Haltian luontokeskus – paljon katsottavaa, vähän tunnusteltavaa

Tämän kuun ensinmmäisenä sunnuntaina vietimme mielenkiintoisen päivän avokin ja Siljan kanssa Haltian luontokeskuksessa.Jos näkisin, päivä olisi varmasti ollut vielä antoisampi. Luonto on mielenkiintoinen ja siihen tutustumiseen luontokeskuksessa oli käytetty paljon audiovisuaalista materiaalia. Täysin sokeana oli iso pettymys kun paikassa ei ollut tunnusteltavana kuin naaraskarhu nukkuasennossaan.Minulle karhun koko oli yllätys, kuvittelin naaraskarhunkin paljon isommaksi. Opin myös ettei karhulla ole varsinaista häntää, vain pieni töpöhäntä 🙂

Otto haisteli karhua kiinnostuneena 🙂 Ja taisipa karhun käpäliä hiukan lipaista kielellään. Kummastusta koirassa herätti myös lumikanjonin lattian lasin alla olleet hirven jäljet ja papanat. Koira valjaissa teki nopeita kuonon laskuja lattiaan. Itselleni tila oli lähinnä kaikuva paikka.

Kanjonissa oli vitriinin takana mm. täytettyjä riekkoja ja teeriä. Voi kun niitä olisi voinut tunnustella millainen on esim. kiepillä oleva lintu. Kuvassa riekkoja talvipuvussaan..

Riekkojen ääntä kuulimme ”The sounds of finland” teoksessa, jossa päänäyttelysalissa soitettiin lintujen ääniä samalla kun taiteilija oli piirtänyt tietokoneohjelmalla, miltä äänet hänestä voisivat visuaalisesti näyttää. Riekon nauru oli upeaa kuulla. Voi kun joskus sen saisin kuulla luonnossa. Täältävoitte käydä kuuntelemassa tuota hädkähdyttävää, mutta kiehtovaa naurua.

Päänäyttelysalissa pyöri video viisi vuodenaikaa, sillä talvi oltiin jaettu kaamos- ja kevättalveen. Videokuvaa näytettiin ympäri Suomen: mm. kevättä Saimaan rannalta, kesää ulkosaaristosta, syksyä Kuhmoisista, talvea tunturista. Videoissa oli mukana myös äänimaisemaa. Kuulimme mm. kalasääsken, kuikan, pääskysten, lokkien, tuulen suhinan, revontulien rätinän, puron solinan. Kaamostalven aikana salissa valot himmenivät ja ilma viileni. Silja napsasi kuvan videon pyörittäessä kevättä Saimaan rannalta.

Pääsalista siirryimme huoneeseen, jossa oli pimeää. Siellä kuului erilaisia luonnon ääniä, ihmisen soutelua, virvelin heittoa, halon hakkuuta, nuotion sytytystä, teltan tai makuupussin vetoketjun avaus/sulkeminen… Huoneessa oli vitriinissä karhun kallo.

Pimeästä huoneesta siirryimme ns. kyttäyskoppiin, jossa pyöri video. Siinä isä ja poika pyrkivät kuvaamaan karhua, mutta nukkuivat onnensa ohi 🙂 Myöhemmin kopin ohittaessamme siellä samainen esitys pyöri englanniksi.

Näyttelytilassa oli myös iso puuristikoista tehty sotkan muna, jonka sisällä on Osmo Rauhalan taideteos Peliteoria. Siinä on shakkilauta, kaksi laulujoutsenta. Lasipalat, jotka roikkuvat katosta heijastavat valoa ja siksi taideteos näyttää joka hetki erilaiselta. Valitettavasti tähänkään ei voinut koskea. Salin puolella oli mahdollisuus kuunnella kuulokkeilla Osmo Rauhalan haastattelu, jossa hän kertoo taideteoksestaan sekä ylipäätään Haltian näyttelyistä. Siitä miten audiovisuaalisuutta on haluttu hyödyntää visuaalisen mailman vuoksi. Haastattelua kuunnellessani tuli kyllä vähän kurja olo. Onhan totta, että ympäristömme on hirmuisen visuaalinen ja visuaalisuus lisääntyy kaikessa koko ajan. Ikävää kun muiden aistien käyttö unhoittuu visuaalisten upeiden mahdollisuuksien myötä. Näkövammaiset saavat varmasti mailman tappiin taistella siitä, että jäisi myös näyttelyihin, museoihin kosketeltavaa.

Kävimme myös linnunpöntössä, jonka sisällä oli säkkituoleja ja seinät kuluneiden lautaseinän näköiset. Linnun lentoaukon kohdalla videonäyttö, josta näkyy maisemaa ja lintujen liikettä. Ilmeisesti pöntössä on myös ääniä, jotka ei tosin nyt toiminnassa.Ääniä ei kuulunut myöskään vedenalaisessa huoneessa.

Päivätupahuoneessa kuului kaminan rätinää ja istuimme pirtin pöydän ääressä kuuntelemassa vieraskirjamerkintöjä varaustuvista Siljan lukemana. Kirjoituksissa oli mm. presidentti Urho Kekkosen hiihtoretkistä, erään seurueen lumipyrylettukesteistä.

Vielä ennen Haltian kaupassa käyntiä piipahdimme Viherkehä-tilassa, jossa myöskin isolta skriiniltä pääkaupunki-seudun maisemia eri vuodenajoissa. Kuvissa mm. metsää, jossa paljon valkovuokkoja, meren rantaa, jossa lapset leikkivät kallioilla. Maisemat vaihtuivat nopeasti ja huoneessa oli kuuma. Äänet vaihtuivat maisemien mukaan.

Ennen pufeelounasta Haltian ravintolassa ja näyttelykierrosta kiersimme Maahisen luontopolun, joka on esteetön myös pyörätuolia käyttäville. Maastossa oli jonkin verran kalliota, toisaalta myös nenään tunkeutui suopursun maanläheinen hieno tuoksu. Reitin puolessa oli näköalapaikka, josta näkyi Pitkäjärvelle. Tuona päivänä järven pinta oli peilityyni.

Reitin loppupuolella pääsimme sattumalta kuuntelemaan käpytikan ruuan etsinnästä kuuluvaa nakuttelua. Seisoimme aivan vieressä ja Silja kertoi meille käpytikan värityksestä verrattuna Suomessa kovin harvinaiseen valkoselkätikkaan. Sain myös hyvän äänityspätkän käpytikan nakutuksesta, mutta emme malta olla hiljaa niin pitkään, että saisin arkistoitua linnun nakutteluäänen. Uusia tilaisuuksia varmasti tulee, sillä mökin pihapiirissä kuuluu monesti käpytikan tiuskintaa, vai miten kuvailisitte ääntä? Käykäähän kuuntelemassa. Luontoportin ääninäytteessäkuuluu ensin reviirirummutusta ja heti perään linnun tiuskahtelua.

Kirjoitin asiallisen palautteen Haltiaan kertoen kokemuksestamme näyttelyssä. Viikkoja myöhemmin sain myös asiallisen vastauksen. Nyttemmin näyttelyyn on tullut lisäelementtejä. Ilmeisesti eri pisteissä on mahdollisuus kuunnella tietoiskuja luonnosta. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisin katsomaan/kuuntelemaan näyttelyn uudestaan. Saisinko tulleilla uudistuksilla luontokeskuksesta enemmän irti. Vaikka törmäsimmekin kovaa audiovisuaalisuuteen, meillä oli oikein onnistunut päivä. Silja jaksoi kertoa meille maisemia ja kierrättää kaikki paikat läpi, lukea varaustuvan vieraskirjoja jne. Halu tutustua luontoon entistä enemmän kasvoi ja toivottavasti löytyy paikkoja ja tilanteita missä pääsee enemmän myös tunnustelemaan.

Lopuksi: Olen kirjoittanut täällä monesti yrittäväni nauhoittaa palokärjen huutelua ja lentohuutoa. Syyslomalla käydessäni nauhoituksia läpi, yllätys iloinen syyskuun 9. päivältä. Ääninäytteen voi käydä kuuntelemassa täältä.

Sipoonkorvessa upeassa syyssäässä

Viimeksi on tainnut sataa kunnolla syyskuun 29. päivä. Olimme sopineet Sipoonkorven reippailusta Siljan kanssa alkuiltaan. Onneksi muutimme suunnitelmia ja lähdimme ulkoilemaan aamupäivästä. Saimme retkemme aikana nauttia auringosta ja tuulettomasta säästä. Iltapäivästä hyvällä mielellä oli mukava tehdä päivän työt. Illalla aikaansa saattoi kuluttaa käsitöiden parissa tuulen suhistessa ja sateen ropistessa. Ei tarvinnut miettiä lenkille lähtemistä 🙂

Kiersimme Sipoonkorvessa ns. Bisanjärvenlenkin, joka on Sipoonkorven kansallispuiston eteläosissa eikä sitä ole merkitty erikseen kartalle. Lähdimme liikkeelle Viirilän urheilukentän vierestä. Ennen lähtöä Otto ja Käpy saivat leikkiä kentällä. Koirat juoksentelivat ja tuntuivat viihtyvän yhdessä isosta kokoerosta huolimatta. Suurimmat höyryt pihalle päästettyä Otto valjaisiin ja matkaan. Kävelimme latupohjaa pitkin maassa ollen jonkin verran juurakkoa ja törröttäviä kiviä. Välillä kohdalle osui mutaisia kohtia, vesilätäköitä. Koska Otolla on ollut märkäinho kovin vahvana eikä se ole ihan hirveästi maastossa opastellut vähän jännitin miten opastus ja kulku sujuu. Ilokseni se sujui todella hyvin. Märkyydet ehkä inhotti edelleen, mutta niitä ei jääty murehtimaan eikä jumittamaan. Otto teki myös hienoja itsenäisiä ratkaisuja kiertäen lätäköt, kivikkoja, juurakoita. Avokki totesikin, että meidän takana oli hyvä kulkea Oton näyttäessä tietä.

Reitin puolessa on Bisajärven ulkoilumaja, jonka omistaa Vantaan Latu ry. Me emme kuitenkaan pysähtyneet siellä. Taukopaikaksemme valikoitui Bisajärven majaa lähellä oleva vanha laavupaikka, josta laavu on palanut vuosia sitten. Pöytä ja penkit kuitenkin olivat, joten lämmin puolukkamehu, mustikkapulla ja leivät maistuivat yli puolet jo käveltyämme.

Meidän istuskellessa saivat koirat olla vapaana. Otto oli kiinnostuneempi ruuasta kuin leikkimisestä 🙂Ja olihan meillä herkut koirillekin, tosin Käpyn osuus meni Otolle, koska Käpy ei niin välittänyt hammastikusta 😀

Lähes tunnin istuskelun jälkeen matka jatkui. Loppumatkasta oli paikkapaikoin kunnon mutalämpäreitä. Niissä Otto hiukan empi, mutta keräsi itsensä ja vei eteenpäin eikä opastusrytmiin tullut muutosta. Reitin varrella oli monenlaista metsää. Loppupuolella enemmän vanhaa kuusimetsää. Tuntui hyvältä tuoksutella syksyistä luontoa. Kuulimme tiaisten sirputusta ja närhien rääkäisyjä kauempaa.Lenkillemme tuli Sportstraggerin mukaan reilu yhdeksän kilsaa mittaa ja aikaa taukoineen kului reilu kolme tuntia. Ulkoilua olisi voinut jatkaa kauemminkin, mutta kotiin oli palattava töiden pariin. Samaiselle reitille varmastikin palaamme uudelleen.

Kaunis ja lämmin syyspäivä 14.9.

Syyskuun alussa sovimme Saanan kanssa ulkoilupäivästä kuun puoleen ja meille sattui todella ihana, kaunis ja lämmin syyspäivä. Päivän aikana juttelimme paljon ja nautimme olosta.

Saavuttuani Saanan luo nautimme ennen ulos lähtöä herkullista feta-pinaattipiirakkaa. Kokeilin Saanan minulle tilauksestani neulomia petroolin värisiä villasukkia. Sukat ovat täydelliset. Aina sukka on kannastaan tai kärjestään liian iso. Nyt istuvuus on täydellinen. Valitettavasti ihanuuksista minulla ei ole kuvaa. Sukat ovat olleet jo joka tapauksessa ahkerassa käytössä.

Teehetken jälkeen lähdimme upeaan syyspäivään nauttimaan. Nopeasti totesin takin olevan liikaa, joten matka jatkui teepaidassa. Kävelimme Espoon puolelta Kauniaisiin. Alkumatkasta napsastiin kuva auringonkukista 🙂
Kauniaisten keskustasta matka jatkui kohden Gallträskin järveä, jonka ympäri kulkee hiekkatie. Reitillä oli paljon väkeä päivästä nauttimassa. Pojat metsästivät pokemoneja, hetkeksi pysähdyimme juttelemaan eläkeläispariskunnan kanssa. Heti reitin alussa pääsin tunnustelemaan moottorisahalla sahailtua puutaidetta. Kauniaisissa asuu mies, jonka töitä on kaupungissa esillä eri puolilla. Ilmeisesti harva tietää taiteilijan henkilöllisyyden.Reitillä oli toinenkin taideteos moottorisahalla sahailtuna. Minulle kasvoja on kuvailtu pelottaviksi punaisien silmiensä vuoksi sekä on sanottu teosta rumaksi. Omiin käsiini teos tuntuu aika rouhealta eikä kuitenkaan herätä minussa erityistä ihastusta, mutta ei inhoakaan. Neutraali tuntemus.

Pysähdyimme hetkeksi istuskelemaan puun rungon päälle ja Saana onnistui napsasemaan kauniin maisemakuvan. Kuva kertonee hyvin päivän upeudesta.Kun ihmisen on hyvä olla hymykin leviää kasvoille.

Järveä kiertäessämme Otto sai tepsutella vapaana. Poika yllätyksekseni innostui kahlailemaan rantavedessä.

Näissä kuvissa näkee miten tyyntä ja kaunista. Ne jotka näkevät varmasti ymmärtävät sen miten tyyni veden pinta rauhoittaa mieltä. Nämä kuvat ovat ehkä sellaisia. Joskus toivoisin, että voisin nähdä maiseman ja antaa mieleni rauhoittua. Toisaalta voin pysähtyä rantaan minäkin aistimaan tyyneyden ja hiljaisuuden.

Päätimme palata pitkospuita pitkin. Alue on Träskmossenin suoalue aivan Gallträskin tuntumassa. Träskmossen oli 7000 vuotta sitten Litorinameren merenlahtea. Suo on muodostunut lahden kurouduttua järveksi ja järven myöhemmin umpeenkasvettua. Suon kokonaispinta on noin 4,5 hehtaaria. Alue on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla vuonna 1988.Pitkoksilla etenimme Saana edellä ja minä heti hänen takanaan. Helpointa oli kävellä kolmella pitkoslaudalla jalkaterät ulospäin käännettyinä. Välillä pitkosten korkeus vaihteli ja liitoskohdissa irtoilivat toisistaan. Oton annettiin kulkea pitkosten vierellä vapaana. Meillä oli oikein hauskaa. Tietä annettiin pyöräilevälle miehelle ja häneen verrattuna kulkumme tuntui taaperrukselta, mutta mitä väliä. Meillä oli aikaa, meitä helli upea syyspäivä.

Paluumatkalla piipahdimme kaupasta isot suklaajäätelötuutit. Istuskelimme nurmireunuksella niistä nauttimaan. Otto sai oman herkkunsa pureskeltavaksi. Edelleenkin tarkeni teepaitasillaan. Saanan luona joimme vielä teet ja herkuttelimme piirakalla. Ihanan neljän tunnin ulkoilun ja reilun 13 kilsan jälkeen edelleen teepöydässä juttua riitti. Kotona olin vasta joskus seitsemän jälkeen kovin onnellisena mukavasta päivästä. Onnellisuutta lisäsi myös oma jaksamiseni. Hiukan etukäteen jännitin miten jaksaisin, mutta hyvin jaksoin palautuen myös. Kilpparilääkityksen lisääminen teki siis tehtäväänsä.

Kiitokset Saanalle onnistuneesta päivästä. Jossain vaiheessa otetaan ehdottomasti uudestaan 🙂

Iltareippailu

Tuttavan oli tarkoitus hakea meidät mökiltä seitsemältä. Vähän ennen soi puhelin ”En pääse perille saakka, koska tielle on kaatunut suuri mänty.” Eipä muuta kuin tavarat kantoon, Otto valjaisiin ja matkaan. Avokilla iso putkikassi, kylmälaukku, repullinen tyhjiä lasipulloja äidille mehupulloiksi. Minulla tietokonereppu, roskaämpäri ja Otto valjaissa. Tarkoitus oli tuoda pistekirjoituskone kotiin, mutta se sai nyt jäädä seuraavaan kertaan 🙂

Otto opasteli aika mukavasti monttuja ja vesilätäköitä kierrellen. Välillä ilmeisesti meinasi olla liian kosteaa kun herran kävely muuttui matelemiseksi. Metsä tuoksui väkevästi syksyltä. Lähes neljä kilsaa matkaa taitoimme kaatuneen puun luo.Ojan kauttahan se oli mentävä, jotta autolle pääsimme. Tulipahan iltareippailu tehdyksi ja syysmetsän tuoksuja haisteltua. Ja nyt olemme turvallisesti kotona teemukit nokan alla.

Mökillä vietimme todella rauhallisen viikonlopun vuorotellen väsymystä vastaan taistellen. Perjantai-iltana istuskelimme nuotiolla tuulen yltyessä, pyssyjen paukkuessa. Juuri ennen sisälle menoa kuulimme kurjen huudon. Sen äänen rosoisuus, räkäisyys sai epäilemään oliko kyseessä kurki, mutta parikin kokenutta lintumiestä on ollut kurjen kannalla. Täältäpääset kuuntelemaan kurjen karheaa huutelua.

Rauli-myrsky puhalsi reippaasti koko eilisen. Avokki sahasi ja latoi puita minun suunnitellessa miten itseni esittelisin käsitöineni Made in Korso-sivuille. Tänään lähetin sivujen ylläpitäjälle materiaalia, joten käsitöilleni tulee nyt vähän markkinointia. Olen myös ilmottautunut 26.11. olevaan Korson joulutoritapahtumaan myyjäksi. Viikonloppuna en tosin neulonut silmukan silmukkaa enkä tehnyt mitään käsitöitä.

Saunoimme eilen jo alkuillasta käyden kerran lammessa pulahtamassa. Saa nähdä montako kertaa sinne vielä uskaltaudutaan. Saunan jälkeen iltateetä Urheiluruudun aikaan ja sen jälkeen avokki vetäytyikin yöpuulle minun jäädessä vielä markkinoimaan. Tänään lakanapyykki pyörimään ja ulos kuivumaan. Kyllä ulkona kuivatetusta pyykistä tulee parhaat tuoksut. Lakanoita ottaessani narulta palokärki huuteli ihan lähellä. Lopetti tietysti kun hain nauhurin. En vieläkään saanut sitä tiettyä ääntä mitä olen jo useamman viikon yrittänyt saada tallennettua. Vielä mä siinä onnistun.

Hanami

Kotiuduttuani Lintujen yöstä ehdin torkkumaan reilun tunnin. Unta häiritsi voimakkaat sadekuurot. Kohina oli melkoinen. Unisena mietin miten pukeutuisin Hanamiin. Vielä kun väsymyksen vuoksi paleli päädyin villatunikaan kera takin. Reppuun sadeasu ja ei muuta kuin matkaan.

Kirsikan kukkien paras kukintavaihe oli jo mennyt viikolla aiemmin, rankkasateet olivat myös tehneet kukille tuhojaan.

Roihuvuoren puiston kunnossa pito luokitus on korkein mahdollinen. Ja kyllähän puistossa olikin siistiä ja japanilaistyylistä puutarhaa.

Sää parani hetki hetkeltä. Sadetta ei onneksi tullut ja tuntien aikana pilvetkin väistyivät. Kiertelimme puistoaluetta hiljalleen kävellen. Oton oli kovin vaikeaa pysyä oikealla puolella kapeiden teiden reunaa. Paikalla oli myös paljon koiria, jotka välillä kiinnostivat. Kaikenkaikkiaan Otto kulki kuitenkin ihmisvilinässä hienosti.

Hanamihan on kirsikankukan juhla ja se pidetään parhaaseen kukinta-aikaan. Nyt kuitenkin kukinta lämpimien ilmojen myötä ehti jo mennä. Tässä kuitenkin vielä kukkivaa kirsikankukkaa 🙂

Aikamme kierreltyämme istahdimme syömään. Kanavartaat ja kasvisnuudeli olivat todella herkullisia ja kasvisnuudeliannos iso. Japanilainen limsa ei kyllä pisteitä saanut. Ensinnäkään pulloa ei meinannut saada auki. Lopulta oli käytävä kysymässä neuvoa. Korkin keskusta painettiin pulloon ja sinne se jäi kilisemään limsan sekaan.

Nyt alkaa olla kielojen aika. Mä niin toivon, että mökkimme ympäristöstäkin niitä löytyisi ja saisimme niitä muutaman maljakkoon tuoksumaan. Siitä on vuosia kun viimeksi olen kieloa tuoksutellut, joten jos niitä vain on, äiti saa poimia niitä.

Aikamme kierreltyämme istahdimme penkille rupattelemaan ja Maria odottelemaan. Ottokin otti rennosti valjaat yllään.

Vaikka Hanamissa ei sinänsä ollut oikein mitään sokealle, oli kiva kierrellä ja nautiskella raikkaasta sateen jälkeisestä säästä, vaihtaa kuulumisia ja rentoilla. Marin kanssa jatkoimme vielä lisäravinteita käsitteleville kutsuille. Kuunnellessani tuotteista Lintujen yö ja herääminen ennen kolmea alkoi verottamaan jaksamista. Kotona odotti mökiltä kotiutunut avokki. Kuunneltiin lintunauhotuksia ja kertoiltiin kuulumiset viikonlopulta. Yhdeksän jälkeen kömmin yöpuulle avokin vielä tutkaillessa netistä jotain.

Opaskoira Oton matkassa

Viime torstaiaamupäivä sujahti Vantaakanava.fi:n toimittajan ja kuvaajan kanssa. Kuvia otettiin monenlaisista tilanteista ja haastattelussa minulla oli paljon sanottavaa. Esteettömyys ei ole yksinkertainen eikä kovin helppokaan aihe. Kahteen minuuttiin saatiin mukavan paljon kuvamateriaalia ja ehkäpä tiivistetysti myös se mitä halusin sanoa.Opaskoira Oton matkassa
Kommentit, kysymykset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Ykki, iloinen energiapakkaus – 12 muistelukirjoitusta rakkaasta ystävästä

Tänään on päivälleen 12 vuotta siitä kun aloitimme Ykki-herran kanssa yhteisen taipaleemme. Tuntuu todella käsittämättömältä, että siitä on todella näin kauan. Tuo hurmuri ehti olla luonani paria viikkoa vaille 12 vuotta. Ei ihme, että Ykin lähtö on ottanut aika koville. Tänään ei kuitenkaan surra vaan muistellaan Ykkiä. Tähän postaukseen olen koonnut ystäviltämme, elämässämme tärkeiltä ihmisiltä heidän muistojaan tuosta meidän rakkaasta sydänten murskaajastamme.

Kurssikaverini Marjan muisto Ykistä on samanlainen kuin minulla itsellänikin 🙂
”Olimme samalla yhteistyökurssilla v. 2004 Onnelassa. Oman koirani lisäksi muistan kurssilta parhaiten Ykkin. Se loikki iloisesti ja energisesti vastaan majoituskäytävällä. Useamman kerran se moikkasi ranteesta kiinni ottaen tai tassut rintaa vasten hypäten. Vähän vaikutti siltä, että Ykki vie ja Heidi vikisee… Kurssin jälkeen tapasin Ykkiä harvoin, mutta energiapakkauksesta taisi varttua aikaa myöten kunnon opaskoira.”

Olemme Susannan kanssa tunteneet liki 20 vuotta ja onpa meitä kaksosiksikin joskus luultu 😀 Molempien elämään tuli opaskoira sen muuttaen. Susanna muistelee ja pohdiskelee:
Edesmennyt oppaani Nero oli Ykki-herran velipuoli; koirilla oli eri äiti, mutta sama isä. Ykki oli puoli vuotta minun Neroani nuorempi. Nero sai elää pitkän elämän, vaikka ei sentään aivan niin pitkän kuin velipuolensa. Nero lähti täältä kolme vuotta sitten juurikin 3.5., jolloin tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta Heidin ja Ykin yhteistyön alkamisesta. Samalle päivälle riitti siis sekä surun että ilonkin aiheita.

Olen tavannut Ykin ensikertaa, kun se oli Heidin kanssa viettämässä kotiviikonloppua yhteistyökurssin aikana toukokuussa 2004. Ykki oli reipasotteinen kaveri, joten sen ja Nerolaiseni ensitapaaminen oli varsin railakas… Sittemmin Ykki vieraili Heidin kanssa useita kertoja minun, Neron ja silloisen avopuolisoni luona Nokialla. Yhdessä oppaidemme kanssa olemme osallistuneet moniin opaskoiratapahtumiiin, kuten vaikkapa täydennyskoulutuskurssille Lahden Lepolassa sekä erilaisille viikonloppukursseille ja kokouksiin. Muistan Ykin iloisena ja touhukkaana, välillä myös hieman riehakkaana koirana, jolla oli energiaa loputtomasti. Se tykkäsi lenkkeillä, uida ja leikkiä kepeillä. Lempinimi Ykki-Tykki sopi tälle pirtsakalle kaverille vallan mainiosti.

Ykki ja Nero olivat Heidin ja minun ensimmäiset opaskoiramme, joten ne toimivat myös oppainamme tähän opaskoiramaailmaan. Tuntuu kummalliselta ajatella, että niitä kumpaakaan ei enää ole. Ykki oli mielessäni niitä viimeisiä Neron sukupolven edustajia, jotka taitavat nyt olla lähes kaikki tähtein tuolla puolen.

Ensimmäisen opaskoiran saaminen muuttaa elämää suuresti. Sen ensimmäisen lähtö on samoin erittäin koskettava ja surullinen tapahtuma. Sen tunteen kuvaamiseen eivät sanat vain oikein tahdo riittää. Vaikka lähdönhetki on niin sanomattoman surullinen, iloiset muistot lohduttavat, aikanaan. Kaikki muistot eivät toki ole pelkästään iloisia. Joukkoon mahtuu huvittavia, harmittavia, raivostuttavia, hämmentäviä ja jos vaikka minkälaisia muistoja, joista muodostuu se elävän elämän makuinen muistojenkirja.

Tässä Hannele Vänskän runo:
”Tummuessa illan,
luona sateenkaarisillan,
kun auringon viimesäteet taipuu,
niin moni hauva uneen vaipuu.
On päivän leikit jääneet taa,
saa onnellisna nukahtaa.
Nähden unta ystävistä,
perheistä ja hetkistä yhteisistä.
Odottaen sitä aamua valkenevaa,
kun jälleen yhdessä leikkien kirmata saa.””
(Ykki työssään Porvoon viikonloppukurssilla 2012)

Pitkäaikainen ystävämme Sanna muistelee:
”Ykillä oli oma, häntää heiluttava ja kenkiä varastava roolinsa minunkin elämässäni koko sen ajan, kun Ykki oli Heidin oppaana. Tapasin Ykin heti ensimmäisellä viikolla Heidin kanssa. En ollut oikeastaan piitannut Ykkiä ennen koirista suuntaan tai toiseen, mutta Ykkipä sai minut piittaamaan.

Ensimmäisenä Ykin kanssa viettämänäni kesänä, jolloin Ykki oli 2-vuotias, hämmästelin sen energisyyttä. Kuvittelin silloin, että kaikki labbikset ovat yhtä energisiä. Muistan ne kerrat, jolloin jäin syystä tai toisesta vahtimaan Ykkiä. Yritin itsekin näkövammaisena viedä sitä tarpeilleen ilman valjaita, ja jalkani hädin tuskin ehtivät koskettaa maata. Kerran tuttu taksikuski joutui pelastamaan meidät jostakin päin korsoa, kun Ykki tajusi, että hihnan toisessa päässä on täysi tampio ja meni reissumoodiin. Alkuvaiheessa hämmästelin myös Ykin röhkimistä, jota se piti pentuaikana sairastamansa nielutulehduksen takia. Toisaalta röhrötys oli hyvä merkkiääni ja siitä tiesi, missä Heidi ja Ykki olivat menossa.

Erityisen kirkkaina mieleeni ovat jääneet ne muutamat kerrat, jolloin Ykillä oli ripuli. Kerrankin kiire oli niin valtava, että olin vähällä lukita sekä Ykin että itseni Heidin ja Raunon takapihalle talviseksi päiväksi. Onneksi muutakin on jäänyt mieleen. Leikimme Ykin kanssa paljon palloilla, köysillä ja kepeillä, ja minullakin oli varmasti sormeni pelissä siinä, että Ykin rakkaus keppejä ja palloja kohtaan roihusi niin voimakkaana.

Ajattelen, että kaiken mitä Ykki teki, se teki suurella päättäväisyydellä. Lenkit olivat vauhdikkaita, ja Ykki höyrysi päättäväisesti pisteestä A pisteeseen B. Mistään haahuilusta tai haaveilusta ei ollut pelkoa. Se myös päättäväisesti hyppi ihmisiä vasten aina siihen asti, kunnes joutui antamaan periksi iän tuomille muutoksille. Ykki oli päättäväinen herätyskellonakin. Muistan eräänkin kauniin kesäisen aamun, jolloin se herätti minut kello 05:32. Ykki antoi toki emäntänsä nukkua rauhassa, mutta vieraat piti saada hereille missä ja milloin vain.

Ykkiin päti se labbiksista sanottu asia, että se haukkui vain silloin, kun sillä oli asiaa. Ja silloin kun se haukahti, ei kuulijalle jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse. ”Minulla on asiaa, palvelkaa minua nyt” -haukahdukset muuttuivat iän myötä vanhan herran ärhäköiksi haukahduksiksi erityisesti silloin, kun oma koirani ja Otto leikkivät, eikä Ykki voinut olla mukana. Toinen mieleeni painunut ääni on puhina, jota Ykki piti kantaessaan lelujaan, mieheltäni varastamiaan sukkia, erinäisiä lenkkareita tai vanhaa viltin kappaletta suussaan.

Ykki jaksoi kantaa lelujaan viimeiseen päiväänsä asti. Pehmolehmä oli suussa silloinkin, kun näin Ykin viimeistä kertaa kolme päivää ennen sen lopetettavaksi viemistä. Ykki oli nuori sydämeltään loppuun asti. Siitä näki, kuuli ja tunsi niin selvästi, että se olisi halunnut käyttäytyä nuoren koiran lailla vielä 14,5-vuotiaana, mutta kroppa ei enää jaksanut. Uskonkin, että se energisyys oli Ykin pitkän iän salaisuus.”
(Ykki köllöttää viimeisenä aamunaan olohuoneen matolla pehmolehmäänsä nuuskien)

Lapsuuden ystäväni Piia nostattaa hymyn huulille muistollaan:
”Ykistä muistan aina sen illan, kun olin teillä iltaa viettämässä. Ykki oli sinulla ihan ensimmäisiä kuukausia. Minusta oli tosi jännittävää, kun sinulla oli opaskoira. Käytiin muistaakseni jo aikaisemmin illalla jonkinlaisella lenkillä. Sitten myöhemmin illalla mentiin heittelemään Ykille jotain kumilelua, olisikohan ollut siili? Jompikumpi meistä heitti vahingossa sen teidän lähellä olevan parakin katolle. Ilmeisesti siellä oli jotain työmaajuttuja, kun sellainen parakki siellä oli. Muistan aina, kun Ykki oli siinä parakin vieressä ja tuijotti ilmeisesti sinne katolle, jonne se ei päässyt. Sinä sitten reippaana tyttönä kkiipesit sinne, ja sieltähän se siili löytyi. 🙂 Eihän sitä nyt sinne voinut jättää! Taidettiin kuitenkin lopettaa heittely siltä illalta siihen…”

”Se oli marraskuun loppupäiviä, kun tapasimme v2004 Onnelassa. Olin luovutuskurssilla Fionaa saamassa. Jonain iltana seikkailimme kaverini kanssa Onnelan kahvioon ilman koiria. Kahviossa oli tungosta. Löysimme kaksi vapaata paikkaa pöydästä, jossa istui jo joku. Tuo joku oli Heidi, joka kertoi saaneensa ensimmäisen oppaansa keväällä.

Pöydän alla loikoili Heidin opas Ykki, joka ei paljon tuonut itseään esille.

Saimme kuitenkin kaverini kanssa hyvän tietoiskun uudelta opaskoiran käyttäjältä.

Oliko se sitten peesaripatikka Parikkalassa v 2006, kun törmäsin taas Ykkiin. Olimme Fionan kanssa mukana patikalla ja majoituimme samassa luokkahuoneessa kuin Heidi ja Ykkikin.

Silloin jäi mieleen reipas poika Ykki tykki, joka salamana ennätti käydä toteamassa, ketä muita tässä hotellissa majoittuu. Jäi mieleeni, että Ykki ja Fiona tulivat hyvin toimeen keskenään.

Fionan elämä loppui ennen aikojaan maksasyöpään. Vielä tapasin Ykin hänen omassa kodissaan Korsossa, kun yövyin Ykin perheessä kokousmatkalla Helsingissä. Tuolloin elettiin vuotta 2011 ja olin juuri menettänyt Fionan.

Ykkikin oli jo herrasmies, joka ei enää törmäillyt vauhdikkaasti, vaan liikkui rauhallisesti.

Miellyttävä kuva jäi minulle sinusta Ykki. Olit elämäni ensimmäinen työssä oleva opaskoira, jonka tunsin jaloissani Onnelan kahvion pöydän alla. Toivottavasti olet löytänyt Fionan siellä hienojen opaskoirien taivaassa.” Näin toivoo ja muisteli pitkäaikainen Oky:n hallituskumppanini Jorma. Onpa siis Ykki osannut nuorena poikana rauhoittua kahvilassa, vaikka monet muistot liittyvätkin Ykin riehakkaampaan puoleen 🙂

Ykin pallohulluus meni välillä liiallisuuksiin ja aiheutti pahaa mieltä tahtomattaan. Maalipallosta tutuksi tullut Kaisa muistaa:
”Kyllä Ykki tykki oli vaikuttava otus. Melkein jäi minulta koira saamatta, kun Ykki Tykki säikäytti poikani ensimmäisellä kyläily kerralla kotonamme. Poika muistaa vieläkin, miten hän pelkäsi ja raivosi, kun Ykki Tykki alle aikayksikön haki leikkimökin alta hänen potkupallonsa ja tikkasi sen välittömästi luttanaksi. Meitä aikuisia se silloin vain nauratti, emmekä osanneet suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella tärkeän pallon puhkaisua. Pienen pojan mielessä se oli kauhea juttu.

Kyllä Ykki oli ihan mahdoton vetäjä ja oli aika hurjaa, kun Ykki kohelsi puuskuttaen kuin veturi edellä ja Heidi pienenä takakenossa perässä kuin peräkärri. Se muistuu aina mieleen, kun Ykistä puhutaan.
Mutta vaikka nämä muistelot olivat vähän tälläisiä, ei mikään muuta sitä, että Ykki oli kultainen koiruus! Kyllä sitä tuli taputeltua pukuhuoneissa ylen määrin.”

Anita oli tiiviisti meidän elämässä yhdeksän vuoden ajan ja kirjoittaa niin kauniisti Ykki-herrasta:
”Ykki oli maailman rakastettavin koira. Ykki rakasti ihmisiä, ruokaa ja ulkoilmaa juuri niin kuin koiran pitääkin!
Parhaimmat muistot Ykistä ovat juuri metsistä, missä Ykki on täysin rinnoin nauttinut vapaudesta, ulkoilmasta ja noutamisesta. Tosin voimakas noutamisvietti aiheutti etenkin alkuaikoina päänvaivaa, sillä kerta jos toinenkin matkaan mukaan lähti jopa metrejä pitkä keppi, jota en saanut Ykiltä pois yrityksistä huolimatta. Useasti jouduin myöntämään tappioni ja kävelimme Heidin ovelle keppi seurana kunnes Heidi avasi oven ja Ykki kiltisti jätti kepin oven eteen niin kuin emme olisikaan käyneet pitkää taistelua kepin ovelle tuomisesta.
Toinen muistissa pitkään säilynyt tapaus on kerta, kun olin Ykkiä ulkoiluttamassa ensimmäisiä kertoja keskellä talvea. Metsässä oli paljon lunta ja olimme pysähtyneet Ykin haistellessa maastoa, kun takaamme tulikin paikalle toinen koira ulkoiluttajan kanssa. Ykki nykäisi yht’äkkiä hihnasta sellaisella voimalla, että lensin kaaressa selälleni lumihankeen. Onneksi laskeutuminen oli pehmeä, mutta suurinpana mieleen jäi nolostuminen, kun toinen ulkoiluttaja sai miettiä kumpi meistä vei; Ykki vai minä.
Pelottavin muisto on kesältä, kun ensimmäisen kerran tajusin, että Ykki ei olekaan enää se ikuisesti nuori energiapakkaus, johon olin tottunut. Ykki sai kesäisellä retkellä pienen kävelyn jälkeen lämpöhalvauksen, mutta kaikeksi onneksi olimme juuri tulleet lammen rantaan, joten saimme nopeasti elvytettyä Ykin kuntoon. Kyllä siinä kaikki säikähtivät, kun mietimme miten olisi saattanut käydä, jos emme olisi saaneet koiraa niin pian viilennettyä.
Tämän tapauksen jälkeen sitä ymmärsi, että Ykki ei olekaan kaikesta energisyydestään huolimatta ikuisesti olemassa. Pikkuhiljaa muitakin vanhenemisen merkkejä huomasi, mutta silti Ykki pysyi sympaattisena omana itsenään vain hieman nopeammin väsyvänä ja turkki harmaantuvana.
Nyt väistämättä nousee itku silmään kun ajattelen Ykkiä, mutta lohdutuksena on ajatus, että Ykki eli hyvän elämän täydellä vauhdilla ja nyt hänellä on aikaa levätä.
RIP maailman paras koira xxx”
(Ykki pentuaikaisissa maisemissa 2007 keppi etutassujen välissä ja takapuoli pystyssä häntä heiluen.)

”Mä muistan Ykki-tykin hurjan vauhdin, taitavan uimisen ja keppien kanniskelun. Joskus Uutelassa rannassa katsoin,että kukas musta se sieltä puiston suunnalta juoksee häntä suorana ja molskista vaan suoraan mereen. Ykkihän se oli Ja se röhkinä! Ja harmaa kuono sekä tassut. Ihana, viisas Ykki ❤️”, muisteli Saana, jolla on ollut myös opaspentu kasvamassa.
(Kuvassa Ykki ui meressä Kaunissaaressa 2011)

Peesari-Kirsin sympaattinen runo:
”Ykki,

labradorinsydämellisesti
nuoli käden, kun sen
polvelleni laskin.

Kurkistin pöydän alle,
tömps tömps tömps se
labradorinhännällisesti
vastasi.

Naamalla virne labradorinkujeellisesti
ehdottaen ”pysyköön meidän salaisuutena”,
enkä raatsinut poikaa kerjäämisestä narauttaa.

Sinä iltana
peesarina perässänne kuljin,
labradorinmutkatonta menoanne ihaillen,
ensimmäisen kerran
monista.

Ykki,
vähitellen vanhanherranharmaata
yhä enemmän labradorinmuhkean nenänsä
ympärillä ja hansikkaissa.
Mieli ja sydän ikuisesti ilkikurisen pikkupojan.

Vaella vapaana!”
(Ykki makailee kahvilassa 2010 ja seurailee paikan vilinää tarkkaavaisena)

Ystäväni Laura tuli elämäämme minun työskennellessäni Iiriksessä hierojana ja on sittemmin tavannut meidät montakertaa:
”Muistan Ykin Iiriksestä. Se odotteli Heidiä aina pukuhuoneessa ja Heidi meni hieronnan jälkeen sen luo. Ykki tuli aina ovelle häntä heiluen vastaan. Sittemmin olen tavannut Ykin monta kertaa ja mieleen on jäänyt sen leikkisyys ja riehakkuus. Kun oltiin teillä esim. Silmukkasiskojen kanssa, Ykki kantoi leluja ja tuli viereen rapsutettavaksi. Välillä lelun tilalla oli Heidin kenkä. Muistan, kun Ykki ja Otto viime kerralla, kun kerin paperinarua Heidille, vetivät narulelua kovasti äristen ja puristen. Ja viime kesänä teidän mökillä oli hauska seurata, miten Ykki meni kerta toisensa jälkeen lampeen polskuttamaan. Ihana herra harmaakuono.”
(Ykki ja Otto mökin pihan lammessa uimassa kesällä 2013)

Blogi-kaverini Liiolii tapasi meidät Ykin kanssa ensikerran reippailun merkeissä:
”Ykki oli ensimmäinen opaskoira, jonka olen kohdannut. Hepa oli tullut tutuksi jo bloginsa kautta ja päätimme tavata ”livenä” ja lähteä Haltialaan lumikenkäilemään. Ykki loikkasi Haltialan kotieläintilan pihalla taksin peräkontista ulos. Mieleen jäi koiruuden reippaus ja innokas menevyys. Ankara räntäsade ei meitä haitannut, kun lumikenkäilimme pelloilla Ykin juostessa vapaana ympärillä, välillä lähempänä meitä, välillä kauempana. Kerran koira katosi näköpiiristä pieneen metsikköön pellon laidalla ja ehdin jo hiukan säikähtää, että ”nyt se koira karkasi”. Hepan huhuiltua Ykkiä, vanhaherra kuitenkin kirmasi taas luoksemme.”
(Ykki kellii lumessa vierelläni kyseisellä lumikenkälenkillä 2013)

Harmaakuono osasi katsoa oikealla tapaa, joka sai sydämet heltymään. Äitin kanssa ”taistelin” alkuaikoina herkkupalojen antamisesta ja onneksi kompromissikin löytyi. Eipä siis yllätys, että äitini muisto liittyy tuohon sydämen sulattavaan katseeseen:
”Ykki tiesi keneltä kannatti kerjätä. Katsoi ruskeilla silmillään pää kallellaan. Ihan kuin ois sanonut: — En ole saanut mitään ruokaa.
Siinähän sydän heltyi. ”Salaa” herkkupaloja tuli annettua.
Aamuherätyksestä Ykki piti myös huolen, kuono nöykki niin kauan, että sanoin heränneeni.
Me oltiin kavereita, käytiin yhdessä tupakallakin, Ykki ei kyllä polttanut 🙂
Mä olin Ykille mummo, totteli kun sanoin: — mummo vie pissalle.
Mä ainakin uskon että ymmärsi sanan ”mummo” kun Ykkä aina uskoi mitä sanoin.”

Tätä postausta oli ihanaa koota teidän muistoistanne. Monta kertaa iso hymy levisi kasvoilleni tekstejänne lukiess
ni. Ykki on selvästi jäänyt monen mieleen iloisena ja energisenä koirana. Joskus vauhtia oli liikaakin, mutta kultaisuus antoi niin paljon anteeksi. Kiitos teille muistojanne jakaneille, teitte tästä upean muistelutekstin minulle kovin rakkaasta Harmaakuonostani!
Kiitos Marja, Susanna, Sanna, Piia, Jorma, Kaisa, Anita, Saana, Kirsi, Laura, Liiolii ja Äiti

Elämässä eteenpäin

Suunnaton suru ja voimat puristanut kaipaus ovat hiljalleen muuttaneet muotoaan, surusta haikeuteen, kaipauksesta muistoihin. Samalla ilo ja into tehdä asioita ovat palanneet. Se tuntuu erityisen hyvältä. Tänään esim. kuunnellessani radiosta lätkäfinaalia tein 24 omenan vihreää mehiläisvahakynttilää. Eilisiltana pujottelin lasihelmistä kaulakorun ja neuloin kolmiohuivia.

Eilen oli myös riipaiseva ja tunteet pintaan nostanut hetki. Kävin hakemassa Ykin uurnan. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla kun kävelin Oton kanssa pihatietämme pitkin paperikassissa uurnaa kantaen. Vielä puolitoistaviikkoa sitten tunsin Ykin tuoksun, lämmön, pehmoisen turkin, kuulin sen tassuttelun, huokaukset, huulien lipomiset. Nyt jäljellä on puolitoista kiloa tuhkaa pahviseen uurnaan laitettuna. Kotiin kannoin rakkaan ystäväni niin pienenä ja kevyenä. Kaipaus heräsi, suru iski sydämeen. Se niin konkretisoitui ettei minun ole mahdollista silittää enään koskaa sitä Harmaakuonoa, joka nyt elää muistoissani ja josta on jäljellä kovin vähän uurnassa. Lohtua tuo tieto Ykillä olevan hyvä nyt, ei ole tuskia, ja se kantaa minua eteenpäin.

Elämä jatkuu ja siinä on mentävä eteenpäin. Ilokseni olen saanut mukavasti juonesta taas kiinni. Ykin viimeisien viikkojen aikana tosin ilmottauduin mm. toukokuussa oleviin valomaalaukseen ja Lintujen yöhön. Lisäksi olen menossa japanilaisen teeseremonia-luennolle. Nyt koetan valmistautua helatorstaina olevaan myyjäistapahtumaan tekemällä koruja ja kynttilöitä. Keramiikasta toin kolme uutta työtä, jotka pitäisi hinnotella. Mökillä kevättyöt odottavat, kunhan vaan tämä kylmyys ja vesisade vähän hellittäisivät.

Työtilanne on ollut koko alkuvuoden yllättävänkin hyvä. Vaikka Ykki-herran lähdön ympärille otin vapaapäiviä, asiakasmäärä on pysynyt samana kuin edellisinäkin kuukausina. Elämä tuntuisi siis olevan mallillaan. Antaa kaipauksen vieläkin tulla, jos on tullakseen. Ja tuleehan se varmasti vielä monta kertaa, mutta onneksi muistot ottavat oman paikkansa sen rinnalla.

Sydäntä särkevä kaipaus

Kun palasimme kotiin Ykkiä saattelemasta koti tuntui niin kovin tyhjältä ilman rakasta tuhisijaa. Kuulin koko ajan, että Ykki ei ole täällä. Aistin sen hirmuisen tyhjyyden. Leijuin jonkinlaisessa shokissa kai, tavallaan oli olo helpottunut, mutta sydämessä pohjaton suru. Helpotus siitä, että odotus ja päivien, tuntien laskeminen on ohi. Tiesimme päätöksen sydämessämme oikeaksi ja vielä lääkäri sanoi monta kertaa ratkaisumme olleen oikean. Ykin valtaisa rasvapattikasvain on saattanut muuttua pahalaatuiseksi, mutta Ykki touhotti itse omin jaloin klinikalle, tervehti omana iloisena ja energisenä itsenään paikalla olleet. Kyllähän se kipeää teki kun Ykki nukkui pois, tuhisteli viimeiset kerrat silityksieni alla.

Se lämpö, empatia ja ystävällisyys kennelvastaavan ja eläinlääkärin taholta oli todella koskettavaa. He todella elivät tuskassamme mukana. Saimme olla niin kauan Ykin luona kuin halusimme, mutta eihän asia siitä kummentunut, joten tuntui hyvältä lähteä pois Oton haisteltua ystävänsä viimeisen kerran. Tai eihän Otto haistellut läheltä, väisti Ykin hajun ja haki turvaa luotamme uikahtaen. Olemus kuitenkin kertoi sen ymmärtäneen.

Lähdimme mökille. Puhin äidin ja ystäväni Sussun kanssa pitkään puhelimessa. Pystyin kertomaan ilman kyyneleitä miten kaikki tapahtui. Jotenkin tuossa vaiheessa ei lopulta vielä ollut täysin sisäistänyt mitä se kaikki tarkoittaa. Suru ja kaipaus vasta vaanivat jossain sumun ja shokin takana. Muistan selailleeni Facebookia ja vastailleeni ihmisten tervehdyksiin. En kuitenkaan oikein tiedä mitä olen heille kirjoittanut. Avokki pötkötteli lattialla Otto kainalossaan. Mitä väsyneemmäksi tulin sitä pahemmin ajatukset pyörivät. Ajattelin niitä pieniä hengen haukkomisia hetkeä ennen sydämen pysähtymistä, voi Ykki rakas. Mietin sitäkin onko oikein, että ihminen päättää toisen elämästä, vaikka se olisikin oikea ratkaisu eläimen voinnin kannalta. Sitten kuitenkin ajattelen, että jokaisen pitäisi voida lähteä noin, rauhallisesti nukkuen. Okei, uni on rauhottavien tuomaa ja yliannostusta, mutta kai kuitenkin tuskatonta. Ykki ei reakoinut kanyylin laittamiseen mitenkään, ehkäpä se ei sitä siinä unessa haitannut. Juttelimme sille vielä silloinkin kun tiputuksen aineet alkoivat vaikuttamaan. Silitin Harmaakuonoa niin pitkään kun Otto tuli huoneeseen. Sen jälkeen en enään Ykkiin koskenut.

Perjantaiaamuun heräsin hyvin synkeällä mielellä. Silmät olivat kyynelissä välittömästi kun heräsin ja muistin ettei mun rakasta enään ole. Se ei koskaan tuhistele lähelläni, ei tunge kuonoaan syliini, ei kerjää herkkuja tai ulos, ei kanna keppejä… Oloani ei yhtään helpottanut se, että avokki oli putkimiehen apuna kaivon vesipumpun korjauksessa. Taas aistin koko kehollani, että on tyhjää, ei rapise kuin yhdet tassut. Tosin Ottokin oli kovin vaisu. Join teetä ja vastailin tulleisiin tervehdyksiin Facebookissa. Tajusin tuolloin myös miten sumussa torstai-ilta oli mennyt.

Päivään toi vähän iloa se että vesipumpun vaihto toi meille veden mökkiin juoksemaan. Se oli riemullinen hetki. Kolmisen tuntia korjauspuuhissa meni. Istuskelin kuistilla auringon lämmöstä nauttien ja peipposen liverrystä kuunnellen. Surin, että Ykki ei sitä kuule ja kaipasin. Voi luoja sitä kaipuun määrää Miten koiraa voikin kaivata niin hirveästi. Putkimiehen lähdettyä vaan oleskelimme ja koetimme tottua uuteen tilanteeseen. Avokki otti tirsat ja minä liikutuin monien hyvin kauniista ja lohdullisista tervehdyksistä. Iltapäivällä oltiin jokunen tovi ulkona. Mihinkään ei oikein osannut ryhtyä. Ei ollut voimaa, voima meni pohjattomaan kaipaukseen. Jossain vaiheessa avokki imuroi mökin ja minä siistin tiskipöydän. Ruuaksi tein pekoniin kiedottuja parsoja. Torkuimme kainalokkain sohvalla lohtua hakien.

Eilisaamuna tuntui aavistuksen helpommalta aamuteestä nauttien. Menimme ulos puuhommiin. Hakkasin klapeja avokin pöllejä sahatessa. Voi miten siinä hakatessani helppohalkojalla kaipasin puurosvoa. Ei kukaan varastanut klapikasasta yhtäkään puuta. Otto seurasi tosin tiiviisti tekemisiämme ja saipa se pari hepuliakin. Joksi ihan pirukseen ympäri pihaa. Se tuntui hyvältä. Ehkäpä tämä elämä vielä normalisoituisi.

Puiden klapitus ei sujunut niin jouhevasti mitä pari viikkoa sitten. Nyt oli hyvin oksaista kuusta, jota ei avokkikaan meinannut saada hajoamaan. Pääasia kuitenkin, että oltiin ulkona ja saatiin jotakin aikaan. Ja kyllähän me siellä ulkona oltiinkin lähemmäksi seitsemää. Avokin lämmittäessä saunaa inspiroiduin tekemään yhden kaulakorun. Vaihdoin petiimme puhtaat lakanat ja saunominen tuntui todella ihanalta. Puhuimme paljon vielä iltateenkin aikaan. Kello oli yli kaksi ennen kuin painuimme unille.

Tänään sateisena päivänä on mielikin ollut aika sateinen. Upeat kevään tuoksut ja lintukonsertti on vähän lohduttanut, mutta se ikävä, se on täällä edelleen. Ja ehkäpä se voimistui kun tulimme kotiin. Taas aistin niin voimakkaasti sen, että Ykki puuttuu. Jotenkin tunsin missä se torstaina liikkui ja mun oli pakko haistella olohuoneen mattoa missä se paljon köllötti. Siinä nökötti pehmolehmäkin, jota se vielä torstaiaamuna kanteli.

Suru ja kaipaus on kyllä todella kuluttavia tunnetiloja. Väsymys on valtava. Se ei välttämättä tarkoita, että nukkuisi, mutta on sellainen möllöolo. Ei osaa tehdä mitään, ei saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Tästä kuitenkin alkaa uusi viikko ja arjesta pitäisi saada kiinni taas. Ehkäpä se tyhjyys hiljalleen pienenee ja täyttyy elämällä, kaipaus muuttuu haikeudeksi ja ihaniksi muistoiksi. Muistoja tulvii toki jo nyt mieleen ja ne saa välillä nauramaankin.

Rakas Harmaakuono tähtien kodissa

Tuli päivä milloin tiesin sun lähdettävä on
Se koski kovaa sydämeen, mutta olit liian rakas kärsimään, joten tein päätöksen kipeimmän.
Ennen lähtöäsi sait kuitenkin viettää viikonlopun mökillä ja kuin tilauksesta saimme kevään upeimman päivän. Kuljit pihapiirissä koko ajan jotain touhuten, osallistuit puuklapiurakkaamme levittäen klapeja pitkin pihaa. Kaivoit kuoppia, söit maata. Teit kaikkea mitä täällä mökillä rakastit. Katselimme touhujasi sun sydämet vereslihalla tuskasta. Illalla köllötitte Oton kanssa jaloissamme niin rakkaina ja lämpiminä.

Tänään et täällä ole. Ehkä katselet tähdistä miten pärjäilemme. Kaipaus ja suru on pohjaton. Eilisaamuna heräsin painajaisiin ja kuulin kopastasi unituhinoitasi ja asennon vaihteluääniä. Kyyneleet nousivat silmiin, sillä tiesin tänään on päivä milloin matkaat pois luotani mun.

Se fyysinen huonovointisuus oli jotain todella kuvottavaa. Kellit olkkarin pöydän alla ja minä sinua rapsuttelin. Tassutit pyytäen lisää. Ehkä kerroit minulle, että olet valmis lähtemään. Patti vaivasi sinua ja viimeisinä päivinä liikeradat tassussa vaikeutuivat hurjasti. Kävelit reippaasti kotoa autolle ja Opaskoirakoululla nuuskuteltuasi tutut paikat sisälle klinikalle. Siellä koululla sinä synnyit ja siellä sinut saatettiin tähtien luo. Kyllähän minua itketti, vaikka tiesin tehneeni rakkauden teon.

Sain itseni kootuksi ja kun lähdön hetki oli käsillä en kyynelehtinyt. Toivotin sinulle hyvää matkaa ja halusin sinun nukkuvan rauhassa. Silitin sinua niin pitkään kun sydämesi oli pysähtynyt. Otto tuli sinut hyvästelemään. Vähän poika oli hämmentynyt, ei haistellut sinua ja väisteli kohtaamistasi sinun lattialla maatessasi. Otto tuli luoksemme ja istui eteemme. Päästi uikahduksen. Olemus kertoi sen ymmärtäneen. Kuljittehan te enempi vähempi miltein kolme vuotta yhdessä.

Sinua oli saattelemassa myös sinullekin kovin rakkaaksi tullut avomieheni. Silitimme sinua yhdessä ja annoimme sinun mennä, koska tiesimme sen olevan oikein. Nyt ei patit sinua paina, eikä vanhuus vaivaa. Sanoinpa sinulle nukahdettuasi, että eivät myöskään itikat kiusaa eikä hotspotti rakkaasta uinivimmasta riehaannu. Sinun on nyt hyvä tähtien kodissa. Täällä kaipaus ja suru painavat, mutta samalla myös helpotus.

Sait lähteä Opaskoirakoululla todella rauhallisissa olosuhteissa. Sinulle oli laitettu peti, josta et tosin piitannut. Paljas lattia oli parempi.
Eläinlääkäri Lena auttoi sinut matkaan Vesan ollessa tarvittaessa apuna. Heidän ammatillisuus yhdistettynä empatialla, tunteilla, rakkaudella teki minuun syvän vaikutuksen oman tuskanikin keskellä. Kiireettömyys, rauhallisuus, lämminhenkisyys ne kaikki auttoivat varmasti niin sinua kuin meitäkin.

Nyt Ykki et ole täällä, mutta sait elää pitkän (14v 4kk ja 4vrk) elämän. Teit hienon uran opaskoirana. Hurmasit ympärillä olevat ihmiset. Joskus vedit ihan liikaa etkä tehnyt kulkuamme helpoksi, silti sinua niin rakastan. Olit rohkea ja opit reitit helposti. Ja se sinun ilo ja energisyytesi. <3 Sait nauttia myös eläkepäivistä melkein kolme vuotta. Ehdit rakastumaan mökkielämään. Täällä todella toteutit itseäsi. Välillä tuntui ettei niin isoa puukarahkaa ole mitä et raahaisi mukanasi. Olen myös iloinen, että sait lähteä iloisena itsenäsi, jaksoit tepsuttaa itse lääkärin luo . Sait lähteä arvokkaasti ja me pystyimme luopumaan sinusta ennen kuin olit liian kipeä.
Hyvää matkaa Ykki tähtien kotiin <3