Ravia ja laukkaa

Ratsastustunnin jälkeen olin hikinen ja onnellinen.
Syyskuinen ratsastuskerta meni vähän pipariksi, ja pari viikkoa sitten tunti peruuntui. Tänään meillä oli kuitenkin oikein onnistunut ja ihana tunti. Aurinko paistoi lämmittäen mukavasti. Nyt ollaankin saatu nauttia todella ihanista syyspäivistä.

Alkukäyntien jälkeen teimme tutusti pysähdyksiä ja jonkusen pysäyksen jälkeen mukaan otettiin peruutukset. Vähän haastavaa, mutta kyllähän se Aira peruutti. Peruutuksessa itselläkin vähän epävarma olo. Sen vaistoaa, että mennään hevosen mukavuusalueelta vähän pois ja sekin on epävarma. Pakitusten jälkeen lähdimme tölttäämään ja ravaamaan. Ravissa uutena juttuna tuli kevennys oikealla tapaa. Tähän asti ollaan vain kevennetty enkä ole edes tiennyt sitä väärin voivan tehdä. Rytmi löytyy tai sitten ei. Noh, eihän se sitten ihan niin menekään. Ratsastettaessa kehällä ulommaisen etukavion osuessa maahan ratsastajan peffa käy satulassa. Aluksi käynnissä tunnustelimme hevosen etujalan liikettä lavan tuntumasta. Sitten raviin ja keventämään. Aluksi hukkasin koko kevennyksen ja kun rytmi löytyi se meni väärin. Yllättävän hyvin löysin sen miten kevennys tehdään oikein. Siinä tunteessa on pieni ero. Vielä asia on niin uusi, että sitä on vaikea analysoida. Useimmiten menin kuitenkin oikein Letun katsoessa asiaa. Etujalan liikkeen tunnustelusta oli todella paljon apua. Ravissakin vain käsi lapaan ja ohjat toiseen käteen, mutta niin se vain löytyi oikea kevennys. Sitä en tiedä muistanko sen tunteen oikein vielä seuraavalla kerralla, mutta tänään ainakin nautin onnistumisesta.

Tänään laukattiin myös ihanan paljon. Minäkin painelin onnellisena kenttää ympäri. Välillä vähän pohkeiden annossa myöhästyin hevosen hyytyessä, joten laukan jouduin nostamaan kokonaan uudelleen. Sain sen kuitenkin nostettua ja pidettyä vauhdissa. En varmaan yhdelläkään tunnilla ole laukannut niin paljon kuin tänään. Asentoni Airan selässä tahtoi vähän hajota ja painua etukönöiseksi. Lihaksiston väsyessä ei vaan enään pysynyt hyvässä asennossa ja lopetinkin kierrosta kahta aiemmin laukat, jotta en tulisi Airan selästä alas. Se on aika jännä tunne kun ajattelee, että kyllähän tässä jaksaa, mutta miten se jaksu sitten vain loppuu lihaksista. Ja oikeasti miten hienoa on se miten Lettu sen näkee ja osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla.

Lopputunnista vielä ravia ja oikein keventäen. Lettu kysyi ”meneekö oikein”. Itse piti sanoa miten omasta mielestä meneen. Niin tehtiin jo ennen laukkaamistakin. Siinä ravatessa viimeisiä kierroksia tuntui todella hyvältä. Nautin endorfiinista, joka pulppusi suonissani. Nautin liikunnasta, nautin hikoilusta, onnistumisesta, itseni haastamisesta. Kyllä ratsastaminen on ihanaa!

Ihanaa on myös huomata, että oma vointini kohenee koko ajan ja jaksan haastaa itseäni enemmän ja enemmän. Onneksi kohta on kilpparikokeiden aika ja liikuntaa uskaltanen alkaa lisäämään askel askeleelta kroppaani kuunnellen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *