihan putkeen. Taaskaan Otto ei hakenut alikulkua vaan ajauduimme Urpiaistentielle. Aikamme seikkailtua opin kuitenkin, että Urpiaistentie muuttuu Peltomyyränkujaksi, joka tuo hyvin lähelle kotia. En vaan pysty ymmärtämään mikä alikulussa mättää, miksi koira ei sinne mene… Joka tapauksessa kotiin ehdin ennen asiakasta. Ehdin käydä suihkussa ja syödäkin avokin valmistaman munakkaan. Ilta töiden merkeissä ja nyt alkaa olla tasaraha pehkuun. On eksymisistä huolimatta ollut hieno päivä ja ennen kaikkea treenistä jäi hyvä fiilis. KIITOS Janna!

Viimeinen vuoro

Eilen Suklaafestareiden jälkeen matkasimme teatteriin. Tosin paikka ei vaikuttanut millään tasolla teatterilta, keskellä teollisuusaluetta, ja kun ovesta astui sisälle vasten kasvoja iski voimakas työhallin tuoksu. Joko nyt Viimeinen vuoro alkaa? No ei sentäs. Odottelimme esityksen alkamista kaikuisassa hallissa. Olisi hyvin voinut olla metrotunneli. Vielä kun junaradan liikenne kuului läheltä ja selvästi. Hajumailma sopi myös tunnelmaan. Katsojat saivat silmälaput, jotka laitettiin silmien peitoksi ennen teatteritilaan siirtymistä. Ihmiset ohjattiin paikoilleen sen mukaan oliko pelkääjän vai ei pelkääjän paikalle ostanut lipun.

Matka saattoi alkaa. Kuulimme metron äänet, kuulutukset, ihmisten puheensorinaa jne. Hiljalleen alkoi tapahtumaan. Vartijat keskustella ja ennättipä kyytiin kovaääninen asiakaskin. Tilanne kiristyi ja vartioille riitti puuhaa kunnes… alkoi tapahtumaan outoja asioita. Metro pysähtyi ja paniikki levisi. Kylmä ilmavirta pyyhki kasvoillamme, hajut vaihtelivat ja vartioiden hätä suuri. Alkoi tapahtumaketju, jonka jokaisen on koettava itse ja luotava oma käsityksensä siitä. Paljon pelkoa, kauhua, hätää, mutta mitä sitten??? Kuumaa ilmaa, kolinaa, laulua, kosketuksia jne. Lopulta kuitenkin matka jatkuu ja pääteasemalle päästään. Metrossa täysi hiljaisuus kunnes kuulemme ”esitys on päättynyt”. Hitaasti yleisö herää todellisuuteen, alkaa jutella kokemuksestaan. En ole aiemmin ollut teatterissa missä yleisö ei taputtanut. Ja taputtamattomuus ei varmasti johtunut siitä etteikö esityksestä oltaisi pidetty, ehkä kokemus oli niin voimakas ja hämmentäväkin, ettei metromatkan päätyttyä tuntunut oikealta taputtaa. Hieno esitys, upeat äänitehosteet, onnistunut toteutus. Itse istuin ei pelkääjän paikalla, joten sain esityksen aikana kosketuksia ja kokea jotain märkää… Suosittelen ehdottomasti mennä kokemaan teatteri Tuikkeen esitys Viimeinen vuoro. Käsittääkseni tällä hetkellä liput on loppuun myyty, mutta jos tulee lisänäytöksiä, tarttukaa tilaisuuteen. Heillä on menossa myös toinen esitys Tulitikkutyttö, jota on valtavasti kehuttu. Itse en ole sitä kokenut, mutta koen mielelläni, jos saan kaverin teatteriin. Ja jos haluat lukea esityksestä toisenkin blogikirjoituksen käy lukemassa: http://riikkahanninen.blogspot.fi/2014/10/aistikauhua-silmat-peitettyna.html

Itse koin esityksen kuten sokeana äänimailman muutoinkin. Minusta olisi kiva kuulla täysin näkevän henkilön teatterikokemuksesta silmät peitettynä pimeässä tilassa. Miltä tuntuu kun yksi aisteista on pois ja muilla koetaan vahvemmin.

Mökillä rentoutumassa

Taas on takana rentouttava pidennetty mökkiviikonloppu. Paljon mukavuuksia mahtui mukaan relailusta fyysiseen työhön :DD Kannoin sylillisen ja toisenkin puuliiteriin avokille pinottavaksi tihkuisassa ja tuulisessa säässä. Lauantaina saatiin tosin nauttia kirpakasta syyspäivästä ja auringosta. Tuolloin saimme ystäväpariskunnan iltaa luoksemme viettämään. Ennen puupuuhia valmistin salami-salaatin(leipäjuusto, tomaatti, kurkku, paprika, jäävuorisalaatti, salami, viinirypäle) ja maustoin lohimedaljongit sitruunanmehulla, merisuolalla, kuivatulla tillillä, sitruunaisella kalamausteella ja sipulilla. Otin katkaravut sulamaan kermaviilidippiä varten, jonka kokkasin ulkoilun jälkeen. Maustoin dipin carrylla, sitruunan mehulla, kuivatulla tillillä. Pakkasesta myös mansikoita mansikka-banaanirahkaan, johon ei lisättyä sokeria. Bataattiin kuivattua chiliä, mustapippuria, suolaa ja oliiviöljyä. Siinäpä ateria olikin valmis 🙂 Ilta meni vauhdilla syöden, rupatellen ja saunoen. Ystävämme uskaltautui useampaan kertaan lampeen pulahtamaan. Oli jäässä ja jää piti rikkoa, jotta pulahdus oli mahdollinen. Mäkin uskaltauduin kastamaan jopa pohkeeni hyisessä vedessä. Saimmepa avokin kanssa myös avantotunnelmaa, sillä jos emme menneet avannon luo, se tuli meidän luo :DD jäälautan palan muodossa :DD Kiitos Päivi ja Arttu!!!

Edellispäivänä puukuorma saapui iltapäivällä ja puuhommat aloiteltiin jo silloin. Avokilla apunaan taskulamppu, jotta ei ihan säkkipimeässä tarvinnut puita latoa. Kolme lavaa meni tuolloin ja enemmänkin olisi jaksanut, mutta piti ehtiä tehdä ruoka Vain elämää ennen. Päivällä aiemmin maustoin broilerfilepihvit, jotka palottelin ennen paistoa, valkosipulilla, yrteillä, carrylla, tilkalla öljyä. Paistoin kanat, kesäkurpitsan ja paprikat, lisäsin kookoskerman ananaspaloineen, jonka olin maustanut juustokuminalla. Lopuksi vielä joukkoon casheypähkinöitä. Lisukkeeksi tummaa riisiä. Hyvää oli tämäkin, vaikka itse sanonkin! Puuhommien ja hyvän aterian jälkeen puikoilta valmistui valokranssiin neulospäällinen. Sain rottinkikerhossa eräältä kerholaiselta aivan huipun vinkin kranssien tekemiseen. Ei neulotakkaan tasona vaan pyörönä ja 10 mm puikoilla. Tulee ihan huippumagee ja muhkea. Nyt sitten tietenkin mulla on vääränlaisia valoja tuolla tapaan tekemiseen, joten… pitäisi jotenkin ratkaista miten saan enään vanhalla mallilla kransseista minua tyydyttäviä…

Sunnuntaina ystäväni Maria piipahti kotimatkallaan Thean kanssa. Juotiin teetä ja herkuteltiin, oltiin pihassa seuraten koirien temuamista. Valitettavasti sää oli niin kehno ettei lenkille päästy, mutta toisella kertaa sitten. Kiva oli kuitenkin saada Mariakin vieraaksemme. Muutoin päivä meni rauhallisesti minun niistäessä nenää ja aivastellessa. Olin satavarma, että flunssa kolkutteli ovea pahemman kerran, mutta maanantaina se vaan katosi ja minä lähdin innolla puupinoa pienentämään pihasta liiteriin. Eilinen kaupunkiin paluu tuntui aavistuksen taas haikealta, mutta täällä odottaa monta kivaa juttua treenaamisesta teatteriin, Suklaafestareista ratsastukseen. Vähän kuitenkin mielessä kaihertaa kun en tiedä ehdinkö enään ennen joulua mökille. On siitä vaan tullut hurjan tärkeä paikka mulle ja meille!