Kotimaisia sarjoja seurannassa

Monesti ajatellaan ettei sokeana voi katsella televisiota. Ja kyllähän se on totta, että sokeus rajoittaa katsomista jonkin verran. Minua rajoittaa myös kielitaidottomuus, joten ulkolaiset elokuvat ja sarjat jää seuraamatta. Kyllähän tuo tekstitys-palvelu on osaan ohjelmiin saatavilla, mutta en ole koskaan tullut sen kanssa sinuiksi. Puhesyntetisaattorihan lukee ruudussa olevan tekstin monotoonisella äänellä häivyttäenohjelman henkilöiden äänet pieniksi ja se on minusta häiritsevää elokuvissa ja Sarjoissa. Dogumetteihin ja vastaaviin tuo palvelu sopii paremmin. Tämä nyt on kuitenkin vain minun kokemukseni asiasta ja jonkun päivityksen jälkeen hollannin kieli, joka pitää olla valittuna, jotta äänitekstitys toimii, se on kadonnut jonnekin meidän mööpelistämme 🙁

Suomalaisissa elokuvissa ja sarjoissa ratkaisee niiden seurattavuuden miten paljon ohjelmassa puhutaan. Muistan aina kun ryhdyin vuosia sitten katsomaan paljon kehuttua elokuvaa Poika ja ilves. Sehän on hyvin visuaalinen ja hienoin maisemin oleva leffa, mutta ei sokon saavutettavissa, ei ainakaan ilman kuvailutulkkausta. Jos pääsee seuraamaan kuvailutulkattua elokuvaa, se aukeaa ihan eri tavalla. Ensinmmäinen kuvailutulkattu elokuva oli muistaakseni Varpunen, jonka näin. Oli upeaa seurata elokuvaa kun kuvailutulkki kertoi musiikin, erilaisien äänien aikana mitä elokuvassa tapahtuu. Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry on mukana kuvailutulkkien koulutuksissa. Tulkin on valmistauduttava tulkkaukseen, nähtävä elokuva ennakkoon, suunniteltava mitä kertoo, mikä on sellaista minkä voi jättää pois jne. Olen seurannut myös joitakin teatteriesityksiä kuvailutulkkauksen kanssa, ja se tuo kyllä paljon lisäinfoa esityksestä.

Minusta tuntuu, että olen ihan ajastani jäljessä aina kun kerron suosikkisarjoistani. Lapsuudesta muistan sarjan Vihreän kullan maa. Haluaisin sen nyt aikuisena katsoa uudestaan onko se niin hyvä mitä silloin kuvittelin. Mutta ehdoton suosikkini on edelleenkin Metsolat. Siihen on kiva palata aina uudelleen ja uudelleen. Antti ja Annikki olivat niin ihana pariskunta, Jaana raivostuttava kitisiä, Eeva rauhallinen määrätietoinen hyvä ihminen, Erkki symppis taistelija, Kaukovaara huoh… Metsoloita tuli nelisenkymmentä jaksoa ja taso säilyi alusta loppuun.

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Hovimäestä. Se on myös upea sarja, mutta valitettavasti huononee loppua kohden. Kaksi ensinmmäistä tuotantokautta olivat todella koukuttavat. Olen katsonut ne monta kertaa. Olen lukenut myös kaikki viis vai kuus kirjaa kuten myös kaikki Metsolat-sarjan kirjatkin. Hovimäessä minua häiritsee vieläkin ettei Axel-herra kuole missään vaiheessa. Etenkin kirjoissa loppua kohden välillä tuli tunne, että ”kaikkien” oleellisten henkilöiden piti kuolla, mutta Axel ei kuole ei televisiossa eikä kirjassakaan. Jos se on mennyt minulta ohi, KERTOKAA!!!

Kun Kotikatu alkoi, seurasin ensinmmäisen vuoden, mutta sitten maalipallo vei mennessään. Ja mitä myöhemmin sarjaa koetin seurailla, taso oli romahtanut. En piitannut myöskään Blondi tuli taloon. Ihmeiden tekijöitä seurasin ja Parhaita vuosia. Samaa sukua eri maata-sarja oli vähän huonolla seurannalla. Lapsuudessa piti toki katsoa Ruusun aika, Mummo, Kyllä isä osaa jne. Salattuja elämiä seurasin pari kautta 2000-luvun alussa, mutta sitten se jäi.

Vuosiin en seurannut mitään sarjoja enkä juuri ohjelmiakaan, joskus Idolsia tms. Minulta on jäänyt katsomatta Pirun pellot, Karjalankunnailla ja monet muut sarjat. En tiedä ovatko ne olleet hyviä vai eivät. Toissa syksynä kiinnostukseni heräsi kun kuulin sairaalasarjan Syke alkamisesta. Siihen koukutuin ja nyt jo odotan innolla sen uusia jaksoja. Ropan ekaa tuotantokautta en katsonut ja nyt minua se harmittaa, sillä pidin syksyllä tulleesta toisesta kaudesta. Maanantai-iltaisin istuinkin telkan ääressä neuloen. Mahtaisikohan löytyä dvd:nä nuo?

Syksyllä alkoi myös uusi Koukussa-sarja. Tuolloin en siitä innostunut ekaa jaksoa katsellessani. Sen verran se jäi kuitenkin mieltä kutittelemaan, että päätin katsoa Areenalta jakson uudelleen joululomalla. Sitten tulikin ahmittua muutamassa päivässä kaikki kymmenen osaa. Kiinnostuin myös Kotikatsomon Punainen kolmio Hertta Kuusisesta kertovasta sarjasta. Intouduinpa Areenalta katsomaan siihen liittyvän Ompelijatar-dokumentinkin.

Ainahan lähes joka ohjelmassa tulee hetkiä milloin en tiedä mitä siinä juuri sillä hetkellä tapahtuu ja näkevästä olisi apuja suuresti kertomaan aukkokohdat. Esim. Mustat lesket-sarjan ekassa osassa oleellinen tieto osan lopusta olisi jäänyt saamatta, ellei joku olisi kertonut Jukan olevan elossa. Rupesin siis seuraamaan tätäkin sarjaa. Silloin kun se tuli pari vuotta sitten en jostain syystä koukuttunut. Nyt koukutuin. Olen myös seurannut pari viikkoa sitten alkanutta Ihon alla. Siinä on aika paljon sellaisia hetkiä milloin on vähän pihalla tapahtumista.

Mä olen melkeinpä järkyttynyt siitä, että haluan katsoa kaksi ohjelmaa viikossa ja kun Syke alkaa tulee kolmaskin 😀 Normaalisti meillä avokki katselee televisiota paljon enemmän kuin minä. Hänen suosikkinsa on Huutokauppakeisari Aki Palsanmäki sekä Jyrki Sukulan ohjelmat sekä nyt alkanut Haluatko miljonääriksi. Myös välillä Poliisit ja Tulli on seurannassa. Nuo kaikki ovat sellaisia, jotka tulee uusintana miljoonasti viikossa ja vuodessa, joten ei onneksi tarvii taistoa käydä kumman ohjelmaa katsotaan 😀 😀 Nuo ovat myös sellaisia helppoja ohjelmia seurata ilman näköäkin. Uutiset ja Urheiluruutu kuuluvat lähes päivittäiseen seurantaan. Tosin kesäaikaan minua ei televisio kiinnosta. Mökillä ollessamme voidaan olla päiväkausia avaamatta koko mööpeliä, ja jos sen joku avaa se on avokki. Se on vielä todettava, että hyvin harvoin istun vain katselemassa televisiota. Lähes aina minulla on neule käsissäni. Ja nyt tämä neuloosi riehuu pahana, joten onneksi tulee ohjelmia mitä seurata iltaisin töiden jälkeen 😀

Keramiikkatöitä – omin käsin tehtyä

Nyt voisi olla hyvä hetki esitellä teille muutama keramiikkatyö 🙂

Viime kevään keramiikkatöistä jäi osa odottamaan syksyn lasituspolttoa ja tämä koirat-kulho oli sellainen. Kulhoon idea tuli talvella tekemistäni teemukista ja aluslautasesta. Mukiin tein koirarelieffin ja kulhoon halusin tehdä kaksi koiraa. Syksyllä kun kuulin ystävälleni tulevan labpispentu toisen koiran kaveriksi, tiesin haluavani antaa kulhon hänelle joululahjaksi.Syksyllä tein tuikkukupin, jonka annoin ystäväpariskunnalle joulumuistamiseksi.

Monilla messuilla on ollut keraamisia raastinlautasia. Olen monesti meinannut itsekin ostaa sellaisen, mutta jäänyt on ostamatta. Halusin itse kokeilla tehdä raastinlautasen. Tarkoitus oli näistä tulla mustikan siniset, mutta musta savi söi värin kokonaan. Toinen raastinlautanen meni joulukuun myyjäisissä.

Auringonkukka-kulhon tein keramiikassa jo viime talvena. Nyt kulho sai uuden kodin Silmukkasisko-ystävältä joulumuistamisena.

Avokki pyysi minua tekemään mökille ison tarjoiluvadin lähinnä kalalle. Ajatuksena, että ison lohifileen pystyy kuljettamaan hyvin grilliin ja sieltä pöytään. Vadista ei olisi isompaa voinut tulla, sillä muuten se ei olisi uuniin mahtunut 😀 Väriksi valikoitui elävä ruskea.

Muutama keramiikkatyö vielä etsii kotia, joten esitellään ne myöhemmin 🙂 Ja uusia töitä pääsen värkkäämään 25.1. Kevätkaudella kertoja on 12. Rottinkikerho alkoi eilen. Tein sydänkorin vihreillä helmillä. Ohjaaja sanoi korin olevan ihanan kesäinen. No johan tässä kesää kohti mennään 🙂

Syksyn rottinkikerhon satoa

Loppusyksyn rottinkikerhokerroilla halusin tehdä koristeita rottingista. Ensiksi syntyi kaksi tähteä joihin laitoin sakaroiden päihin Tampereen kädentaitomessuilta ostamat punaiset puuhelmet.Lähetin tähdet kera kynttilöiden henkilöille joista toinen on lukenut minulle lehtiartikkeleita ja toinen kuvaillut valokuvia.

Silmukkasisko-ystävälle tein tämän valkoisen sydämen, jonka ympärillä punainen nauha. Nauha on rusetilla, joka ei kuvassa näy.

Ehdin tekemään myös kaksi rottinkikelloa. Vihertävän annoin lahjaksi ja valkoinen jäi itselleni. Huomaatte varmasti kelloissa olevan muotoeron? 🙂 Valkoisesta tuli ehkä hivenen liian suppea suinen.

Syksyn mittaan aiemmin ehdin tekemään myös aika monta koria työhuoneen roskiksen lisäksi. Keraamiikassa eräs ryhmäläinen osti minulta useamman.

Kerhokaverilla oli Sinellistä ostettuja monivärisiä puisia kuutiohelmiä. Ihastuin niihin ja ostin häneltä pariin koriin helmet. Tässä kori vielä keskeneräisenäJa tässä valmiina lakattunakin.Toinen helmin oleva kori on ovaalin muotoinen ja huomaan ettei korista ole muuta kuvaa kuin kuva, joka on otettu minulle muistutukseksi missä ovat mitkäkin kynttilät.Kuten huomaatte jossain vaiheessa mehiläisvahakynttilöitä oli kodinhoitohuoneessamme aika paljon kuten myös muita käsitöitä 🙂 Tässä vielä kuvat kahdesta korista. Pyöreä meni ilmeisestikin hiusdonitsien tms. talletuskopaksi ja suorakaiteen malliin mahtuu iso margariinirasia. Käytimme koria työhuoneessamme kynttilöiden säilyttämiseen. Annoimme vakioasiakkaille mehiläisvahakynttilöitä kiitokseksi kuluneesta vuodesta.

Rottinkikerho jatkuu 12.1 ja kevätkaudella taitaa olla 12-15 kertaa. Haluaisin opetella tekemään korin, jossa myös pohja on punottu. Olen lapsena tehnyt sellaisen leipäkorin, joten ehkäpä näin aikuisenakin siitä selviytyisin 🙂 Noh, katsellaan mitä kevät tuo tullessaan ja millaisia töitä syntyy. Pysykää matkassa mukana, niin näette :DD

Kasvisruokakurssi Frantsilassa

Olen jo pitkään halunnut osallistua Frantsilan kasvisruokakurssille ja vihdoinkin se oli mahdollista. Vietinkin upean kurssiviikonlopun kaverini Kirsin kanssa kasvisruokien herkullisessa mailmassa. Etukäteen minua vähän jännitti osallistuminen näkevien kurssille kaverin mukana olosta huolimatta. Mietin pysynkö tahdissa mukana ja miten pärjään vieraassa keittiössä. Kaverin mukana olo oli hyvä asia, vaikka ehkä vähän hankaloitti muihin kurssilaisiin tutustumista. En kuitenkaan halunnut lähteä kurssille yksin ja olla täysin tuntemattomien avun varassa. Totuushan kuitenkin on, että en vieraassa ympäristössä itsenäisesti olisi pärjännyt.

Ryhmämme oli iso, 20 henkeä, valmistettavia ruokia paljon. Jälkeenpäin kun kurssimateriaalia tutkailee ja Kirsin valokuvien kuvailuja lukee, tulee ähky mukavalla tavalla. Näin sokkona minulle olisi ollut ehkä helpompaa, jos ryhmän koko olisi ollut vähän pienempi, mutta en ihan jalkoihinkaan jäänyt keittiöhäärinnässä. Ja olihan Kirsi mukanani. Ja ilo oli huomata, että muut kurssilaisetkin ottivat minut mukavasti ihmisenä eikä vain vammaisena henkilönä. Jos kurssi olisi kestänyt useamman päivän varmasti myös minun rohkeuteni olisi lisääntynyt tehdä alotteita keskusteluihin, puikkelehtia itsenäisesti paikasta toiseen, kysyä apua sitä tarvitessa jne. Silloin kun tarjoilupöytää katettiin ja ruokia koristeltiin tunsin itseni hyödyttömäksi ja nolotti istuskella tilannetta seuraillen. Vieraassa paikassa ei olisi tullut mitään, jos olisin alkanut kantamaan kuumia astioita tms. Olisihan se onnistunut, mutta aikaa vienyt kohtuuttomasti ja vahinkojen riski kasvanut.

Kurssin emäntänä toimi Aija Lento tyttärensä Emman kanssa. Saunan lämmityksestä huolehti Aijan mies. Alkusanojen jälkeen siirryimme nopeasti itse asiaan, kokkaamaan. Teimme Kirsin kanssa kidney-pataa. Pavut oli laitettu jo edellisiltana likoamaan ja veden vaihdon jälkeen niitä keitettiin 1-2 tuntia. Pataan pilkottiin varsiselleriä, kesäkurpitsaa, bataattia ja paprikaa. Öljyssä mausteet viimeisinpänä lisättiin kurkuma. Rosmariini ja tinjami saivat kiehutella pisimpään niiden kovavartisuuden vuoksi. Tomaattimurskaa ja kasvikset, vettä sen verran, että kasvikset peittyvät. Lopuksi mukaan pavut.

Tuolloin aamupäivällä kokattiin myös päivällisen ruokia ja iltapalapitsaa. Pitsatäytteessä oli mm. kukkakaalia, porkkanaa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja oliveita joista kaksi viimeistä lisättiin vasta lopuksi. Pitsa oli oliiveista huolimatta erittäin herkullista. Kurssilla otettiin erittäin hyvin huomioon erityisruokavaliot ja gluteeiniton vaihtoehto oli aina olemassa. Pitsataikinoitakin tehtiin siis kaksi.

Päivällisellä herkuttelimme mm. perunasalaatilla, jossa paahdettuja mantelilastuja ja jogurttia. Oli todella herkullista. Tokihan lounaalla herkuttelimme myös monella muullakin ruualla kuin kidney-padalla. Myös tarjolle asetteluun kiinnitettiin huomiota.
Kaaliraaste, jossa mm. suolapähkinää Odotin jotenkin, että suolapähkinän maku nousisi enemmän esille kuten myös mausteet. Ehkä useamman tunnin maustuminen olisi tuonut raasteeseen enemmän makua.
JuureslaatikkoLaatikko oli ehdottomasti positiivinen makuelämys. Vieroksun keitettyjä lanttuja, porkkanoita tms enkä erityisemmin ole välittänyt laatikoistakaan. Palsternakkaa en ole koskaan käyttänyt ja sen mausta vähiten pidin laatikossa, mutta lanttuun ja porkkanaan sopi mausteseos täydellisesti. Mausteita laitettiin: hing, mustapippuria, kurkumaa, rosmariinia, fenkolia, jeeraa. Kerma pemensi ihanasti makua. Tätä uskon joskus kokeilevani omassa keittiössänikin, kuten päivällisellä ollutta perunasalaattiakin.
Kidney-pataPidin myös padasta tosi paljon. Pilkoin kasviksia pataan ja sain maustaa ruuan Aijan kanssa. Patakin on sellainen ruoka, jota haluan joskus tehdä.
Riisi, jonka seassa mm. punaisia linssejä

Myös aterioilla olleet leivät ja sämpylät leivottiin itse sekä levitteet yrttivoi ja hummus valmistettiin itse. Gluteeinittomat sämpylät olivat herkullisia molemmilla levitteillä.
Lauantain lounaan jälkiruokana oli marjahherkkua, jonka maku oli todella voimakas. Omalla tavalla hyvääkin, mutta toisaalta puistattavaa. Ehkä pidin siitä vähiten. Sunnuntaista rusinakiisseliä en uskaltanut maistaa, vaikka sahramilla maustettu kiisseli kiinnostikin, mutta ne kokonaiset rusinat…Vielä yksi kuva herkullisesta lounaasta: Tarjoiluun lisätään kauniita pieniä yksityiskohtia: salaatin koristeeksi muutama vihreälehtinen varsi saksankirveliä, levitteiden koristeeksi basilikan lehtiä.

Lähes kaikki ateriat söimme Sinisessä salissa. Frantsilan päärakennus on vuodelta 1903. Ihana ja viihtyisä paikka.Herkullisen lounaan jälkeen oli tovi rauhaisaa omaa aikaa. Kävimme Kirsin kanssa pienellä kävelyllä upeassa syyspäivässä. Aurinko paistoi upeasti. Ulkoilun jälkeen palattiin Siniseen saliin kuulemaan Frantsilan esittelyä ja päiväkahville, jonka kanssa söimme suklaapiirakkaa, jonka päällä cashewpähkinä-kookoskermaa. Piirakan resepti oli alunperin spelttijauhoille, mutta se tehtiin gluteiinittomiin jauhoihin. Taikinaan raastettiin kesäkurpitsaa. Piirakka oli herkullista. Yrttiteetä oli tarjolla pitkin päivää, jota sai nautiskella sopivin välein.

Kahvi/teehetken jälkeen yläkerrassa vietimme pienen hoitohetken parityöskentelynä Aijan ohjaamana. Jalat kylpyveteen ja kylvyn aikana hoidettiin hartia-niskaseutua lempein rauhallisin ottein. Hieronnan jälkeen kuivattiin jalat ja tehtiin pieni jalkahieronta. Jalkahoidossa käytettiin Frantsilan omia tuotteita, jotka oli muutoinkin käytettävissämme. Vessoista löytyi yrttihammastahnaa ja Sinisestä salista uutteita, voiteita, eteerisiä öljyjä. Hoitotuokion jälkeen aika pian oli aika päivällisen. Jo mainittujen ruokien lisäksi tarjolla oli linssi-papukeittoa, porkkanaraastetta jotka olivat valmistettu aamupäivän kokkauksien yhteydessä. Päivällisellä ja sen jälkeen meitä jututti tuotesuunnittelija Virpi Raipala-Cormier. Hän piti halukkaille myös sunnuntaiaamuna joogahetken. Siellä olivat lähes kaikki kurssilaiset. Minulla ei ollut oikein sopivia vaatteita ja taisipa vähän iskeä ujous/pelko siitä etten ymmärtäisikään millaisia liikkeitä ohjataan tekemään, joten jäin pois. Heräilin kaikessa rauhassa rauhallisesta aamusta nauttien pitkien yöunien jälkeen.

Lauantai-iltana ennen sänkyä oli vielä rentouttava saunahetki yrttisaunassa. Sielläkin oli Frantsilan omat tuotteet käytettävissä, joten kokeilemaan kasvonaamiota, kasvovoidetta, shampoota, hoitoainetta, vartalon pesuainetta ja tietysti nauttimaan ihanista löylyistä. Iltapalalla herkuttelimme pitsalla, joka todella yllätti herkullisuudellaan. Mulle tuli tosin siitä mieleen enemmän kasvispiirakka kuin kasvispitsa, mutta hyvää oli.

Aamiaisella meille tarjoiltiin ihanan pehmeää, maukasta kvinoa-puuroa. En ole tiennytkään kvinoasta voitavan tehdä puuroa. Tarjolla oli myös jogurttia, vihanneksia, juustoa, leipää. Vettä oli myös aina saatavana joko sitruunalla tai saksan kirvelillä maustettuna. Aamiaisen jälkeen oli aikaa pienelle happihyppelylle. Pajuportilta lähti puron vartta pitkin polku jatulintarhaan.Matka ei ollut pitkä reilu pari sataa metriä. Jatulintarhassa kävellessä on hyvä ratkoa pulmia.Ulkoilun jälkeen oli aika aloittaa päivän kokkaukset. Kirsin kanssa teimme kasvislasagnen valkokastikkeen johon tuli tofua, kukkakaalia ja palsernakkaa sekä tietysti mausteita. Kurssin miehet kokkasivat lasagnen tomaattikastikkeen. Pilkkomisen lisäksi asettelin gluteiinittomaan versioon lasagnelevyjä, jotka olivat hyvin hajoavaisia. Lasagne oli taas positiivinen yllätys. Makarooni yhdistettynä juureksiin on ollutminusta aika vastenmielistä, mutta nyt pidin ruuasta. Ehkä gluteeiniton lasagnelevy ei ole paras mahdollinen, mutta ylivoimaisesti parasta kasvislasagnea mitä olen ikinä syönyt.
Punajuuri-hirssilaatikko oli todella herkullista. On taas niitä ruokia joita aion uskaltautua kokkaamaan itsekin.
Nautin myös kikhernepadan eli karhin mausta. Herkullista, herkullista 🙂
Koftapallot olivat mielenkiintoinen ja herkullinen uusi tuttavuus. Kaaliraasteesta poistettiin kaalinmehu ja pääsimme ottamaan kaalimehushotteja. Oli yllättävän hyvää. Tässä koftapallot odottaa rasvakeittimeen pääsyä.
Sunnuntaina lounaalla herkuttelimme myös pienillä porkkanarieskoilla. Levitteisiin tehtiin kolmaskin vaihtoehto tomaatti-basillika-oliivitahna, jota oliivien takia en uskaltautunut maistamaan.
Rusinakiisselin suhteen en tosiaan kyennyt ennakkoluuloisuuttani voittamaan, mutta tässä kuitenkin sekin herkku.
Vihersalaatti
Runsas lounas ja lopuksi vielä lämpimien ruokien koristelu saksankirvelin ja basillikan oksilla.Lounaan jälkeen hetki rentoilua. Ulkona oli sateinen sää, joten happihyppelyt jäi lyhyeen. Vielä oli jäljellä päätöskahvi palautteineen unohtamatta herkullista kaurakakkua. Siinä oli maut todella kohdillaan, nam!

Olen tyytyväinen, että lähdin kurssille mukaan. Valitettavasti en pysty jakamaan herkullisia tuoksuja mitä keittiössä oli kokkailuiden aikana ja jälkeen. En voi jakaa myöskään mahtavia makuelämyksiä, mutta voin suositella kurssia lämpimästi. Aijan ja hänen taustajoukkojensa lämpö ja rakkaus hyvinvointia, työtään kohtaan oli käsin kosketeltavaa. Ja se miten sitä kaikkea hyvää he olivat valmis jakamaan muillekin. Paikkana Frantsila on rauhoittava ja viihtyisä, ja uskon joskus palaavani sinne uudestaan.

Ravia ja laukkaa

Ratsastustunnin jälkeen olin hikinen ja onnellinen.
Syyskuinen ratsastuskerta meni vähän pipariksi, ja pari viikkoa sitten tunti peruuntui. Tänään meillä oli kuitenkin oikein onnistunut ja ihana tunti. Aurinko paistoi lämmittäen mukavasti. Nyt ollaankin saatu nauttia todella ihanista syyspäivistä.

Alkukäyntien jälkeen teimme tutusti pysähdyksiä ja jonkusen pysäyksen jälkeen mukaan otettiin peruutukset. Vähän haastavaa, mutta kyllähän se Aira peruutti. Peruutuksessa itselläkin vähän epävarma olo. Sen vaistoaa, että mennään hevosen mukavuusalueelta vähän pois ja sekin on epävarma. Pakitusten jälkeen lähdimme tölttäämään ja ravaamaan. Ravissa uutena juttuna tuli kevennys oikealla tapaa. Tähän asti ollaan vain kevennetty enkä ole edes tiennyt sitä väärin voivan tehdä. Rytmi löytyy tai sitten ei. Noh, eihän se sitten ihan niin menekään. Ratsastettaessa kehällä ulommaisen etukavion osuessa maahan ratsastajan peffa käy satulassa. Aluksi käynnissä tunnustelimme hevosen etujalan liikettä lavan tuntumasta. Sitten raviin ja keventämään. Aluksi hukkasin koko kevennyksen ja kun rytmi löytyi se meni väärin. Yllättävän hyvin löysin sen miten kevennys tehdään oikein. Siinä tunteessa on pieni ero. Vielä asia on niin uusi, että sitä on vaikea analysoida. Useimmiten menin kuitenkin oikein Letun katsoessa asiaa. Etujalan liikkeen tunnustelusta oli todella paljon apua. Ravissakin vain käsi lapaan ja ohjat toiseen käteen, mutta niin se vain löytyi oikea kevennys. Sitä en tiedä muistanko sen tunteen oikein vielä seuraavalla kerralla, mutta tänään ainakin nautin onnistumisesta.

Tänään laukattiin myös ihanan paljon. Minäkin painelin onnellisena kenttää ympäri. Välillä vähän pohkeiden annossa myöhästyin hevosen hyytyessä, joten laukan jouduin nostamaan kokonaan uudelleen. Sain sen kuitenkin nostettua ja pidettyä vauhdissa. En varmaan yhdelläkään tunnilla ole laukannut niin paljon kuin tänään. Asentoni Airan selässä tahtoi vähän hajota ja painua etukönöiseksi. Lihaksiston väsyessä ei vaan enään pysynyt hyvässä asennossa ja lopetinkin kierrosta kahta aiemmin laukat, jotta en tulisi Airan selästä alas. Se on aika jännä tunne kun ajattelee, että kyllähän tässä jaksaa, mutta miten se jaksu sitten vain loppuu lihaksista. Ja oikeasti miten hienoa on se miten Lettu sen näkee ja osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla.

Lopputunnista vielä ravia ja oikein keventäen. Lettu kysyi ”meneekö oikein”. Itse piti sanoa miten omasta mielestä meneen. Niin tehtiin jo ennen laukkaamistakin. Siinä ravatessa viimeisiä kierroksia tuntui todella hyvältä. Nautin endorfiinista, joka pulppusi suonissani. Nautin liikunnasta, nautin hikoilusta, onnistumisesta, itseni haastamisesta. Kyllä ratsastaminen on ihanaa!

Ihanaa on myös huomata, että oma vointini kohenee koko ajan ja jaksan haastaa itseäni enemmän ja enemmän. Onneksi kohta on kilpparikokeiden aika ja liikuntaa uskaltanen alkaa lisäämään askel askeleelta kroppaani kuunnellen.

Itsestäni huolehtiminen

Osallistuin viime viikolla erääseen tutkimukseen, ja valitettavasti siitä jäi ikävä maku nieltäväksi. Tuli tunne, että olen liian itsenäinen vammaani nähden. Minähän en voi leikata kynsiäni itse, koska se on vaarallista. Haavat ovat todella kivuliaita ja voivat aiheuttaa tulehduksia. Allekirjoitan haavojen ikävyyden ja olemassa olevan tulehdusreiskinkin. En kuitenkaan allekirjoita, että sokeana kynsien leikkaaminen olisi sen vaarallisempaa kuin muillekaan. Haavereita sattuu itsekullekin. Antaisinko omaiseni leikata kynteni? Siihen ei todellakaan ole tarvetta, enkä tarvitse kenenkään ammattilaisenkaan apuja siihen. Jos satun menemään jalkojen hoitajalle ja kynnet ovat pitkät, saa leikata. En kuitenkaan mene hoidettavaksi, jotta saisin kynteni leikatuksi toisen henkilön toimesta.

Pystyn ajelemaan itseltäni myös karvat ihan itse, vaikka en näe. Pintanaarmuja joskus tulee. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun näkevät ovat puhuneet siitä miten verta tihkuttaa säärikarvoja ajeltaessa.

Ok. Voihan se näyttää hurjalta kun katsomatta leikkaan kynsiä tai poistan karvoja. Tungenpa jopa toisen käteni leikattavaan tai ajeltavaan kohtaan tunnustellakseni mistä ja mitä olen tekemässä. Voi olla, että toimitus käy hiukan hitaammin kuin näkökykyiseltä, mutta minä osaan ja minä pystyn.

Itse en meikkaa, koska se ei vaan minua kiinnosta. Tiedän kuitenkin näkövammaisia, jotka meikkaavat päivittäin. Meikkauksen opettelu on myös mahdollista sokeana. Sitä en osaa sanoa miten se kaikki tapahtuu, koska itse en sitä tee. Olen joskus laittanut toki puuteria ja huulipunaakin. Ilmeisesti kasvoissani on väriä omasta takaa ja huulissa luonnollinen rajaus, koska kävimme myös keskustelun onko joku ollut auttamassa minua aamulla ehostuksessa. No eipä ole. Tarvitsenko päivittäisessä ihon hoidossa apua? Ei, en tarvitse. Ja oikeasti, jos tarvitsisin mistä minulle sellainen henkilö palkattaisiin, joka minua auttaisi. Tai oikeammin kuka palkan maksaisi. Asia on erikseen henkilöillä, jotka tarvitsevat apuja päivittäistoiminnoissa, hygenian hoidossa tms. Minä en katso olevani niin vaikeasti vammainen, että en kyseisissä asioissa pärjäisi itsenäisesti.

Tuntuu pahalta joutua todistelemaan, vakuuttelemaan taitojaan vammasta huolimatta. Aina ei jaksaisi vakuutella pärjäävänsä, mutta toinen puoli taas taistelee sen puolesta, että ennakkoluuloja kaatuisi. Taisto vaan taitaa olla koko elämän mittainen.

Väkisinkin tuli tutkimuksesta sellainen olo, että lopputulos halutaan tietynlaiseksi, joka hyödyntäisi tutkimuksen pyytänyttä tahoa. Yleensä siedän aika paljon enkä pahastu isoista ennakkoluuloistakaan, mutta tämä oli isku palleaan. Kyllä minulta on kyselty kaikenlaista:
-Asutko täällä Iiriksessä?
– Peseekö avustajasi pyykit, siivoaako kotisi?
– Et varmaankaan pysty laittamaan ruokaa, poltat itsesi.
– Tarvitsetko apua asioidessasi wc:ssä.
Kysymyksien ja ihmetyksien listaa voisi jatkaa ja siksi ihmettelenkin miksi tämä tutkimustapaaminen loukkasi minua niin paljon. Johtuiko se loppujenlopulta niin läpinäkyvästä pyrkimyksestä saada tutkimustuloksesta tietynlainen? Vielä päivienkin jälkeen asia kuohuttaa minua.

Olen täällä monesti kirjoittanut, että jos jokin asia mieltä askarruttaa sokeuteeni liittyen, saa kysyä rohkeasti. Ja tuo pitää delelleenkin tämänkin postauksen jälkeen. Kysykää rohkeasti! Haastankin teidät kertomaan kommentointiin kysymyksenne tai ihmettelynne, taikka kertokaa millaiset asiat teidät ovat yllättäneet vammaisten pärjäämisissä, mitä ennakkoluuloja on, mistä olet päässyt eroon???

Kasvisruokia Intialaisittain

Helsingin työväen opisto järjestää vuosittain muutaman ruokakurssin näkövammaisille. Kursseista tiedottaa ja ilmottautumiset vastaan ottaa Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry. Olen monesti harkinnut kursseille osallistumista, mutta milloin mistäkin syystä se on jäänyt. Nyt syksyn kurssivaihtoehdot nähdessäni päätin osallistua kasvisruokakurssille. Kokemus oli positiivinen ja pelkäämääni säätöä oli paljon vähemmän. Opettajalla Anja Laaksosella oli langat hyvin käsissä.

Kurssi pidettiin Helsinginkadun Työväen opistossa. Tila oli isohko, työpisteitä 6; 3 vastakkaispistettä. Työpisteissä ei mitään välineitä/astioita. Kaikki oli haettava seinien viereltä olevista laatikostoista ja hyllyköistä. Liesi keraaminen hipasunapein ja uunikin sellainen, jota sokeana ei pystynyt säätämään. Liesi tod.näk. on ihan käytettävä, jos siihen saa kohomerkinnät. Kotonahan meillä on induktio, jossa on kohomerkinnät ja hyvin pärjätään.

Meitä oli kuusi kurssilaista eikä mielestäni ryhmäkoko olisi voinut olla suurempi. Opimme aika nopeasti mistä löydämme mitäkin ja Anja avusteli kiitettävällä ripeydellä, joten aikataulussa pysyttiin yllättävän hyvin.

Aluksi istahdimme alas ja saimme tuoksutella ja sekoittaa kulhossa olevaa ruoka-ainesta. Kukaan ei arvannut sen olevan kikhernejauhoa ja vettä. Siinä oli tekeytymässä gluteeiniton leipätaikina. Italialaisen Farinataksen ohjeessa suositellaan taikinan tekemistä useampaa tuntia ennen paistamista. Veden ja kikhernejauhon lisäksi siihen tulee oliiviöljyä, suolaa ja yrttejä oman maun mukaan. Voivat olla tuoreina tai kuivattuna. Leipä paistetaan kovassa kuumuudessa ja kypsänä leivän koostumus on pohjasta napakka ja päältä pannukakkumainen.

Kävimme myös muut ohjeet läpi ennen kokkauksen aloittamista. Kaikenkaikkiaan meillä oli kuusi ohjetta. Itse pääsin työparini kanssa paistamaan leivän sekä tekemään peruna-pinaattikeiton. Kuumennettuun öljyyn lisätään pilkottu valkosipuli,a sipuli ja muut mausteet (mm. chilijauhe, mustat sinapinsiemenet, kurkuma, mustapippuria, suolaa) carrynlehtiä lukuun ottamatta, jotka lisätään pilkottujen perunoiden ja veden kanssa muutaman minuutin kuluttua. Kun perunat ovat pehmenneet lisätään kookosmaito ja pakastepinaatti. Lopuksi annetaan keiton hetken vielä kiehuskella miedolla lämmöllä. Tärkeää on ettei peruna kypsy liikaa mössääntyäkseen.

Alun istumistuokiossa saimme tuoksutella ja maistella mausteita. Carrynlehdet tuntuivat ja tuoksuivat yrtiltä, mustat sinapinsiemenet mukavan makuisia ja kurkuma todella herkullisen tuoksuinen. Inkivääri tuoreena olikin minulle jo entuudestaan tuttu. Etelä-Intialaisessa kasvispadassa Moileessa maustamiseen käytetään inkivääriä kuivattuna tai tuoreeltaan. Lisäksi siihen tulee chiliä, sitruunan mehua, suolaa, laakerinlehti jne. Öljyn kuumennuksen jälkeen lisätään inkivääri, chili yms. muut mausteet suolaa ja persiljaa lukuun ottamatta. Hetken sekoittelun jälkeen lisätään kukkakaali, porkkanat, herneet ja pavut. Paistettua kasviksia viitisen minuuttia lisätään kookosmaito ja suola. Lopuksi n. 10 min kiehuttelun jälkeen lisätään sitruunan mehu ja persilja.

Kokkailut saatuamme valmiiksi istahdimme syömään ja keskustelemaan ruokien mausta. Tuoksut olivat herkulliset ja samaa voi sanoa mauistakin. Ensinmmäisillä lusikallisilla keitto kaipasi enemmän suolaa, mutta maut vahvistuivat ja paranivat lusikallisten lisääntyessä. Leipä maistui herkulliselta ja sen pinnasta tuli todella mieleen koostumuksesta pannukakun sisus. Pidin myös Sienipilahvista, jossa käytettiin kokonaisia herkkusieniä pilkottuna. Tässäkin ruuan valmistus aloitetaan öljyssä paistamisella. Nyt mausteet olivat piparkakkukamaa, vai mitä sanotte kokonaisesta kanelitangosta, kaardemummasta, neilikasta? Lisäksi mustapippuria, jeeraa ja kurkumaa. Öljyä ja mausteita tovi paisteltua lisätään sipuli ja valkosipuli. Muutaman minuutin jälkeen lisätään sienet. Paistaminen jatkuu kunnes sienistä irronnut vesi alkaa haihtumaan. Tämän jälkeen lisätään riisi sekä laakerinlehti ja kiehutellaan miedolla lämmöllä kunnes riisi on kypsää. Lopuksi pinnalle silputaan tuoretta korjanteria.

Dahl oli minun makuuni ehkä hiukan suolaista. Öljyssä kiehautetaan sipuli, valkosipuli ja raastettu inkivääri. . Tovin päästä lisätään muita mausteita: garam masala, chili ja kurkuma. . Minsan päästä paloteltu tomaatti, annetaan hetki hautua ja lisätään vesi, suola sekä huuhdellut linssit. Kiehutellaan n. 10-15 min kunnes linssit pehmeitä ja neste imeytynyt niihin. Ruoka koristellaan tarjoiluastiaan laittamisen jälkeen vielä korjanterilla.

Tomaatti-sipulichutney tarjoillaan kylmänä ja tästä herkusta pidin todella paljon. Tomaattikuutiot ja sipuli kuumennetaan kattilassa, voivat poreilla kunnes tomaatin kuori irtoaa. Lisätään mausteet: inkivääri, siirappi, garam masala, viinietikka, suola. Seosta keitellään n. 20 min; kunnes se on sakeaa. Silputaan tuoretta korjanteria ja herkku on valmis.

Joskus vuosia sitten keittelin kanakeiton mihin lisäsin korjanteria. Avokki ei pitänyt yrtin mausta yhtään ja minustakin se oli aika erikoinen. Sen jälkeen kyseistä yrttiä olemme vältelleet. Nyt kuitenkin ymmärrän laittaneeni sitä tuolloin keittoon ihan liian paljon. Nyt monessa ruuassa oli korjanterisilppua eikä se yhtään häirinnyt. On testattava siis kotonakin, mutta kertoen vasta kun avokki on ruokaansa maistanut 😀 Myös kurkuma oli ihana uusi tuttavuus ja sitä onkin hankittava tulevaisuudessa. Jeera olikin taas entuudestaan tuttu. Garam masalasta pidin paljon enemmän kuin aiemmin tutustuneesesta tikka masalasta. Kurssista jäi todella hyvä mieli ja kun seuraavan kerran tulee mielenkiintoinen kurssi aion osallistua.

Iltapäivä virkaten

Meikäläisen virkkaustaito on ollut aikalailla nolla. Kouluikäisenä olen tehnyt trikookuteesta ketjusilmukoin hyppynarun, mutta en oppinut kiinteitä silmukoita saatika sitten pylväitä. En muista mikä siinä lopulta mätti, vasenkätisyyteni kenties tai mielenkiinnon puute. Joka tapauksessa muistan riidelleeni opettajan kanssa virkkaamisesta ja lopulta luovutimme. Siltikään minulla ei ole opettajastani pahaa sanottavaa. Virkkaus vain oli ylivoimainen opittava.

Olen muutaman ihmisen kanssa puhunut, että voitaisiin opetella virkkaamista, mutta ohjaaminen on jäänyt aina syystä tai toisesta. Joku kerta kokeilin ketjusilmukoita jossain, mutta ei homma silloin oikein auennut. Virkkaus on kuitenkin mielessä kaihertanut. Jos osaan neuloa miksi en voisi oppia virkkaamaankin vasenkätisyydestäni huolimatta.

UUden avustajamme kanssa asia tuli puheeksi, sillä hän on ahkera virkkaamaan ja tekee paljon muitakin käsityöjuttuja. Aamupäiväasiakkaideni ja välipalan jälkeen istahdimme Heman kanssa vieretysti sohvalle virkkuukoukut käsissä. Ensiksi sain tunnustella Heman tekemiä sisustuskoreja trikookuteesta, vertailla paksumpaa ja ohuempaa virkkausjälkeä.

Aloitimme ketjusilmukoista. Minulle tuotti hankaluutta pitää lankaa oikealla etusormella ja koukata koukulla lanka koukulle. Kovin mielelläni käytin sormia apunani. Aluksi tuntui hankalalta tehdä ja tunnustella samanaikaisesti. Silmukan läpivienti sujui myös sormiavusteisesti. Hiljalleen opin käyttämään enemmän ja enemmän koukkua siihen, mutta en täysin päässyt siihen, että silmukan läpivienti menisi vain koukulla.

Aluksi virkkasin tavattoman tiukkaan ja kuului melkoinen narina trikookuteen hangatessa muoviseen virkkuukoukkuun 😀 Ja olihan se itse virkkauskin aika hankalaa. Kiinteiden silmukoiden teossa edelleen sama, että oli vaikeaa pitää kudetta oikean etusomen päällä ja koukata koukulla kude virkkuulle. En myöskään osannut vetää molempia silmukoita samanaikaisesti vaan vedin ne läpi yksitellen. Varmasti vähän tahtia hidastavaa, mutta ei ilmeisesti virkkausjäljessä näkyvää. Ja ehkäpä vielä joskus luotan itseeni niin paljon ettei koko aikaa tarvitse olla tunnustelemassa. Enhän tunnustele neuloessakaan. Neuloessakaan en muuten osaa pitää lankaa oikealla etusormella kuten ilmeisesti suurin osa tekee. Oikeakätiset tietystikin pitää vasemman käden sormella 🙂

Ensinmmäinen kiinteäsilmukkakerros sujui todella hitaasti, seuraava jo huomattavasti nopeammin. Välillä jopa huomasin etten ajatellut jokaista liikahdusta käsissäni. Sitten kyllä tuli helposti ajatuskatko ja jäi miettimään missäs sitä nyt oltiinkaan. Sitä tapahtui enemmän ovatko ne nyt sitten puolipylväitä joita virkattiin viralliselta nimeltään. Langankierto, silmukasta läpi, langan kierto, kahden silmukan läpi, langan kierto ja kahden silmukan läpi. Termini saattavat olla vääriäkin 🙂

Puolipylväs tuntui aikas helpolta, langan kiertoja vain vähän enemmän. Pidin myös virkkausjäljestä millainen siitä tuli. Ja huomasin hetki hetkeltä suoriutuvani nopeammin ja nopeammin. Mukava oli kuulla, että myös käsiala oli tasainen, joten toiveita on minunkin virkata jotain mukavaa. Itse asiassa avokki on jo pidempään toivonut keittiön tuolien päällyksiä, joten ehkäpä siinä mulle trikookudehaaste 🙂

Iltapäivä meni mukavasti ja nopeasti. Unohdin jopa järkyn väsymykseni, josta olen kärsinyt viimeset pari päivää. Maanantai ja eilinen olivat aivan järkyttäviä eikä tänäaamukaan lupaillut hyvää. Onneksi kuitenkin asiakkaiden myötä ja virkatessani piristyin, ja ennenkaikkea unohdin koko asian. Irtosipa virkkausharjoitusten lopussa hymykin 🙂 No ehkä hymyjä tuli jo aiemminkin, mutta myös keskittymistä. Ja tässä vielä virkkausjälki

Nyt illalla piti vielä testata muistanko oppimani ja ilokseni totesin muistavani, joten taisinpa oppia virkkaamaan, tai ainakin virkkauksen perusteita. Paljonhan on mahdollisuuksia, mielikuvitus vain rajana. Nyt kuitenkin harjottelu jatkukoon ja nautitaan uuden oppimisesta. Isot kiitokset Hemalle mahtavasta iltapäivästä! Nyt iltateen jälkeen voin iloisella mielellä kömpiä höyhensaarille, sillä väsy painaa. Se on taas kuitenkin oma tarinansa, joten ei pilata virkkauspostausta moisella ahdistuksella.

5-vuotias

Sunnuntaina 9.8. blogini täytti viisi vuotta. Onkohan lukioissa ketään sellaista, joka olisi seurannut matkassa alusta lähtien? Tällä hetkellä matkassa mukana on 50 rekisteröitynyttä lukijaa ja fb-sivullakin yli 40 tykkäystä. Miksikäs sinä jäit matkalle mukaan ja onko jotakin mieleenpainunutta postausta?

Vuosien aikana blogi on muuttunut aika paljon alun hitaan kirjoittelun jälkeen. Aiheet vaihtelevat eikä ole yhtä tai kahta teemaa. Joskus olen pohtinut, että pitäisikö olla useampia blogeja, mutta kävisiköhän niin, että kirjoittelutahti kävisi kuhunkin liian hitaaksi. Mikä sitten ylipäätään on hyvä kirjoitusväli? Riippuu varmasti blogin aiheesta ja tarkoituksestakin. Itse kirjoitan silloin kun hyvältä tuntuu ja inspiraatio iskee. Silti välillä jään miettimään miten blogi voisi olla kiinnostavampi, joten jos ideoita kiitos niistä. Myös synttärisankari ottaa risut vastaan 🙂

Blogin myötä olen käynyt kahdessa blogimiitissa ja toivottavasti vielä joskus tulee se kolmaskin mahdollisuus. Miiteissä tapasin monta mukavaa bloggaajaa. Blogini kautta olen löytänyt lehtiartikkeleille lukijoita sekä neuleohjeiden kaavojen aukikirjoittajia sanallisiksi ohjeiksi, valokuvien kuvailijoita tms. Kaikesta saamastani avusta olen iloinen ja todella kiitollinen. Toivottavasti joskus voin auttaa teitä jotenkin, ja toivottavasti blogituttavuuden aikana olette saaneet minulta muutakin kuin auttamisen ilon 🙂 Olen myös kovin iloinen, että olemme erään täällä Pk-seudulla asuvan blogituttavan kanssa kaverustuneet niin paljon, että tapailemme aina sillointällöin useimmiten käsityöjuttujen merkeissä.

Vuosia sitten eräs toimittaja löysi minut artikkelisarjaansa Selviytymistarinat tämän blogin kautta sekä eräs opettaja kutsui minut puhumaan koululleen yläasteikäisille suvaitsevaisuudesta. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten pitkään tämä blogi jatkuu. Tarkoituksenani ei ole lopettaa hetkeen, joten pysykää matkassa mukana.

Monesti bloggaaminen on ollut minulle myös terapeuttista. Olen voinut purkaa minua askarruttavia asioita, intoilla, paasata, pohdiskella ja kertoa myös niistä onnenhetkistä. Tämän ei ole koskaan ollut tarkoitus olla jokin vammaisen ihmisen selviytymistarina, tai hehkutus siitä, että vammaisenakin selviää. Sokeus on minussa eikä pois lähde, joten kulkee teksteissäkin, mutta toivottavasti ei liiallisesti. Kovasti toivon, että tekstejä lukiessa minusta jäisi muutakin mieleen kuin sokea nainen. Ja jos joku täältä saa vertaistukea vaikkapa otoskleroosiin, painonhallintaan, näkövammaisuuteen, kenties tulevaisuudessa kilppariongelmiin, mikä sen hienompaa. Silloin viisi vuotta sitten etsiessäni tietoa otoskleroosista ja sitä sairastavien kokemuksia, tietoa ja vertaistukea löytyi todella vähän. Kirjoitin tuosta elämänvaiheestani kohtuu paljon ja ilmeisesti jotkut tietoa/vertaistukea etsineet ovat sitä myös kommenteista päätellen löytäneet. Samalla kirjoitukset ovat olleet minulle terapiaa ja pohdintojen jälkeen asiat eivät välttämättä tuntuneetkaan niin kauheilta ja pelottavilta. Ehkäpä tulevan syksyn aikana joudutte lukemaan kilpirauhasjuttuja otoskleroosin tapaan. Otan osaa… Toisaalta kilpirauhasasioissa tuntuu olevan paljon paikkoja mistä löytää niin tietoa kuin vertaistukeakin.

Näiden vuosien aikana mielestäni blogipostauksiin kommentointi on vähentynyt ihan yleisesti. Itselläni se on vähentynyt huomattavasti, koska en pysty laittamaan ruksia, jotta jatkokommentit tulisivat sähköpostiini. Aikanaan käytin toimintoa paljon, koska minua kiinnosti ja kiinnostaisi edelleenkin mihin kommentointi kehittyy ja tuleeko tarvetta itselläni lisäkommentointiin. Nyt joudun erikseen käydä katsomassa blogiteksteistä joita olen kommentoinut, onko niihin tullut kommentteja ja miten aiheen käsittely on jatkunut. Ruudunluvulla aika työlästä, joten on jäänyt tekemättä. Minusta ylipäätään kommenttien bähentyminen on surullinen asia. Ehkä niitä on edelleen erilaisissa sisustus- ja tyyliblogeissa, mutta niitä en itse seuraa. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että aikanaan löysin blogimailman ja siihen hurahdin.

Kuvapostaus: kevät/alkukesä – kasveja, maisemia ja koiria

Talvella ei juurikaan valokuvia tullut otetuksi. Mökkikauden alettua kuvausintokin on palannut. Tähän postaukseen olen koonnut kuvia (touko-kesäkuulta) istutetuista kasveista, luonnosta, maisemista ja rakkaista koiristamme. Kaikki kuvat on mökiltä tai sen lähialueelta. Yritän ainakin osasta kuvista kertoa miten koen sokeana kuvassa olevan maiseman.

Otto, se meidän rauhallinen 4-vuotias pohdiskelija 11.5.

Mökkitien varrella rentukoita 15.5. Samaisena päivänä äiti napsi kuvat kuuliljoista ja tomaatti-kuukausimansikkalaatikosta. Valitettavasti seuraavan yön pakkanen palellutti niin tomaatit kuin kuuliljatkin 🙁 Tomaatit jouduimme ostamaan uudelleen, mutta ilokseni voin tätä kirjottaessani todeta, että kuuliljat ovat nousseet uudelleen. Japanin jaloangervot eivätkä istutetut ruusun taimetkaan pakkasesta hätkähtäneet. Jaloangervojen välissä jo aiemmin istutettua narsissia.

Perunamaa ja yrttipenkki, jossa jo ruohosipuli pilkistää

Ahkerat puutarhurit ruuan jälkeen saunan lämmitessä nauttivat nuotion lämmöstä viileässä kevätillassa ja Otto ja Harmaakuono innostuvat vetämään keppiä. Tuohon nuotiokuvaan vielä kun voisin liittää kevätillan lintukonsertin ja tulen rätinän. Siinä hetkessä, tunnelmassa on jotain syvää ja sydäntä lämmittävää. Arjen murheet unohtuvat ja siinä hetkessä on voimaa ja lämpöä. Koirien vetäessä keppiä kuulen etenkin Harmaakuonon murraavan kuono leveässä hymyssä onnellisen koiran murinaa. Se ääni kertoo niin paljon siitä, että vanhus on mielipuuhassaan.

Olipas äiti tuona päivänä napsinut monta onnistunutta otosta ja vielä seuraavana päivänä pari kuvaa rakkaasta Harmaakuonosta.

Toukokuun viimeisenä päivänä kaunis taivas Tullessani viikolla aiemmin mökille kävin ostamassa uudet tomaatin taimet, jotka nyt kasvavat komeasti kuukausimansikan takana. Ja kuten huomaatte kuukausimansikassa oli tuolloin toukokuun viimeisenä päivänä jo kukkiakin. Tosin taptapsee ei kukista ”sanonut” tässä kuvassa mitään, mutta Liioliin kuvailusta asia selvisi.

Rakastan kevättä ja alkukesän aikaa ja kyllä minua välillä harmittaa etten näe miten upealta luonto näyttää kun kasvit vihertävät, kasvavat, kukat puhkeavat kukkaan. Onneksi lapsena näin sen vähän ja tuolta ajalta on muistikuvia siitä miltä keväinen luonto näyttää. Nyt tänäkeväänä olen erityisesti innostunut vangitsemaan äänitallenteisiin ja valokuviin kevään upeutta ja sydämessä läikähtää ilo, jos olemme minä tai avokki onnistuneet ottamaan hyvän valokuvan luonnosta. Meillä ei järjestelmäkameraa ole eikä tule. Sellaisen hankinta ei lieneen kovin järkevää näkövammaisten perheeseen 🙂 Kuvien laatu on sitä mitä pienellä digikameralla ja iphonella irtoaa.

Vietimme kesäkuun ekan viikonlopun mökillä. Koska ruohonleikkuri oli huollossa ei nurmea päästy leikkaamaan. Perjantaina nautimme aurinkoisesta vaikkakin tuulisesta päivästä ulkoillen ja illalla jälleen nuotiolla istuen. Tuuli tyyntyi ja mittarin lukemat putosi yhteen asteeseen. Kuvan myötä jäin miettimään miten hyvin sumun sokeana aistii vai aistiiko ollenkaan. Juhannusyönä kävelimme sumuun, mutta en saanut aistimuksesta kiinni. Toisaalta ollessa oikein sankan sumun vaikuttaako se kuuluvuuteenkin, tunteeko kosteuden tiivistyvän??? Luulen, että viileässä säässä sumun aistii sokeana paremmin.

Pihan toinen omenapuista kukki komeasti ja sunnuntaina 7.6. lähtiessämme pienelle iltakävelylle kameroiden kanssa napsasin onnistuneen kuvan pienestä omppupuustamme, jonka kukkasia olin hetkeä aiemmin tuoksutellut. Nyt tuosta heinikosta ollaan onneksi päästy jo eroon uuden ruohonleikkurin myötä. Matkamme jatkui hivenen sateisessa säässä mökkitietä pitkin. Peltomaiseman koen avarana tilana enkä aisti kauempana olevaa metsää. Peltoaukeilla yleensä tuulee enemmän, tuoksut vaihtelevat riippuen mitä pelloilla kasvaa. Harmaan ja pilvisen sään aistii muutenkin kuin vesisateena iholla tai auringon paisteen puuttumisena. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Mitä voimakkaampi matalapaine sitä voimakkaammin sen aistii myös sokeana näkemättä pilviä.

Metsän aistii voimakkaasti. Keväällä koivun ja havupuiden tuoksut. Tietä pitkin kulkiessani kuulen myös lähellä olevan puita, vaikka ne olisivatkin ojien takana. Tuulta on paljon vähemmän, mutta lehtipuiden suhina tuulessa kuuluu selvästi. Metsäisemmässä maisemassa kuulen enemmän lintujen laulua kuin peltomaisemassa.

Avokki napsasi muutaman koirakuvan. Kuva, jossa minäkin olen kertoo paljon Oton ja Harmaakuonon erilaisuudesta. Vanhus jolkottelee edellä ja Otto kulkee vierelläni tai takanani. Hyvin harvoin se kirmaa luotani vapaudesta nauttimaan.

Taptapsee kertoi tästä kuvasta: ”vihreä kasvi, jossa valkoisia kukkia”. Kuva on otettu ma 8.6. ja nyt kuukausimansikassa on jo raakileita. Niin mistäkö tiedän? Hommahan menee niin, että kun näkö on poissa kädet käyttöön ja tunnustelemaan. Näin teen tutkiessani mansikan, tomaatin kypsyyttä. Mansikat irtoavat helposti ja ovat tietynlaisia kovuudeltaan kuten myös tomaatit. Yrttien kanssa on oltava tarkkana ettei poimi sellaisia, jotka ovat päässeet kukkimaan. Onneksi senkin on nopeasti oppinut tuntemaan esim. pinaatin kohdalla. Kuuliljojen kohtaloaolen seurannut myös käsin tunnustelemalla ja kyllä sen tuntee mikä on kasvavaa versoa, kukkaa, vartta tms.

Se ilo ja hyöty kevään ja alkukesän sateisuudesta on, että luonnon tuoksut ovat voimakkaita. Tuntuu hyvältä olla tuoksujen keskellä, keskellä luontoa.