Elämää opaskoiran kanssa

Taidanpa olla hieman hassu, tai jotain, mutta kaivelinpa tietokoneeni kätköistä kirjoitelmia opaskoirastani. Huomaa selkeästi, että alkuaikoina on tullut kirjoiteltua paljon enemmän mitä nyt viime vuosina. Kirjoitusten löytämistä vähän hankaloittaa kun materiaalia on myös vanhalla tietokoneella. Löysin kuitenkin pari tekstiä mitkä ehkä taas vähän kertovat elämästä opaskoiran kanssa.
Tuossa ekassa kirjoituksessa elellään niitä aikoja kuin oppaallani todettiin sisätila-allergia; varasto- ja pölypunkit joita on kuivamuonassa. Jätkä söi kortisonia, joka väsytti ja janotti. Onneksi keväällä 05 saatoin jättää lääkkeen pois ja sen jälkeen turkki on voinut paljon paremmin ja koiran vireystaso pysynyt hyvänä. Talvisaikaan joskus joudumme kaivamaan pillerit kuuriluonteisesti esille, mutta viikon kuuri riittää ja onneksi pienellä annostuksella. Tänätalvena ei ole vielä lääkettä onneksi tarvittu. Mutta tuosta syksystä 2004 poika on ollut ns. kotiruualla ja kaikki kehuvat turkkia sekä myös paino on pysynyt sopivana. Samaten tuosta jatkuvasta pesemiskierteestä pääsimme eroon, joka kyllä helpotti paljon elämää.
Toisessa tekstissä tulee esille miten tärkeää on oppia luottamaan opaskoiraansa ja miten yhdessä liikkuminen on yhteistyötä parhaimmillaan. Turhan usein vika virheiden sattuessa on yläpäässä. Koira veisi oikein, mutta me ihmisolennot jarraamme tai teemme stopin kokonaan. Tuostakin rakennustyömaalla seikkailusta tuli opittua taas lisää 😀
02.12.04 20:04 Erikoinen viikko, opaskoiran kertomaa
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani.
Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea. Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin.Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin
oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai…
Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen
sen  mukana. Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui
olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla
olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin
annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa
vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.
Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet
siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä.
Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja
ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille.
Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti
päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että
kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen
yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa. Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa
minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se  onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun
hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.
Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm..
Tulisikohan emäntäni hakemaan minua?  Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava jaravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähänpitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni
väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksinjalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehäntaisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää.
Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein
heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keli. Ruuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan
olla möllötellä. Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin  väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas
se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä
emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulletilannetta, mutta minkäs sille teet. Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla  sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumati taas tuli kylään.
Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika. Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä
kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakinkäyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku
mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega.
Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään lääkärin luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt siitäkeskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni
jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaatabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyväsysteemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja
sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa ollameikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä,  perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh,
oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska
ja käännyin väärästä kohtaan. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen  ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…
Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden  jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaapurkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni
häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on
inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi.  Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritaneteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään.
Emäntän tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hiero sen nahkaan asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli
mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä jajatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niinpäästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.
14.09.05 20:13 Rakennustyömaalla seikkailua
Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka onkävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen.
Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään,mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt.
Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin koiraa etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Poitsu kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin jahalusin löytää sinne itse.
Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme pojan käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika
selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun
menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet.
Lopulta ystävällinenkoiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Poika oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainenkuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikeapyörätiekin löytyi. Poitsu vain röhki mennessään ja veti kuin henkensäedessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttua taksikuskia katsomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä koiran olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisinmennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas jakävimme pojan kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta jamahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle
reitille päässyt.Kuskin kommentti olikin, että ”ei ihme, että koira ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarrujapaikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.
Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin…noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vainjääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttääkiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen.
Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kaitvirheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään  tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien ”katoamisesta” onnellisen tietämätön.
Vielä on paljon opittavaa siinä mitä koira kulloinkin yrittää kertoa. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen

Olen kirjoituksissani ohi mennen maininnut opaskoirastani ja siitä miten opaskoira-asiat ovat lähellä sydäntäni. En kuitenkaan ole kirjoittanut omaa blogitekstiä aiheesta, joten eiköhän ala olla jo aika. Kerron nyt oman tarinani.

En ollut mikään koiraihminen, jopa pelkäsin niitä ja aristelin. Perheessämme ei ollut kotieläimiä allergioiden tähden. Veljien muutettua pois kotoa koiriakin alkoi ilmestyä perhepiiriimme ja sitä myöden myös pelot ja arkuus hävisivät. Aikuisiällä tapasin useammin ja useammin myös opaskoiria käyttäjineen. Hiljalleen alkoi itämään ajatus, jos minullekin opaskoira. Puhuin ystäville ajatuksesta ja sain ylenpalttista kannustusta toteuttamaan ajatukseni loppuun asti. Ensin yhteydenotto oman sairaanhoitopiirini kuntoutusohjaajaan, hakemus, silmälääkärissä käynti. Vappuaattona 2002 minulle soitettiin opaskoirakoululta, että ovat saaneet maksusitoomukseni ja olen jonossa sijoilla 30-34. Opaskoirajonossahan edelle menevät aina uutta koiraa hakevat ja diabeetikot. Siitä se odotus ja jännitys alkoi. Syksyllä 2003 sain kutsun esikurssille, jossa kävelin opaskoirakouluttajien ohjauksessa erilaisten koirien kanssa. Minulla oli mm. hyvin reipasliikkeinen narttu ja erittäin rauhallinen pienikokoinen narttu. Esikurssilla kerrottiin myös koirankäyttäjän vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi tehtiin henkilökohtaiset haastattelut toiveista, koiran tarpeesta, terveydestä tms.

Kevättalvella 2004 tuli tuo odotettu ja toivottu soitto johtavalta kouluttajalta, joka haastatteli koiraan liittyvistä asioista ja kertoi, että sinä keväänä saisin koiran jollei jotain ihmeitä satu. No ei sattunut. Maaliskuun lopulla kouluttaja soitti ja halusi tulla kokeilemaan vilkasta vauhtirakettia minulle. Jännitin viikonlopun, että millainen ”vauhtihirmu” sieltä tulisi ja pysynkö sen perässä. Maanantaiaamu koitti ja kouluttaja avasi auton takaluukun, josta hyppäsi luvan saatuaan energinen musta poika. Lähdimme kävelemään kouluttajan ohjeiden mukaan. Vauhtia oli, mutta pysyin mukana 😀 Potkaisin kiveä, joka lähti vierimään. Poika meinasi innostua luullen vierivää kiveä leikiksi. Sain komentaa koiran istumaan ja maahan ja tämä totteli hienosti, josta kouluttajakin oli vaikuttunut. Taisin jo tuolloin menettää palan itsestäni tuolle kohta seitsemän vuotta kanssani kulkeneelle nykyisin harmaakuonoiselle koiralle. Tuon kokeilulenkin
jälkeen halusin tuon energiapakkauksen ja pari päivää myöhemmin kouluttaja soitti tehdyn päätöksen. Vielä reilun kuukauden odotus ennen yhteistyökurssia. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä kävin Opaskoirakoulun avoimissa ovissa ja pääsin moikkaamaan tulevaa opastani. Noh, poitsu lähinnä haukku, hyppi ja koohas joka suuntaan tarhalla. Juttelimme kouluttajan kanssa pitkät pätkät ja vielä oli viikonlopun yli odotettava. Lopulta kaunis keväinen toukokuun maanantai tuli. Majotuttuani kouluttaja toi joka suuntaan koohaavan, kita auki huohottavan hyppivän tuhisian huoneeseeni ja jätti hetkeksi meidät tutustumaan. Minä arkana ja poitsu stressissä. Ensitöikseen koira meinasi ”tappaa” kuntopalloni, jonka kouluttaja kuitenkin pelasti. Ensinmäinen harjoitus oli kurssipaikan pihapiirissä liikkuminen ja jaloittelupaikalle meno. Niin sitä roikuttiin valjaiden toisessa päässä lapa pitkänä. Iltapäivältä muistan ns. Eino Leinon lenkin kevyen liikenteen väyliä pitkin. Poika veti minkä vain pystyi, röhki minkä vain vedoltaan kykeni, kakkasi tielle kävellessään jne. Kouluttaja lohdutteli ettei tämä tällaista aina tule olemaan, että koira on myös jännittynyt ja stressaantunut. Nyt valjaissa täysin vieras auktoriteeritön, arka ihminen eikä tuo tuttu ja turvallinen kouluttaja. Ilta meni koiraan tutustuessa ja yötä jännittäessä. Heräsin varmasti jokaiseen äänneen mitä koirasta lähti ja pelkäsin sille tulevan tarve päästä ulos. Aamulla avasin huoneeni oven ja kouluttaja odotti käytävän toisessa päässä. Voi nelitassun riemua nähdessään hänet. Sitä JUOSTIIN kouluttajan luo ja loikattiin tätä vasten ja minä epätoivoisesti roikkumassa valjaissa. Kouluttajan viilipyttymäisyys teki minuun syvän vaikutuksen, ei mitään huomioita koiralle vaan minulle ohjeet mennä ovesta ulos ja jalottelupaikalle. Niin oli vaan nuoren koiran mukaani lähdettävä kouluttajan jäädessä peräämme katsomaan.

Yhteistyökurssi kesti kaksi ja puoli viikkoa. Ensinmäisellä viikolla kävelimme enempi taajama-alueella siirtyen hiljalleen kaupunkiolosuhteisiin.Muistan miten oudolta tuntui kun kävellessäni en törmäillytkään mainosständeihin, polkupyöriin ja roskiksiin. Ne oli aivan kuin kadonneet :O Eipä asia kuitenkaan niin ollut, vaan koira teki työnsä ja kiersi ne. Valkoisen kepin kanssa liikuttaessa vauhti oli myös huomattavasti hitaampaa ja kulkeminen takkuisempaa. Se miten liikkuminen jouhevoitui ja reipastui toi ihanan vapauden tunteen, josta vieläkin nautin koiran kanssa kulkiessani. Sen tunteen saadakseen on toki opittava luottamaan koiraan mikä ensiaskelilla ei ihan helppoa aina ollut. Ensinmäisen kurssiviikon perjantaina lähdimme kävelemään 8 km matkan Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin siihen menevän vaikka miten kauan, ja hämmästys olikin suuri kouluttajan todetessa meidän olevan melkein tunnissa perilä. Siinä todella tajusi miten kävelynopeus oli ihan eri kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Toisella viikolla lisääntyi tottelevaisuusliikkeiden harjoittelu. Harjoiteltiin hihnassa luokse tuloa, hihnassa seuraamista, paikalla oloa, vapaudesta luoksetuloa jne. Lisäksi iltaisin pidettiin luennot Koira kotona, Kaupunkiliikkuminen, Maaseutuliikkuminen, Koiran hallinta, Koiran terveydenhuolto. Ja edelleen käytännön harjoitukset jatkuivat niin kaupunki- kuin maaseutuolosuhteissakin. Pääsin kotipuolessani harjoittelemaan 5 kilsan lenkkiä, koska kotini oli reilun kymmenen kilsan päässä kotipaikastani. Opettelimme myös jaloittelupaikan, sillä viikonlopuksi pääsin kotiin. Se olikin jännä viikonloppu. Emme saaneet käydä muualla kuin jalottelupaikalla, mutta sekin lyhyt matka aina jännitti. Pari-kolme kertaa onnistuimme hyvin edestakainen matka, ja pari-kolme kertaa naapurit joutuivat neuvomaan oikealle reitille. Onnistumisen tunne ensikertaa reitin mentyä ongelmitta, se oli jotain mahtavaa. Kurssipaikalle paluu sunnuntaina toi riehan koiran piirteet. Poika hyppi jokaisen ihmisen tai toisen koiran päälle, vouhotti, eksytti, kiskoi. Teki kaiken väärin. Tunsin suurta epätoivoa. Ilmeisesti tämä vain iloitsi ”kotiin paluusta”. Pääsihän pois vieraasta paikasta. Maanantaiaamuna huoneesta poistuminen kesti ja kauan. Kouluttaja sanoi että lähdettäisiin kaupunkiin harjoittelemaan. Olin ihan kauhuissani voiko tuota sinne viedä kun käyttäytyy tuolla tavalla. Noh, sitten treenattiin. Huoneesta käytävään, käytävää pitkin ulko-ovelle ja vihdoin autolle. Ja aina jos alkoi ryntäys paluu alkupisteeseen. Lopulta päästiin matkaan ja Järvenpäässä opaskoira näytti kuulemma ilmeiltään työkoiralta ja opasti kovin hienosti. Se ero edellisiltaiseen vöyhöilyyn oli ihan käsittämätön.

Yhteiselo alkoi ensinmäisenä päivänä eläinlääkärikäynnillä, sillä korvat kutisivat ja hiivatulehdushan se sieltä löytyi. Korvatippojahan sitten lääkkeeksi. Nyt oikein huvittaa se taistelu tippoja laitettaessa. Jätkä täysin käytti hyväkseen epävarmuuteni ja taitamattomuuteni. Nykyisin vain tipat laitetaan korvaan ja ei kestä kauaa. Silloin se kuitenkin kesti. No korvaankin jotain onneksi meni, sillä ne paranivat.

Korvatulehduksesta huolimatta yhteiselomme alkoi mukavasti. Uskaltauduimme lenkeille joilla tosin energiapakkaus keräsi lisää energiaa voikukista niitä tien sivustasta rouskuttaen. Minä arkana ihmettelemään mitä se syö ja kerran uskalsin työntää käden suuhun ja pitkä voikukan varsihan siellä oli matkalla vatsaan. Kouluttaja tuli muutaman kerran vielä harjoittelemaan kanssamme. Ekalla kerralla kaikki meni pieleen oman jännittämisen takia, vaikka tiesinkin ettei minun tarvitse vielä osata kaikkea tms. Ja kun koira vaistoaa jännityksen ja epävarmuuden senkin työskentely kärsi. Edistyimme hiljakseen ja ne hyvät hetket kerta kerralta pitenivät. Hyppiminen ja liikaveto oli meidän ehkä pahimmat ongelmat joista tuo liikaveto on jäänyt vieläkin vieraissa paikoissa liikuttaessa.

Siitä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi ja näiden miltein seitsemän vuoden aikana olen monta kokemusta rikkaampi koiran kanssa liikkumisen johdosta. Ehkäpä vielä palaan kirjoituksissani myöhemmin noihin mahtaviin kokemuksiin. Nyt kuitenkin haluan kertoa ihan uusimman tai oikeammin uusimmat ylpeydenaiheet. Torstaina olin kauppakeskuksessa oppaani ja ystäväni kanssa, jolla on ollut opaspentukasvamassa ja joka aloittaa huomenna Opaskoirakoululla toisen luokan. Kuljeskelimme ihmisvilinässä ja nuo kaksi koirakaverusta kulkivat niin rauhallisina ja reippaina rintarinnan. Omalla oppaallani yleensä tuollaisissa paikoissa veto lisääntyy ja alkaa ikävä koohaaminen. Nyt tästä epämieluisasta käytöksestä ei ollut tietoakaan. Kahvilassa koirat makoilivat myös rauhallisina ja kiltteinä. Noh, harmaakuonon touhotuksesta huolimatta paikalla olo sujuu hyvin – nukkuessa, ja on sujunut aina 😀 Joskus olenkin todennut koirassa olevan on ja of. Ja perjantaina olimme eräissä kuvauksissa, jossa kuljimme samaa tietä edestakaisin useampaan kertaan, seisoskelimme kuvattavina, kuljimme erästä risteystä ylittäen monta kertaa. Useasti koiralle uusinta otot merkitsee virhettä joko sen tai minun toiminnassa. Nyt ei sellaisesta ollut kysymys, vaan kuvakulmien tms. hakemisesta. Poitsu kuitenkin jaksoi sitkeästi kaikki uusintaotot; ei alkanut kiskomaan hermostuneena tai matelemaan kyllästyneenä.
Olin ja olen edelleen herrasta erittäin ylpeä. Syksyn sääohjelmasta voitte katsoa! Ja siitä että minulla on opaskoira olen iloinen, onnellinen. Se tuo liikkumiseen niin paljon vapautta, jouhevuutta ja reippautta. Nautin myös niistä hetkistä kun koiralta riisun valjaat ja saan sanoa sanan ”vapaa”. Jätkä kirmaa hakemaan lelun ja on onnellinen. Tai kun voin päästää poitsun luontoon juoksemaan, kirmaamaan, voi sitä onnellisten tassujen vipinää ja metsän rytinää 😀

Kiireinen viikko monella tapaa

Vauhdikas viikko on takana. Nyt mukissa Hopeapilvi –nimistä vihreää teetä, avokkini katsoo nyrkkeilyä ja otetaan ihan rennosti saunomisen jäljiltä raukeina.

Tällä viikolla on ollut paljon töitä. Työmäärää nosti lomalaisten hieronnat, tosin nyt työt jakaantuivat molemmille kahdelle päivälle. Lisäksi avokkini hoiti vakiohierontakeikkapaikallaan tiistaina ja torstaina jolloin itse hieroin lomalaisia lomapaikalla sekä kotona oman firmamme asiakkaat. Avokin lomalaisten hieronnat olivat maanantaina ja keskiviikkona milloin itse tein töitä kotona. Omat asiakkaat keskittyivät loppuviikkoon, joten maanantaina ennätin hoitelemaan Opaskoirakerhon asioita. Lokakuun kerhoillassa olimme Kampissa teemana ruuhkassa liikkuminen. Marraskuussa on ulkoasusteiden ja jalkineiden esittelyä sekä loppukuusta pikkujoulut Partiopoukamassa. Ensi vuoden toimintaa suunnittelemme jo nyt. Tammikuun lopulla olisi tarkoitus järjestää viikonloppukurssi Porvoossa. Tarkoituksena saada hyviä harjoittelumahdollisuuksia kaupunkiliikkumiseen. Aika-ajoin on hyvä kävellä opaskoiran kanssa siten, että joku näkevä katsoo miten liikkuminen sujuu, miten koira hakee esim. suojatiet, ovet, portaat tms. Ja jos on jotain ongelmia, niitä koetetaan ratkaista ja. Peesarit eivät kuitenkaan ole kouluttajia vaan vapaaehtoisia apureita. Käy tutustumassa osoitteissa

www.peesarit.fi

www.opaskoirayhdistys.fi

www.opaskoirakoulu.fi

Tiistaina töiden jälkeen piipahdin Tupper-kutsuilla. En ole varsinaisesti mikään Tupper-fani, vaikka myönnettävä on, että tuotteet ovat kestäviä ja korkealaatuisia. Sorruin tekemään pienet ostokset minäkin. Kutsujen emäntä oli leiponut aivan ihania kala- ja kinkkutuulihattuja 😀 Itselläni oli viime viikon lauantaina Evelacen Alusvaatekutsut, ja sieltä tuli tehtyä isommat ostokset. Avokkinikin sai omansa 🙂

Keskiviikkona sain hoidettavakseni kaksi ihanaa koiraa ihmisasiakkaiden lisäksi. Päivään kuului myös kirjallisia töitä, firman kuukausilistojen tekoa laskelmineen. Illalla rentoutumaan harrastuksemme maalipallon pariin. Nykyisin meillä on keskiviikkoisin tekniikkaharjoitukset joidenka perään olen vinkunut vuosia. Vihdoinkin treenit ovat toteutuneet. Selkeästi tekniikkatreenien myötä huomaa pelaamisessaan kehitystä ja varmuuden paranemista. Töitä tosin on edelleen, mutta tekniikkaharjoitukset motivoi ja antaa hyvän fiiliksen.

Lomalaisettorstaina hierottua kiireisesti kotiin töitä jatkamaan. Ei päivän päätteeksi paljoa tarvinnut miettiä mitä puuhaisi. Pakkaaminenkin Opaskoirayhteyshenkilöpäiviä varten jäi perjantaiaamuun.

Ne pidettiin lauantaina Ylöjärvellä. Perjantaina ennen yhteyshenkilöiden saapumista Opaskoirayhdistyksen hallitus kokoontui. Iltaa vietettiin saunoen, kuulumisia vaihtaen ympäri Suomea tulleiden ihmisten kanssa. Lauantaina oli se virallisempi osuus. Kävimme tämän vuoden toimintaa läpi ja ensi vuoden Opaskoirakerhojen suunnitelmia.

Kotimatkasta ei sattumia puuttunut. Emme saaneet asemalla apuja, jouduimme koirinemme liukuportaisiin. Onneksi huomasin kepillä ajoissa ettei mitään vahinkoa syntynyt. Laiturillekin löydettiin lopulta ja junaan päästiin. Tosin yhden koiran putoaminen laiturin ja junan väliin aiheutti sydämen tykytyksiä… Onneksi koira selvisi säikähdyksellä. Jäi kuitenkin mietityttämään miten sen laiturin ja junan välinen rako voi vaihdella niin paljon, ja tuntuu aika pelottavaltakin. Oma koirani hyppäsi reippaasti portaille määrätietoisena. Junassa vielä tuli ilmi, että menomatkalla oli leimattu meidän tulomatkan liput, mutta onneksi konnari antoi meidän jatkaa matkaamme.

Kotona minua odotti avokki juustolautasen ja punaviinipullon kera, nam… Ihanaa!

Ja tänään vietin aikaa ystäväni kanssa Kauneus- ja terveysmessuilla. Löysin aivan huipputukevat urheiluliivit, laastarimallisen kylmägeelin, kuivattuja marjoja, luomusuklaata ja teetä. Oli kiva vaan kuljeskella ja tutustua tuotteisiin ja höpötellä ystävän kanssa. Kotona vielä saunomista ja rentoa illanviettoa… Tästä jaksaa aloittaa uuden viikon.

Miniloma mökkeillen

Miniloma on vietetty mökkeillen. Vuokrasimme kolmeksi vuorokaudeksi mökin Hartolasta. Lähdimme sinne maanantaina ja kotiuduimme tänään. Sää ei näyttänyt niitä parhaita puoliaan. Pois lähtiessä satoi vettä ja 12 astetta lämmintä. Tärkeintä kuitenkin oli muutaman päivän irtautuminen arkirutiineista.

Joka ilta saunoimme parisen tuntia. Valitettavasti uiminen jäi, sillä olenhan tunnollinen yrittäjä; räkätaudissa loman ajan. Maanantaina kurkku kipeänä ja nyt nuha, josta toivottavasti kuitenkin pääsen eroon mahdollisimman pian. Onneksi ei kuitenkaan ole kuumetta noussut.

Lähdimme tiistaina avokkini ja opaskoirani kanssa pitkälle lenkille. Tarkoitus ei ollut tehdä ihan yli kahden tunnin reippailua, mutta niin siinä kävi. Kävelimme mökiltä yleiselle uimarannalle, olisiko ollut kolmisen kilometriä. Takastullessa menimme tienhaaran ohi, josta olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Tuo käännös olikin paljon aikaisemmin mitä muistimme ja painalsimme reippaina ohi parisen kilsaa 🙁

Koirani yritti ilmeisesti näyttää paikkaa, mutta totesimme, että ei se vielä tästä ole. Valitettavan usein virheitä koirakolle tulee juuri tuon takia, että ei luota tarpeeksi koiraan. Noh, saimmepahan ainakin 4 kilsaa lisää reippailua 😀 Tässä vaiheessa on varmaan syytä mainita, että myös avokkini on näkövammainen. Hänellä on etenevä silmäsairaus. Lukunäkö on mennyt lähes kokonaan, liikkumisnäköä on jäljellä. Maasto ja maisema oli kuitenkin tuolla niin saman oloista ja tienhaarat kapeita metsäteitä, joten näitä sattuu. Löysimme takaisin ja se on pääasia ja eikä meitä tuo reiilu lisäys lenkkiin haitannut. Itse asiassa kroppaan tuli tosi hyvä olo sen jälkeen. Opaskoiranikin pääsi lenkin jälkeen irrottelemaan mökin pihassa. Tämä 8v Labbisuros rakastaa keppejä ja luontoa ylipäätään. Energiaa on valtavat määrät ja iloisuutta. Tienviertä pitkin kävellessä tunsi miten poika oli innoissaan ja häntä kuulemma heilui vaakatasossa opastaessaan minua. Minusta on kiva ja tärkeää palkita opasta hyvästä työstään ja mikä parempaa kuin päästä nuuskimaan, juoksemaan vapaana ja saada leikkiä koiran leikkejä. Nuo kaikki kun on kiellettyä valjaissa ollessa. Valitettavasti täällä kaupungissa vapaana pitomahdollisuudet ei ole aina niin hyvät.

Tosiaan sää ei ollut kovinkaan suosiollinen meille. Maanantaina kun lähdimme paistin ollessa uunissa jouduimme kävelyltä kääntymään takaisin ukkosen ja sateen takia. Tuolla pitkällä lenkilläkin tihutti, mutta onneksi vain tihutti. Illalla satoi jo enemmän. Eilen tuli pikkukuuroja vähän väliä ja jouduimmekin kovan kuuron alta kääntymään lenkiltä sateensuojaan. Eilisiltana tosin paistoi aurinko kauniisti, mutta illempana ilma viileni selkeästi ja tänään olikin jo tosi surkee sää meidän siivotessa mökkiä. Mielestäni on tärkeää, että mökin jättää siihen kuntoon kuin se on ollutkin. Puistimme matot, imuroimme, lakasimme saunan ja kuistin. Tiskit tietysti tiskattiin ja astiat omille paikoilleen niiden säilytyskaappiin.

Nuo lomapäivät vietimme ilman mitään aikatauluja. Saunomiseenkin käytimme parisen tuntia joka ilta. Puilla lämmitettävä sauna on kyllä niin ihana paikka. Mukava oli myös istua kuistilla saunatauoilla mehua juoden. Ei ostettu saunasiidereitä tms. välttyäksemme turhilta kaloreilta.

Tiistai-iltana saunan jälkeen tosin nautiskelimme pullollisen ranskalaista kuoharia, joka on maustettu mustaherukalla. ja ns. naposteluherkkuina meillä oli taas Linkosuon ruissipsejä ja zazikia, nam! Joskus pitäisikin itse tehdä tuota zazikia, saisi siitä vahvempaa ja parempaa 😀 Jotta ei kuulosta liian nipotukselta tunnustetaan, että oli meillä kahvi- ja teehetkiin itse valmistettu marjapiiras. Tuntui mahtavalta istua teetä juomassa kaikessa rauhassa; ei ollut kiirus mihinkään. Työt jäi mukavasti taka-alalle. Toki työpuhelin oli mukana ja ajanvarauksemme. Muutama soitto tulikin, mutta ei lomatunnelmaa haitannut. Mukavaa kun saamme uusia asiakkaita ja vanhoja palaa. Ja paluu arkeen tapahtuukin heti huomenna, joten pikkuhuilin jälkeen tästä se taas lähtee!