Julkaistu

Kun valo vähenee

Vaikka ollaan saatu nauttia upeista aurinkoisista syyspäivistä päivät lyhenevät vääjäämättä ja tuo univaikeudet pimeän ajan seuralaisina. Oli aika milloin unettomuus iski vasta joulukuussa, oli aika milloin se iski marraskuussa… Ja nyt on aika milloin oireilu alkaa jo lokakuussa 🙁 Vuosia sitten kärsin pimeän ajan yli univaikeuksieni kanssa ja välillä olin sekaisin kuin seinäkello. En osannut ongelmaa yhdistää oikein mihinkään. Tiesin, että näkövammaisilla on ehkä normaalia enemmän unettomuutta, mutta vasta kolme vuotta (onko siitäkin jo niin kauan?) juteltuani erään tuttavani kanssa valvomisesta sain vinkin kokeilla melatoniinia. Ja minähän marssin luontaistuotekauppaan ostoksille. Tuolloin reseptivapaana sain 3mg vahvusta melatoniinia. Tuon jälkeen raja on laskenut ja muuttunut useampaan kertaan. Muistan vieläkin sen autuaallisen tunteen otettua ensinmäisen pillerin. Nukuin heräilemättä ja olo oli levännyt.

Siitä lähtien olen yrittänyt huolehtia, että minulla on melatoniinia aina kaiken varalta. Pimeimpään aikaan tarvitsen sitä eniten ja pidempiä kuureja. Kesällä onneksi harvoin, mutta joskus silloinkin. Selvästi kuitenkin ongelma on loka-helmikuussa pahimmillaan. Koskaan en ole lääkärissä käynyt, vaikka melatoniini tulisi reseptillä edullisemmaksi.

En koskaan aloita yhden huonosti nukutun yön jälkeen melatoniinikuuria enkä ota pilleriä myöskään keskellä yötä todettuani, että uni ei tule. Jos unettomuus jatkuu useamman yön aloitan kuurin, ja niin tein maanantaina. Viime viikolla yö yöltä uni huononi ja väheni, joten totesin pimeän ajan alkaneen ja melatoniinini ei vaan riitä ja apuja tarvitaan purkista. Kyllähän minulle on suositeltu myös nukahtamis- tai unilääkkeitä. Sellaisia en halua syödä. En halua tulla riippuvaiseksi niistä enkä nukkua kemiallista unta. Melatoniinista ei tule sivuoireita painajaisten lisääntymistä lukuun ottamatta. Ja painajainenkin on ehkä liian vahva ilmaisu unille mitä näen. Ne ovat inhottavan todellisia ja usein vähän ahdistavia. Unien näkeminen ylipäätään lisääntyy hurjasti.

Uniongelmien aikaan usein myös levottomat jalat pahenevat, ja niin tälläkin kertaa. Mangnesiumista on siihen suuri apu. Ei kuitenkaan ole ihan sama mitä magnesiumia syön. Parhaaksi olen todennut toistaseksi Pioteekin Super Mg-valmisteen, jossa magnesiumia per pilleri 375 mg. Viime viikolla söin jotain toista ja hyöty oli laiha. Nyt on ihana köllähtää unille kun tietää ettei levottomat koivet häiritse unia. Levottomiin jalkoihin vaikuttaa myös mitä illalla suuhuni laitan. Jos iltapala on kovin hiilaripitoinen oireita riittää. Nyt pitäisikin taas ryhdistäytyä illalla syömään jogurttia tai rahkaa marjoilla ja jättämään tattarinäkkärit vähemmälle.

Käydessäni viime viikolla Thehuoneella teeostoksilla ostin SLEEP WELL -yrttiteesekoitusta, jossa aineksina rooibostee, tulsitee, melissa, sitruuna-verbena, anis, fenkoli, piparmintunlehdet ja lakritsijuuri. Tee haudutetaan 95 asteessa 7-8 min. Minulla ei ole mitään puhuvaa veden lämpötilaa mittaavaa mittaria, joten enpä kovin pääse hienostelemaan oikeiden lämpötilojen kanssa 😀 Nyt olen yrttisekoitusta nauttinut iltaisin. Mielestäni tee on miellyttävän pehmeän yrttisen makuista. Joskus yrttitee maistuu ehkä liiaksi heinältä, mutta tämä sekoitus on myös maultaan onnistunut ja myöskin rauhoittavilta yrteiltään toimiva. Yrttiteen huono puoli on, että se lisää pissalla juoksemista, joten yritän iltateestä nauttia hyvissä ajoin ennen nukkumaan menemistä.

Univaikeudet on todella kurja vaiva ja oikean avun saamiseksi kannattaa kyllä nähdä vaivaa. Se painostava väsymys on jotain todella kamalaa. Ja inhoan myös aamuja milloin olo on niin kuollut väsymyksen takia, että sovittu tapaaminen on pakko peruuttaa. Ei vaan jaksa lähteä tai on nukuttava aamupäivästä kun sattuu nukuttamaan. Ja sekään kun ei helpota nukkua päivällä. Seuraava yö on vielä hirveämpi. Toisaalta kun niitä hirveitä öitä on viikkotolkulla on pakko nukahtaa lopulta silloin kun uni on tullakseen. Onneksi tällä hetkellä ongelma ei ole niin pitkällä, eikä ole ollut melatoniinin löydettyäni. Joskus sovitun tapaamisen olen joutunut perumaan ja inhoan sellaista. Uniongelmista kärsivä voi varmasti syyn ymmärtää, mutta ymmärtääkö ihminen, joka nukkuu lähes aina heräilemättä yössä 8-9 tuntia onkin sitten toinen juttu.

Julkaistu

Vauhtia löytyy ehkä sittenkin…

Reilu viikko sitten tunsin epätoivoa Oton kanssa. Lenkkimme oli kamalaa tahmatassuilua. Koira kun päätti, että nyt maleksitaan tai suorastaan seisoskellaan, niin sitä sitten tehtiin, HUOH! Mun kärsivällisyys ja koiran ohjaustaidot oli todella kovilla. Maanantai-illan lenkki ystävän kanssa meni asiasta purnaamiseen ja Oton jumitteluun. Käveltiin 6.8 km/1 h 50 min, kun edellistiistaina kuljettiin reilussa kahdessa tunnissa yli kolme kilometriä enemmän. Olen ystäväni kärsivällisyydestä ja tuesta todella kiitollinen. Siinä hetkessä tuntui helpottavalle kun oli ihminen joka jaksoi kuunnella murheeni ja huoleni. Pohdin onko kyseessä jokin fyysinen vaiva koiralla, onko jumittelu kokeilua kuka päättää ja mitä, olenko epäonnistunut Oton kanssa jne. Pohdinnat ja tunteet kulki laidasta laitaan, huolesta turhautumiseen, ärsytyksestä rakkauteen koiraa kohtaan. Ja vauhti, se oli melkoista matelua ja senkin ystäväni kesti, vaikka normaalisti kulkee reippaammin. Kotiuduttuani ja iltatoimet tehtyäni istuin tietokoneelle ja kirjoitin Oton kouluttajalle pitkähkön vuodatuksen tilanteesta. Hän sanoikin torstaina tavatessamme, että viestin edetessä selvästi lepyin niin itselleni kuin koirallekin. 😀 😀 Ehkä vaan helpotti kun sain huolen purettua ulos itsestäni.

Seuraavana aamuna lähdin Helsingin keskustaan. Harkitsin kahdesti otanko Oton mukaan vai en. Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista, ja onneksi tartuin, nimittäin Otto kulki hienosti. Treffasin kaverini Kampissa Narinkkatorilla, josta noustiin portaat ylös. Ennen portaita Otto olisi näyttänyt hyvin mieluusti kaikki oikealla puolella olevat ovet, mutta portaat noustuamme kadulle pojan ilme parani ja itsevarmuus lisääntyi hurjasti. IHANAA! Kävimme askarteluliikkeestä ostamassa paperinarua ja kehykset neulevalokransseihin. Otto käyttäyti sisätilassa hienosti. Opasti Eerikinkadulla olevaan Theehuoneeseen, jossa maistelimme vihreää teetä rupatellen. Otto köllötteli jaloissa rauhallisena.

Teehetken ja teeshoppailujen jälkeen treenin vuoksi menimme pysäkin välin Kaisaniemen suuntaan. Loppumatka Kaisaniemen Tarjoustaloon käveltiin. Päästiin siis Kaisaniemen tunneliin kävelemään. Taas Otto kulki varmasti ja rauhallisesti. Tarjoustalosta löydettiin valot kransseihin, joten käsityöshoppailut päättyi onnistuneesti. Samaa ei voi sanoa iltalenkistä. Otto maleksi ja eksytti minut. Olin todella turhautunut ja ahdistunut.

Keskiviikkona juttelin Oton kouluttajan kanssa ja sovimme seuraavalle päivää treffit. Aivan kuin Otto olisi ymmärtänyt tuon, sillä aamulenkillä poika painoi hirvittävää vauhtia. Kierrettiin Metsolan suo alle puoleentuntiin, matkaa tulee karvan auki kolme kilsaa. En muista milloin oltas päästy tuollaiseen vauhtiin. Pohkeet jumitti, maitohapotti mutta nautin ja lähdin lenkin jälkeen onnellisena uimaan. Ja lenkki antoi ilmeisesti hyvät lämmöt kroppaan, sillä vetäsin 1650m/80min. Uinnin jälkeen toivoin, että olisin syönyt vahvemman aamupalan 😀 Mutta päivä jatkui: kotiin ja pikaisesti hedelmäsalaattia ja koulutuslenkille. Kierrettiin Ankkalammen lenkki (4.4km) Oton ja kouluttajan kanssa. Reitin alkuvaiheessa Otto yritti jumitella, mutta uusin konstein päästiin eteenpäin. Nyt ei nosteta valjaita yhtään, annetaan valjaskäden olla rentona ja toisella kädellä otetaan talutin lyhyeksi ja viedään se eteenpäin nypyttäen lyhyesti taluttimesta. TOIMI! Alkuun koira uskoi vain kouluttajaa, mutta lopulta sain itsekin toivotun tuloksen aikaan. Ankkalammella koira olisi aina kääntynyt oikealle vaikka pitää mennä tienhaarasta vasemmalle. Noita kahta haaraa treenattiin ja ei annettu periksi. Niistä kun pääsimme lopulta onnistuneesti Oton työskentely parani huomattavasti. Ja jos vauhti yritti pudota mateluksi sain nypytyksin Oton nostamaan vauhtia. Paluumatkalla viimeisessä ylämäessä homma meni mateluksi, mutta kouluttajan mielestä lenkki oli koulutuksellisesti hyvä. Saatiin koira liikkumaan ilman kouluttajan käskytystä. Käskytys tuli minulta. Hankalissa paikoissa kouluttaja pysyi kauempana takanamme ja hiljaa. Koiran askellus on kaunista ja ei näyttäisi fyysisiä vaivoja olevan. Kouluttaja uskoi kyseessä olevan ennemminkin testailuvaihe, että ei muuta kuin taistoon kuka on kuka :D:D

Joka tapauksessa lenkin jälkeen olo oli taas luottavaisempi ja parempi. Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Viikonloppuna päästiin kulkemaan pienin tahmatassuiluin ja nyt alkuviikosta sujuvuus on ollut koko ajan parempaa ja parempaa. Eipä kirvestä jouda kaivoon viskaamaan, vaikka silloin viikko sitten aika likellä olikin.

Lauantaina olimme Opaskoira laulaa oodin -juhlakonsertissa. Näkövammaisen muusikon Riikka Hännisen opaskoira Kessu laulaa Riikan soittaessa pianoa. Koira on nyt kymmenvuotias, joten oli aika juhlakonsertin. Ensinmäisellä puoliajalla esiintyi Kessun Jauhelihaorkesteri, jossa oli niin näkeviä kuin näkövammaisia muusikoita. Konsertti alkoi Moozartilla, jota Riikka soitti pianolla mihin Kessu-herra yhtyi. Siinä hetkessä kun Kessu alkoi laulun Otto ponnahti istumaan ja aloitti vastausuikutuksen ja puhahtelun 😀 Kun konsertti jatkui bändin osuudella Otto pötkötteli jaloissani rauhallisesti. Muusikot olivat tehneet laulut pentujen hoitokotiajasta, koulutukseen menosta ja työssä olosta. Hyviä sanotuksia opaskoiran elämästä.

Konsertissa esiintyi myös Kessun poika Ärri isäntänsä kanssa. Isäntä oli tehnyt Kessulle oman laulun. Ärri ei laula pianon säestyksellä, mutta huuliharpulla kylläkin. Nyt tosin Ärri ei kovin innokas laulupoika ollut, taisipa välillä käydä pötköttelemäänkin… Toisen laulun aikana, joka oli blues, jonka tahdissa me ihmisetkin bluesmeiningillä haukuimme, Otto taas ponnahti pystyyn ja laittoi edessä olevien selkänojien päälle päänsä, josta katseli lavalle erittäin kiinnostuneena osallistuen blueshaukuntaan 😀 Tämän jälkeen olikin vuorossa Kessun laulukoulu, jonka aikana Riikka soitti pianoa ja Kessu haukutti meitä. Otto oli juonessa mukana :D:D Lopuksi vielä bändi esitti laulun opaskoirien eläkeajasta, joka oli kovin koskettava.

Toisella puoliajalla siirryttiin Tarukin esityksiin, kolmen naisen lauluyhtye ja teemana maatiaiseläimet. Lauluesityksien lisäksi katsoimme multivideoesityksen johon Riikka kumppaneineen oli tehnyt musiikin. Lopuksi vielä Kessu pääsi laulamaan. Konsertin jälkeen menimme vielä syömään ja Otto pötkötteli taasen mallikkaasti pöydän alla. Mitä nyt välillä piti nuolla lattiaa, josko sieltä irtoisi jotain suuhun asti 🙂

Tänään käytiin treffaamassa 11 viikkoista opaskoiran alkua. Koirat pääsivät leikkimään pihalla. Vauhti oli melkoinen. Ei Likka aina meinannut ihan pysyä Oton vauhdissa. Ja välillä piti tulla meidän ihmisten jalkoihin turvaan. Hetken päästä kuitenkin taasen uhittelemaan. Ja jos leikki kävi liian pelottavaksi tai rajuksi pentu päästi melkoisen vingahduksen. Sisällä Oton syödessä luuta pentu yritti saada huomion juuri oppimallaan taidollaan, haukkumalla. Ja kyllähän sisälläkin vähän energiaa riitti leikkimiseen, mutta koirat viihtyivät myös omissa oloissaan meidän nauttiessa teestä ja suklaasta.

Julkaistu

Issikkavaelluksella

Tätä iltaa olen odottanut, sillä viimeisimmästä ratsastuskerrasta on aikaa seitsemisen kuukautta, joten ihan liian kauan. Nyt kuitenkin vihdoinkin pääsin issikkavaellukselle ja hinkuan jo uudestaan ratsastamaan. Etenkin kun sunnuntaisin voisi olla mahdollisuus päästä kenttätunneille 2-3 hengen ryhmässä, jos ei joka viikko, niin ainakin silloin tällöin. Minun pitäisi nyt vain löytää kiinnostuneita mukaan. Ja kyllähän näitä issikkavaelluksiakin jatketaan kunhan saadaan riittävästi porukkaa mukaan. Ainahan se maastossa hepostelu on ihaninta, mutta ehkä kenttätunneilla saisi lisävalmiuksia kehittyä ratsastajana ja haluaisin katsoa miten kehityn. Nyt kun taukoa oli yli puoli vuotta, alkuun touhu oli vähän hakemista. Vasta kolmannella laukkapätkällä löysin oikean rytmin ja pystyin siitä todella nauttimaan. Eka meni siihen, että hevonen kiihdytti töltissä vauhtia, mutta ei nostanut laukkaa. Vauhti alkoi tuntua hirmuiselta, joten laukkaa en edes oikein uskaltanut pohkein vaatia. Toisella laukkapätkällä tasapainotuksen kanssa oli ongelmia enkä päässyt rytmiin vasta kuin ihan loppupätkällä, mutta sitten siirryttiinkin käyntiin. Mutta onneksi kolmas kerta onnistui ja tuntui ihanalta. Mieltä lämmitti kahden ystävän kannustus ja sydämestä tullut ilo onnistumisesta.

Pukeutuminen onnistui aika kivasti. Ei ollut liian kuuma eikä kylmäkään. Nautin ratsailla syksyn tuoksuista ja vielä vähän lämmittävästä auringosta. Meillä on ollut aina mieletön tuuri sään suhteen. Kertaakaan ei olla saatu vettä niskaan. Nyt vaan haluan useammin hepostelemaan, joten jos toive toteutuu vesikelinkin on pakko joskus osua kohdalle:D

Ratsastuksen jälkeen sain autella hevosen hoidossa. Nostin jalustimet ylös, irrotin satulan, sain ottaa kuolaimet, pestä ne ja harjata hevosta. Mukavaa puuhaa ja miksipä ei hoidella kiitokseksi hyvästä hepostelusta ja toki muutenkin. Kyllä oli taas ihana pari tuntinen tallilla ja maastossa. Katkaisi kivasti kaiken ajatusryöpyn päässäni.

Otto on viime aikoina alkanut matelemaan aika paljon, ja välillä pysähtyy täysin, liikkeelle lähtö on takkuista jne. Asia mietityttää ja murehduttaakin. Voihan kyseessä olla vain taasen jokin kokeilukausi, mutta varmasti saan opaskoirakoululta apuja tarvittaessa. Itse asiassa perjantaina luonani kävi koulun uusi kouluttaja, joka suoritti näyttötutkintoa eläintenkoulutus-opinnoistaan ja sain olla hänen koirakkonsa näytössä. Juttelimme asiasta ja kyllähän tuo hidastelu/matelu tuli myös etenkin lenkkimme loppupätkälle hyvin vahvana esille. Keväällä oppimastanai ”kaasukahvastakaan” ei ollut apua, melkeinpä päinvastoin. Kouluttaja lupasi viedä terveiset Oton kouluttajalle ja varmasti asiaan palataan lähipäivinä. Ja tottahantoki olen myös ite yhteydessä asian tiimoilta Oton kouluttajaan. Se kuitenkin tuntee ehkä vielä parhaiten koulutettavansa. En usko, että tässä synkkyyteen vielä kannattaa vaipua tai olla ylipäätään paniikissa. Silti vaan huonoina hetkinään jää miettimään onko vika minussa, olenko epäonnistunut koiran kanssa. Järjellä ajateltuna on hyvä taas muistaa ettei yhteistyötä vielä ole takana puolta vuottakaan, eli katsellaan rauhassa, treenataan ja opitaan tuntemaan toisiamme vielä paremmin.

Aika kiireisen viikon jälkeen ollaan vietetty rauhallinen viikonloppu. Eilen siivottiin ja pestiin pyykkiä. Innostuin leipomaan elämäni ekan pannarin ja gluteeinittomana. Olipas kylmäsavulohikeiton jälkeen herkullista kera pakastemustikoiden. Avokki söi nyt illalla viimeisen palan ja totesi ”leivo huomenna lisää”. Noh, ehkä en kuitenkaan :D:D Ei makiaa mahan täydeltä 😀

Muuten aika on sujahtanut eilisiltana saunoen ja perjantai-iltana katsellen Vain elämää ja nautiskellen tapaksia. Ponchoa olen neulonut päivien aikana jonkin verran ja siinä samalla lukenut blogipostauksia.

huomaatteko, ollaan vietetty viikonloppu kaupungissa eikä mökillä :O Aika uskomatonta, vai mitä???

Julkaistu

Liikunnasta onnellisena

Tänään liikuntaa yhteensä reilu kolme tuntia ja kropassa ihana liikkumisen jälkeinen olo. Tätä tunnetta olen kaivannut ja vihdoin pitkästä aikaa nyt kroppa ja mieli nautiskelee endorfiinista.

Syyskuussa aiemmin mulla ja kaverilla oli sovittuna kahteen kertaan uintitreffit ja molemmilla kerroilla ne peruuntui. Onneksi viime torstaina esteitä ei ollut ja päästiin vihdoin uimaan. Uin 1250m/70min ja olin iloinen uimisen tuomasta energisestä olosta. Sovittiin uudet treffit tälle aamupäivää ja nyt polskutin 1550m/80min ja nautin olosta. Vauhdilla kotiin, nassuun iso lautasellinen hedelmäsalaattia ja hieromaan. Asiakkaita oli yhdestä kuuteen.

Torstaina uimahallissa oli todella vähän väkeä ja samalla radalla ei muita uimareita ollutkaan. Tänään oli koululaisryhmiä ja eläkelläisten vesijumppia. Radalla oli kaverini ja mun lisäks ainakin pari muuta uimaria. Meteli oli melkoinen, mutta vaikka radalla oli vieraita uimareita, ei törmäyksiä tullut. Uidessani mietin, että joskus haluaisin uintitekniikkakurssille. Uin kloorin ja koiran sekotusta, käytännössä en hengitä oikein vapaassa ja niskat jännittyvät hurjasti. Joku sanoikin joskus uintityylini olevan todella raskas, ja jos uisin samalla intesiteetillä rintaa tai oikeaoppisesti vapaata, vauhti olisi kovempi ja uidut matkat pidempiä. Haluaisin joskus testata kuinka kauan menee kun uin kaksi kilsaa. No eihän tänpäiväisestä puuttunut kuin 450m :D:D Ens viikolla sitten taas pulahdetaan! Voi kun onnistuis käydä jouluun asti viikottain uimassa, mutta tiedän jo nyt ettei se täysin onnistu. Loka-marraskuun vaihteessa vietämme lomaviikon mökillä, mutta jospa muuten…

Kun päivän työt sain tehdyksi söin mussakaa ja lähdin toisen kaverini kanssa lenkkeilemään. Käytiin niillä seuduilla missä ulkoilin asuessani edellisessä asuinpaikassani. Käytiin matkan varrella myös minulle oudoilla alueilla. Alkumatkasta Otto kulki aika rauhallisesti, mutta hiekkatieosuuksilla päästiin jo menemään vauhdilla. Alussa suojateiden näytöissä poika hiiviskeli, loppulenkistä useimmiten pysähtyi hienosti oikeaan kohtaan. Häntä heilui koko lenkin ajan, paitsi käännöksissä piti vähän miettiä kuinkas tämä nyt olikaan. Muita kulkioita oli yllättävän vähän. Saimme nauttia mukavasta syysillasta kivassa säässä. Ei ollut liian viileääkään. Kilsoja taittui 10.2 km ja aikaa meni 2 h 14 min. Parit suojatien näytöt otettiin uusiks ja pääsihän Otto myös tarpeilleen muutaman kerran ja ihan lopuksi hetkeksi nuuskimaan.Kylläpä oli ihanaa lenkkeillä ystävän kanssa rupatellen, lisää tällaisia ihania pitkiä iltalenkkejä!!! Nyt on niin hyvä olo. Suihkussa käyty, teestä nautittu, joten ehkäpä hetkeksi voisin ottaa neulomuksen esille samalla kuunnellessani kirjaa ja rentoutua 🙂

Julkaistu

Otto tottistreeneissä

Osallistuimme Oton kanssa alle kaksi vuotta yhteistyötä takana olleiden koirakoiden tottistreeneihin. Vantaan opaskoirakoululta oli treenejä vetämässä kaksi kouluttajaa ja apureina muutama peesari. Meidät jaettiin kahteen ryhmään. Ekana harjoituksena seisoimme ryhmässä ja koirien piti istua vierellämme nätisti. Yksi peesari lähti opastamaan koiran käyttäjää, jolla opaskoira oli seurauksessa. Tarkoituksena heidän oli kulkea mahdollisimman läheltä istuvia oppaita, ja arvatkaapa vain malttovatko nämä nuoret työnsä vasta aloittaneet istua? No ei kovinkaan hyvin. Otolla pyöri pää ympäriinsä ja monesti jaksaminen olla aloillaan vaan loppui. Ei muuta kuin uudestaan. Jokainen ryhmäläinen pääsi kävelemään koira seurauksessa ja Otolla seuraaminen menikin paljon paremmin kuin tuo istuskelu. Harjoittelimme myös tilannetta missä toinen henkilö tulee halaamaan ja vouhottamaan iloisesti meitä koirankäyttäjiä. Opaskoiran pitäisi pysyä silloinkin rauhallisena. otto nousi ylös istuma-asennostaan ja olisi mieluusti osallistunut jälleen tapaamisen riemuun, mutta aina tuli käsky istumaan. Seuraamista treenasimme myös siten, että käännökset tulivat mukaan ja toisten koirien kohtaamisia. Harjoittelimme myös hihnassa luokse tuloa. Koiranhan pitäisi tulla vasemmalle viereen istumaan. Otto jäi useimmiten pienen matkan päähän. Nypytyksillä vaan käskytystä sijoittua paremmin. Kokeilimme myös noutoa. Olen ollut sitä mieltä ettei Otto nouda. Nyt sain vinkkejä miten noutoa treenata, miten treenaus aloittaa pitämällä vain hetken noutoesinettä koiran suussa ja kehuen samalla.

Rakas karvanaama päätti myös ottaa ilon irti elämästään :D:D Koirat komennettiin maahan ja itse piti olla mahd. rentona pitämättä tiukasti hihnasta kiinni. Kouluttajilla oli palloja ja muuta kiehtovaa. Lisäksi kentällä oli poikajoukko jalkapalloa potkimassa. Noh, Ottopa päätti ottaa hatkat luotani lelujen luo. Nuorukainen singahti matkoihinsa. Laukkasi onnellisena häntä heiluen kunnes kouluttaja sai sen kiinni. Peesari vei minut koiran luo ja sain ohjeen olla vihainen, murahdella viedessäni pojan takaisin paikoilleen. Tämän jälkeen en tyyppiä sitten saanutkaan enään maahan. Se vain seisoi tai istui, uikutti vastaukseksi. Lopulta kouluttaja sanoi, että anna istua, koira on sellaisessa mielentilassa ettei pysty olemaan maassa. Kentällä oli niin paljon mielenkiintoista toimintaa. Otto uikuttikin lähes koko ajan. Minulle se on outoa, koska Ykki ei ole vastaavaa tehnyt juuri koskaan.

Lopuksi kahvittelimme ja lopulta Ottokin malttoi rauhoittua tuolini viereen pötköttelemään. 😀 Mutta tosiasia on, että tottistreenejä pitäisi tehdä jatkuvasti ainakin pari-kolme kertaa viikossa. Myönnän olleeni asian suhteen vähän laiska.

Tiistaina sain kuitenkin olla ylpeä oppaastani. Olin Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten Näkyillään-projektin päivätoiminnan vieraana kertomassa opaskoirista. Tilaisuudessa oli toistakymmentä kuulijaa, pääasiassa vanhempaa porukkaa, ja olipa paikalla myös kaksi koiran käyttäjääkin, jotka kiitettävästi täydenteli juttujani. En ole paljoa esitelmiä tai luentoja pitänyt, joten etenin tunteella. Totesinkin olevani aika syvällä opaskoira-asiaa ja siitä oli helppoa puhua. Kerroin miten opaskoiraa haetaan, millaista on olla yhteistyökurssilla, mitä koiran tulee osata, mitä opaskoira on elämässäni muuttanut jne. Yllättävää kyllä reilu puolitoistatuntia juttua tuli juurikaan miettimättä. Hommaa tietystikin helpotti myös hyvät yleisökysymykset. Otto jaksoi hyvin vierelläni, ja sai muutamat rapsutuksetkin.

Keskiviikkona Harmaakuono selvästi ilahtui tajutessaan pääsevänsä minun ja Oton mukaan. Lähdimme tapaamaan perhettä, jossa Ykin veli vietti eläkepäiviään. Teimme melkein puolentoistatunnin lenkin ja koirat saivat juosta aika paljon vapaana. Otto sai labpishepuleita ja Harmaakuono kantoi onnellisena keppejä. Ja mikä parasta perheen luona molemmat saivat yllinkyllin rapsutuksia ja hellyyksiä. Kotiin saapuikin kaksi onnellista ja aika väsynyttä koiraa.

Täällä mökillä Oton hepulit ovat jatkuneet pihapiirissä kirmaillessaan. Pojat kiskovat innokkaina keppiä ja haukku ja murina on melkoinen. Nyt ne tuossa kuorsaa molemmat. Aamulla vielä vapaana kirmailut ja sitten onkin aika taas palata kaupunkiin.

Julkaistu

Syystyöt ja relausta mökillä

Viime viikolla sain miniloman, kun keskiviikkona tultiin äidin kanssa tänne mökille. Matkan varrella käytiin kaupassa ja perillä oltiin kipeine selkinemme jo puolilta päivin. Yön olin saanut nukutuksi jotenkuten ja olo ei ihan niin kivulias kuin edellisenä päivänä. Hissukseen ryhdyimme syyspuuhiin, tyhjensimme ruukut ja pesimme ne lammessa. Taukoja pidettiin aika usein kun kumarassa olo oli ikävää selkää ajatellen. Innostuimme tyhjentänään myös sipulikukkapenkistä voikukat ja muut kuolleet kasvit/lehdet, sekä poistamaan kehäkukat ja auringonkukat. Äiti otti kukista siemeniä talteen, saa nähdä lähteekö niistä jotain ens keväänä kasvamaan. Maustoin siikafileen ja tehtiin yhdessä katkarapusalaatti joita nautittiin valkoviinin kera. Ilta sujui rauhallisesti. Neuloin tilaustyönä ollutta tuubihuivia, jonka torstaina jo päättelinkin ennen päivän puuhailun aloittamista. Yöksi selkään äidiltä napakka särkylääke, joka kyllä tehos.

Pestiin mökin ikkunat. Minä pesin puukehykset ja ikkunat äidin toimiessa ”pomona”. Sain ohjeet aina mistä vielä piti pestä. Oli mukavaa touhuta yhdessä.

Samalla tohinalla pesin tuvan, ”keittiön” ja makuusopen ikkunat. Äiti koki suunnatonta turhautumista pskovista kärpäsistä. Ne pirulaiset heräsivät henkiin ja hakeutui tietystikin puhtaalle lasille tarpeilleen. Noh, kärpäsistäkin päästiin ainakin hetkellisesti eroon ja ikkunat pestyiksi.

Avokki oli tilannut halkoja neljä puolentoista heittokuution säkillistä. Ne tuli aamupäivällä ja meitä kumpaakin himotti päästä puuhommiin ikkunan pesun jälkeen. Alunperin oli tarkoitus, että sunnuntaina olisin avokin kanssa laittanut halot liiteriin. Noh, eipä tarvinnut 😀 Paiskimme vielä torstaina kolme säkillistä halkoja liiteriin ja jos ruuan laittoon ei olisi tarvinnut lähteä olisi se neljäskin säkki mennyt. Pääsääntösesti mä kannoin äidille halkoja liiteriin ja äiti pinos niitä. Kun pino tuli riittävän korkeaksi ettei äiti jaksanut kurottaa, vaihdettiin osia.

Klapien mukana tuli aika paljon syttöksi sopivaa tuohta, puun palasia tms. Niitä pussitettiin 50 litran pusseihin. Urakan jälkeen sai siis vielä kyykkiä maan rajassa 😀
Puupinoja tuli kaikenkaikkiaan kolme, kaksi vähän pidempää ja yksi lyhyempi, mutta kaikki aika korkeita. Tässä kaksi pinoistamme 🙂

Joskus kuuden jälkeen maltoimme lopettaa puuhommat ja valmistaa ruokaa. Paistettiin broilerfilepihvit uunissa, syötiin edellispäiväistä katkarapusalaattia ja pannulla paistettua Halloum-juustoa. Myöhäisiltaa innostuimme viettämään nuotiolla. Lämpimästi päälle ja hyvin tarkeni. Syksyn tuoksuva luonto ja nuotio. Siinä oli hyvä olla ja aika kului siivillä.

Perjantaina äiti teki avokin toivomaa lihakastiketta, ja antoi kastikkeen hautua pitkän tovin meidän laittaessa viimeinen puusäkillinen liiteriin. Mä leivoin omenapiirakan, joka meni heti avokin tultua uuniin. Avokki toi kanelia, joka antoikin piirakkaan ihanan maun. Avokkia odotellessa äiti aloitti saunan lämmityksen.

Katsokaa miten upeat ruskan värit haavassa
Vieläkin paljon tomaatteja ja paprikoita

Lauantaiaamuna kerättiin sato pois. Äiti vei tomaatit ja valmisti niistä vihreä tomaatti-säilykettä. Ite olen käyttänyt paprikoita salaatteihin ja osaa kypsytellyt keittiötasolla. Tuolloin perjantaina avokin saavuttua söimme lihakastiketta ja perunoita. Ennen kymmentä painuimme saunan lämpöön ja pulahdettiinpa äidin kanssa lammessakin. Luulin veden olevan kylmempääkin mitä se oli. Tosin en yritä tässä väittää, että siellä pitkään olisi viihtynyt 😀 Rennon saunahetken jälkeen keiteltiin vielä teet. Syötiin leivän kanssa avokin tuomaa kylmäsavulohta ja jälkkäriksi omenapiirakkaa.

Lauantaiaamupäivästä veljeni tuli jyrsimen kanssa tarkoituksena avustaa kasvimaan kääntämisessä. Maa oli märähköä ja konekin vähän rikki, joten lopulta avokille tuli lapiointiurakka ja jyrsimen hyöty jäi vähäiseksi.
Äidin kanssa tyhjennettiin tomaatti-paprikalaatikko ja pestiin uuni. Vielä ennen äidin ja veljeni lähtöä syötiin. Sitten me jäimmekin viettelemään rauhallista lauantaita avokin kanssa. Käytiin tunnin kävelylenkillä. Koirat saivat kirmailla vapaana. Otto ei tilaisuutta juurikaan hyödyntänyt vaan käveli perässämme 😀 Ulkoilun jälkeen illan aikana neuloin pipon. Sunnuntainakaan ei kummia tapahtunut. Tein salaatin ja paistettiin grillissä pihvit, jotka äiti oli leikannut lihasta, josta teki kermaisen lihakastikkeenkin. Ennen ruokaa käytiin reilut kahdeksan kilsaa kävelemässä. Alkumatkasta Otto kulki hitaasti vesilätäköitä kammoksuen. Välillä satoi vettä, välillä paistoi aurinko, ja välillä molemmat yhtäaikaisesti :D:D Lenkistä tuli hyvä olo ja mieli. Ja puikoille alotin bambusen tiskirätin.

Maanantaina olikin aika palata kaupunkiin ja aloittaa taas arkinen aherrus. Ja nyt taas täällä mökillä rentoutumassa. Grilliin menossa perunanyytti ja lohifile. Illalla sauna ja varmastikin neulomista. Nyt teen kauluria :D:D

Julkaistu

Nyt ne ”suutarin lapsen kengät” ovat todella hukassa :(

Sovin tälle aamua uintitreffit, mutta arvatkaapas pääsinkö? No enpä tietenkään! Harmitus on ollut melkoinen.

Eilen hieroessani asiakasta omassa alaselässä juilahti ikävästi ja kipu hiipi voimistuen hetki hetkeltä koko alaselän alueelle. Illalla jouduin toteamaan mahdottomaksi ajatuksenkin uimisesta. Ei muuta kuin kirjoittamaan viestiä kaverille ja sen jälkeen etsimään asentoa missä kykenisi nukkumaan.

Yöllä särkylääkettä, jonka jälkeen nukuin vähän paremmin. Aamulla ylös todeten kivun olevan läsnä ja suoristautuminen tuntui mahdottomalta. Ajattelin josko vetreytyisin ja pystyisin tekemään päivän työt. Olo kuitenkin selän alueella vain huononi, joten puhelin käteen ja peruuttamaan asiakkaat. Ai miten se sielua raastoikin. Ei muuta kuin tyynyjä polvien alle ja särkylääkettä naamariin. Tuo asento onkin ollut paras tälle päivää. Ei vaan jaksais maata koko päivääkään. Vähän olen yrittänyt verryttää selkää laihoin tuloksin. Avokin tuoma Voltaren kipugeeli hetkeksi toi helpotusta ja sain pakattua huomista mökille lähtöä varten. Saa nähdä tuleeko nyt mökkeilystä vain lepoa, vai päästäänkö äidin kanssa jotain touhuamaan. Mä toivon niin, että kramppi laukeis yhtä nopsaan kuin tulikin, mutta aika näyttää.

Että tältä suutarilta on nyt ne kengät totisesti kadoksissa 🙁 Taidanpa siis palata kuuntelemaan kirjaa ja kohta taas itseäni lääkitä. Pitäkää peukkuja, että tää menee ohi. Viimeks mulla oli vastaavaa kesällä mökillä, onneks meni parissa päivässä ohi, joten jospa nytkin… Taitaa kuitenkin olla aiheellista aloittaa selän lihaksia vahvistavia liikeharjotteita, joten kipujen loputtua kahvakuulailua kehiin.

Julkaistu

Oirehtiva neuloosi varma syksyn merkki

Käsityökärpänen on surahtanut voimakkaasti ja neuloosioireet päässeet valloilleen. Pitkin kesää neuloskelin pieniä hetkiä, mutta viimeisimmän käsityöpostauksen jälkeen sain vasta eilen ekan työn valmiiksi, ambituskaulurin. Sen kanssa taas takkusin levennyskerroksilla, niin, että jouduin purkauttamaan kerroksesta 14 aina kerrokseen 8. Lopulta tein kasinkin levennykset uudelleen edelleen mokaillen, mutta mokan onnistuin piilottamaan ja pääsin jatkamaan. Ja kun homma vihdoin alkoi sujumaan neuloosioireisto ryöpsähti valloilleen. Viime sunnuntaina istuin mökin pihassa neulomassa vaille viidestä lähes kasiin. Oli ihanaa istua koirat jaloissa ja kuunnella luonnon ääniä. Ennen kahdeksaa milloin kuvakin on otettu, alkoi itikat häiritä ja ilma viiletä niin paljon, että siirryin pesemään koirat. Iltateen yhteydessä neulominen taas jatkui.

Neule on matkannut pitkin viikkoa mukanani. Mökiltä kotimatkalla, Silmukkasiskomiitissä, Kaisa Jaakkolan luennolla, eilisellä Riksun reissulla puikot esiin, joten eilen sain ambituksen päätellä kaverin kanssa iltaa istuessamme. Ja nyt on jo puikoilla uusi työ: korinpohjaneulekuviolla punainen tuubihuivi, jota minua on pyydetty neulomaan. Keskiviikkona Espoon Menitasta löysin siihen sopivaa lankaa, uusvillaa. Langan paksuus vaihtelee vähän tapaan kuin Novitan Sylviassa, jota ei kait enään valmisteta. Menitasta ostin lankoja toiseenkin tilaustyöhön ja muutoin sainkin ostohaluni hillityksi. Mulla on niin paljon lankoja, ettei niitä pitäisi ostaa. Tänään Wanhassa satamassa olleilla Kädentaitomessuilla itsehillintä petti. Ostin boncholangat ja langat pariinkin kauluriin :D:D Lisäks bambuset 9mm pitkät ja 80 cm kaapelilla olevan pyörön. Itsehillintä piti myös maanantaisessa Vantaan näkövammaisten käsityökerhossa olleessa Novitan lankaesittelyssä. Seiskaveikkaan on tullut uusina väreinä neonkeltainen, neonpinkki jne. Nalle-langoissa oli kaiketikin kivoja syksyvärejä. Esittelyssä näin helmineuleena tehdyn peiton, ja sellainen peitto voisi olla mökille päiväpeitoksi aika kiva. Noh, en osaa helmineuletta, vaikka ystäväni mukaan sen kyllä opin. No ehkä sitten joskus tulevaisuudessa…

Alkuviikosta jännittäessäni Harmaakuonon tilannetta neulominen toimi hyvänä mielen rauhoittajana, joten niin maanantai-iltana kuin tiistainakin otin puikot käsiin aina kun ahdistus painoi päälle. Onneksi uutiset Harmaakuonon suhteen olivat hyviä, neulominenkin saattoi jatkua iloisena tapahtumana eikä ahdistuksen poistajana. Mutta niin se vaan on mitä syksymmäksi mennään sitä enemmän käsityöt innostavat ja tulee aivan uudenlaista inspiraatiota, ja se on ihanaa se. Joten, nyt kun iltatee on nautittu ja suihkussa käyty voinkin istahtaa kuuntelemaan kirjaa ja neulomaan.

Julkaistu

Pelko vaihtui onneksi

Mitä likemmäksi Harmaakuonon kontrollilääkärikäynti tuli sitä enemmän minua pelotti ja ahdisti. Ei auttanut Harmaakuonon selvä tervehtyminen. En halunnut tuudittautua siihen, vaikka en toki olisi halunnut pelätä pahintakaan. Niin kuitenkin taisin tehdä.

Eilinen oli kamala päivä. Sain onneksi tehdyksi asiat mitä pitikin. Olen Opaskoirayhdistyksen hallituksen kahdessa asettamassa työryhmässä. Toisessa selvitetään opaskoirakorttiin liittyviä asioita ja toisessa keinoja tiedottaa opaskoirista nuorille näkövammaisille. Lisäks Opaskoirakerhon puitteissa lähetin kahteen riihimäkeläiseen hotelliin tarjouspyynnöt. Ensiksi suunnittelimme viikonloppukurssia helmikuun alkuun Hankoon, mutta talvisin kaupunki taitaa olla lähes kuollut ja palvelun tarjoajia ei juurikaan, joten ei hintakilpailua. Pohdimme vaihtoehtoja ja päädyimme kokeilemaan Riihimäkeä. Kaupunki onkin minulle tuttu, koska olen kotoisin sieltä.

Yhdistystöitä tehdessäni takaraivossa vaani pelko ja ahdistus. Toisena hetkenä vakuutin itselleni Harmaakuonon voivan paremmin kuin kaksi viikkoa sitten. On pirteämpi, syylät yms. tavallisen oloisia, iho puhdas, karva sileä, virkeä, energinen… Mökilläkin herra innostui moneen kertaan Oton kanssa riehumaan. Otinkin kameralla videopätkän. Jos kamera olisi ollut aavistuksen alempana, tulos olisi vielä parempi, mutta kyllä siitä selväksi tulee Harmaakuonon jaksaminen ja into. Mutta, jos kuitenkin koira peittää tuskansa… Mitä pidemmälle päivä kului sitä hirveämmäksi oloni muuttui. Onneksi päivän viimeinen asiakas oli ystäväni jolle saattoi vähän oloaan kertoa. Ja ystäväni pääsi yläkertaan koiria ”riehuttaan”, ja kyllä pojat nauttivatkin 😀 Avokille murehdin koko illan, ei auttanut järkipuheet Harmaakuonon virkeydestä. Ei edes se miten koiran karva kiilsi avokinkin silmin nähden. Vasta kirjan kuuntelu ja neulominen rauhoitti mielen.

Aamulla pelko palasi ja lähdin kohti opaskoirakoulua vatsa kipeänä iloisesti häntää heiluttava koira mukanani. Hyvin nopeasti lääkärin huoneessa tuli selväksi lääkärin ja kennelpäällikön olevan mykistyneet miten hienosti hoidot oli koiraan tehonneet. Harmaakuono tervehti iloisesti lääkäriä hammastellen leikkiin kutsuen. Kellahti kylelleen tutkittavaksi ja oli niin avoin kuin vaan. Iho ei punottanut, syylät ja muut ihomuutokset näyttivät levollisilta mitä edelliskerralla ei voinut sanoa. Vuotava läiskäkin (kolikon kokoinen) on kuivunut/rupeutunut hyvin, puolen sentin kohta vielä aavistuksen kostea. Harmaakuono ei kuitenkaan pyri sitä enään nuolemaan. Karva kiilsi ja kaikinpuolin koira vaikutti olevansa elämänsä kunnossa. Paino oli noussut uuden ruuan (Orijentin senjorikuivamuona) myötä, mutta lihaksina. Olin painosta vähän (35.8) järkyttynyt, koska Harmaakuono ei ole milloinkaan painanut noin paljoa. Lääkärin mukaan koira näyttää hyvältä, kokeili kyljet joissa ei rasvapatjaa vaan lihaksia 🙂 On kuulemma harvinaista, että tuon ikäinen koira kasvattaa lihaksia, mutta liikunta ja vapaana mökillä touhuaminen tehnyt tehtävänsä. Saimme paljon kiitosta hyvästä koiran hoitamisesta ja puhuimmekin miten tärkeää on hoitaa myös vanhaa koiraa hyvin. Tunnustin pelänneeni tuloamme ja lääkäri pahoitteli pelotelleensa minua. Sanoin, että arvostan rehellistä mahdollisuuksien kerrontaa, ja että mielummin näin kuin ettei puhuisi mitään niistä muistakin vaihtoehdoista, koska joskus ne muut vaihtoehdotkin on kohdattava. Avokki sanoi minulle lähteissäni ”Harmaakuonolla heilui häntä pystyssä kävellessämme, että jos puhuvat lopettamisesta, et suostu, koira ei voi olla kipeä.” Lääkäri sanoi minulla olevan fiksun miehen ja lähetti terveisiä, ettei Harmaakuonoa vielä viedä minnekään meiltä, että nyt nautitte yhteiselostanne. Ja niin me tehdään. Ollaan niin onnellisia ja helpottuneita. Toki pidetään tosiasiat mielessä, koiralla on ikää paljon ja erinäisiä patteja ympäri kehoa, mutta kaikki ajallaan. Antibiottikuuri lopetettiin, shampoopesut tarvittaessa ja jos tuo rupeutunut läiskä oireilee siihen lääkesalvaa ja jos ei auta, se poistetaan.

Kotiin oli ihana tulla kera hyvien uutisten. Avokista myös paistoi tyytyväisyys ja onnellisuus. Olenkin ollut koko päivän niin positiivisella mielellä ja paljon rennompi ja rauhallisempi. Kyllä taas on todettava kuinka syvä kiintymys koiraan voikaan olla ja miten paljon sen hyvinvointi merkitsee, kuinka sydän pakahtuu rakkaudesta huolen painaessa ja sittemmin ilon pulputtaessa. Saatoin lähteä hyvillä mielin Oton kanssa Silmukkasiskoja treffaan Espoon Menitaan ja sieltä Keravan kirjastoon Kaisa Jaakkolan luentoa kuuntelemaan. Nyt voi onnellisena hetken neuloa ja sitten nukahtaa ilman huolta ja murhetta.

Julkaistu

Mökillä rentoutumassa

Jessus miten iso kivi putos tänään sydämeltä. Avokin maanantaiaamuna tiskatessa veden tulo loppui kertarysäytyksellä. Sulaketaulut ja vesivaraaja näytti normaaleilta, kaivossakin kaikki kunnossa. Meillä vesi tulee lähimaatilan kaivon kautta omaan kaivoon, joten josko olisi jokin tilapäinen sähkökatkos tms. Mutta torstai-iltana tullessamme ihmettä ei ollut tapahtunut. Vettä ei tullut edelleenkään. Taas kaikki mahdollinen tarkistettiin ja kyyditsijän mukaan mikään ei näyttänyt olevan vialla. Onneksi ostettiin vettä varalta, joten päätettiin jäädä pariksi päivää. Soitettiin edelliselle omistajalle ja selvis, että sähkö on meidän omaamme, joten maatilan sähköongelmat tai vastaavat ei pitäisi vaikuttaa veden tuloon. Siinä sitten pohdittiin torstai-ilta ja eilinen asiaa milloin kenenkin kanssa. Hienoinen ahdistus oli läsnä koko ajan.

Tuolloin torstaina mulla flunssaolo teki tuloaan ja avokin lämmittäessä takkaa, se vaan savutti. Tuntu todella ettei nyt tule mistään mitään. Oli mentävä ulos raittiiseen ilmaan kunnes hormi alkoi taas kunnolla vetämään. Ateria (kertakäyttölautasilta tapaksia: täytettyjä paprikoita tuorejuustolla, artisokkia, aurinkokuivattuja tomaatteja, minisalameja ja juustoa) oli syötävä parissa osassa savuttamisen takia. No onneksi hyvät yöunet ja seuraava päivä edessä kera upean auringon paisteen. Nuha oli iskenyt täysillä kyntensä minuun, joten avokin raivatessa kasvimaata istuin omenapuiden alla kirjaa lukien. Menin avokin avuksi. Seisoin oksasilppurin edessä ja tungin suppilosta avokin raivaamia oksia silppuriin. Hieno fiilis kun oli homma mitä osasin ja mitä pystyin tekemään näön puuttumisesta huolimatta, ja vieläpä turvallisesti. Reilu tunti siinä vierähti.

Illalla istuimme nuotiolla, vaikka ilma viileni hurjaa vauhtia. Lisättiin aina vaan lisää vaatetta, joten nuotion lämmössä vierähti melkein puolille öin rupatellen. Koirat oli jaloissamme. Harmaakuono järjesti meille jännitystä syömällä kanan paskat mitä avokki omenapuille ja marjapensaille lannotteeksi laittoi. Isot yrjöt sisälle, joten ulkosalla odoteltiin toisia yrppiä, mutta onneksi niitä ei tullut. Otto puolestaan murisi jollekin. Se istui vieressäni katsellen jotain ja murisi matalasti ja hiljaa. Se ei kuulostanut vihaselta, avokki sanoi sitä jopa mielihyvämurinaksi, mutta ehkä se loppujenlopulta kuitenkin oli jotain muuta. Ehkä Otto kuuli tai näki jonkun eläimen liikkeet.

Aamulla istuin näkkäriä syöden avokin häärätessä jo pihalla. Hanan suunnalta kuului kummaa ääntä ja riensin ulos avokkia huutelemaan. Mies saapastelee paikalle ja tunnustaa käyneensä kaivossa painelemassa nappeja, ja kas perkelettä yksi napeista ei ollutkaan alhalla kuten piti. Avasimme hanan ja vettä tuli iloisesti. Heti soittamaan kyytimiehelle, että ei tulekaan hakemaan meitä tänään, vasta maanantaiaamuna. Mökkeily sai siis jatkoa eikä tarvitse nyt murhetta kantaa mistä löytäisimme ammattilaisen korjaajan. Pitäisikö sen olla sähkö- vai putkimies, vai jokin muu… Se on kyllä mielenkiintoista miksi nappi on mennyt pois päältä. Aikasemmin hanasta vesi tuli vähän sykäyksisttäin paineiden vaihtuessa. Nyt vesi valuu tasaisesti. Ilo oli ylimmillään ja mäkin kävin tunnustelemassa kaivoamme, en tosin mennyt aukosta alas.

Toivuttuamme vedentuloilostamme avokki alkoi grilliin vaihtamaan kaasupulloa, koska kaasu oli edellisellä grillauskerralla loppunut. No nyt mies huomaakin vain letkun irronneen ja kaasupullon olevan oudon painavan. Eli, eipäs kaasu ollutkaan lopussa, letku vain pois paikaltaan… Ihmeteltiinkin miten kaasu voisi taas olla loppu. Olipas kiva aloittaa ruuan valmistus (valkosipuliperunoita ja lohta) tietoisena veden riittävyydestä ja grillauksen onnistumisesta. Kun perunat sain uuniin, lohen maustettua ja tehdyksi katkisdipin, päätettiin pulahtaa lampeen. Multa melkein jäi menemättä, pirun kylmää. On ihanaa kun on lähdepohjainen lampi, mutta vähän lämpimämpää vettä kiitos :D:D Saas nähdä uskallanko saunasta pulahtaa vai en. Avokki ruokailun jälkeen (ihana syödä ulkona auringon lämmittäessä, vaikka syyskuukin jo pitkällä) rupes saunan lämmitykseen mun höpötellessä skypessä sään viiletessä hyvää vauhtia. Nyt kirjoitan tätä sisällä koirat jaloissani. Ne innostuivat tänään keskenään vetämään keppiä. Kumpikin vaikuttaa tyytyväiseltä päiväänsä, ja niin olemme mekin. Nyt saunomaan ja rentoutumaan.