Itsestäni huolehtiminen

Osallistuin viime viikolla erääseen tutkimukseen, ja valitettavasti siitä jäi ikävä maku nieltäväksi. Tuli tunne, että olen liian itsenäinen vammaani nähden. Minähän en voi leikata kynsiäni itse, koska se on vaarallista. Haavat ovat todella kivuliaita ja voivat aiheuttaa tulehduksia. Allekirjoitan haavojen ikävyyden ja olemassa olevan tulehdusreiskinkin. En kuitenkaan allekirjoita, että sokeana kynsien leikkaaminen olisi sen vaarallisempaa kuin muillekaan. Haavereita sattuu itsekullekin. Antaisinko omaiseni leikata kynteni? Siihen ei todellakaan ole tarvetta, enkä tarvitse kenenkään ammattilaisenkaan apuja siihen. Jos satun menemään jalkojen hoitajalle ja kynnet ovat pitkät, saa leikata. En kuitenkaan mene hoidettavaksi, jotta saisin kynteni leikatuksi toisen henkilön toimesta.

Pystyn ajelemaan itseltäni myös karvat ihan itse, vaikka en näe. Pintanaarmuja joskus tulee. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun näkevät ovat puhuneet siitä miten verta tihkuttaa säärikarvoja ajeltaessa.

Ok. Voihan se näyttää hurjalta kun katsomatta leikkaan kynsiä tai poistan karvoja. Tungenpa jopa toisen käteni leikattavaan tai ajeltavaan kohtaan tunnustellakseni mistä ja mitä olen tekemässä. Voi olla, että toimitus käy hiukan hitaammin kuin näkökykyiseltä, mutta minä osaan ja minä pystyn.

Itse en meikkaa, koska se ei vaan minua kiinnosta. Tiedän kuitenkin näkövammaisia, jotka meikkaavat päivittäin. Meikkauksen opettelu on myös mahdollista sokeana. Sitä en osaa sanoa miten se kaikki tapahtuu, koska itse en sitä tee. Olen joskus laittanut toki puuteria ja huulipunaakin. Ilmeisesti kasvoissani on väriä omasta takaa ja huulissa luonnollinen rajaus, koska kävimme myös keskustelun onko joku ollut auttamassa minua aamulla ehostuksessa. No eipä ole. Tarvitsenko päivittäisessä ihon hoidossa apua? Ei, en tarvitse. Ja oikeasti, jos tarvitsisin mistä minulle sellainen henkilö palkattaisiin, joka minua auttaisi. Tai oikeammin kuka palkan maksaisi. Asia on erikseen henkilöillä, jotka tarvitsevat apuja päivittäistoiminnoissa, hygenian hoidossa tms. Minä en katso olevani niin vaikeasti vammainen, että en kyseisissä asioissa pärjäisi itsenäisesti.

Tuntuu pahalta joutua todistelemaan, vakuuttelemaan taitojaan vammasta huolimatta. Aina ei jaksaisi vakuutella pärjäävänsä, mutta toinen puoli taas taistelee sen puolesta, että ennakkoluuloja kaatuisi. Taisto vaan taitaa olla koko elämän mittainen.

Väkisinkin tuli tutkimuksesta sellainen olo, että lopputulos halutaan tietynlaiseksi, joka hyödyntäisi tutkimuksen pyytänyttä tahoa. Yleensä siedän aika paljon enkä pahastu isoista ennakkoluuloistakaan, mutta tämä oli isku palleaan. Kyllä minulta on kyselty kaikenlaista:
-Asutko täällä Iiriksessä?
– Peseekö avustajasi pyykit, siivoaako kotisi?
– Et varmaankaan pysty laittamaan ruokaa, poltat itsesi.
– Tarvitsetko apua asioidessasi wc:ssä.
Kysymyksien ja ihmetyksien listaa voisi jatkaa ja siksi ihmettelenkin miksi tämä tutkimustapaaminen loukkasi minua niin paljon. Johtuiko se loppujenlopulta niin läpinäkyvästä pyrkimyksestä saada tutkimustuloksesta tietynlainen? Vielä päivienkin jälkeen asia kuohuttaa minua.

Olen täällä monesti kirjoittanut, että jos jokin asia mieltä askarruttaa sokeuteeni liittyen, saa kysyä rohkeasti. Ja tuo pitää delelleenkin tämänkin postauksen jälkeen. Kysykää rohkeasti! Haastankin teidät kertomaan kommentointiin kysymyksenne tai ihmettelynne, taikka kertokaa millaiset asiat teidät ovat yllättäneet vammaisten pärjäämisissä, mitä ennakkoluuloja on, mistä olet päässyt eroon???

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *