Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Issikan selästä kotimatkalle

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamupäivän aktiviteetti issikkavaellus

Viimeisenä yönä Seikkailuapinoiden majatalossa jäi unet aika vähiin, sillä aamulla lähdimme heti yhdeksän jälkeen ajelemaan issikkatallille. Sitä ennen nautimme aamiaista, ulkoilutimme koiria ja viimeistelimme pakkauksiamme.

Kymmenen pintavilla saavuimme etelä-kuusamolaiseen WANHA RAATESALMI –issikkatilalle. Vastassa meitä oli iloinen Mirva-Kristine Varpa Wanhan Raatesalmen tilan emäntä, joka kartoitti meidän ratsastuskokemuksiamme minkä perusteella meille valittiin hevoset. Pihapiirissä pyöri myös suloisia lampaita ympärillämme hakiessamme ratsastuskypäriä varastosta. Koska olimme ensikertaa asiakkaina tilalla ja monella pitkä aika edellisestä ratsastuskerrasta me näkövammaiset saimme ratsun rinnalle kävelemään tallin työntekijän.

Seikkailijaryhmä ratsailla kauniissa aurinkoisessa kesäsäässä. Matka käy metsäautotietä letkassa Mirvan taluttaessa etummaisena kulkevaa Heidin hevosta.
Seikkailijat ratsailla

On pakko myöntää, että aluksi olo tuntui aika huteralta hevosen selkään noustuani. Edelliskerrasta oli aivan liian pitkä aika, kolmisen vuotta.  Hiljalleen pystyin rentoutumaan ja pohdiskelinkin, että olisipa mukava herätellä vanha harrastus uudelleen.

Aluksi kuljimme leveää metsäautotietä pitkin hevosiimme tutustuen. Tieltä käännyimme metsäpolulle, joka oli paikkapaikoin hyvin kapeaa. Joitain kertoja
puiden oksat osuivat käsiimme. Tiheä mäntymetsä tuoksui vahvasti. Reitillä oli yksi vähän haasteellisempi ojan ylitys.

Ratsastin Valkyrjalla lempinimeltään Varjo <3. Minun kanssani kulki Mirva, ja aikamme juteltuamme tuli ilmi, että hän on työskennellyt Mintzun issikkatallilla ja vetänyt minullekin maastoretken ja jokusen kenttätunnin. Selvisi myös, että Valkyrja on siirtynyt Minzun luota Mirvalle Kuusamoon. Myös Héla,
jolla paljon ratsastin aikanaan oli siellä. Siinä jutustellessamme aloin todella kaivata ratsastuskertojamme. Vaikka juttua riitti hiljennyimme toviksi kuuntelemaan
luontoa ja hevosten askeleita

Ratsukot taivaltavat harvan mäntymetsän suojissa. Maa on tuuhean varvikon peittämää. Etummaisena Heidi sekä Valkyrjaa taluttava Mirva, muut letkassa perässä.
Metsän rauhassa

Ratsastuksen aikana kuljimme käyntiä ja tölttiä. Emme laukanneet. Retki oli rentouttava täyden viikon päätteeksi. Siitä tuli hyvälle mielelle. Ja olihan se yhteiskuva napsaistava ennen ratsailta laskeutumista.

Yhteiskuva ryhmästämme ratsailla vihreällä ruohikolla. Hevoset eivät aivan malttaneet asettua riviin kuvaa varten. Aurinko paistaa. Taivaalla muutama poutapilvi.
Ryhmäkuva ennen ratsailta laskeutumista

Lounaalle ja kotimatkalle

Meillä ei liiemmälti ollut ylimääräistä aikaa, joten lähdimme ajelemaan majatalolle heti issikkavaelluksen päätyttyä. Siellä meitä odottikin jo herkullinen lounas.

Meheviä suolakurkkuja, rapeita pekoniin käärittyjä parsoja, poronkäristystä puolukkahillolla ja uusia perunoita.
Herkullinen ateria kruunasi päivän

Vaatteiden vaihdon ja lounaan jälkeen oli aika pakata autot, halata Anneli ja Tuulikki. He valmistivat meille seikkailuviikkomme aikana herkullista ruokaa sekä huolehtivat koiristamme silloin kun koirat eivät voineet aktiviteetteihin osallistua. KIITOS <3 <3

Matkalla Rovaniemelle pysähdyimme puuseppä Kaisa Karvon liikkeeseen, jossa saimme tutustua hänen upeisiin puutöihinsä. Itse ostin puulastoja.

Kaisa Karvon myymälästä löytyy toinen toistaan hienompia käsitöitä joissa on käytetty pohjoisen luonnon materiaaleja: puuta, poron sarvea, luuta. Valikoimaa ihailemassa Sini, Taija, Outi ja Marianne.
Käsityöostoksilla

Rovaniemellä menimme syömään Frans and Cherie -nimiseen ravintolaan. Syödessämme kävimme viikon parhaita hetkiä läpi sekä joitain kehittämisehdotuksia. Kello tikitti hurjaa vauhtia, joten vähän tuli hoppu. Vielä Rovaniemen katutyöt sotkivat reittiä rautatieasemalle. Saimme todella jännittää ehtisimmekö junaan vai emme. Kaikkia sääntöjä uhmaten Heidi ajoi autonsa laiturille, josta puoliksi juostiin oikeiden vaunujen kohdalle. Osa jäi kantamaan tavaroitamme. Lopulta junassa oltiin hikisinä sydän hakaten. Kuului kun ovet sulkeutuivat, mutta juna lähti liikkeelle vasta tovin päästä ja me kaikki olimme sen kyydissä. Ei ollut aikaa haikeille hyvästeille. Takana oli ikimuistoinen viikko, jonka mutustamiseen meni tovi aikaa. Siinä makuuhytin sängyllä istuessa tuntui haikealta, tyhjältä, onnelliselta, väsyneeltä. Kävimme Sinin ja Mariannen kanssa ravintolavaunussa lasillisella. Siellä oli liian kuuma, joten kovin pitkään ei siellä viihdytty. Koirat pääsivät Oulussa jaloittelemaan minkä jälkeen olikin hyvä sulkea silmänsä. Onneksi paluumatkalla ei ollut wc-showta. Hipaisunappuloiden kanssa tultiin jotenkin toimeen ja johan ennen kuutta lauantaiaamuna jäin Tikkurilassa junasta pois.

Sini teki seikkailumme jälkeen ihanan videon, jossa mukana paljon kuvia, videopätkiä sekä sanallista kerrontaa viikostamme.

Kiitokset

Seikkailuapinoiden pääopas Heidille isot kiitokset seikkailuviikon järjestelyistä, rohkeudestasi vastaanottaa erityisryhmä hoteisiisi. Asenteella toteutit meidän monta unelmaa turvallisuudesta tinkimättä. Luonto todellakin kuuluu kaikille!

Marianne ja Outi kiitos, että innostuitte seikkailuviikosta ja lähditte mukaan. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä: nauroimme ja kiljahtelimme koskenlaskussa, patikoimme Pienen Karhunkierroksen, rapsuttelimme lampaita ja poroja, tutustuimme Riisitunturin luontoon ja paljon muuta unohtumatonta, joista syntyi paljon ihania keskusteluja ruokapöydän ääressä ja saunan lauteilla.

Sirpa, Sini ja Taija kiitos kun innostuitte mahdollisuudesta lähteä seikkailuviikkoomme peesareiksi ja avustajiksi. Haastavassa maastossa kuljettaessa apunne ja turvallisen kulkemisen varmistaminen on korvaamaton apu. Se miten iloisena olitte aina valmiina kuvailemaan asioita, peesaamaan, opastamaan tarvittaessa meitä tilanteessa kuin tilanteessa on upeaa. Uskon, että saitte myös paljon upeita kokemuksia viikon aikana ja toivottavasti myös välillä tovin omaakin aikaa.

Isot kiitokset ansaitsevat myös Heidin taustajoukot majatalolla: Olli, Tuulikki ja Anneli. Herkullinen ruoka ja puilla lämmitetty sauna <3

Myös Heidin yhteistyökumppanit ansaitsevat kiitoksen. Kiitos, että saimme tulla tutustumaan tiloihinne, kokemaan upeita seikkailuja luonnossa. Kanssanne oli hyvä ja turvallinen olla, rikkoa niitä rajojaan.

Ja kiitos sinulle, joka olet lukenut nämä kaikki KUUSI postausta 😀 Kerrothan kommentointiin mitä tämä juttusarja sinussa herätti.

Lopuksi kesäyön ääniä Kitkan rannalta, jonka ensinmmäinen osa on
Koskenlaskua ja poroja -tekstissä

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 2

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Rauhallinen aamu ja paikallisiin käsitöihin tutustumassa

Torstaiaamuna nukuimme hiukan pidempään, nautimme aamiaista kaikessa rauhassa ja pakkasimme rantakassit biitsiä varten. Tosin oli aavistus siitä ettei rantakamppeita tarvittaisi, sillä sen verran viileän oloinen sää.

Rauhallisen aamun toimet tehtyämme ajelimme Posion keskustaan tutustumaan Ingan tupa –käsityömyymälään. Siellä oli paikallisten käsityöläisten töitä valikoiman ollessa monipuolinen.  Kiertelimme myymälässä tunnustellen ja tutustuen tuotteisiin.

Heidi tunnustelee karhun muotoista puista pullotelinettä Ingan tuvan myymälässä.
Komea karhun muotoinen puinen pulloteline

Ostosten jälkeen istuimme Ingan tuvan terassilla jäätelöistä nauttien

Porukkamme aurinkoisella terassilla nauttimassa jäätelöä.
Ingan tuvan terassilla

Biitsillä kylmässä tuulessa

Lähdimme ajelemaan Livojärven kuuluisalle hiekkarannalle. Käännyimme kuitenkin väärästä tienhaarasta päätyen Paskaperäharjulle. Emme enään jatkaneet matkaamme, vaan päästimme koirat telmimään, uimaan, kirmaamaan. Ryhmämme näkevät tarkkailivat ympäristöä porojen varalta.

Istuskelimme vilttien päällä kasseistamme lisää lämmintä vaatetta hakien. Ei tarvinnut ajatellakaan uimista tai ranta-asuun pukeutumista. Nauroimme biitsipäiväämme ja tovin Paskaperäharjulla värjöteltyämme lähdimme takaisin majatalolle.

Seikkailijat värjöttelemässä hiekkarannalla vilttien päällä koirien nauttiessa vapaudesta ja vedestä.
Paskaperänharjulla Livojärvellä

Yllätysohjelma

Seikkailuapinoiden majatalolla söimme myöhäisen lounaan, jonka jälkeen oli hetki omaa aikaa. Kokoonnuimme ruokasaliin neljän pintavilla Koillis-Sanomien toimittajan Petri Markkasen haastatteluun sekä kuulemaan mikä on yllätysohjelmanumero, jonka Heidi oli meille järjestänyt. Kertoilimme toimittajalle upeasta viikostamme niin meidän näkövammaisten, peesareiden kuin yrittäjänkin näkökulmasta.

Toimittaja kirjoitti paperiversion lisäksi myös hiukan erilaisen artikkelin nettiversioon

Koko sivun artikkeli Koillis-Sanomissa jossa on neljä isoa kuvaa kalliolaskeutumisestamme.
Koillissanomat toimittaja Petri Markkanen ja kuvaaja Mikko Halvari

Minuutit kuluivat ja juttutuokiosta toimittajan kanssa oli aika siirtyä arvuuttelemaan mikä yllätys meitä odottikaan. Heitimme hurjia arvauksia ja Outi osui lähimmäksi – lähtisimme kokeilemaan Ruoppivaaraan kalliolaskeutumista. Kuulostihan se aika hurjalta, mutta Heidi haastoi toimittajan osallistumaan silmät peitettyinä ja toimittaja otti haasteen vastaan.

Jännitystä ilmassa

Ajoimme Ruoppivaaraan nousten koko ajan ylemmäksi. Jännitystä oli ilmassa. Perillä meitä oli vastassa Outdoor Passion Finlandin Jussi Tupasela ja Lotta Sandvik, erittäin ammattitaitoiset rauhalliset oppaamme. Katsottuamme koirille mukavat paikat lähistöltä, aloimme valmistautua kalliolaskeutumiseen. Jokaiselle puettiin kypärä, hanskat, kiipeilyvaljaat tykötarpeineen. Tunnelma oli mukavan jännittynyt.

Jussi Tupasela kiinnittää laskeutumiseen tarvittavia köysiä Heidin vyötäisillä olevaan kiipeilyvyöhön.
Varmistukset ennen laskeutumista

Jokaisen kanssa harjoiteltiin kalliokielekkeelle lähestymistä takaperin kävellen ennen kuin aloitettiin itse laskeutumiset.

Ensiksi vuorossa oli Koillis-Sanomien toimittaja Petri Markkanen. Seurasimme kauempana hänen valmistautumistaan ja laskeutumistaan.

Mikko Halvari kuvaa Petri Markkasta joka huivi silmillään odottaa jyrkänteen reunalla omaa laskeutumisvuoroaan. Petrin takana on Jussi Tupasela.
Petri valmiina laskeutumaan
Jussi Tupasela varmistaa vielä Petri Markkasen kiinnitysköydet ennen laskua. Miehet ovat aivan jyrkänteen reunalla. Taustalla puiden peittämä vaara sekä sen edessä oleva vesistö.
Viime hetken varmistukset ennen laskeutumista

Vapaapudotus mukaan laskien laskeutumista oli n. 20 metriä, jonka jälkeen oli kavuttava erittäin kivikkoista ja juurakkoista jyrkkää polkua ylös. Tämän myös Petri kulki silmät peitettynä Sinin opastamana.

Petrin jälkeen lähdimme kukin vuorollamme kohden hurjaa seikkailua muiden odottaessa ja jännittäessä sivummalla. Ryhmästämme uskaltautui kielekkeen yli kaksi sokeaa ja yksi näkevä. Minulla on vahvasti käsitys, että näkemättömyydellä tai näkemisellä ei ollut merkitystä uskaltautuiko laskeutumaan.

Seikkailijaryhmämme jyrkänteen laella kypärät päässä ja valjaat puettuna. Vasemmalta Outi, Taija, Marianne, Sini, Sirpa ja Heidi.
Jännittyneitä ilmeitä ennen laskeutumista
Sini valjaiden varassa pystysuoralla, rosoisella seinämällä. Lotta Sandvik varmistaa alempana köydestä roikkuen.
Sini laskeutumassa
Sinin leveä voittaja-hymy! Laskeutuminen tehty.
Alhaalla!
Marianne laskeutumisvuorossa jyrkällä seinämällä. Lotta varmistaa Mariannen laskeutumista köydessä vastapainona roikkuen. Sini seisoo alhaalla vieressä.
Melkein alhaalla jo.

Rohkeutta on monenlaista

Oli minun vuoroni siirtyä laskeutumispaikalle Jussin turvallisessa ohjauksessa. Lähestyimme hitaasti kalliokielekettä takaperin. Tunsin sisälläni meneväni pois mukavuusalueeltani siinä määrin, että jännityksen lisäksi syke kiihtyi ja tuli fyysisesti huono olo. Pysähdyimme ja hetken päästä yritin jatkaa matkaa, mutta en pystynyt siihen. En ottanut viimeisiä askeleita enkä pudottautunut kielekkeeltä. Minusta ei vaan siihen ollut. Arvostan todella Jussin ja Lotan tilannetajua. Minua ei yritetty saada menemään puoliväkisin vaan kunnioitettiin sitä miltä minusta tuntui. Siirryimme kauemmaksi kielekkeeltä halasimme ja tulimme rauhallisesti pois lähtöalueelta. Jussi sanoi minulle ”on suurta rohkeutta kieltäytyä menemästä ryhmän edessä”. Näin se varmasti on. Toisaalta en tiedä vaatiko se edes rohkeutta olla menemättä niin pahalta hetkellisesti fyysisesti tuntui. Pelkäsin etukäteen myös ylös kapuamista, sillä huonot seinäkiipeilykokemukseni nousivat voimakkaasti mieleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onko minua kaduttanut jänistämiseni ja todettava on ettei ole katumus iskenyt. Toki olisin toivonut uskaltavani, mutta kaikki kokemukset eivät vaan ole kaikkia varten. Tunteen vapaapudotuksesta olisin halunnut tuntea, mutta ensiksi olisi pitänyt kyetä menemään kielekkeen yli ja sen jälkeen kavuta pelkäämääni jyrkkää polkua.  Olen kuitenkin todella iloinen, että Heidi järjesti tämän yllätysnumeron ja osa meistä sai varmasti unohtumattoman kokemuksen.

”Helvetti, mä en näe mitään!”

Lopuksi oppaaltamme Heidiltä kysyttiin haluaisiko hän laskeutua ja vastaus oli ”kyllä, mutta silmät peitettyinä”. Hän oli tehnyt laskeutumisen aiemmin, joten tiesi vähän mistä on kysymys. Seurasimme Heidin valmistautumista ja lähtöä sivummalta. Kielekkeellä kuului ”Helvetti, mä en näe mitään!” Niin vain kuitenkin hän lähti laskeutumaan Lotta vierellään. Lotta laskeutui kaikkien laskeutuneiden kanssa. Heidin päästyä alas Sini opasti hänet jyrkkää polkua ylös edelleen silmät peitettynä.

Olen todella vaikuttunut Heidin ja Petrin rohkeudesta laskeutua alas ja kavuta ylös silmät peitettyinä. Iloitsen myös muiden suorituksista, jotka voittivat pelon ja jännityksen.

Viimeinen ilta majatalolla

Majatalolle palattuamme menimme heti saunomaan iloisen puheen sorinan pulputessa. Kymmenen jälkeen kokoonnuimme kodalle illalliselle. Anneli ja Tuulikki olivat loihtineet herkullisen aterian jälkiruokalettuineen. Syötyämme muistelimme kulunutta viikkoa. Tarkoitus oli tehdä äänitallenne muisteluksistamme, mutta puheemme meni liian viralliseksi rentouden kadotessa, joten tallennetta ei koskaan editoitu eikä säilytetty.

Juttua olisi riittänyt pidempäänkin, mutta osalla oli vielä pakkaamista yms. pientä tohinaa. Veimme yhden jälkeen Sirpan kanssa Seikkailuapinoiden pihapiiriin parapoloidi-mikrofonini ja digisanelimen ikuistamaan öistä tunnelmaa. Tallenteen kuunteluun kannattaa käyttää aikaa, sillä niin kiehtovia ääniä sieltä kuuluu.

Lintujen yökonsertti

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamun kauhun hetket

Seuraavana aamuna noustuani tajusin kauhukseni palelevani, aivan kuin kuume olisi nousemassa. ”En kai vaan vilustunut märissä saappaissani edellispäivänä?”, pohdiskelin aamutoimia tehdessäni. Toivoteltuani huomenet muille kyselin palelsiko heitä, ja ei.  ”Nytkö minun haaveeni Pienestä karhunkierroksesta murenisi ja joudun jäämään majatalolle!?” Pyysin kuumemittarin ja ei kuumetta ollut, joten teimme päätöksen, että lähden matkaan. Ja nyt jälkikäteen voin vaan kuvitella sitä harmituksen määrää, jos olisin viettänyt päivän majatalolla. Onneksi palelu asettui ja sain kokea ikimuistoisen päivän. Olihan Pieni Karhunkierros minun haaveeni, jonka ympärille viikon ohjelmaa rakennettiin.

Alun hitaat sadat metrit

Aamiaisen jälkeen pakattuamme eväät lähdimme ajelemaan Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikalle. Ennen reitille lähtöä vielä yhteiskuvaan ja sen jälkeen matkaan.

Ryhmämme Pienen Karhunkierroksen sisäänkäynnin luona valmiina lähtöön.
Ryhmäpotretti ennen vaellukselle lähtöä

Ensimmäiset sadat metrit tuntuivat olevan yhtä helvettiä. Heti otettiin kyllä luulot pois! Tässä kohden pyydän muistamaan että maastossa liikuttaessa sokeana on omat haasteensa. Hermosto on todella lujilla koko ajan hakiessa tasapainoa ja kohtaa mihin voi turvallisesti astua. Kuljimme hitaasti totutellen hankalaan maastoon ja hakien hyvää tapaa edetä.

Oppaamme Heidi etukäteen jännitti miten koirat reagoivat riippusiltoihin. Puolisen tuntia taiteiltuamme reitin alkua saavuimme Niskakosken ylittävälle riippusillalle. Molemmilta koirilta ylitys sujui hienosti. Todettava on myös, että itselle nuo riippusiltaylitykset olivat niitä reitin helpoimpia osuuksia.

Heidi ja Otto ylittämässä riippusiltaa Niskakosken yllä. Kosken rannat ovat kivikkoiset, jyrkkäreunaiset ja sankan metsän ympäröimät.
Riippusilta yli Niskakosken

Matka jatkui kohden Myllykoskea.
Ennen Myllykoskelle saapumista pysähdyimme pitkoksilla kuuntelemaan ja tallentamaan kuukkeliemon ja poikasten ääntelyä.

Myllykoskella pysähdyimme hetkeksi näköalatasanteelle, jonka jälkeen  emme kuitenkaan ylittäneet riippusiltaa vaan jatkoimme kohden Siilastupaa.

Heidi ja Otto Myllykosken katselutasanteella pienen putouksen kohdalla. Koski kuohuu vuolaana. Sen takana nousee kallioinen metsän peittämä rinne.
Myllykosken katselutasanteella

Myllykoskelta Siilastuvalle

Metsäisen osuuden jälkeen nousimme jyrkähköt portaat ylös ja laskeuduimme sen jälkeen alas.

Jyrkkä nousu puisia rappusia ylöspäin. Edellä tulee Otto Heidi perässään.  Sirpa peesaa Heidin takana. Portaiden alapäässä tulevat  Taija ja Outi. Portaiden vieressä näkyy kaukana alhaalla olevaa vesistöä jyrkän rinteen alla. Onneksi välissä on tukeva kaide.
Portaita, portaita….
Ja sitten laskeudutaan portaat. Alkupäässä portaat ovat jyrkät ja alempana huonokuntoiset laudat markkeeraavat portaiden paikkoja. Portaiden yläpäässä laskeutumassa Heidi, Sirpa ja Tuulikki. Portaiden vierellä kasvaa korkeita lehti- ja havupuita.
Ja lisää portaita…

Eihän nämä portaat toki Kallioportin nousuun verrattuna pahat olleet!

Matka jatkui Kitkajokea seuraillen ja ohitimme pitkän Aallokkokosken. Metsäisen osuuden jälkeen tuli jyrkkä alamäki, jossa oli osittain luonnon ja osittain ihmisen tekemät pitkät portaat alas kohti Kitkan kuohuja.

Laskeutumisessa oli haastetta juurien ja kivien muodossa portaista huolimatta.

Teräväsärmäisten kivien ja juurien peittämä rinne ja sen takana portaat joita pitkin ovat laskeutumassa Sirpa, Heidi, Tuulikki ja Otto. Ympärillä korkeita ja suoria puita.
Ja vaihteeksi portaita

Alas päästyämme menimme Heidin ja Sirpan kanssa kuuntelemaan Jyrävänputouksen ääntä. Jouduimme tekemään pienen piston vasemmalle ja kulkemaan helvetillisen kivikon läpi. Heidi kysyi haluanko mennä kivikkoon vai jatkaa suoraan Siilastuvalle tauolle. Vastasin ” helvetti kun tänne on tultu niin mennään nyt.” Heidiä ja Sirpaa hymyilytti ja niin me rymyttiin putouksen ääntä kuuntelemaan. Tunsimme putouksesta tulevan sumusateen. Siinä kaatuneen puun päällä oli hieno hetki kuunnella ja tuntea Jyrävänkoski, kiitos Heidi ja Sirpa kun rymysitte kanssani sinne.

Rannan puiden takaa paljastuu ylempänä jokivarressa oleva, komeasti kuohuva Jyrävän putous. Rantatöyräs on paksujen juurten peittämä ja etualalla on kaatunut puun runko.
Jyrävän putous

Upean hetken jälkeen palasimme reitillemme kohden Siilastuvan taukopaikkaa. Kuljimme aivan Jyrävänkosken viertä. Kosken kohina kuului kaukaa alhalta eikä isoihin harha-askeleisiin ollut varaa. Otto opasti kuitenkin hienosti ja määrätietoisesti. Eihän sekään tietenkään halunnut pudota alas koskeen.

Heidi, Otto ja Sirpa kulkevat kapeaa polkua joka kulkee aivan Jyrävänkosken viertä. Polku ei ole paljoa korkeammalla kuin koski joka   uoman keskikohdalla virtaa vuolaana kuohuen. Joen reunoilla kohoaa korkea kallio jonka rinteillä kasvaa tiheää sekametsää.
Jyrävänkosken viertä kohti Siilastupaa

Siilastuvalle mentäessä ensiksi oli nuotiopaikka pöytineen. Wc oli ylhällä hankalan kivikon päässä, joten sinne menimme vasta tauon lopuksi. Tauolla söimme eväitä, paistoimme makkaraa ja jotkut kanssavaeltajat tarjoilivat meille nuotiolla paistettuja vaahtokarkkeja <3. Ylipäätään tuon päivän aikana minua ja meitä tervehdittiin useasti hymyillen. Se oli välillä jopa hämmennystä herättävää positiivisessa mielessä. Kotiympyröissä meitä äärimmäisen harvoin tervehditään.

Iltapäivän kilometrit

Kuljimme kohti Harrisuvannon riippusiltaa ja taukopaikkaa. Sää lämpeni ja oli pysähdyttävä kaatuneen puunrungon päällä istuen poistamaan välihousut. Siinä meitä kolme naista operoi housujensa kanssa rivissä. Oli paljon mukavampaa jatkaa matkaa kun ei ollut niin hikinen olo. Ohitimme Kalliosaaresta kertovan kyltin.

Kalliosaaresta kertovassa mustassa opastetaulussa on reikä josta näkyy alla virtaava Jyrävänjoki. Taulussa kerrotaan näin: Kalliosaari on sitkeä kuin kuivaliha. Kymmenien tuhansien vuosien ajan se on sinnitellyt sateen ja joen yrittäessä sitä romauttaa. Kalliosaari on ympäristöään kovempaa ainesta, ja niinpä se seisoo keskellä jokea pehmeämmän aineen valuttua aikaa sitten Paanajärven pohjalle. Tiesitkö että Venäjän Paanajärvelle on tästä enää reilut 20km?
Kalliosaaren opastetaulu

Pienellä Karhunkierroksella oli lähes koko ajan polulla kiviä tai juuria. Kävellessämme Sirpa totesi minulle jossain vaiheessa ”Nyt on ”silkkitietä” niin kauas kuin näkee”. Ja sitä jatkui ehkä kuusi metriä ja mutkan takana meitä odotti jälleen kivet ja juuret. Päivän aikana selvästi vauhti kasvoi ja kivistä ja juurista selviydyimme helpommin matkan edetessä.

Kohdissa missä koskien tai joen kuohut kuuluivat alhalta, se tuntui äärimmäisen hienolta.

Heidi, Otto ja Sirpa kosken viereisellä korkealla harjanteella matkalla kohti Harrisuvantoa.
Taivalta taittamassa kosken kuohuja kuunnellen

Hiljalleen erkaannuimme Kitkajoesta ja koskista lähestyessämme Harrisuvannon riippusiltaa.

Ennen sillan ylitystä opas Heidi ja Outi vaihtoivat kenkiä, sillä Outilla oli ongelmia kenkiensä kanssa. Jälleen riippusillan ylitys meni hienosti.

Aurinkoisessa säässä kylpevän, tyynen Harrisuvannon ylitse kulkee riippusilta kohden vastapäistä puiden peittämää saareketta.
Harrisuvannon riippusilta

Harrisuvannon sillan tuntumassa on infotaulu jossa kerrotaan näin: Harrisuvanto. Harri eli harjus antaa nimensä tälle kutupaikalleen. Erityisesti ennen kevätkutuaan harri popsii myöhemmin kesällä retkeilijän riesana pyöriviä mäkäriä. Uskoisitko että yhden harjuksen mahalaukusta löytyi yli 5000 mäkärää?
Pysähdyimme Harrisuvannon taukopaikalle nauttimaan eväitä ja hengähtämään. Samalla Sirpa laittoi Outille nilkkoihin tukisiteet, jotta saivat vaihdetuksi kengät oikeille omistajilleen.

Sirpa laittaa Outille tukisidettä jalkaan.
Ensiaputaitojakin tarvittiin, onneksi vain tukisiteen muodossa

Ei se niin paha ollutkaan

Harrisuvannon taukopaikan jälkeen aloimme lähestyä Kallioportin nousua, joka jännitti opastamme Heidiä eikä aivan suotta, sillä niin jyrkkä nousu oli. Opaskoiramme suoriutuivat kuitenkin jyrkistä portaista hienosti. En tiedä monta porrasaskelmaa nousussa on, mutta riittävästi niitä joka tapauksessa asteltiin. Aluksi ei ollut kaidetta ja portaat olivat maahan iskettyjä puolipöllejä. Tovi edettyämme vastaan tuli kuitenkin kunnon puuportaikko kaiteineen. Ei siis muuta kuin määrätietoisesti askel askeleelta ylöspäin. Oli kerran pysähdyttävä hengittelemään ja tauolle saatiin hiukan pituutta kun tallensin jostain alempaa kuuluvaa linnun ääntä. Valitettavasti lajia ei ole kukaan varmasti osannut lajimäärittää äänen perusteella, mutta hetki oli hieno viimeisissä portaissa seisoa ja kuunnella sitä.

Päästyämme Kallioportin huipulle oli aika tuuletusten ja yhteiskuvan

Seikkailuporukka tuulettaa Kallioportin katselutasanteella.
Kallioportin katselutasanteella!

Liikutusta ja huikeita maisemia

Tuuletusten jälkeen jatkoimme kulkua eteenpäin. Kuljimme mäntykangasta pitkin ja ohitimme huikean rotkon. Päivän aikana pilvinen sää oli vaihtunut aurinkoiseksi.

Otto, Heidi ja Sirpa kulkevat pienten kalliokumpareiden ja mäntyjen välissä kiemurtelevaa polkua.
Aurinkoisessa säässä eteenpäin
Huikaiseva näkymä pystysuoralta korkealta jyrkänteeltä alas laaksoon jossa suomaaston ympärillä kasvaa sankkaa metsää.
Päätä huimaava näkymä matkan varrelta
Taija, Outi ja Tuulikki vaikeakulkuisella juurien peittämällä polulla. Edessä kauniita syvänsinisiä suolampia.
Juuret tuovat lisähaastetta poluilla

Opas Heidi kertoi jälkeenpäin jännittäneensä Pienen Karhunkierroksen onnistumista kaikkein eniten. Hän oli tehnyt varasuunnitelmat moneen eri tilanteeseen ja varasuunnitelmille vielä varasuunnitelmat. Liikutus, helpotus ja rentoutuminen oli hyvä tehdä vähän ennen Pyöreälampea hetken hiljaisuudessa. Vaikeimmat kohdat reitistä oli ohi eikä varasuunnitelmarepertuaaria tarvittu.

Vaelluskenkien peittämät jalat laiturilla lammen yllä. Valkoiset pilvet ja sininen taivas heijastuvat lammen pintaan.
Sielu ja ruumis lepäävät

Pienen oman hetken jälkeen Heidi kuuli radiopuhelimesta jonkun meistä kutsuvan häntä ja niin matka hänelläkin jatkui.

Pyöreälammen taukopaikalla pidimme pienen tauon.

Kuusikulmainen, pyöröhirsistä tehty nuotiopaikka kuivalla mäntykankaalla tyynen lammen rannalla.
Pyöreälammen taukopaikka

Loppurutistus

Ennen Myllykoskea ylitimme ns. tavallisen sillan. Pian pääsimmekin Myllykosken riippusillalle jossa kuulimme ja näimme upean kosken pauhun ja riippusillan ylitys sujui tutusti mallikkaasti.

Myllykosken riippusillan jälkeen kärkiparimme vaihtui Outin ja Taijan siirtyessä etummaisiksi. Heille tapahtui kuitenkin pieni eksyminen ja ilmoittivat siitä heti radiopuhelimella. Heidin paikallistettua eksyneet hän kipaisi hakemaan heidät meidän muiden odotellessa, että ryhmä saadaan kokoon. Pian Heidi saapuikin Outin ja Taijan kanssa ja matka eteni Basecambin luo, jossa me koiralliset jäimme odottelemaan Tuulikin kanssa Heidin ja Sirpan hakevan autot. Viimeiset sadat metrit kuljettiin samaa reittiä kuin lähtiessä. Taija ja Outi kävelivät loppumatkan kun taas Sini nautti loppumatkan juosten, Sirpa nautiskeli rauhallisempaan tahtiin. Peesareillakin oli kova päivä takanaan, joten hetki omaa aikaa oli täysin paikallaan. Mariannen ja Tuulikin kanssa istuskelimme koirat jaloissamme odotellen muita.

Tunteikas illallinen ja uuden projektin synty

Seikkailuapinoiden majatalolle saavuttuamme painuin heti suihkuun, sillä hiukan nihkeissä vaatteissa tuli vilu. Kuuma suihku tekikin oikein hyvää ja oli mukava istua illallispöytään lämpimästi puettuna. Illallisella oli yksi ja toinen liikuttunut huikeasta päivästämme ja onnistumisestamme. Puhua pulputimme iloisesti ja Heidi sanoi vievänsä meidät vaikka kuuhun! Sitä odotellessa siis. 
Pöydässä istuessamme tuli puheeksi hetki jolloin meille näytettiin kartasta minkälainen reitti Iso Karhunkierros on ja millainen osa siitä on Pientä Karhunkierrosta. Outi täräytti ”Kun se Pieni Karhunkierros oli niin pieni voitaisiinko mennä joskus se Iso Karhunkierros?” Heidi ei epäröinyt hetkeäkään sanoessaan ”Mennään, mutta sopiiko, että vasta vuoden päästä”. Ja näin oli kylvetty siemen Isosta Karhunkierroksesta, jota aloimmekin juhannuksen tietämissä suunnitella tosissamme ja projekti Iso Karhunkierros 2020 sai alkunsa.

Aterian jälkeen osa lähti vielä saunomaan ja jotkut saunojista kävelivät Kitkan rantaan uimaan saunatuokion alkajaisiksi. Me Sirpan kanssa nautimme valkoviinilasilliset ja lähdimme viemään koiria iltahädilleen samalla vieden tallentimen ja mikrofonin Kotivaaran alle yöksi tallentamaan.
Tallenteelta kuulet mm. vihervarpusen ja pajulinnun.

Lintujen ääniä kesäyössä

Oli jo liki puoliyö, joten oli aika kömpiä petiin väsyneenä, mutta onnellisena.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Koskenlaskua ja poroja

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Alun perin tiistaille oli suunniteltu melontaretki Kitka-järvellä, mutta kovan tuulen ennuste muutti suunnitelman paljon jännemmäksi, nimittäin pääsimme kokemaan koskenlaskua Kitkajoella. Aamuun herätessämme ja koiriamme jalotellessa satoi räntää. Lähtiessämme ajamaan kohden Basecamp Oulankaa lämpöasteita oli hurjat kolme.

Basecampissa meitä vastassa oli kipparimme Martti Latva-Kurikka. Menimme ensiksi lisäämään yllemme lämmintä vaatetta ja sadeasut. Pynttäytyneinä siirryimme autokyydillä Käylään Kitkajoen rantaan, josta lähtö tapahtui. Ennen kuin asettauduimme koskenlaskulauttaan Martti kävi toimintatapoja ja turvallisuusasioita läpi.

Seikkailuryhmämme Kitkajoen rannassa pelastusliivit, kypärät ja sadevaatteet yllä kuuntelemassa melonnan ohjeistusta kippariltamme Martti Latva-Kurikalta ennen lauttaan nousua.
Ohjeistusta ennen lauttaan nousua

Menimme yksitellen lauttaan. Istuimme vinottain ponttoonin ja lautan reunan päällä. Toinen jalka työnnettiin edessä olevan ponttoonin alle ja toinen itsensä alla olevan ponttoonin alle. Aluksi joutui vähän hakemaan miten saappaansa saa tömäytettyä paikoilleen siten, että ei heti jalat irtoa. Asento tuntui aluksi vähän epämukavalta, mutta hiljalleen siihen tottui.

Lautassa käytiin läpi vielä melontaote, komennot mitä Martti käytti ohjatessaan miten kulloinkin tulee toimia. Sovimme, että 05 ja I-luokan koskissa myös me sokot melomme, mutta II-luokan koskissa nautimme vauhdin hurmasta kyytiläisinä. Kosket luokitellaan vaarallisuuden mukaan. Kolmos- ja nelosluokan koskia vielä lasketaan kaupallisessa retkeilytarjonnassa. Meidän 14 kilometrin reitillä oli seitsemän 0.5-2 –luokan koskea. Vielä juuri ennen lähtöä Martti muistutti meitä ”Muistakaa aina hymyillä”, silloinkin jos tulee mulahdus. Tiedättekös miksi? No hymyillessä ei ehdi tulla paniikki…

Jännitystä ilmassa. Ryhmämme suuressa koskenlaskulautassa jossa on perämoottori hiljaisempia osuuksia varten. Kaikilla on melat käsissään ja hieman jännittynyt ilme kasvoillaan ensimmäisiä koskia odotellessa.
Kohti seikkailua

Rannasta lähtiessämme saimme niskaamme pienen raekuuron. Sen minkä kesä kastelee, se myös sen kuivaa. Ja niinhän siinä kävi, että saimme retken aikana myös auringon paistetta. Raekuuro lähinnä nauratti meitä. Martti antoi melontatahdin ja pääsimme matkaan. Ensinmmäiset kosket olivat i-luokan koskia joissa meloimme kaikki. Kuulimmekin Martin suusta useaan ”Kaikki meloo”. Tutuiksi tuli myös ”vasen jarru” ”oikea jarru”

Basecamp Oulangan matkassa koskenlaskussa

Laskiessamme koskea tunsi alla veden voiman, mutta välillä myös kivet joidenka yli koskenlaskulautta mennä sujahti. Parin pienemmän kosken jälkeen alkoi jo kaivata isompaa ja hurjempaa laskua. Pääsimmekin nauramaan, kiljahtelemaan, hymyilemään Peurakoskessa ja Saarikoskessa. Voi sitä riemua ja onnellista oloa. Olen aina luullut, että sokeana koskenlasku olisi mahdottomuus enkä sitä osannut edes ehdottaa seikkailuviikon ohjelmaa suunniteltaessa. Onneksi tuli kova tuuli ja melonta järvellä vaihtui tähän huikeaan kokemukseen.

Koskien väliset osuudet melottiin hiljalleen luonnon hiljaisuutta kuunnellen ja onnellisesta olosta nauttien. Reitillä olleet isot järvialueet kuljettiin mukavan hiljaisella moottorilla. Välillä nähtiin joitakin lintuja, jotka jäivät valitettavasti lajimäärittämättä. Ennen lopussa ollutta isoa järvialuetta tyhjentelin toista kumisaapasta, jossa oli pärskeistä litratolkulla vettä. Märkä saapas takaisin jalkaan ja toppatakki ylle. Lopussa olikin ihana rentoilla koskia muistellen.

Sini levähtää koskenlaskulautassa melan varsien keskellä Kitkajoen kuohuessa lautan ympärillä.
Sinin lepotauko

Voi miksi kaikki hauska loppuu aikanaan? Niin tämäkin retki. Saavuimme Basecampin hiekkarannalle, jossa nousimme lautasta pois. Ennen kuoriutumista sadevaatteista ja fleeseasuista menimme iloiseen yhteiskuvaan. Olimmehan saaneet upean kokemuksen yhdessä. KIITOS Martti <3

Me tehtiin se! Riemukkaita tuuletuksia koskenlaskureissun jälkeen. Märkinä mutta onnellisina vasemmalta lähtien: kippari-Martti Basecamp Oulangasta, Heidi, Sirpa, Outi, Taija, Marianne ja Sini. Koirat eivät tälle reissulle päässeet.
Me tehtiin se!

Lämminhenkinen vierailu Kujalan porotilalla

Ennen vierailuamme Kujalan porotilalle pysähdyimme viettämään evästaukoa. Itsekullakin oli mukanaan aamulla tekemiään eväitä: leipää, keitettyä kananmunaa, hedelmiä, kahvia ja teetä. Koleassa säässä lämmin tee maistuikin hyvältä.

Kujalan porotilalla on pitkät perinteet, sillä toiminta on aloitettu jo 1860. Parhaillaan on menossa viides sukupolvi porojen hoitajina. Elämysmatkailu on tullut toimintaan mukaan 2017.

Perille päästyämme meitä oli vastassa porotilan isäntä Juha Kujala. Saimme ystävällisen ja lämminhenkisen vastaanoton. Kävelimme ensiksi heidän tunnelmalliselle kodalleen, jossa Juha kertoi meille poroista ja poron vuodesta. Hänen innostunutta tarinointiaan oli mukava kuunnella ja oppia uutta.

Kujalan porotilan isäntä Juha Kujala kertoo ryhmällemme poroista ja poron vuodesta istuessamme kodan lämmössä porontaljoilla.
Tietoisku porojen ja porotilan vuodesta

Mukavan kotahetken jälkeen kävelimme tilan laitumelle, jossa poroja pääsi rapsuttelemaan ja syöttämään. Sinne kävellessämme kuulimme kauempaa poroemon kutsuvan vasojaan. Juha toi kuivattua jäkälää, jota saimme poroille antaa kädestä. Tosin tuore ruoho vei tällä kertaa voiton. Juha otti Kaneli-nimisen vasan syliinsä, jotta saimme tunnustella sitä paremmin ja tarjoilla jäkälää.

Porotilan isäntä Juha Kujala nappasi syliinsä hurmaavan Kaneli-vasan jolle Marianne syöttää poron herkkua: jäkälää. Heidi ja Sirpa seuraavat vieressä.
Kaneli-vasan herkkuhetki
Pikkuinen suurisilmäinen Kaneli poronvasa hamuaa maasta sen suurta herkkua: poronjäkälää jota on ripoteltu vehreälle nurmikolle.
Kaneli-vasa

Lisäksi tapasimme alle kuukauden ikäisen vasan, jolla ei ollut vielä nimeä. Olisipa hauska tietää mikä sen nimeksi on tullut.  Voi miten kevyeltä sen askeleet kuulostivat ruohikolla.

Saimme isommalta porolta varovasti tunnustella kohtaa mihin porolla sarvet kasvavat. Sarven alut tuntuivat pehmeiltä ja poro selvästi arasteli kosketusta. Hauska oli myös kuunnella poron sorkista kuuluvaa luista naksetta. Poron sorkkaa sanotaan myös koparaksi.

Neljä aikuista poroa ja kaksi vasaa syömässä ruohoa vehreällä niityllä. Etummaisella porolla on hurjan komeat sarvet.
Porot ruokatauolla

paliskunta.fi sivulla kerrotaan: ”Poron liikkuessa koparoiden nivelistä kuuluu pakkasella selkeä naksuva ääni. Ääni syntyy koparan luista. Koparoiden nakse kertoo lähellä oleville eläimille naapurien liikkumisesta ja varoittaa, mikäli lähellä olevat porot liikkuvat nopeasti ja levottomasti. Porolla on myös lukuisia muita yhteydenpitoon liittyviä merkkejä. Poron takajaloissa on sorkanvälirauhanen, josta maahan jää hajuaineita. Voimakas haju toimii myös vaaratilanteista tiedottamisessa. Poron paetessaan pystyyn nostama valkea häntä toimii myös sosiaalisena signaalina tokan pitämiseksi koossa. Muut porot seuraavat edellä tolvaavan poron häntää.”

Vierailun lopuksi kävimme Käsityöpajassa, jossa oli paljon ihania tuotteita liittyen poroihin. Itse ostin poron sarvista tehdyn naulakon ja Otolle kapeita poron luita herkkuhetkiin. Myymälässä oli paljon Juhan vaimon tekemiä käsitöitä, mutta myös muilta lähiseudun käsityön tekijöiltä.

Saunassa yrttijalkakylpyjä

Palattuamme Seikkailuapinoiden majataloon pääsimme heti syömään. Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet meille herkullisen aterian. Aterian jälkeen lähdimme kävelemään pihapiiriin yrttejä jalkakylpyyn keräten. Samalla saimme tunnustella erilaisia kasveja. Itse suuntasin koirien ja Sirpan kanssa Kitkan rantaan. Veimme sinne digisanelimeni ja parapoloidimikrofonini. Tallennus oli päällä lähes yksitoista tuntia ja sain huikeita ääniä: kuikan huutoa, kalalokin kiljuntaa, kaakkurin ja härkälinnun mylvintää, tavien keskustelua, valkoviklon piippauksia jne. Aiempina öinä oli sateista ja tuulista, joten tallennukset jäivät tekemättä. Onneksi tuuli tyyntyi ja luvassa oli poutaa. Näiden tallenteiden kuunteluun kannattaa keskittyä ja käyttää aikaa, niin huikean upea kooste siitä tuli! Tallenteen alkuosa on tässä alla. Toinen osa tallennetta löytyy Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan -blogitekstin alusta.

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 1

Saunassa hemmottelimme jalkojamme jalkakylvyssä mihin oli laitettu juuri kerättyyjä villiyrttejä.

Luonnonyrttien peittämät jalat rentouttavassa jalkakylvyssä.
Hemmottelua keholle ja mielelle

Jalkakylvyn jälkeen teimme vielä jaloille kuuma-kylmä -hoitoa kuumaa ja kylmää vettä vaihdellen.

Saunassa kävi iloinen puheen sorina ja rentoutumishetken jälkeen olikin ihana valmistautua yöpuulle.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Luontoon tutustumassa tunturissa

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Jokaisena aamuna meille oli katettu runsas aamiaispuffet. Aamupalalla varmasti jokainen löysi itselleen sopivaa syötävää. Viikon aikana erityisruokavaliot oli huomioitu loistavasti.

Majatalon herkullisella aamiaisella oli tarjolla tuoreita kasviksia, levitteitä, leikkeleitä, leipiä ja pöydän mitalta kaikkea maistuvaa.
Seikkailuapinoiden majatalon runsas aamiaispöytä

Aamiaisen yhteydessä pakkasimme päivärinkkoihin retkieväät ja kokkaamiseen tarvittavaa välineistöä lautasineen ja ruokailuvälineineen. Valitsimme mukaan ateriaan laitettavaa. Sirpan kanssa otimme broileria ja riisiä.

Ajelimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon tarkoituksenamme kävellä Riisinrääpäsy-reitti, jonka kuljimme myös helmikuussa käydessämme Heidin luona vierailulla Sirpan kanssa. Siitä voitte lukea täällä.

”Riisin rääpäsy on maisemareitti Riisitunturille. Reitin varren nähtävyyksiä ovat mm. maisemat yli Kitkajärvien, Ikkunalampi, rinnesuot ja Riisitunturin huippu.”, kerrotaan Luontoon.fi-sivustolla. Reitti sopii lapsiperheille ja retkeilyä aloittaville.

Sisäänkäynti Riisitunturin kansallispuistoon kulkee vanhan hirsistä tehdyn aitan läpi. Aitan päätyseiniin on tehty ovet ja aitan sisällä on infotauluja kansallispuistosta.
Portti Riisitunturin kansallispuistoon

Luontoa aistimassa tunturissa

Meille reitti oli ennen kaikkea tutkimusmatka luontoon. Kuljimme rauhalliseen tahtiin tutustuen kasvillisuuteen. Ryhmäläistemme ja oppaamme Heidin lisäksi retkellä olivat mukana Anneli ja Tiia. Sää oli vaihteleva eikä oikein tiennyt oliko takki tarpeen vai ei. Alussa saatiin myös pienen pieni vesikuuro. Tuuli tuiversi noustessamme tunturiin. Tuulesta huolimatta pystyi aistimaan miten puusto oli matalaa ja maisema aukeaa.

Naava ja luppo näyttävät hyvin samalta ja niissä on monia alalajeja. Naavoja kasvaa Suomessa noin kymmenisen erilaista, luppoja vähän enemmän. Naavat ja lupot kasvavat vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Eli kun niitä on paljon kertovat ne ilman puhtaudesta. Näitä kasveja ei ole helppo erottaa toisistaan, ja monesti ne sekoittuvat ammattilaisillakin. Ero on monesti ihan dna-tasolla. Naavan ja lupon ero paljastuu helpoiten venyttämällä. Naavassa on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha kun sitä venyttää. Lupolla tuota jännettä ei ole. Naavat ja lupot erottaa toisistaan myös väristä. Naavat ovat usein kellanvihreitä, koska niissä on usniinihappoa, joka värjää ne kellertäviksi. Lupossa ei tuota happoa ole. Molemmat ovat jäkäliä, eli levän ja sienen yhteenliittymiä. Ne eivät vahingoita puita, joissa ne kasvavat. Ne eivät ime puun ravinteita vaan saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet ilmasta ja sadevedestä. Naavat ja lupot kasvavat koko maassa, mutta ovat harvinaisia alueilla, joilla on ilmansaasteita.

Heidi tunnustelemassa vanhan jäkälöityneen puun oksilta naavaa -vaiko luppoa? Senhän tietää varmasti vasta kokeilemalla.
Heidi tunnustelee luppoa. Vaiko naavaa?

Tapionpöytä, eli metsäkuusi ilman latvaa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se kasvaa vaakatasoon ja ei juurikaan ylöspäin. Näin oksista muodostuu litteähkö, laajeneva levy, jota on nimitetty ehkä muotonsa vuoksi pöydäksi. Herkän luonnon vuoksi ei ole luvallista poiketa reiteiltä, mutta oppaamme Heidi teki poikkeuksen, jotta saisimme käsityksen tapionpöydästä. Menimme hyvin varovaisesti tutkimaan kuusta ja sen alle.

Tiivistä tunnelmaa tapionpöydäksi kutsutun vanhan metsäkuusen oksiston suojissa. Puun vaakatasossa kasvavat oksat muodostavat ikäänkuin majan. Puuta tutkimassa Sini, Heidi ja Marianne.
Tapionpöytäpuun suojissa
Sini ja Marianne sekä taka-alalla Heidi tutustumassa tapionpöytään eli vanhaan metsäkuuseen jonka oksisto kasvaa vaakatasossa muodostaen majankaltaisen tilan.
Tapionpöytää tutkimassa

Wikipedian mukaan: ”Tapionpöytä syntyy mutaation tuloksena tai metsäkuusen menettäessä melko varhaisessa iässä latvansa, eikä mikään oksista jostain syystä voi muodostua uudeksi latvaksi. Kun kuusi omaksuu litteän kasvutavan, se ei enää myöhemminkään voi kasvattaa latvaa eikä kasvaa ylöspäin. Tapionpöydät kantavat vain harvoin käpyjä.” Aikoinaan tapionpöytä on ollut uhripaikka, jossa on uhrattu ”metsän kuninkaalle” Tapiolle.

Mitä ylemmäksi nousimme sitä pienemmäksi puusto muuttui. Tunnustelimme ja tuoksuttelimme mm. hillan kukkaa, vaivaiskoivuja sekä variksenmarjan kukkaa. Voi miten herkän kauniilta kasvit tuntuivat kädessä. Tuoksu oli hyvin mieto.

Heidi kumartuneena lähelle maan kamaraa haistelemaan pientä varvunkaltaista vaivaiskoivua.
Heidi vaivaiskoivua tuoksuttelemassa
Männyn juurella kauniisti kukkiva variksenmarja ja puuta kiertävä vaivaiskoivu.
Variksenmarjan kukkaloistoa

Tunturin laelta Ikkunalammelle

Tunturin huipulla tuuli navakasti, mutta aukeuden pystyi silti hyvin aistimaan. Toki olisi hienoa, jos upean maiseman voisi nähdä, mutta ei kannata tuhlata energiaansa murehtimalla  sitä ettei se ole mahdollista. Aistitaan ja nautitaan muilla aisteilla.

Riisitunturin huipulta aukeaa karu näkymä horisonttiin saakka. Tunturin laella kasvaa osin jo tuleentuneita matalakasvuisia heiniä ja ruohoja, loivia rinteitä täplittävät matalat havupuut. Huipulla on pieni lampi josta matalalla roikkuvat tummat pilvet heijastuvat. Matka alas jatkuu kivituhkan peittämää leveää polkua
Maisemaa Riisitunturin huipulla

Hetken kuulosteltuamme tuulta ja nautittuamme tunturin huiputuksesta lähdimme laskeutumaan kohti Ikkunalampea.

Riisitunturin sammaleenvihreä alarinne tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Rinteellä siellä täällä kasvavat matalat ja tuuheat kuuset seisovat tunturin tuulia uhmaten kivituhkan peittämän polun johdattaessa kulkijat alas tunturilta. Horisontissa sinertää kaukaisia tunturin lakia. Matalalla roikkuvat pilvet uhkaavat sateella. Pilvien välistä pilkistää aurinko.
Hieno näkymä Riisitunturilta
Otto opastamassa Heidiä kivituhkan peittämällä polulla. Polun kummallakin puolella kasvaa tuuheaa varvikkoa ja matalia havupuita.
Heidi ja Otto taittamassa taivalta
Tikkusuora ja hyvin ohut mänty jonka yläosassa kasvaa muutama kitukasvuinen oksa mutta sen alaosa on tuuhea, kuin leveä mekko. Uutta heleän vihreää kerkkää versoo runsaana vanhojen oksien lomasta.
Luonnon omia taideteoksia

Saavuimme Ikkunalammen katselu&levähdystasanteelle, jolle päästäkseen oli kuljettava lyhyt pätkä pitkoksia pitkin.

Seikkailuryhmä saapumassa Ikkunalammen levähdystasanteelle matalakasvuisen havumetsikön suojista. Tasanteelle kuljetaan pienen matkaa pitkosten yli. Osa vielä odottaa vuoroaan.
Seurue saapumassa Ikkunalammelle
Ikkunalammella. Heidi ja Sirpa saapumassa kolmen laudan levyisiä pitkoksia Ikkunalammelle. Heidi pitää kiinni Sirpan rinkasta. Edellä kulkee Anneli Ottoa taluttaen. Penkillä Ikkunalammen edessä istuvat jo Taija ja Outi, Marianne ja Tia. Sini seisoo edempänä Pekon makoillessa tasanteella. Suuret pumpulipilvet täplittävät sinistä taivasta Ikkunalammen yllä.
Ikkunalammen katselutasanteella

Ikkunalampi vastavalossa

Lähes tyynestä Ikkunalammen pinnasta heijastuvat raskaana roikkuvat pumpulipilvet ja niiden välistä pilkottaa sininen taivas. Rauhaa henkivää erämäälampea reunustavat matalat heinikkoiset penkereet ja matalakasvuiset havupuut. Lammen takaa siintää sinisävyisenä horisontissa kulkevien tuntureiden nauha.
Ikkunalampi

Jatkoimme matkaa kohden autiotupaa kulkien pitkospuita pitkin päästäksemme Ikkunalammen katselutasanteelta pois. Pitkoksilla etenemistapoja on monia meillä opaskoiran kanssa liikkuvilla. Oton valjaiden aisa osoittautui liian lyhyeksi pitkospuilla liikkumiseen vaikka se kaupunkiolosuhteissa onkin sopiva, muodostui kulkutavaksi kulkea Sirpan kanssa perätysten pitkoksilla ja Otto pitkososuudet taluttimessa. Marianne puolestaan kulki pitkoksilla Pekon opastamana Sinin peesatessa heidän takanaan.

Lähdössä pitkoksia kulkemaan. Heidillä hyvä ote Sirpan rinkasta varmistaa turvallisen kulkemisen.  Aurinko paistaa kauniisti suurten
pilvien välistä, ympärillä matalakasvuista harvaa havumetsää
Sirpa, Heidi ja Anneli pitkospuilla
Pitkokset ovat kahden lankun leveyiset ja niille nouseminen vaatii keskittymistä. Pekko odottelee että Marianne on valmiina matkaan.
Marianne lähdössä ylittämään pitkoksia Sinin ja Outin tarkkaillessa tilannetta

Lähellä ikkunalampea

Hassu pikkuinen pystyyn kuivunut kuusi jonka oksat näyttävät kasvavan kuusen huipulta alaspäin. Kuusi on kuin kolmion mallinen mekko. Taustalla vehreää, harvaa sekametsää ja tummareunaisia pumpulipilviä sinisellä taivaalla.
Pystyyn kuivunut kuusi

Lounashetki ja radiopuhelimien käytön harjoittelua

Autiotuvan pihapiiriin saavuttuamme totesimme tuulevan liikaa nuotiotulia ajatellen. Pöydän ääressä kokkasimme ateriamme. Leikkasin puukolla broilerfileet riisin joukkoon. Jokaisella oli omanlaisensa ateria. Koska nuotiotulia ei tehty Heidi ja Anneli autiotuvassa lämmitti ateriamme kaasulla.

Ruokahetki autiotuvan pihapöydän äärellä auringon paistaessa. Otto odottelee toiveikkaana pöydän ääressä mahdollisia herkkupaloja.
Ruokatauko autiotuvalla

Pöydän ääressä istuessani tuulesta huolimatta korviini kantautui minulle vieraan kuuloinen linnun laulu. Menimme Sirpan kanssa lähemmäksi ja onnistuin tuulesta ja puheen sorinasta huolimatta äänittämään pienen pätkän leppälinnun laulua.

Leppälinnun ääninäyte

Kun lähdimme autiotuvalta jatkamaan matkaa harjoittelimme radiopuhelimien käyttöä Pientä Karhunkierrosta ajatellen. Ryhmässämme oli eri nopeudella käveleviä, joten ryhmä hajaantuisi väkisinkin, mutta nopea yhteydenpito kaikkiin toimisi radiopuhelimien välityksellä. Radiopuhelimien käyttö tuli nopeaan tutuksi.

Sirpa ja Heidi sekä Otto kulkemassa juurten raidoittamaa ja kivituhkan peittämää polkua sekä harjoittelemassa radiopuhelinten käyttöä. Heidiltä se näyttää sujuvan hyvin.
Radiopuhelimia testaamassa patikoinnin lomassa

Riisinrääpäsy-reitti on helppokulkuista. Polulla oli vähänlaisesti juuria ja kiviä. Pitkososuudetkin olivat lyhyitä. Reitin ehkä hankalin kohta oli autiotuvan jälkeen ollut kosteikko. Siinä oli mietittävä miten ylitys parhaiten sujuisi.

Lyhyt mutta vaativa kosteikon ylitys. Alkumatkasta kaksi puuta vieretysten, sitten tasapainottelua pyöreän tukin päällä ja askellus sivuun yhden laudan levyiselle pitkokselle. Anneli auttaa Outia pyöreän tukin yli.  Taija testaa maaston märkyyttä etualalla. Sirpa opastaa Heidiä ylityksen alkupäässä pienen kostean rinteen alastulossa. Vesi ei ole syvää mutta takuuvarmasti kylmää eikä syvyyttä tee mieli testata. Vedestä pilkistää lisäksi petollisia kiviä.
Reitin varrella oli haasteellisia paikkoja.

Ja sujuihan se. Kukaan ei kastellut kenkiään.

Lähtöpisteeseen saavuimme iloisina onnistuneesta luontoretkestämme.

Iloisia ja onnellisia hymyjä Riisitunturin kansallispuiston sisäänkäynnin edessä joka on kuin aitan pääty jonka keskellä on ovi.
Voittaja-ilmeitä! Vasemmalla Sirpa, keskellä Heidi sekä Otto ja oikealla Anneli

Suloisia lampaita

Matkalla lammastilalle Heidin autollinen pysähtyi Pentikin tehtaanmyymälään tekemään ostoksia. Me Sirpan kanssa ajelimme suoraan lammastilalle.
Metsänreunan Lammastilan emäntä Anne Pätsi oli meitä vastassa lampaineen.

Komea lammaslauma tiiviinä muodostelmana hamuamassa vihreää tuoretta ruohoa. Joukossa valkoisia lampaita, pari ruskeaa sekä yksi mustavalkoinen.
Lampaiden ruokahetki

Muidenkin saavuttua lammastilalle pääsimme tutustumaan 12-vuotiaaseen Siiri-lampaaseen, jota aluksi hiukan hermostutti opaskoiramme Otto ja Pekko. Pidimmekin koiramme kauempana. Saimme rapsutella vanhusta sekä kokeilla saksilla talvivillan leikkaamista. Voi miten ihanan pehmeältä uusi kesävilla talvivillan alla tuntuikaan. Tuntui rauhoittavalta, suorastaan terapeuttiselta työntää sormet Siirin villaan ja saksilla leikata vanhaa villaa pois.

Heidi tunnustelemassa Siiri-lampaan pehmeää alusvillaa kyljen kohdalta. Kaulasta ja päästä villa on jo leikattu. Heidillä on sakset valmiina villan leikkaamiseen. Siiri on Annen varmassa otteessa rauhallinen ja tähyää kauempana telmiviä opaskoiria.
Heidi, Siiri-lammas ja Metsänreunan lammastilan Anne
Siiri-lampaan ihanat luonnonvalkoiset kiharat lähikuvassa ja Heidin kädet saksimassa pitkää talvivillaa lyhyemmäksi.
Siiri-lammas Heidin parturoitavana

Kun jokainen oli saanut kokeilla villan leikkaamista pääsimme syöttämään lampaille niiden suurta herkkua – raakaa makaronia. Ne tulivat ihan hassuiksi syöden kädestä kauhealla vauhdilla makaronia suuhunsa. Mitä putosi maahan ei siellä kauaa ehtinyt vanheta.

Lammastilan Anne ojentamassa makaroonia Heidille. Ruskea keritty lammas Heidin ja Annen edessä odottaa herkkuja malttamattomana. Mariannella on jo makaroonia kädessään. Outi ja Taija odottelevat vuoroaan.
Lampaiden herkkuhetki: kuivattua makaroonia!

Seikkailuapinoiden majatalolle palattuamme pääsimme miltei heti saunomaan. Saunan jälkeen nautimme illallista ja sen aikana kuulimme seuraavan päivän ohjelmamuutoksesta. Kovan tuulen vuoksi Kitkajärvellä melonta ei tullut kysymykseenkään.
Mitä melonnan tilalle saimmekaan, siitä voit lukea seuraavassa postauksessa.

2019 pakettiin ja 2020 alun tunnelmia

Luontoretkeily

Olemme siirtyneet uudelle vuosikymmenelle. En kuitenkaan lähde yhteenvetämään mennyttä vuosikymmentä vaan pysytään viime vuodessa. Kuten jo aika monena alkuvuonna olen toivonut elämääni mahdollisimman paljon luontoretkiä ja luontokokemuksia. Niin toivoin vuosi sitten ja toivon taas. Viime vuonna sain kokea upeita hetkiä joista mieleen nousee tätä kirjoittaessa huskysafari Riisitunturissa, pilkkikokeilu Kitkan jäällä, koskikarojen laulua Käylänkoskella, iso peippoparvi mökin pihapiirin tuntumassa, aamuretki Lammassaareen ja Kuusiluotoon, kuhankeittäjän laulu tuulisessa Parikkalassa, satakielen laulu vesisateessa Parikkalassa, koskenlaskua Kuusamossa, Pieni karhunkierros juurakoineen, trooppiset yöt teltassa, Suppaus vesisateessa, punarinnan poikasen rengastus, retki Pihlajasaareen, pakkasyöt Liesjärven kansallispuistossa. Kesäkuinen seikkailuviikkomme poiki uuden projektin Iso Karhunkierros 2020, jota kohti nyt harjoitellaan. Olen kirjoittamassa kesäseikkailustamme blogipostauksia, mutta työ on toistaiseksi vielä kesken monestakin syystä. Viikko oli niin huikea, että sitä kelpaa hehkuttaa vähän vielä myöhemminkin. Jaksakaa siis vielä odottaa, kuten myös Ison Karhunkierroksen harjoitusleireistä tarkempaa tarinaa tulossa.

Näkövammaisena ja etenkin täysin sokeana ja vaikeasti heikkonäköisenä luontoretkille tarvitsee näkevän ystävän/kaverin/oppaan/avustajan, jotta retkeily on mielekästä. Luonto kuuluu kaikille –hanke on pilotoinut luonto- ja matkailuyrittäjien kanssa menneenä vuonna ja onkin enemmän kuin hienoa, että yrittäjät ovat kiinnostuneita ja halukkaita kehittämään palvelujaan myös erityisryhmille. Toivottavasti hanke kantaa pitkälle ja nyt alkuun saatetut palvelut kehittyvät entisestään. Itse olen paljon miettinyt miten voisi helpottaa sitä pyrokratiaa minkä vammainen joutuu läpi käymään saadakseen henk.koht. avustajan kulut pois ja palkkaa avustajalle avustustyöstään. Minulla ei sitä viisasten kiveä ole ja jos olisikin siitä tuskin olisi apua. Kunnat vammaispalveluineen toimivat omalla jäykällä tavallaan. Todella sydämestäni toivon, että vielä joskus pyrokratia helpottuisi ja luontomatkailu myös vammaiselta onnistuisi vähemmällä pyrokratialla. Meissä on paljon sellaisia, jotka eivät tiedä voivansa anoa, jotka eivät jaksa anoa avustajan kuluja tai avustajalle lisätunteja retken ajalle. Moni sanoo, että ei halua lähteä, koska se pyrokratia tuntuu masentavalta, vaikealta, alentavalta jne.

Menneen vuoden maaliskuisena päivänä mieleni halajasi linturetkille, mutta retkikaveri puuttui eikä ollut tiedossakaan lähiretkeilyyn ketään kaveriksi. Oton kanssa kävellessäni pohdin ja surin asiaa. Syntyi ajatus perustaa Facebookiin ryhmä
Näkövammaisten ja näkevien luontoretkeilijöiden kohtaamispaikka
sillä en taatusti ole ajatusteni kanssa yksin. Ryhmä perustettiin ja tällä hetkellä siellä on yli 200 jäsentä. Tulethan sinäkin mukaan? Ryhmän ajatus on, että retkeilystä kiinnostuneet löytäisivät toisensa ilman pyrokratian koukeroita. Toivon, että ryhmän myötä retkikavereita löytyisi tulevaisuudessa helpommin. Itse edelleenkin kaipailen linturetkille kaveria sekä myös luontoon kävelyille
Isoa Karhunkierrosta ajatellen.

Käsityökuulumisia

Vuoden 2019 aikana käsityöinto vaihteli suuresti. Mentiin tyylillä on/of. Kevätpuoella olin mukana kahdessa myyntitapahtumassa ja syksyllä käsityöjoulubasaarin lisäksi kahdessa muussa tapahtumassa. Basaari olikin melkoinen rutistus. Etukäteen tuotteiden valmistusta ja ilmeen uudistamista tarkoittaen tuotelaputusta Heidin kädenjälkeen, banderollin ja käyntikorttien suunnittelua jne. Itse basaari pidettiin Tikkurilassa ja se kesti 16 päivää. Parhaiten kaupaksi meni mehiläisvahakynttilät sekä luomutassuvaha.

Alkuvuodesta osallistuin verkkokaupan perusteet-kurssille ja ajatukseni perustaa verkkokauppa sai kertaheitolla vauhtia. Alkaneena vuonna verkkokauppaa täytynee kehittää vielä paremmaksi. Sen kautta on ostettu lähinnä hierontalahjakortteja.

Vuoden 2018 lopulla pähkäilin mitä tehdä keramiikka-ryhmään osallistumisen kanssa. Motivaatio oli kateissa ja mielen päällä niin paljon kaikkea muuta, joten jätin keramiikan pois ohjelmasta. Alkusykystä kävin taas keskustelun itseni kanssa, joka johti keramiikkatauon jatkumiseen. Saman keskustelun kävin rottinkiryhmän osalta, mutta lopulta ilmottauduin mukaan vielä tälle kaudelle. Korien teko on mukavaa ja niitä syntyy käsissäni nopeaan. Ongelma on vain ettei rottinkikorit tällä hetkellä ole in. Ne ovat kauniita, hyvintehtyjä jne, mutta ihmiset eivät halua eivätkä tarvitse niitä. Luultavasti nyt alkavan kevätkauden jälkeen joutunen korityöt jättämään tauolle, ellei jotain muutosta korimyyntiin tule talven ja kevään aikana.

Vuoden aikana neuloin muutaman huivin. Neulotutti enemmän alkuvuodesta. Tosin syksyllä tikutin neulevalokranssien päällisiä. Vuosi 2019 ei kuitenkaan ollut kranssien vuosi, jota niitä on useampi edelleen myymättä. Basaarissa viileydestä johtuen sormet kohmeessa neuloin yhden tilaustyön huivin. Jouluvapailla jatkoin huiviteemalla ja nyt pitäisi jälleen päättää mitä seuraavaksi puikoille.

Kirjoja, teatteria ja musiikkia

Aloitin viime vuoden alussa innolla Helmet-lukuhaasteen, joka lopulta kesken jäi. Syytin hajonnutta tietokonettani, sillä sen syövereihin tiedosto jäi mihin kirjoitin lukemistani kirjoista lyhyesti. En sitten saanut aikaseksi kirjoittaa uutta tiedostoa asian tiimoilta. Nyt olen taas aloittanut tämän vuoden haastetta mielenkiinnolla. Saas nähdä pääsenkö haasteessa mihin asti. Ensinmmäinen kirja on luettu ja se oli Wilbur Smithin Faarao. Viime vuoden parhaimmistoon kuuluu ehdottomasti Lusinda Rileyn Seitsemän sisarta –kirjasarja, josta olen lukenut nyt kolme ensinmmäistä osaa. Yhtään pistekirjaa en viime vuonna lukenut, kaikki tuli luettua äänikirjoina.

Heinäkuussa vietimme tiiviit päivät ystäväpariskunnan luona Tampereella. Kävimme katsomassa kolme kesäteatteri-esitystä 506 ikkunaa, voi veljet ja tätä kirjoittaessani kolmannen esityksen nimi on kateissa. Voi veljet oli esityksistä ehdottomasti paras. Seuraavalla viikolla matkasimme Hämeenlinnaan 55 tuhannen muun ihmisen tavoin Metallican puistokonserttiin. Olihan se nostalgista, mutta koska väki oli hyvin laajalti se sellainen yhteenkuuluvaisuus jäi kokematta.

Hyvinvointia etsimässä

Vuoden varrella etsin jälleen lisää itselleni hyvinvointia. Lähdin kokeilemaan ketogeenista ruokavaliota. Se toi paljon hyvää, mutta myös sellaista mikä sai minut sen lopettamaan joulun alla toistaiseksi. Yöuneni parani oleellisesti, levottomat jalat katosivat, päivällä olo oli pirteämpi ja suorituskyky parempaa. Paino ei kuitenkaan pudonnut, kroppaan kertyi nestettä joka näkyi eniten jalkojen turvotuksena ja joka sai minut vetäytymään. Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa vähähiilihytraattisella ruokavaliolla. Turvotukset ei valitettavasti ole täysin kadonneet näiden reilun kahden viikon aikana. On kuitenkin vähentynyt selvästi, mutta seuraan tiiviisti asiaa. Toki olen pohtinut syitä moiseen, että voiko kyse olla jostain muustakin kuin eletroryytti- ja nestetasapainon ongelmista. Jos turvotus ei katoa onhan se lääkärin luo mentävä. Muita oireita en tiedosta minulla olevan.

Toivon todella, että nyt alkaneena vuonna löytäisin minulle oikean tavan syödä ja elää, ja että kehoni suostuisi luopumaan ylimääräisistä kiloista.
Voi niitä aikoja kun toivoin laihtuvani alle 60 kiloon
… Mutta matka jatkuu ja
hyvinvointi lisääntyköön. Kyllä minullekin vielä löytyy keinot kilojen karistamiseen.

Suruviesti

Vuosi 2019 tarjosi myös surua. Elokuun loppupuolella saimme suruviestin Hanneksen kuolemasta. Hän oli yksi iso innoittajani tutustuessani lintuihin ja niiden ääniin. Hänen intonsa ja avuliaisuus tehdessään tallennuksiini lajimäärityksiä nostaa hymyn huulille. Syksyn ja talven mittaan olen Hannesta ajatellut paljon lämmöllä ja ikävöiden. Jokaisen meistä on kuitenkin täältä joskus lähdettävä ja nyt oli Hanneksen aika.

Katseet tulevaan

Vuoden 2020 tiedossa olevista haasteista isoin ja jännin haaste on Iso Karhunkierros, jolle starttaamme ma 15.6. Vietämme juhannuksen vaeltaen. Karhunkierros on 82 km pitkä ja loppuosaltaan vaativa. Nyt talven ja kevään aikana olisi tarkoitus päästä mahdollisimman paljon luontoon kävelemään vaihtelevassa maastossa. Lisäksi toivon lintujen äänitysretkiä osuvan kohdalleni edellisvuosia enemmän. Haluaisin myös elvyttää uintiharrastuksen ja käydä säännöllisesti uimassa, joka olisi myös hyvää kunnon kohotusta. Markkinointi-puolella puolestaan edessä on verkkokaupan kehittäminen, suunnittelua mihin myyntitapahtumiin osallistua jne. Hierontatyöt jatkuvat entiseen malliin ja käsitöitä varmasti ahkeroidaan tänäkin vuonna paljon.

Oikein hyvää ja menestyksellistä alkanutta vuotta teille kaikille lukioilleni 

Onnistumisen iloa -suppauskokeilu vesisateessa

Heinäkuisena iltana Facebook-viestittelyssä tuli keskusteluun suppaaminen ja muutama meistä ilmaisi innostuksensa päästä lajia kokeilemaan. Ystäväni Sirpa tarttui asiaan ja otti yhteyttä Suppaa Tampere –yrityksen toiseen osakkaaseen Sanna Juutilaiseen. He sopivat meille suppauskokeiluajan. Sirpa kävi etukäteen katsomassa Pyynikin rannassa sijaitsevan paikan ja sopimassa käytännön asioista Sannan kanssa.

Elokuun kolmantena sunnuntaina oli pilvinen päivä ja iltapäivästä tuulikin yltyi. Kokoonnuimme neljä näkövammaista innokasta suppauskokeilijaa Pyynikin rantaan.  Opaskoirat laitettiin kiinni sellaiselle etäisyydelle, että näkisivät ja kuulisivat touhumme. Rannan sivu jolle menimme oli mukavan tyyni, joten tuulen suunta osui täydellisesti suppaustamme ajatellen.

Aluksi Sanna kertoi hieman itsestään ja yrityksestään. Hyvin pian pääsimme tutustumaan suppilautoihin ja meloihin. Maalla harjoittelimme laudan päällä seisomista, nousua polviseisonnasta pystyasentoon sekä miten melalla melotaan.

Sanna Juutilainen opastaa porukkaa suppausvälineiden pariin rantahietikolla.
Nelihenkinen ryhmämme kuivaharjoittelee
sup-lautojen päällä hiekkarannalla.

Pian oli ensinmmäisen aika kantaa lauta veteen ja se onnellinen olin minä. Vesi tuntui raikkaalta, mutta ei kylmältä.

Heidi kantaa sup-lautaa veteen.

Päästyämme riittävän syvälle oli aika nousta laudan päälle. Ensiksi toinen polvi ja sitten toinen. Polvien väliin jäi kantokahva, joka oli hyvä merkki jalkojen asetteluun. Tässä vaiheessa Sanna ja ystäväni Maija pitivät vielä laudasta kiinni. Kuulostelin tuntemuksiani ja miten veden pinta eli suppilaudan alla. Suoristauduttuani polviseisontaan hetken totuttelun jälkeen ryhdyin kokeilemaan melomista. Kokeilin melontaa molemmin puolin, harjoittelin kääntymistä ja peruuttamista.

Heidi polviseisonnassa sup-laudalla!

Hetken melottuani polviseisonnassa oli aika pyrkiä pystyasentoon seisomaan. Ensiksi hain jaloille riittävän leveän asennon ja jalkaterät samalle tasolle toisiinsa verrattuna. Ponnistus toisella jalalla ylös. Pääsin melkein pystyyn, mutta ei se tasapaino pitänytkään. Molskahdin veteen nauraen. Ja ei muuta kuin uudestaan ensiksi laudan päälle polviseisontaan ja siitä ponnistamaan pystyasentoon. Tällä kertaa onnistuin ja voi sitä riemua. Jalat täristen seisoin suppilaudan päällä mela tukevasti keskellä lautaa. Veden liike tuntui laudan alla hetken siinä seistyäni Sanna ja Maija irrottivat laudasta ja olin omillani kasvoillani onnellinen hymy. Hissukseen vein melan veteen ja lähdin melomaan. Aluksi liikkeet olivat pienet ja arat, mutta aika nopeaan varmuus lisääntyi ja liikeradat kasvoivat. Jalkoja tärryytti, mutta hiljalleen huomasin järkyn jännittämisen katoavan.

Onnistumisen riemua -Heidi seisomassa sup-laudalla!

Suppailin onnellisena onnistumisestani. Etukäteen olin kuvitellut suppaamisen sokealle lähes mahdottomaksi ennenkaikkea tasapainoilun vuoksi. Näkeväthän tasapainoa hakiessaan ottavat katseella jonkin kiintopisteen ja helpottavat siten tasapainoiluaan. Sokeana minulla ei ole mahdollisuutta ottaa kiintopistettä mihin katsoa ja helpottaa tasapainottelua. En pysty ennakoimaan tilanteita näön avulla, joten tasapainoilen sen mukaan mitä keho minulle viestii. Toki on muistettava, että suppilautoja on monenlaisia ja nyt suppasimme kovilla laudoilla. Puhallettavalla matkaversiolla suppaaminen on varmasti paljon vaikeampaa ja haasteellisempaa. Oli allamme millaiset laudat hyvänsä nautin todella tuosta sunnuntai-iltapäivästä.

Suppailijat melomassa järvellä.

Alun perin taisi olla tarkoitus, että suppailisimme yksitellen, mutta onneksi menimmekin kaikki veteen samaan aikaan. Kenenkään ei tarvinnut odotella eikä törmäyksiäkään juuri tullut. Maijan kanssa menimme pari kertaa toistemme läheltä, liian läheltä. Ensinmmäisellä kerralla minä molskahdin veteen ja toisella Maija. Sokeana en tietenkään nähnyt mihin melon, joten välillä oli kyseltävä suuntia. Kerran ajauduin liian rantaan ja suppilaudan peräevä otti rantahiekkaan kiinni. Laudan liike pysähtyi töksähtäen ja koska siihen en pystynyt varautumaan löysin itseni järven syleilystä taaskin nauramasta. Kerta kerralta oli helpompaa nousta laudalle ja siellä pystyasentoon. Ja oli mahtava tunne kun parin kerran jälkeen päätin nousta ylös yksin ilman, että kukaan pitää suppilaudasta kiinni vieläpä siinä onnistuen. Oli ihan pakko hihkaista ”Hei, mä olen pystyssä ja nousin yksikseni!” Kasvoilla taatusti taas onnellinen virne.

Suppaillessamme alkoi sataa. Se ei kuitenkaan tahtia haitannut. Olihan sitä jo litimärkä molskahduksien jäljiltä. Jossain vaiheessa alkoi vähän viileys hiipimään kehoon, mutta vielä kerran ylös laudalle Nauttimaan. Puolisentoista tuntia meni nopeasti ja olihan se lopulta maltettava lopettaa ehtiäkseen kotimatkalle. Vedestä ylös ja vaatteiden vaihtoon tyytyväisissä tunnelmissa.  Kopilla, jossa vaihdoimme kuivaa ylle kävikin iloinen puheen sorina upeasta kokemuksesta.

Hymy herkässä onnistuneen suppailureissun jälkeen -porukka yhteiskuvassa opaskoirien ja opettaja Sanna Juutilaisen kanssa.

Suuret kiitokset: Suppaa Tampere ja Sanna <3 Todella mahtavaa, että pääsimme kokeilemaan suppausta. Otetaanhan ensi kesänä uusiksi?

Isot kiitokset kuuluvat myös Sirpalle kun lähdit tätä kokeilua järjestämään. Kiitokset myös kaikille osallistujille. Ihanaa, että saimme sopivan kokoisen innostuneen ryhmän kasaan.

Kotiin päästyäni oli upeaa kokemusta pakko hehkuttaa Facessa ja todennäköisesti seuraavalla kerralla meitä on uusiakin kokeilioita mukana, ja mikäs sen mahtavempaa.

Kuvat ja videot: Sirpa Miettinen ja Suppaa Tampereen Sanna Juutilainen

Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty

Enkeli-korvikset

Keväällä yksi rottinkikerholainen esitteli enkeli-korviksia mihin hän oli löytänyt materiaalit Sinellistä. Innostuin korviksista ja koska minulla oli Raunolta saama lahjakortti Sinelliin suuntasin kulkuni sinne materiaaleja etsimään. Emme löytäneet samanlaisia kuin siivet, mutta eri väriset lasisydämethän sopisi enkelin vartaloksi mainiosti. En halunnut koruihin mitään muovihelmiä ja minua palvellut myyjä etsi valikoimista sopivia helmiä enkelin pääksi. Löytyi kuin löytyikin minun kriterit täyttävät materiaalit ja poistuin kaupasta tyytyväisenä

Keväällä tein muutamat korvikset todeten hyvin pian, että sokeana korupiikin taivuttaminen renkaaksi on todella hankala toteuttaa laatukriterini täyttäen. Niinpä korvikset jäivät kesäksi odottamaan aikaa parempaa. Totesin uusintayritystenikin jälkeen, että joudun käyttämään avustajaa korujen viimeistelyssä, joka loppujenlopulta on se korun työläin osuus. Ennen elokuun lopulla ollut käsityöpasaaria minun pujotellessa korupiikkiin korun osat paikoilleen ja avustajan taivutellessa korupiikin pään korviskoukkuun pujotettavaksi, mietin voinko sanoa koruja itseni tekemiksi. Aina avustajan taivuteltua korupiikin kävin jokaisen korun läpi milloin todeten korun osien olevan piikissä liian väljästi, milloin sormet löysivät terävän piikin pään jne. Aina jonkin tuollaisen tullessa tunnustelussa esille pyysin korjaamaan sen ja hiljalleen enemmän ja enemmän seulastani meni läpi ilman parannusvaateitani, mutta jokaisen korviksen tunnustelin.

Heti pasaarissa koruja ihasteltiin ja laitettuani koruista kuvia Facebookiin sain useamman tilauksen. Myös nyt lokakuussa olleessa Hyvinvointimessu.tapahtumassa koruja ihasteltiin ja ostettiinkin. Vielä on materiaaleja jäljellä, joten lisääkin koruja voi tehdä.

Alkusyksystä ostinkin lisää lasisydämiä, korupiikkejä, siipiä ja hattuja. Hatut ovat muodostuneet ongelmaksi, sillä samanlaisia ei ota löytyäkseen enään Sinellin valikoimista. Käsittääkseni keväällä Sinellin omistaja vaihtui, joten materiaaleissakin on vaihtuvuutta. Uskon, että erilaisista korutarvikkeita myyvistä verkkokaupoista oikeanlaisia hattujakin löytyisi. Pitäisi tietää tuotteen tarkka nimi ja koko, niin avustajalle voisi antaa tehtäväksi etsiä niitä. Itse asiassa hän yritti jo löytää hattuja, mutta kohdalle ei osunut samanlaisia. Olemme kuitenkin tehneet joitain korvispareja erilaisilla hatuilla/sädekehillä. Minun käteeni kuitenkin alkuperäinen tuntuu parhaalta ja koruun sopivimmalta. Toivottavasti kuitenkin myös nämä erilaisin hatuin varustetut korvikset löytää suosijansa.

Mosaiikkirasioita

Sain synttärilahjaksi kaksi lahjakorttia Hoppypointtiin, josta toukokuun lopulla ostin ison kasan erilaisia ja eri värisiä mosaiikkipaloja. Kauppaan mennessäni minulla oli lista väreistä mitä halusin, mutta tuli ostettua jonkin verran heräteostonakin. Avustajani kanssa pyrimme valitsemaan minulle sellaiset värit, jotka sopivat keskenään yhteen. Toki mielipide-eroja on, mutta ehkä ihan katastrofaalisimmat yhdistelmät jäivät syntymättä.

Samaisella toukokuisella ostosreissulla kävin tuhlaamassa Raunolta joululahjaksi saamani Sinellin lahjakortin. Ostin puurasioita, valokuvakehyksiä ja peilejä mosaiikeilla päällystettäväksi. Kesän aikana valmistui neljä rasiaa ja kolme valokuvakehystä. Tässä postauksessa rasiat.


Rasian leveys 20,5 cm, syvyys 15,5 cm ja korkeus 11,5 cm.
Tämän rasian teon aloitin eräänä kesäkuun iltana grilliaterian jälkeen. Sain kannen peitetyksi ennen nuotioiltaa. Yöllä muistan hereillä ollessani kovasti miettineen miten rasian sivut päällystän ja seuraavana aamuna teemuki nokan alla suunnitelmaa testaamaan käytäntöön. Työ oli aika hidasta, koska oli paljon pieniä mosaiikkipaloja liimattavana. Niitä myös meni hirmuisesti, joten alkoi jännitys riittäisivätkö turkoosit ja valkoiset mosaiikit. Kyllähän siinä niin kävi, että molempia oli ostettava lisää. Työ odottamaan ja juhannuksen jälkeen pääsin sen viimeistelemään.


Rasian leveys:16,5 cm, syvyys 12,5 cm, korkeus 9,4 cm.
Tässä innostuin ”leikkimään” ehkä liiankin usealla värillä ja ottamaan riskejä. Ehkä mietit siellä lukiessasi kuumeisesti, että miten värit valitsen. Ensinnäkin jokainen mosaiikki-pussi ja rasia on merkitty pistekirjoituksella mitä väriä se sisältää. Eli, kirjoitan pisteillä kontaktimuoville värit ja näkevän kanssa kiinnitetään ne oikeisiin pakkauksiin. Värilajitelmien osto saattaisi tulla edullisemmaksi, mutta tällöin jonkun olisi lajiteltava minulle mosaiikit. Päädyin hiukan helpompaan ratkaisuun ostaa aina yhtä väriä yhdessä pakkauksessa. Rasioita päällystäessäni minulla ei ollut ketään jolta värien tai kuvion soveltuvuutta kysellä. Saatoin laittaa Facebookiin kuvan ja kysellä mielipiteitä. Rasian kansikuvioon jäi liian iso aukko mosaiikkien väliin. Ilman saumausta se oli todella häiritsevä minun sormieni alla. Mosaiikkitöissä saumaaminen voi pelastaa paljon ja se antaa työlle ihan uudenlaisen hengen. Täysin suoraan saaminen saattaa olla hankalaa, joten pitäisi kuitenkin onnistua hallittuun epäsymmetriaan, ei vaikutelmaan huolimattomuudesta vaan taiteellisesta ratkaisusta. Jakaa varmasti mielipiteitä, mutta niinhän sen pitääkin.


Rasian leveys 15cm, syvyys 10cm ja korkeus 5,3cm.
Rasiaa päällystäessäni luulin minulla olevan ruskeita mosaiikkeja. En tiennyt, että murretuissa väreissä ruskea ja violetti saattavat mennä sekaisin henkilöllä jolle murretut värit ovat hankalia erottaa toisistaan. Violetit mosaiikit on kuvailtu minulle myös ”rusehtavalla himmeän lila” värisenä. Rasiaa päällystäessäni ajattelin ruskean ja turkoosin sopivan mainiosti yhteen, joten säikähdin aikalailla minulle selvittyä ettei rasiassa olekaan ruskeaa. Mietin myös pitkään miten päällystäisin kannen laskevan reunan, sillä violetit mosaiikit olivat loppumassa kesken. Lopulta päädyin reunan kiertämään turkooseilla palasilla kyseltyäni taas mielipiteitä Facebookissa.


Rasian leveys 12,3 cm, syvyys 9,2 cm, korkeus 7,3 cm.
Minulle on kovin tärkeää miltä työssä pinta tuntuu. Tämän vuoksi minulle on tärkeää, että palat tulevat samaan suuntaan. Tarkoitan mosaiikkipaloja missä on kohoraitoja tai lovia. Valittaessani paloja työssä ei saa olla liian montaa eri tuntuista palaa, tai ainakin palojen juovien, lovien, painaumien on pysyttävä saman suuntaisina läpi työn. Saatan istua pitkän tovin eri värejä ja eri tuntuisia paloja pyöritellen. Pakkaan takaisin säilytyslaatikkoon, otan uudestaan esille. Hylkään aina jonkun pois ja lopulta syntyy ajatus mtä lähden yrittämään toteuttaa. Joskus jo työtä tehdessäni suunnitelmani muuttuu inspiraatiosta tai palojen loppumisen vuoksi. En ole kokenut mosaiikkitöiden tekijä ja arvioiminen paljonko paloja menee on kovin vaikeaa. Aluksi mallailen kyllä palojen sopivuutta, mutta välillä se kuuluisa mopo karkaa käsistä ja täydellinen hallinta lipsuu. Minusta on kuitenkin ollut kiehtovaa kokeilla mitä saan aikaan. Ja loppujen lopulta saumauksen jälkeen työt ovat saaneet uuden hengen.

Useastihan saumauslaastit ovat valkoista. Halusin jotain vähän pehmeämpää ja avustajani löysikin töissäni olevaa vaalean harmaata saumauslaastia. Saumauksessa käytin avustajaa apunani. Annoin hänelle myös luvan korjata pahimmat vinoutumat kuvioista. Saumauksen jälkeen työt puhdistettiin etikalla.

Rasioiden lisäksi päällystin kolmet valokuvakehykset joista vielä kuvat puuttuvat. Jäljellä on vielä yksi pieni puurasia sekä kaksi peiliä, jotka jossain vaiheessa työstän valmiiksi. Mosaiikin parissa on ollut mukava työskennellä ja yksi kokeilemisen arvoinen voisi olla saviruukkujen päällystäminen mosaiikein. Katsotaan mihin into ja aika riittävät.

Vuosi retkeillen -unelma on syntynyt

Aurinko on laskenut ja kuun täydellinen pimennys alkanut. Tuuli on tyyntynyt, lämpötila huitelee yli 20 asteessa. Istun teltassa tätä kirjoittamassa vadelmia herkutellen. Onneksi on tämä telttamahdollisuus, sillä hellejakso on lämmittänyt hirsimökinkin.

Viime viikkojen aikana sisälleni on asettunut unelma/haave. Haluaisin nimittäin viettää sellaisen vuoden milloin kiertelisin ympäri Suomea eri luontokohteissa, erilaisissa maastoissa, ympäristöissä, Lapissa, Itä-Suomessa, saaristossa, järvien rannoilla, pitkoksilla, vanhoissa metsissä jne… Saisin paljon ihania luontokokemuksia, äänitetyksi luonnon ääniä eri vuoden aikoina, nauttia itsensä haastamisesta, palella teltassa, kastua metsässä, hikoilla helteessä… Haluaisin kirjoittaa luontokokemuksistani ja julkaista parhaita paloja äänitteistä.

Valitettavasti sokeuteni aiheuttaa lisähaasteita unelman toteuttamiseen. Yksin kun en voi retkille lähteä vaan tarvitsen mukaani ne näkevät silmät. Ja se vaatii tuplasti rahaa, sillä en voi olettaa minua lähdettävän opastelemaan omakustanteisesti. Lisäksi minun pitäisi löytää ne henkilöt joidenka kanssa kemiat toimivat ja jotka haluaisivat olla unelman toteutuksessa mukana. Ystävistäni varmasti löytyy sellaisia, jotka ovat valmiita retkeilemään kanssani, mutta unelmani vaatii toteutuakseen useamman retken ja osan retkistä tulisi olla pidempiäkin. Ja jo nyt olen siinä tilanteessa, että en pääse retkeilemään niin paljon kuin haluaisin.

Vuosi retkeillen -unelma toteutuakseen vaatisi myös huolellista suunnittelua, aikataulutusta, varusteinventaariota/hankintaa. Lisäksi ehdottomasti haluaisin ennen unelmavuotta kuntoni kohentuvan reilusti, jotta jaksaisin hyvin ja pystyisin nauttimaan siitä kaikesta mitä retkeilyvuosi minulle antaisi.

Haluaisin kulkea lumikengin tunturissa, kuulla revontulien rätinän, riekon potpotuksen, hiihdellä järven jäällä, istua nuotiolla, kokea upeat hankikannot. Keväällä kokea saaristossa muuttolintujen paluun, haahkojen mouruntakonsertin, tuntea merituulen, tunnustella kasvillisuutta, syödä tuoretta kalaa. Kuulla Itä-Suomessa kuhankeittäjää, retkeillä vanhoissa metsissä, kulkea pitkoksilla, tuoksutella suopursua, kanervaa, valvoa kesäyössä, kokea yötön yö, syksyinen luonto, syödä mättäältä marjoja. Haluisin liikkua niinkävellen kuin tandemillakin, meloen tai soutaen. Nukkua teltassa, varaustuvissa, laavuissa. Kokea talvinen yö teltassa.

Äänityksiä ja valokuvia haluaisin luonnollisestikin retkiltäni niin itselleni kuin kenties julkaistavaksi. Toki valokuvat ja äänitykset eivät ole itseistarkoitus, mutta kierrellessä erilaisissa ympäristöissä varmasti lintulajimäärä karttuisi huimasti ja kenties tallenteelle tarttuisi joidenkin nisäkkäidenkin ääniä.

Jos unelmani voisi toteutua edes puoliksi olisin ikionnellinen. Minun vain pitäisi olla rohkea ja lähteä askel askeleelta kulkemaan unelman toteutumista kohden. Toisaalta tiedän olevani melkoinen jääräpää saadessani jotain päähäni, joten uskaltanen eteenpäin. Nyt kuitenkin kuun pimennyksenkin ollessa jo loppupuolella minun on aika siirtyä unelmoimasta yöpuulle, sillä saamme huomenna ystäväpariskunnan vieraaksemme. Kuuntelen tovin Ken Folletin kirjaa Tulipatsas, joka on itsenäinen jatko-osa kirjoille Taivaan pilarit ja Mailma vailla loppua. Valitettavasti kirja ei ole niin hyvä kuin edeltäjänsä. Jotenkin osasin sitä jo odottaa. Liian usein kirjoissa käy juuri niin, että sarjan edetessä se huononee. Toki Tulipatsas-kirja on luettavan hyvä ja sellainen ettei sitä kesken jätetä, mutta ei se yllä sarjan ensinmmäisen osan Taivaan pilarit tasolle. Täällä teltassa on tunnelmallista kuulostella hiljaista kesäyötä ja uppoutua kirjan mailmaan.