Luksuselämääkö???

Minut on kutsuttu ystävän luo kylään. Hän asuu kotikaupunkini toisella laidalla eikä minulla ole ollut mahdollisuutta opetella reittiä hänen luokseen. En voi vaan lähteä ja katsoa löytäisinkö perille. Reitti olisi pitänyt opetella liikkumistaidon ohjaajan kanssa, ja jotta reitin opettelu olisi mahdollista ensiksi pitää anoa maksusitoomus ohjaustunteihin. On siis sulamahdottomuus opetella kaikkia reittejä kulkemaan itsenäisesti, vaikka apuna onkin minun tapauksessani opaskoira.

Minulle on myönnetty 18 yhden suuntaista vammaispalvelulain mukaista vapaa-ajan kuljetuspalvelumatkaa, eli kuukaudessa pääsen YHDEKSÄN kertaa kulkemaan edestakaisen matkan pisteestä a pisteeseen b ja takaisin. Keskimäärin voin osallistua harrastustoimintaa, käydä ystävien luona, matkustaa johonkin tapahtumaan kahdesti viikossa.

Olen työikäinen aktiivinen ihminen, joka harrastaa monenlaisia asioita, joka haluaa osallistua moniin eri tapahtumiin, joka haluaa elää elämäänsä siitä nauttien. Minun on kuitenkin laskettava riittävätkö matkani kuun loppuun asti, jos otan ystävän kutsun vastaan ja menen hänen luokseen.

Sinä joka näet, sinun liikkumistasi ei rajoita näkökyvyn puute. Liikkumiseesi vaikuttaa toki bussi/juna/metroaikataulut, mutta liikkeelle pääset pääsääntöisesti milloin haluat. Jos omistat auton ja siinä on polttoainetta ei muuta kuin matkaan. Pystyt lähtemään extembore mihin haluat. Minulla ja monella muulla vammaisella sellainen on lähes mahdotonta. Elämäänsä ja liikkumisiaan joutuu suunnittelemaan paljon tarkemmin. Joudut tilaamaan kyydin esim. Helsingin Matkapalvelussa ennakkoon, mutta aina et voi tietää milloin olet lähdössä pois vaikkapa yhdistyksen hallituksen kokouksesta, kestääkö se vielä puolituntia vai tunnin. Istut kokouksen loppuun, tilaat kyydin ja odotat sitä ties miten pitkään. Et voi vaan lähteä ellet ole erikseen reittiä opetellut. Ja kuten jo aiemmin kirjoitin, kaikkien reittien opettelu on mahdotonta.

Se että vammainen henkilö saa helpotusta paikasta toiseen siirtymisiin taksilla herättää valitettavasti monissa kateutta ja närää. Ja viime aikoina keskusteluihin on noussut tulkinta siitä, että kuljetuspalvelu olisi avustajan tavoin luksusta. Voin kertoa, ei todellakaan ole. Minulle kuljetuspalvelu on iso apu ja mahdollistaja. En halua jäädä kotiin neljän seinän sisälle. Jos jäisin, taatusti masentuisin ja mielenterveysongelmat voisi tulla yhteiskunnalle kalliiksi.

Myöskään avustaja ei ole luksusta, vaan helpottaa arkea. Kun haluan mennä ruokakauppaan, sieltä ei välttämättä saa palvelua. Henkilökuntaa on vähän ja kiire kova. Menen sinne kassan luo fiiliksellä ”anteeksi, mutta tarvitsisin ruokaa minäkin, ehtisikö joku auttamaan”. Minä en voi mennä kauppaan ja kerätä kärryyn haluamiani tuotteita. Ok. voin tietysti tunnustella laatikoita, hyllyjä tms, mutta taatusti en saa haluamaani, tai jos saan, se on tuuria. Opaskoirakaan kun ei osaa lukea ja kertoa mikä tuote on mikin. Onko siis luksusta, että menen kauppaan avustajan kanssa, joka hakee minulle haluamani tuotteet, lukee tarvittaessa tuoteselosteita, kertoo tarjouksista jne??? Voisinhan käyttää jotakin nettiruokakauppaa, mutta ruudunluvulla nekin toimivat useimmiten puutteellisesti, ja miksi en minäkin saisi käydä normaalisti kaupassa, vaikka avustettunakin. Kyllä ruokakaupassa avustaja on ehdottomasti arjen helpottaja.

Pöydällä nököttää läjä kirjeitä. Skannerilla tutkailen mitä niissä on. Jaahas, jokin käsin kirjoitettu kirje. Skanneri ei selviydy siitä. Tarvitsen jonkun lukemaan kirjeen. Haluanko luetuttaa postejani kenellä tahansa? En! Luotettava avustaja voi tehdä sen. Entäpä kun eteeni osuu lomake, joka on täytettävä. En näe täyttää sitä. Onko luksusta, että avustajani täyttää sen puolestani minun saneluni mukaan? Taaskin vastaan luksuksesta ei tietoakaan, mutta arkeni helpottuu ja saan asian hoidetuksi.

Minulla on ollut viime päivinä siivousvimma ja olen käynyt laatikoita läpi. En kuitenkaan kaikkia papereita uskalla heittää suoraan roskiin vaan minun on kasattava ne odottamaan seuraavaa avustajan käyntiä, jotta hän voi katsoa mitä ne ovat. Saan vinkin jostakin neuleohjeesta. Vielä saatan sen löytää netin syövereistä, mutta kaavapiirros estää ohjeen ymmärtämisen ja ohje jää saavuttamattomaksi. Inspiraatio on just nyt helvetillinen, mutta on odotettava kunnes avustaja on paikalla ja kirjoittaa kaavan auki sanalliseen muotoon, jotta pääsen neulomaan. Eli, on paljon (tekstissä vain joitakin) asioita mihin tarvitsen apua ja kun saan sitä onko se sitten luksusta?

Taloudellinen tila Suomessa on mikä on ja ankeita aikoja on edessäpäin. Säästöjä tulee ja valitettavasti tuntuu siltä, että heikoimmiltahan ne on hyvä repiä. Minulla ei ole sitä viisasten kiveä, josta kertoisin miten tästä kaikesta pitäisi selviytyä, tai mistä säästöt ottaa. Pelottavaa on kuitenkin ne näkymät mitä vammaisten kohdalle viime viikkoina on heitetty. Ja kun vammainen henkilö ikääntyy ja lopulta täyttää 75 vuotta hän ei yht’äkkiä olisikaan oikeutettu saamaan kuljetuspalvelumatkoja tai avustajatunteja. Ikäänkuin vamma katoaisi ja tilalle tulisi vanhuus. Samalla puhutaan siitä, että vanhuksien pitäisi voida asua mahdollisimman pitkään kotonaan. Ja se on varmasti meidän jokaisen toive. Entä sitten kun vammaisena ihmisenä et pääsekkään sieltä kotoa harrastuksiin, tapahtumiin? Masentavalta ja ankealtahan sellainen tuntuu ja varmasti vaikuttaa myös toimintakykyyn, virkeyteen, mielenterveyteen. Tuleeko niitä kaivattuja säästöjä pitkässä juoksussa, vai kasvavatko muut kulut mittoihin arvaamattomiin?

Ei todellakaan tunnu mukavalta lehtien sivuilta lukea kirjoituksia missä asenne on tukipalvelujen olevan meille vammaisille luksusta. Ne jotka asian ajattelee niin, olisi hyvä hetki kokeilla vammaisen elämää. Saattaisi asennevamma saada vähän hoitoa. Mitä ajatuksia sinulle herää???

Itsestäni huolehtiminen

Osallistuin viime viikolla erääseen tutkimukseen, ja valitettavasti siitä jäi ikävä maku nieltäväksi. Tuli tunne, että olen liian itsenäinen vammaani nähden. Minähän en voi leikata kynsiäni itse, koska se on vaarallista. Haavat ovat todella kivuliaita ja voivat aiheuttaa tulehduksia. Allekirjoitan haavojen ikävyyden ja olemassa olevan tulehdusreiskinkin. En kuitenkaan allekirjoita, että sokeana kynsien leikkaaminen olisi sen vaarallisempaa kuin muillekaan. Haavereita sattuu itsekullekin. Antaisinko omaiseni leikata kynteni? Siihen ei todellakaan ole tarvetta, enkä tarvitse kenenkään ammattilaisenkaan apuja siihen. Jos satun menemään jalkojen hoitajalle ja kynnet ovat pitkät, saa leikata. En kuitenkaan mene hoidettavaksi, jotta saisin kynteni leikatuksi toisen henkilön toimesta.

Pystyn ajelemaan itseltäni myös karvat ihan itse, vaikka en näe. Pintanaarmuja joskus tulee. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun näkevät ovat puhuneet siitä miten verta tihkuttaa säärikarvoja ajeltaessa.

Ok. Voihan se näyttää hurjalta kun katsomatta leikkaan kynsiä tai poistan karvoja. Tungenpa jopa toisen käteni leikattavaan tai ajeltavaan kohtaan tunnustellakseni mistä ja mitä olen tekemässä. Voi olla, että toimitus käy hiukan hitaammin kuin näkökykyiseltä, mutta minä osaan ja minä pystyn.

Itse en meikkaa, koska se ei vaan minua kiinnosta. Tiedän kuitenkin näkövammaisia, jotka meikkaavat päivittäin. Meikkauksen opettelu on myös mahdollista sokeana. Sitä en osaa sanoa miten se kaikki tapahtuu, koska itse en sitä tee. Olen joskus laittanut toki puuteria ja huulipunaakin. Ilmeisesti kasvoissani on väriä omasta takaa ja huulissa luonnollinen rajaus, koska kävimme myös keskustelun onko joku ollut auttamassa minua aamulla ehostuksessa. No eipä ole. Tarvitsenko päivittäisessä ihon hoidossa apua? Ei, en tarvitse. Ja oikeasti, jos tarvitsisin mistä minulle sellainen henkilö palkattaisiin, joka minua auttaisi. Tai oikeammin kuka palkan maksaisi. Asia on erikseen henkilöillä, jotka tarvitsevat apuja päivittäistoiminnoissa, hygenian hoidossa tms. Minä en katso olevani niin vaikeasti vammainen, että en kyseisissä asioissa pärjäisi itsenäisesti.

Tuntuu pahalta joutua todistelemaan, vakuuttelemaan taitojaan vammasta huolimatta. Aina ei jaksaisi vakuutella pärjäävänsä, mutta toinen puoli taas taistelee sen puolesta, että ennakkoluuloja kaatuisi. Taisto vaan taitaa olla koko elämän mittainen.

Väkisinkin tuli tutkimuksesta sellainen olo, että lopputulos halutaan tietynlaiseksi, joka hyödyntäisi tutkimuksen pyytänyttä tahoa. Yleensä siedän aika paljon enkä pahastu isoista ennakkoluuloistakaan, mutta tämä oli isku palleaan. Kyllä minulta on kyselty kaikenlaista:
-Asutko täällä Iiriksessä?
– Peseekö avustajasi pyykit, siivoaako kotisi?
– Et varmaankaan pysty laittamaan ruokaa, poltat itsesi.
– Tarvitsetko apua asioidessasi wc:ssä.
Kysymyksien ja ihmetyksien listaa voisi jatkaa ja siksi ihmettelenkin miksi tämä tutkimustapaaminen loukkasi minua niin paljon. Johtuiko se loppujenlopulta niin läpinäkyvästä pyrkimyksestä saada tutkimustuloksesta tietynlainen? Vielä päivienkin jälkeen asia kuohuttaa minua.

Olen täällä monesti kirjoittanut, että jos jokin asia mieltä askarruttaa sokeuteeni liittyen, saa kysyä rohkeasti. Ja tuo pitää delelleenkin tämänkin postauksen jälkeen. Kysykää rohkeasti! Haastankin teidät kertomaan kommentointiin kysymyksenne tai ihmettelynne, taikka kertokaa millaiset asiat teidät ovat yllättäneet vammaisten pärjäämisissä, mitä ennakkoluuloja on, mistä olet päässyt eroon???

5-vuotias

Sunnuntaina 9.8. blogini täytti viisi vuotta. Onkohan lukioissa ketään sellaista, joka olisi seurannut matkassa alusta lähtien? Tällä hetkellä matkassa mukana on 50 rekisteröitynyttä lukijaa ja fb-sivullakin yli 40 tykkäystä. Miksikäs sinä jäit matkalle mukaan ja onko jotakin mieleenpainunutta postausta?

Vuosien aikana blogi on muuttunut aika paljon alun hitaan kirjoittelun jälkeen. Aiheet vaihtelevat eikä ole yhtä tai kahta teemaa. Joskus olen pohtinut, että pitäisikö olla useampia blogeja, mutta kävisiköhän niin, että kirjoittelutahti kävisi kuhunkin liian hitaaksi. Mikä sitten ylipäätään on hyvä kirjoitusväli? Riippuu varmasti blogin aiheesta ja tarkoituksestakin. Itse kirjoitan silloin kun hyvältä tuntuu ja inspiraatio iskee. Silti välillä jään miettimään miten blogi voisi olla kiinnostavampi, joten jos ideoita kiitos niistä. Myös synttärisankari ottaa risut vastaan 🙂

Blogin myötä olen käynyt kahdessa blogimiitissa ja toivottavasti vielä joskus tulee se kolmaskin mahdollisuus. Miiteissä tapasin monta mukavaa bloggaajaa. Blogini kautta olen löytänyt lehtiartikkeleille lukijoita sekä neuleohjeiden kaavojen aukikirjoittajia sanallisiksi ohjeiksi, valokuvien kuvailijoita tms. Kaikesta saamastani avusta olen iloinen ja todella kiitollinen. Toivottavasti joskus voin auttaa teitä jotenkin, ja toivottavasti blogituttavuuden aikana olette saaneet minulta muutakin kuin auttamisen ilon 🙂 Olen myös kovin iloinen, että olemme erään täällä Pk-seudulla asuvan blogituttavan kanssa kaverustuneet niin paljon, että tapailemme aina sillointällöin useimmiten käsityöjuttujen merkeissä.

Vuosia sitten eräs toimittaja löysi minut artikkelisarjaansa Selviytymistarinat tämän blogin kautta sekä eräs opettaja kutsui minut puhumaan koululleen yläasteikäisille suvaitsevaisuudesta. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten pitkään tämä blogi jatkuu. Tarkoituksenani ei ole lopettaa hetkeen, joten pysykää matkassa mukana.

Monesti bloggaaminen on ollut minulle myös terapeuttista. Olen voinut purkaa minua askarruttavia asioita, intoilla, paasata, pohdiskella ja kertoa myös niistä onnenhetkistä. Tämän ei ole koskaan ollut tarkoitus olla jokin vammaisen ihmisen selviytymistarina, tai hehkutus siitä, että vammaisenakin selviää. Sokeus on minussa eikä pois lähde, joten kulkee teksteissäkin, mutta toivottavasti ei liiallisesti. Kovasti toivon, että tekstejä lukiessa minusta jäisi muutakin mieleen kuin sokea nainen. Ja jos joku täältä saa vertaistukea vaikkapa otoskleroosiin, painonhallintaan, näkövammaisuuteen, kenties tulevaisuudessa kilppariongelmiin, mikä sen hienompaa. Silloin viisi vuotta sitten etsiessäni tietoa otoskleroosista ja sitä sairastavien kokemuksia, tietoa ja vertaistukea löytyi todella vähän. Kirjoitin tuosta elämänvaiheestani kohtuu paljon ja ilmeisesti jotkut tietoa/vertaistukea etsineet ovat sitä myös kommenteista päätellen löytäneet. Samalla kirjoitukset ovat olleet minulle terapiaa ja pohdintojen jälkeen asiat eivät välttämättä tuntuneetkaan niin kauheilta ja pelottavilta. Ehkäpä tulevan syksyn aikana joudutte lukemaan kilpirauhasjuttuja otoskleroosin tapaan. Otan osaa… Toisaalta kilpirauhasasioissa tuntuu olevan paljon paikkoja mistä löytää niin tietoa kuin vertaistukeakin.

Näiden vuosien aikana mielestäni blogipostauksiin kommentointi on vähentynyt ihan yleisesti. Itselläni se on vähentynyt huomattavasti, koska en pysty laittamaan ruksia, jotta jatkokommentit tulisivat sähköpostiini. Aikanaan käytin toimintoa paljon, koska minua kiinnosti ja kiinnostaisi edelleenkin mihin kommentointi kehittyy ja tuleeko tarvetta itselläni lisäkommentointiin. Nyt joudun erikseen käydä katsomassa blogiteksteistä joita olen kommentoinut, onko niihin tullut kommentteja ja miten aiheen käsittely on jatkunut. Ruudunluvulla aika työlästä, joten on jäänyt tekemättä. Minusta ylipäätään kommenttien bähentyminen on surullinen asia. Ehkä niitä on edelleen erilaisissa sisustus- ja tyyliblogeissa, mutta niitä en itse seuraa. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että aikanaan löysin blogimailman ja siihen hurahdin.

Kolme opaskoira-aiheista videoklippiä

Opaskoirayhdistys
on julkaissut kotisivuillaan kolme videota
Opaskoira arjen apuri
Arkesi avuksi opaskoira
Peesari auttaa arjessa

Videoklipit ovat parin minuutin mittaisia. Olin Oton kanssa kuvauksissa mukana, joten vilahtelemme videoilla. Klippejä ei kannata katsoa pelkästään nähdäkseen Hepan ja Oton liikenteessä, vaan videoilla on oikeastikin hyvää, tärkeää asiaa liittyen opaskoiriin ja opaskoiratoimintaan. Nyt siis katsomaan tietoiskuja ja kenties oppimaan jotakin uutta siitä mailmasta. Yhdistyksen sivuilta löytyy toki paljon muutakin mielenkiintoista, joten mukavia luku- ja katseluhetkiä.

Ja jos kiinnostus heräsi peesaritoimintaan käy myös täällä .

Millaisia ajatuksia tai kysymyksiä videot sinussa herätti?
Tunnistitko allekirjoittaneen ja Oton?
Otolle kuvaukset oli erittäin hämmentävä tilanne ja jumivaihde meinasi hetkittäin iskeä oikein tosissaan. Onneksi välillä vauhtiakin löytyi eikä homma mennyt osaltamme täysin haahuiluksi.

Vastaan mielelläni kysymyksiin mitä videot tai opaskoira-aiheiset sivustot sinussa herättää, joten kommentointiloota vaan täyteen arkailematta.

Spinning-roller-pilates – treeni-illan fiilikset

Olin aika jännittynyt ja stressaantunutkin lähtiessäni torstaina Vidaan treenaamaan, vaikka päivällä aiemmin kävimme avokin ja koirien kanssa reitti läpi. Ja eihän sinne ollut tullut mitään uusia aitoja tms. En vaan talvisaikaan ollut kuullut radan varressa olevaa suoja-aitaa. Arvatkaa tunsinko itseni täydelliseksi idiootiksi, ja Otto kulki sillan yli suoraan kuten pitikin, portaita ei hakenut kunnolla. Sain kuitenkin lisävarmuutta lähteä kävellen treeneihin. Silti hermostutti ja ehkäpä Otto vaistosi sen, sillä heti alkumatkasta se kiepautti minut ympäri ja suunnat sekaisin. Olin raivon ja kyynelien partaalla. Paasasin Otolle suureen ääneen ”mikä tässä reitissä on niin helvetin vaikeaa, miksi se ei jo voi sujua” jne. Mies tuli luoksemme ja opasti meidät oikealle reitille. En ollut vielä toivoani menettänyt, ehtisin spinningtunnille, jos vaan ne portaat löytyisivät. Noh, eihän Otto merkannut niitä kunnolla, mutta niin paljon, että tiesin kuitenkin olevan hyvin lähellä. Taas marmatusta ja joku mies neuvoi meidät portaisiin. Olin kuin olinkin heti viiden pintaan Vidassa. Siinä kävellessäni mietin, että jos en olisi ostanut käyntikertoja jne jokohan luovuttaisin. Jotenkin tuntui voimat olevan lopussa. Vidaan päästyäni moiset aatokset kuitenkin katosivat. Ystävälliset ihmiset ja lämmin henki saa kenet tahansa hymyilemään.

Tuntui hyvältä päästä pyörän selkään ja polkemaan. Olin päässyt treenaamaan, mahtavaa. Ja mikäs siinä polkiessa Iran ohjauksessa 🙂 Sykemittari näytti vaan kummia lukemia. Keskisyke 109 ja maksimi 147 eivät voineet olla todenmukaisia. Hetkellinen harmitus, mutta hiki virtasi ja kehonhuolto-osio odotti huoltajaansa, joten kuivat vaatteet ylle ja yläkertaan, jossa taasen ihanat kanssatreenaajat auttoivat minulle maton, roller-rullan ja kaksi eri kokoista palloa. Roller aloitettiin tutusti jalkapohjan käsittelyllä, mutta nyt ojennettiin ja koukistettiin varpaita pallon ollessa jalan alla. Itse huomasin automaattisesti alkavani liikuttamaan palloa kuten aikaisemmillakin kerroilla. Rullalla rullailtiin sääret, etureidet, pohkeet, takareidet. Pikkupallolla käsiteltiin lonkan aluetta. Pallo laitettiin reisiluun pään taakse ensiksi testailtuamme polviseisonnassa lantion liikkuvuutta ja mahdollisia puolieroja. Pallolla käsittely aloitettiin jäykemmän puolen reisiluun pään tauksen käsittelyllä. Itselläni oikea puoli tuntui jäykemmältä ja uskokaa tai älkää käsittely lisäsi liikettä. Teimme toki käsittelyn myös liikkuvammalle puolelle. Tämä kannattaa tehdä esim. ennen juoksulenkkiä ja miksipä ei myös ennen kävelylenkkiäkin. Lantio liikkuu paremmin ja askelkin sujuu sutjakammin.

Mulla on hartiat jumissa, joten nautinnollista oli laittaa pikkupallo lavan ja selkärangan väliin rintaliivien alareunaan ja hoidettavan puolen käden liikkeitä apuna käyttäen hoidella jumiutunutta hartiaseutua hiljalleen rullaillen palloa kohti rinta- ja kaularangan liittymäkohtaa. Ehdottomasti roller-menetelmiä pitäisi ottaa enemmän käyttöön ihan myös kotioloissa. Nyt ei vaikuttanut yöuniinkaan mitenkään, nukuin hyvin ilman levottomia jalkoja.

Pilateksessa teimme aika paljon sellaisia liikkeitä mitä aiemminkin on tehty. Liikesarjoissa huomaan olevan hieman arka yksin yrittämään. Esim. liikesarja missä viedään jalat ylös, otetaan heijauksella vauhtia, jotta saadaan viedyksi pään taakse, jossa ne avautuvat haaraan, sulkeutuvat ja palaavat ylös ja aikanaan lattiaan milloin yläkroppa nousee ylös istuma-asentoon. Tässä kohden totean, että liikesarja ei välttämättä ole aukottomasti oikein kirjoitettu enkä edes yritä muistaa missä vaiheissa piti hengittää sisään ja missäulos. Tällä esimerkillä vain yritän kertoa millaisissa tilanteissa olen arka/ujo yrittämään yksin, joten Iran ohjaus on tullut arvoon arvaamattomaan. Silloin kun ei ole kovin paljoa muistettavaa tai kovin montaa liikkuvaa osaa eri suuntiin uskallan itsekin yrittää, vaikka menisikin pieleen. Iralla on hieno taito kertoa asioita myös sanallisesti ja siksi monissa kohdin niin pilateksessa kuin rollerissakin pärjään itsekseni. Virheitä varmasti tulee, mutta eihän kukaan ole täydellinen, ja uskallan sanoa, vaikka en näekkään, virheitä tulee muillekin milloin mistäkin syystä. Se kuitenkin on mahtavaa kun tuntee kehityksen ja liikkeet/asiat sujuvat kertakerralta jouhevammin. Tällä hetkellä minusta tuntuu melkein hassulta, että olen jännittänyt mitä muut minusta ajattelevat, minun huonosta koordinaatiosta tai joidenkin liikkeiden huonosta hahmottamisesta tms, tai siitä että tarvitsen välillä vähän ohjausta. Olen huomannut ohjausta tarvitsevat muutkin ihan yksilöllisestikin. Ja kun käyn säännöllisesti esim. pilateksessa kehon hallinta, koordinaatio ja kehon hahmotuskin paranee kuten muillakin. Ehkä sokeuteni takia se vie kauemmin aikaa, mutta jos vain teen kuten ohjataan kehitystä tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Enään se erilaisuuteni ei ujostuta, ei ainakaan paljoa ja usein. En häpeä, jos en ymmärrä liikettä sanallisesta ohjauksesta. Vielä ehkä arkailen sanoa ääneen, että nyt en tajua, odotan kiltisti kunnes ohjaaja ehtii ohjaamaan ja jos jossakin liikkeessä ei ehdi en pahastu siitä vaan yritän taas päästä seuraavaan mukaan. Olen niin onnellinen, että Janna asteli syksyllä elämääni ja tuon myötä minulle on avautunut upea uusi treenausmahdollisuus hyvien ihmisten keskellä. Se tekee niin itsetunnolle kuin itseluottamuksellekin hyvää. Ja se tekee hyvää myös fysiikalle, joka omalta osaltaan vaikuttaa myös omaan varmuuteen ja itseluottamukseen. Ja oikeasti se tunne kun on paikka mihin voit mennä kävellen, treenata yhdessä muiden kanssa. Se tuntuu niin oikealta ja hyvältä. Vammastani huolimatta minun ei tarvitse mennä johonkin erityisryhmään. Toki niilläkin on paikkansa ja varmasti ne ovat tarpeen monelle, mutta itse saan enemmän kun voin olla muiden joukossa. Ja vaikka Oton kanssa on ollutkin reittiongelmia, ja vaikka matkalla tuli luovuttamisen mahdollisuus mieleen, tajuan tätä mitä olen nyt elänyt, en halua menettää juurikin kaikesta tuosta johtuen mitä yllä kirjoitin.

Nyt lensin pilateksesta aika kauas jo ihmismielenkin mailmoihin… Joka tapauksessa aika sujahti vauhdilla, kello lensi yli kahdeksaan ja treenien päättymiseen. Aika oli lähteä kotimatkalle. Nyt olin rennommin mielin ja Otto opastikin mallikkaasti. Alikulun haussa meinasi lähteä väärään suuntaan, mutta onneksi tajusin sen heti ja ilmaistuani Otolle, että se oli tuhma ja käskettyäni mennä takaisin poika korjasi virheensä ja vei alikulkuun. Matka taittui vauhdikkaasti ja onnesta mykkyrällä saavuin kotiin häntää heiluttavan Oton kanssa.

Positiivisia kohtaamisia ja treenifiiliksiä – treenausta Vidalla

Totesin jo viime talvena, vaikka lyhyt olikin, että Otto on pakkaskoira. Pakkaskelillä se nimittäin opastaa parhaiten. Niinpä lähdin aamulla aika luottavaisin mielin kohden Vidaa. Reitti menikin ongelmitta. Vähän ennen portaiden hakua tien viertä Oton teki mieli haistelemaan. Portaat kuitenkin löytyi ja ehdin Vidaan hyvissä ajoin.

Pukuhuoneessa ehdin taasen testailemaan sykelähetintä eikä se paska toiminut. Luovutin ja hipsin itsenäisesti crosstrainerille ja aloitin sutkuttamaan sillä Jannaa odotellessani. Kymmenisen minuuttia ehdinkin sutkuttaa, jonka jälkeen tutustuimme tarkemmin spinningsaliin. Jos vaan pyörä eturivissä lähinnä ovea on vapaa, minulla on todella helppoa tulla pyörälle ja tunnin jälkeen löytää käsipyyheliinaa ja puhdistusainetta pyörän siistimiseen. Ei kertakaikkiaan mitään syytä jättää rakastamaani treenimuotoa väliin vain sen takia, että ei ole kaveria mukana. Pyörän säädöt osaan tehdä itse sopiviksi jne. Miksi en nauttisi treenistä vielä kun reittikin sujuu treenipaikalle – ainakin nyt. Sanoinkin avokille, että jos valupäivät ei ole häiritsemässä menen huomiselle spinningtunnille. Ehkäpä taas yksi raja-aita kaatuu, mutta niin pitääkin.

Istuimme alas ja vähän katselimme ryhmäliikuntatuntikalenteria. Tällä hetkellä eniten mahdollisuuksia on osallistua torstain ja lauantain tunneille. Spinning on varmasti ykkösjuttu, mutta Iran roller myös kiinnostaa. Pilates olisi myöskin hauskaa, joten siinä olisi taasen yksi aita kaadettavaksi. Muut ovatkin ehkä nopeatempoisempia ja ensinmmäisille kerroille tarvitsisin kaverin, mutta toivottavasti tulee tilaisuuksia kokeilla muitakin ryhmäliikuntatunteja. Mitkään askelkuviot ei minulta kovinkaan hyvin luonnistu, mutta kokeilemallahan selviää missä pärjäisin mukana.

Palasin alasaliin ja lämmittelytilaan crosstrainerille. Onnistuin pudottamaan keppini laitteen yli ja avulias nainen kertoi mistä löytäisin sen. Toinen nainen moikkasi minua pukuhuoneessa. Ette usko miten tuollaiset lämmittävät mieltä. Liian paljon törmää siihen ettei vammaiselle uskalleta syystä tai toisesta puhua. Kun ihmiset uskaltavat puhua ja tervehtiä itsekin tulee rohkeammaksi eikä oma erilaisuutensa tunnu enään niin erilaisuudelta. Oli mukavaa sutkuttaa 45 min treeni, vaikka pidemmän päälle crosstrainer onkin ehkä vähän tylsä. Hiki kuitenkin tuli. Tuli niin kova hiki, että kävin jo salilla suihkussa ennen kuin lähdin Oton kanssa paluumatkalle. Vähän jännitin löytäisimmekö alikulkuun. Vähän Otto hidasteli empien ja kun pysähdyin kuulostelemaan onko suuntamme oikea sain ohikulkialta tiedon, että olemme menossa alikulkuun. Mahtavaa! Portaat löytyivät hyvin ja kotimatka sujui ongelmitta. Välillä vähän hidastellen ehkä liukkauden tähden, mutta jumituksia ei tullut eikä matkaan mennyt kohtuutonta aikaa.

Kotona hehkutin onnistumistani ja ystävällisiä ihmisiä sekä kirosin sykemittaria. Lähetin Sports Trackerin verkkokauppaan, josta vehe ostettu viestiä. Alan oikeasti kyllästyä toimimattomuuteen. Toivottavasti saan tarvittavan avun sitä kautta tavalla tai toisella.

Nyt kahtena aamuna meillä on nautittu smoothiekset. Eilen mustikoita, ananasta, banaani, kurpitsan siemeniä, loput hamppuproteeinista, Raunon protskuvarastoista protskua, turkkilaista jogurttia, pari salaatinlehteä, raakakaakaota ja vettä. Tänään vadelmia, banaani, chiansiemenet, vesi, jogurtti ja protsku. Eilen pärjäsinkin pitkään ilman nälän tunnetta. Keramiikassa vihreän teen kanssa söin kourallisen pähkinöitä ja toisen kuivattuja karpaloita. Tein mukin jonka kylkeen relieffinä koira. Rottingissa taistelin sienikorin kanssa, ei kovin helppoa tehdä väliseiniä 🙂 Kotona maistui avokin tekemä kanasalaatti, jota nytkin söin kotiin tultuani. Seuraavaksi onkin aika töiden. Illalla telkusta Jutan Superdietti ja Syke kera neulomuksen. Eilen käsityöteemaisen päivän jälkeen innostuin vielä iltauutisten aikaan neulomaan tuubihuivia.

Reittiharjoittelua Vidaan

Tätä päivää olen odottanut siitä hetkestä kun Jannan kanssa sovimme projektistamme, sillä treenaus hänen ohjauksessaan Vidassa ei onnistuisi ilman, että opimme Oton kanssa reitin Vidaan ja takaisin kotiin. Liikkumistaidon ohjaus osui sateiseen päivään ja teiden varsilla riitti vesilätäkkö poikineen. Otto inhoaa niitä varvasvälikarvojaan myöden, työmotivaatio aikalailla nollassa. Pieniä pätkiä koira kulki kohtuullista vauhtia, mutta pääosin kulku oli matelua. On todella vaikeaa liikkua ylihitaasti kulkevan koiran kanssa. Väkisinkin ite välillä menee askeleen edemmäksi milloin koira ei mahdu edes työskentelemään. Ja kun tahtomattanikin ohjailen koiraa ja mahdollisesti vielä huomaamattani käännän rintamasuuntaa, eksyminen on valmis. Kun koira kulkee reippaasti ja veto on sopiva, koiraan on hyvä tuntuma ja liikkeellä olo pitää myös minut paremmin kartalla eikä touhu mene haahuamiseksi.

Valitsimme rauhallisemman reittivaihtoehdon, joka menee radan vartta pitkin, josta laskeudutaan asematunneliin ja sieltä kohden Vidaa. Kaverin kanssa käydessämme Vidassa tutustumassa kuljimme ison parkkialueen/aukion läpi, mutta liikkumistaidon ohjaaja piti sitä vaihtoehtoa vaarallisena, joten kiersimme teitä pitkin, eikä reitti kovin hankalalta vaikuttanut. Reittiin saisin vaan vielä paljon paremman tuntuman Oton opastaessa reippaammin. Puhuimmekin asiasta paljon ja ohjaaja lupasi viedä viestiä asiasta Oton kouluttajalle. Hänet tapaankin parin viikon päästä olevalla täydennyskoulutuskurssilla. Toivottavasti silloinkin on paljon lätäköitä ja märkää, jotta päästään ongelmaan huolella paneutumaan.

Vidassa piipahdimme vain eteisessä. Torstain harjoittelukerralla opetellaan myös sisätiloja ja katsotaan paikka missä Otto minua odottelee treenaukseni ajan. Torstaille ei ole luvattu sadettakaan, joten… ehkä reitti sujuu paremmin.

Tuolloin ostan myös Vidaan 10-kerran kortin. Siitä se sitten käynnistyy! Yes! Olen aivan huippuinnoissani, vaikka Oton kanssa reitti vielä vähän arveluttaakin ja mietinkin kuinkakohan paljon aikaa matkaan minun on varattava maanantaina. Olemme nimittäin sopineet maanantaiaamulle Jannan kanssa treffit, yes!!! Enkä todellakaan halua myöhästyä, en halua treeniajastani hukata haahuiluun Oton kanssa, sorry vaan rakas opaskoirani mun!!! Lisäks kaverini kyseli mua treenaamaan kanssaan perjantaina. Ehdotti pumppia ja syvävenyttelyä. En ole pumpissa aiemmin ollutkaan, joten jännittävää. Tiedän kuitenkin useammankin sokeankin tunneilla käyneen, joten varmasti parin kerran jälkeen homma sujuu. Tokihan se auttaa, jos ohjaaja osaa verbaalisesti toimia hyvin liikkeitä opastaessaan. Katsotaan miten käy, uskaltaudunko. Nyt uskon uskaltavani.

Mulla taitaa olla vähän ”kaikki tai ei mitään”-meininki, sillä jo lähes kuukausi sitten sovin tuttavani kanssa meneväni hänen kotisalilleen torstaina kahvakuula- ja spinningtunneille. Kahvakuulaa olen kotona heilutellut, mutta en koskaan ole ollut ohjatulla tunnilla. En totisesti ota kuitenkaan stressiä miten pärjään. Yritän nyt olla vain rohkea ja kokeilla eri ryhmäliikuntamuotojakin. Osa ehkä jää elämääni, osa ei. Osaan tykästyn, osaan en. Jos en kokeile, en koskaan saa tietää miten tunneilla pärjään. Jos en ole rohkea, en koe upeita hetkiä liikunnan parissa. On vaan uskallettava, vaikka jokin tuolla jossain syvällä sisälläni piipittääkin ja yrittää luoda epävarmaa mielialaa. Tiedän kuitenkin, että moni muukin jännittää ryhmäliikuntatunteja kuka mistäkin syystä. Sokeuteni on se minun suurin jännityksen aiheuttaja. Minä en häpeä vartaloa, vaikka en ole hoikka, ja vaikka haluan kropassa tapahtuvan kiinteytymistä, voimaantumista ja sivutuotteena laihtuvan. En voi sanoa häpeäväni vammaanikaan, mutta kait vaan toivoisin siitä olevan haittaa mahdollisimman vähän muille, että en häiriköi haahuilullani muiden treenihetkeä, en olisi vaivaksi, että selviytyisin itsenäisesti. Toisaalta jokainen meistä tarvitsee joskus apua jossakin asiassa eikä siinä ole mitään pahaa. Jokainen haluaa tulla loppujenlopulta autetuksi ja toivottavasti myös mahdollisimman moni haluaa myös itse auttaa. ”apua saa se joka tajuaa sitä myös antaa”(ehkä ei sana sanalta mennyt oikein) – sanotaan laulussakin. Jos saan joltakin apua sitä tarvitessani ihan taatusti autan itse myös aina kun voin.

Tottakai minua jännittää myös maanantai, miten treenaus Jannan ohjauksessa lähtee käyntiin, löydänkö Oton kanssa Vidaan, osaanko varmasti pukuhuoneeseen, alasalille jne. Ei siis riitä, että jännitän treeniasioita, minun ”pitää” jännittää jo matkaa treenaamaan. HAUSKAA!!! Ja kun viikkoja vierähtää, kenties tämäkin postaus tuntuu vähintäänkin nololta tai huvittavalta – ainakin toivon niin. Mutta nyt ja tässä olen innoissani, suorastaan täpinöissäni, olen myös jännittynyt, ehkä vähän epävarma, mutta tätä mahdollisuutta en halua missata. Olen ottanut askeleen kohden unelmaa ja aion ottaa sen toisen ja kolmannenkin. Ja kun askeleet on otettu voikin asettaa niitä treenitavoitteita, mutta Jannan kanssa aloitellaan projekti maanantaina, sitä ennen käyn rohkeasti ryhmäliikkumaan ja nauttimaan spinnintunnin huumasta, joten hyvällä tiellä ollaan!

Unelmastako totta? – treenausta Personal Trainerin kanssa

En tiedä miksi kirjoitin, mutta kirjoitin Facebookin Korso-ryhmään
”Kävin perjantaina tutustumassa Kuntokeskus Vidaan ja pidin kovasti sen ilmapiiristä ja treenaukseni ajaksi opaskoirallenikin paikka löytyisi missä siitä ei muille asiakkaille olisi haittaa. Minua kuitenkin ”ujostuttaa”, jännittää ehkä eniten sokeuteni vuoksi aloittaa treenaaminen salilla. Intohimoni on spinning, koska siinä on laji, jossa sokkonakin voi revitellä täysillä ilman turvallisuusriskejä. Nyt vain pitäisi voittaa arkailuni ja opetella reitti opaskoiran kanssa Vidaan, harjoitella sisätiloissa kulkemaan ja hankkia kortti, jotta unelmasta tulisi totta. Että jonain päivänä ehkä siellä haahuaa valkoisen kepin kanssa arkautensa voittanut – toivotaan niin!”
Ehkä kaipasin rohkaisua ja monesti kun kertoo arkailevansa, se jo helpottaa. Ja ehkä myös persaukselle potkaisemista etten vain jäisi unelmoimaan. Ja sain mitä tilasin, yes! Totuuden nimessä eteeni avautui vastustamaton mahdollisuus.

Kirjoitukseni näki Personal Trainer Janna Saren, joka on pt-yrittäjä, tekee ohjauksia mm. Korson Vidassa. Hän kirjoitti minulle ja sovimme tapaamisesta. Jannan koulutus liikunnanohjaaja AMK Haaga-Helia (Vierumäen liikuntainstituutti ja viimeisen vuoden suuntautumisopinnot kunto- ja terveysliikunta). Opintojen jälkeen hän on lisäkouluttautunut erilaisin lyhyemmin koulutuksin. Hänellä on kilpaurheilijatausta lajina koripallo ja mukaan on mahtunut myös judoa ja jujutsua. Omien sanojensa mukaan hän haluaa auttaa muita liikunnan pariin, madaltamaan kynnystä liikunnan/treenaamisen aloittamiseen ja siksipä mekin istahdimme nokat vastakkain juttelemaan.

Olen lukenut jonkin verran blogeista pt-kokemuksia ja salaa itsekin haaveillut sellaisesta mahdollisuudesta. Asialle en koskaan ole kuitenkaan tehnyt mitään. Ollessani jäsenenä eräässä ketjussa 2004-2010 minulla oli ns. omaohjaaja, jonka kanssa käytiin kuntosaliohjelma läpi kerran pari, mutta ohjatusti treenamista se ei ollut. Pääasiassa loppuaikoina kävinkin salilla lähinnä spinningtunneilla. Ja tuolloin en varmasti edes juuri mitään pt-touhusta tiennytkään. Ja vaikka olisin tiennyt kukkaron nyörit olis pysynyt tiukalla. Vasta viime vuosina pt-asia on tullut minulle tutummaksi ja salainen haave päästä itsekin harjoittelemaan ohjatusti on herännyt. Hyvä ystäväni aloitti omat pt-treeninsä vuoden alusta ja ilolla olen lukenut hänen hehkutuksiaan treenien tuomasta hyvästä olosta ja ehkä ihan pikkuisen kadehtinutkin hyväntahtoisesti.

Eli voinko sanoa ei?
Vaikka minua jännittää miten salilla kanssatreenaajat suhtautuvat minuun, miten pärjään salilla, törmäilenkö tuntemattomiin ihmisiin jne. Ja jos ja kun aloitan Vidassa saliharjoittelun, haluan osallistua ryhmäliikuntatunneille. Miten ohjaajat suhtautuvat minuun, onko treenissä mitään mahiksia pysyä mukana, olenko liian kömpelö. Mitä jos huitasen vahingossa tai astun varpaille?
Niin, pelottaahan tuo kaikki, mutta… voiko arkuuden voittaa? Minua pidetään rohkeana ja kaitpa sitä pääsääntöisesti olenkin, joten miksi nyt jänistäisin?
Miksi minulla ei olisi yhtälaiset oikeudet harjoitteluun kuin kellä muulla tahansa, vaikka yksi aisti on pois. En tokikaan aio änkeä itseäni nopeatempoisille tunneille, tai tunneille missä on vaikeita askelkuvioita tms.
Olenhan vuosia sitten käynyt venyttelytunneilla, spinningissä ja pilateksessa. Olen kotona jonkin verran heilunut kahvakuulan kanssa, joten olisiko mahdotonta ottaa mukaan repertuaariin esim. kahvakuulatunti…

Näitä olen paljon pohtinut ja sisälläni kuplii innostus. Sydämestäni toivon tästä syntyvän jotain hienoa niin minulle kuin Jannallekin. Ehkä Janna pystyy kanssani kehittämään jotain osa-aluetta ammatissaan. Nyt hän joutuu todella miettimään miten liikkeet selittää minulle eikä kosketukselta välty. Kädestä pitäen ohjaamista tulee varmasti enemmän, mutta Jannalle koskettaminen ei ole vierasta, joten tästä on hyvä lähteä eteenpäin.

Olemme sopineet, että kirjoitan täällä blogissa projektistamme iloineen ja suruineen. Toivomme tällä tarinalla muidenkin rohkaistuvan lähtemään liikkumaan jostain rajoitteesta/hidasteesta huolimatta oli se sitten jokin vamma, sairaus, ongelma. Liikkua voi kuntosalilla ja muutenkin vaikka näkö puuttuisi, vaikka sairastaisit diabetesta, tai kärsisit polviongelmista tms. Liikunta kuuluu kaikille ja oikealla ohjauksella meistä jokainen voi siitä saada entistä enemmän irti. Tällä esimerkillämme haluamme rohkaista muitakin. Minä olen tarttumassa mörköä sarvista Jannan avulla ja samalla pääsen toteuttamaan unelmaani. En ole ehkä edes tajunnut millainen mörkö sokkona yleisellä salilla touhuaminen on ominpäin. Tämän projektin aikana toivon itseluottamukseni kasvavan, rohkeuteni lisääntyvän. Enkä ehkä ole edes oikein tiennyt kuinka paljon olen tätä halunnut.

Alkuvaiheessa olemme sopineet 5-10 kerran treenisatsista, jonka jälkeen katsomme miten homma jatkuu. Minulle on iso yllätys, että Janna ei halua rahallista korvausta. Hänelle tärkeämpää tuntuu olevan auttamisen ilo ja sen tuoma palkkio, sekä näkyvyyden kautta joidenkin muidenkin innostuminen liikunnasta jostakin haasteesta huolimatta. Ja tuohon toiveeseen on toki helppoa yhtyä. Ja jotta ette pitäisi minua hyväksikäyttäjänä Jannan suhteen, haluan mainita myös, että olen valmis korvaamaan hänelle myös rahallisesti jatkossa.

Kotoa on n. kilsan matka Vidaan, ja nyt onkin tarve opetella reitti Oton kanssa mahdollisimman pian. Kirjoitinkin liikkumistaidon ohjaajalle asiasta ja eräälle peesarille, joten jospa reittiharjoittelu päästäisiin aloittamaan mahd. pian, voisin ostaa treenikortin Vidaan ja aloittaa yhteistyön Jannan kanssa ja siinä samalla livahtaa spinnutunneille.

Tandem-pilotit

Lumet ovat aikalailla kadonneet tämän aamuista räntää lukuun ottamatta, ja eiköhän nekin katoa, jos Facebookissa jaettuihin linkkeihin on uskomista joissa povataan Etelä-Suomeen jopa 10 asteen lämpötiloja. Jo nyt koirien omistajana olen kypsä tuohon märkyyteen ja kuraisuuteen. Sulais vaan kaikki loskat ja jäät pois, ja loppuis nämä kurakelit. Tänäänkin kun tultiin koirien kanssa lenkiltä (4.6 km/54 min keskinopeudella 5.1km/1h) sai pestä koirat ja niiden valjaat. Omien housujenkin lahkeet olivat hirvittävässä kurassa, huoh!

Kevättä on ilmassa ja jo nyt mietin miten tämän vuoden tandem-lenkkien käy. Viime kesänä en päässyt ajamaan kertaakaan. Nyt en halua niin käyvän. Pyörällä oli aika paljon hintaa, joten on liian kallis pitää varaston vankina. Ja haluan itse kuntoilemaan ja ajamaan pyörällä. Pilottien löytyminen onkin sitten jo ihan oma juttunsa. Se on valitettavan vaikeaa kun ei ole kontakteja oikein mihinkään. Ensiksi pitäisi saada luoduksi kontakteja ja päästä tapaamaan johonkin esim. pyöräilytapahtumaan pyöräilyintoisia ihmisiä, mutta miten mennä pyöräilytapahtumaan ilman pilottia??? Ei mitenkään… Toivottavasti kuitenkin löydän halukkaita kokeilemaan tandemilla ajamista ja jospa joku heistä innostuisi asiasta edes jonkin verran.

Nyt tämän liikuntakärpäsen purtua olen sillointällöin kysellyt Facebookissa itselleni liikuntaseuraa lenkkeilemään tai uimaan, mitä nyt yhdessä sitten keksittäisikään. Kyselyni saattaa olla rasittavia, mutta kun liikkuminen porukassa on paljon mukavempaa kuin yksin puurtaa jossakin. Sainkin jokunen viikko sitten minut tyrmistyttävän viestin, jossa ihmeteltiin enkö voisi tyytyä elämään niin kuin sokealle on sopivaa. Miksi haluan tehdä sellaista missä en pärjää yksin? Onhan minulla opaskoira, jonka kanssa lenkkeillä. Pilaan kuulemma näkevän liikuntahetken hänen joutuessaan hidastelemaan minun takiani tai ohjaamaan minua. Ja jos itse liikunnasta selviytyisinkin tarvitsen vieraissa paikoissa opastusta ja huolen pitoa. Itse ajattelen asian siten, että kysyessäni liikuntaseuraa kysyn sitä ensisijaisesti kaverina/ystävänä. Ja sinne liikkumaan mennään ystävinä/kavereina. Valitettavasti vieraissa paikoissa en osaa liikkua itse ja silloin pieni jelppi on paikallaan. Ja toivon todella, että jos minun kanssani lähdetään liikkumaan, se tehdään ennenkaikkea kaverina eikä jonain velvollisuudentunnosta vammaista ihmistä kohtaan. Nostin saamani viestin keskusteluun Facebookissa ja se sai 103 kommenttia. Tuon jälkeen olen jatkanut kyselyjä, mutta vähän saamani viesti silti kaihertaa. Päätin perustaa suljetun Facebook-ryhmän, jotta en häiritsisi kyselyilläni niitä joita se ärsyttää. Olen paljon pohtinut kuinka ärsyttävä mahdankaan olla halutessani liikkua ja vieläpä ystävieni ja kavereideni kanssa. Ehkäpä se ei ärsytä, mutta ruinuamiseni ärsyttääkin jo ihan eri tavalla. Joskus se ärsyttää minuakin ja mietin miksi en tyydy kävelemään lenkkejä opaskoiran kanssa. Pääsisin paljon helpommalla. Ei tarvitsisi kysellä nyt esim. tandem-pilottien perään tai kaveria uimahalliin. Mutta kun… haluan viettää aktiivista elämää, haluan liikkua mahdollisimman monipuolisesti, kokea erilaisia asioita, käydä tapahtumissa jne. ELÄÄ elämääni. Minun tapauksessa en pysty tyytymään rauhalliseen ulkoiluun ja kotona olemiseen. Haluan paljon muutakin mitenkään sitäkään puolta elämästä väheksymättä.

Tandem-pilotitSokean vantaalaisnaisen ryhmä, jossa sovitaan mm. tandem-pyöräilylenkeistä ja muista liikuntatreffeistä. Joskus ehkä kaivataan apuja valokuvien kuvailuun tai lehtiartikkeleiden lukemiseen tallenteelle. Jos sinua kiinnostaa jokin näistä liity mukaan! Ryhmässä olo ei velvoita mihinkään, mutta toki toivotaan mahdollisuuksien mukaan touhuihin osallistumista. Jos haluat lukea artikkeleita, mutta et ajaa tandemilla, (tai päinvastoin) sekin sopii. Kaikkea ei siis kaikkien tarvitse tehdä! Mitään isoja rahapalkkoja en pysty valitettavasti maksamaan, mutta pyrin muistamaan/korvaamaan saadun avun. Eli, jos kiinnostuit liikkumaan yhdessä (esim. tandem-lenkit) tai ääneen lehtiartikkeleiden luvusta tallenteelle tai valokuvien kuvailusta, hilpaise ryhmään mukaan, tai lähetä minulle sähköpostia. Osoitteeni löydät Ota yhteyttä-sivulta.

Perjantaina ilmottauduin 25.5. olevalle Naisten kympille. Menemme ystäväni Laurankanssa reippailemaan reippaasti kävellen 😀 Lisäks lupauduin lähteä SUP BALANCE-ryhmäliikuntatunnille erään tuttavani kanssa. Aika on vielä avoin milloin menemme, mutta minua jännittää jo nyt 🙂
”SUP Balance™ on aivan uudenlainen, voimaa, tasapainoa ja liikkuvuutta lisäävä ryhmäliikuntatunti, joka koostuu SUP –laudan päällä tehtävistä tasapaino-, kehonhallinta- ja liikkuvuusharjoituksista. Tunnin tavoitteena on rentoutunut ja stressittömämpi fiilis. Valmistaudu tunnille kuten uimahalliin. Laudan päällä voit treenata puhtaissa, kevyissä liikuntavaatteissa tai uimapuvussa. Ikäsuositus: nuoret ja aikuiset”
Niin, että mikä?
”Suppaus” on yksi nopeimmin kasvavista vesiurheilulajeista koko maailmassa, SUP-lautailu kasvattaa suosiotaan jatkuvasti. SUP on lyhenne sanoista stand up paddling eli seisaaltaan melominen. SUP-lautailua voi harrastaa lähes minkälaisissa vesiolosuhteissa tahansa; järvissä, joissa, merissä lammissa – Jopa uima-altaissa! Allasolosuhteita hyödyntäen ”Suppausta” voi harrastaa ympäri vuoden.” SUP Balance-tuntien lisäksi on myös SUP FIT-tunteja, mutta ajattelimme kenties tuon Balancen olevan hiukan rauhallisempi, josta voisi olla mukava aloittaa. Saa nähdä montako kertaa mulahdan altaaseen tippuen laudaltani :D:D
Mutta, jos kiinnostuit käy tutustumassa täällä

Lisää kuvailutulkkausta televisioon

Myös me näkövammaiset katselemme televisiota, ja jos ohjelmiin saataisiin enemmän kuvailutulkkausta, mekin saisimme ohjelmatarjonnasta paljon enemmän irti, ohjelmista tulisi entistä saavutettavampia myös meille näkövammaisille.

Nyt sinullakin on mahdollisuus käydä allekirjoittamassa hyvän ja tärkeän asian puolesta. Adressin voit allekirjoittaa täällä

Tässä adressin teksti:

Lisää kuvailutulkkausta televisioon

Korvinkin voi katsella tv-ohjelmia, jos joku niitä kuvailutulkkaa! Sokeat ja heikkonäköiset katsovat televisiota siinä missä muutkin. He, jotka ovat aiemmin nähneet, katsovat, koska ovat niitä näkevänäkin katselleet. He, jotka eivät ole nähneet ja joilla ei ole näkömuistoja, tahtovat hekin olla osallisia samoista elämyksistä kuin muutkin ihmiset ja ovat kiinnostuneita siitä, miltä asiat näyttävät. Kaikki tarvitsevat visuaalista yleissivistystä pysyäkseen mukana siinä, mistä mediassa ja kahvipöydissä puhutaan. Miltä Putouksen sketsihahmot oikein näyttävät ja mitä he siellä lavalla oikein touhuavat?

Äänitekstitys palvelee useimmilla kanavilla niitä, jotka eivät voi normaalitekstiä lukea, mutta teksti kertoo vain sen, mitä vieraalla kielellä puhutaan – se, mitä nähdään, jää melkein aina hämärän peittoon. Vain yhdessä Ylen tuotannossa vuosittain on kuvailutulkkaus!

Kuvailutulkkaus tarkoittaa visuaalisen informaation sanallistamista. Kuvat, maisemat, ilmeet, eleet, henkilöiden ulkonäkö, liikkeet, toiminta ja paljon muuta kerrotaan auki korvin katseltaviksi.

Eikö näkövammaisille riitä radio? Ei, sillä tv-draamaan satsataan nyt paljon enemmän kuin perinteisiin kuunnelmiin. Ruudun ääressä koetaan elämyksiä, katselumuistoiksi vuosien päähän tallentuvia, ja ne myös puhuttavat laajoja kansanosia. Ruotsissa kuvailutulkataan Euroviisut, Saksassa rikossarjoja sekä Britanniassa Emmerdale ja paljon muuta.

Jo nyt Yle palvelee erityisryhmiä (kuulovammaiset, kielivähemmistöt) erinomaisella tavalla. Miksei äänitekstin lisäksi myös näkövammaisia kuvailutulkkauksella? Miksi kaupalliset kanavat eivät kuvailutulkkaa ohjelmiaan? Kuvailutulkin palkkio valmistellusta ja toteutetusta kuvailusta ei ole suuri kustannuserä koko tuotantoa ajatellen, ja tuohan kuvailutulkkaus myös uusia katsojia ohjelmalle. Näkövammaisia on Suomessa noin 80 000 henkilöä, joten jo murto-osa tästä toisi tuhansia uusia katsojia.

Vetoamme Yleisradioon ja kaupallisiin tv-kanaviin: Jos jotakin ohjelmaa katselee viidesosa suomalaisista, eikö sitä voisi kuvailutulkata myös näkövammaisille? Vaadimme kuvailutulkkausta suuren kansansuosion saavuttaneisiin televisio-ohjelmiin tai mediatapahtumiin kuten

– Putous
– Voice of Finland
– Euroviisut

Näkövammaisten kulttuuripalvelu ry.