Otoskleroosi säätelee elämääni, mutta eteenpäin mars

Niin se vain menee, otoskleroosi molemmissa korvissa voi hyvin ja pitää tiukasti otteessaan. Viime keskiviikkona otettujen kuulokäyrien mukaan vasen korva on lokakuun tasolla, mutta oikeassa korvassa on tapahtunut kuulomuutoksia ja kuulo madaltunut melkein vasemman korvan tasolle, joten siinä selitys miksi yleiskuuleminen on heikentynyt, miksi tammikuun valmennusleiri kävi liian raskaaksi. Tuota tietoa osasinkin oikeastaan odottaa, sillä vasemmalla korvalla kuulen puhelimessa puhuessani ihan niin kuin jo pitkään. Silti minusta on tuntunut, että kuulen muutoin paljon huonommin nyt kuin esim. tuolloin lokakuussa. Tuolla keskiviikkoisella käynnillä allekirjoitettiin kuulokojeen luovutussopimus, joten nyt voin käyttää leikkaukseen asti kuulokojetta vasemmassa korvassa. En edelleenkään ole kuulokojeen kanssa ystävystynyt, mutta tulen toimeen rauhaisissa tilanteissa missä ei ole kuin pari ihmistä keskustelemassa. Asiakastilanteissa siitä on jopa hyötyäkin. Mutta, auta armias jos on samassa tilassa useampia ihmisiä ja puhuvat yhtäaikaa, peli on menetetty. Ei tule mitään. Ja edelleen kuulokojeen kanssa etäisyyksien hahmottaminen on erittäin pirullista, vaikeaa ellei jopa mahdotonta.Noh, joka tapauksessa on apuvälineenä, josta toivottavasti voin luopua vielä jonain päivänä.

Tammikuun lopussa tapasin korvakirurgin, joka kertoi leikkauksen hyödyt ja haitat. Korosti riskejä, mutta silti halusin leikkauksen. Joskus, harvoin tosin tasapainoon voi tulla pysyviä vaurioita ja toipuminen sokealla kestänee pidempään kuin normaalisti näkevällä henkilöllä, joten tästä syystä sairaslomanikin tulee olemaan pidempi. Normaalisti se nykyisin on kuulemma puolestatoista kahteen viikkoon. Itse toimenpiteestä lääkäri kertoi, että se kestää n. 45 min, joskus vähän yli tunnin, puudutus ja rauhoittavaa. Ulkoista haavaa ei välttämättä jouduta tekemään laisinkaan. Kuuloluuketjusta rikotaan luukudosta ja laserilla porataan reikä mihin proteesi asetetaan, jonka pitäisi sitten johtaa ääni jatkossa sisäkorvaan. Nuo jutut tärykalvon pois siirtämiset, makuhermon katkaisu ja jonkin jänteen katkaisu kuulostivat aika hurjilta, eikä se porauskaan nyt ihan hirveästi innostuksen värinöitä aikaan saa. Silti odotan ja toivon, että kaikki menee hyvin eikä pysyviä tasapaino-ongelmia tulisi tai korva kuuroutuisi. Nyt sitten vain odotellaan tuota leikkausta ja todella toivon sen tulevan pian, etenkin kun tuo toinenkin korva on huonontunut. Lääkäri sanoi, että mätäkuussa ei leikkaa ja että puoli vuotta on hoitotakuu. Kuulin kuitenkin, että tämän puolen vuoden aikana saatan saada leikkauspäivän, joka onkin esim. lähemmäksi vuoden päästä. Ajatus siitä on ihan hirveä, että tässä vuosi odoteltas vielä. Koko prosessi kun käynnistynyt jo viime elokuussa. Eikä tämä odottaminen töidenkään kannalta ole kovin mukavaa. Olen myös peruutusaikojen jonossa, joten mitään isompia suunnitelmia ei voi tehdä ja se turhauttaa. Markkinointitempaukset ovat nyt vähän kyseenalaisia myös, jotta en ole yht’äkkiä myymässä ei oota sairaslomani ratoksi. Ja sehän olisi pahinta mahdollista markkinointia. Toivotaan nyt kuitenkin, että asia etenee nopeammalla aikataululla.

Viimeisimmän maalipalloturnauksen jälkeen jouduin tekemään kipeän päätöksen, sillä tuo kotimaan sarjaturnaus osoitti ettei kuulo enään riitä pelaamiseen. Malmö openin jälkeen hullussa mielessäni kuvittelin että pystyn pelaamaan matalasta lähdöasennosta, mutta en huomioinut pelisalien erilaisia äänimaisemia, kaikuja ja akustiikkaa. Noh, viikonlopun turnauksessa Pajulahdessa onneksi heräsin tosiasioille. Pelihaluja olisi ollut, mutta en halunnut pelata, jotta joukkueella säilyisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet menestymiseen. Kökötinkin pääasiassa vaihtopenkillä itseäni tsempaten ja yrittäen auttaa omaa joukkuetta hyviin suorituksiin. Tuon pelisalin kaiku ja akustiikka söi jotenkin äänet ja olin todella hankaluuksissa. Kotiuduttuani ainoa mitä saatoin tehdä oli ilmoittaa valmentajalle maalipallon jäävän osaltani tauolle. Päätös sattuu, mutta se oli pakko tehdä. En halua menettää peli-iloa, jos joskus vielä pystyisin palaamaan maalipallokentälle, en myöskään menettää ylipäätään liikunnan, treenaamisen riemua. Tänään olinkin uimassa ja se tuntui rentouttavalta, suorastaan terapeuttiselta. Ei tarvinnut yrittää kuulla mitään. Saattoi vaan uida ja uida, ottaa spurtteja ja pistää kroppansa töihin.

Uinnin jälkeen näin opaskoirakoululla koiranpentuja 5-viikkoisia söpöläisiä. Ne oli juuri syöneet ja tavanneet vierailijaryhmän. Nukkuminen maistui… Niiden karva jotenkin niin pehmeää ja untuvaista. Olivat kyllä niin hellyyttäviä 😀 :O Olisin voinut ottaa yhden taskuuni ja tuoda kotiin. Emokoira otti myös huomionsa kantamalla leluaan ja huiskimalla hännällään, änkeytynmällä keskellemme lekottelemaan rapsutettavaksi. Pennut imivät nisää eivätkä välittäneet vaikka niitä kokeilikin. Anturat oli pehmeät ja niin pienet, kuono söpöläinen, tuntokarvat pehmeät… Oi-oi… Kyllä niitä lellitteli ilokseen. Ja ystävän kanssa teehetki tuon jälkeen, sekin oli paikallaan. Elämän on siis kaikesta huolimatta jatkuttava ja maalipallolla aina paikkansa sydämessäni kävi jatkossa miten tahansa. Kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi saada oma luonnollinen kuulo edes osittain takaisin. Ei ehkä pidä liikaa toivoa, on oltava realisti kuitenkin. Eilen kävin ostamassa television katselua varten langattomat kuulokkeet, jotta avokkini ei tarvitse kuunnella telkkaria kovin kovalla. Kuulemma, jos se minun kuulemiseni mukaan menee avokin pää räjähtää 😀 Mutta, näin tämä otoskleroosi vaan säätelee elämääni ja sen kanssa on vain elettävä ja eteenpäin porskutettava.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *