Otoskleroosileikkaukseen — odotettua ja pelättyä

Torstaina kymmenen pintaan tuli odotettu ja toisaalta pelätty puhelinsoitto ja sain peruutusajan otoskleroosileikkaukseen :O 22.3. tiistaille. Ei ehkä ihan paras hetki tehdä intialaista päänhierontaa, sillä pakko myöntää keskittymisen herpaantuneen ja omasta rentoudesta ei tietoakaan. Mutta silti aivan huippuhomma, että tuo puhelu tuli. On todella erikoinen olo ja tunnelataus; odottaa ja pelkää. Pelko varmastikin toimenpidettä kohtaan on aika ymmärrettävä ja luonnollinenkin reaktio. En osaa edes oikein määritellä mitä siinä pelkään. Minulla ei ole mitään kokemusta rauhoittavista lääkityksistä ja tiputuksessakin olemisesta hyvin vähän. Voin vaan kuvitella miten sykkeeni on miljoona tuona aamuna ja miten on jännittämisestä huono olo, verenpaine taivaassa jne… Olen aina pelännyt hammaslääkäriä, mutta pelko kadonnut toimenpiteen alettua. Siihen yritän nytkin luottaa, että en pelkää enään puuduttamisen jälkeen. Toisaalta voinhan olla rauhoittavasta niin pöppörössä etten välitä siitäkään. Tuntuu vain ihan käsittämättömältä, että jokin aine tekisi oloni sellaiseksi. Ehkä pelkoni liittyvät enempi itse toimenpiteeseen, ei niinkään sen epäonnistumiseen, kuuroutumiseen tai pysyviin tasapaino-ongelmiin. Tiedostan kyllä nuo riskit, mutta en osaa niitä toistaseksi pelätä. Taidan olla leikkauksen suhteen niin optimistinen etten moisia ajatuksia mieleeni päästä hiipimään. Riskit on toki hyvä tiedostaa, mutta jos kaikki menee vituralleen pettymys on varmasti silti hirmuinen, oli niitä riskejä murehtinut etukäteen tai ei. Joka tapauksessa tuo hetki tulee hetkihetkeltä lähemmäksi milloin leikkauksen ensiviilto suoritetaan. Ja sitä hetkeä odotetaan ja pelätään. Uskon ja luotan minut leikkaavan lääkärin tekevänsä parhaansa ja se riittää mihin riittää, aika näyttää!

Näin yrittäjänä leikkauksesta aiheutuva sairasloma 2-3 viikkoa aiheuttaa jonkin verran järjestelyitä, jotta asiakkaani joutuvat kärsimään sairaslomastani mahdollisimman vähän, ja myös että taloudelliset tappiot jäisivät mahdollisimman pieniksi. Uusien asiakaskontaktien syntyessä avokkini saa ne jo alkavalla viikolla. Minusta ei ole reilua ottaa asiakas, hieroa kerran ja todeta jääväni sairaslomalle, että hieroja vaihtuu tai tulee tauko. Toki minulla on alkavalla viikolla omia asiakkaita joidenka kanssa on sovittava sairasloman aikaisista mahdollisista hoidoista avokin tekeminä. Onneksi taloudellisesti ei ole suurempaa hätää, joten selvimme varmasti tästäkin. Kunhan vaan pääsen työn pariin kuukauden sisällä.

Tallinnassa tuli piipahdettua shoppailemassa. Matkustimme sinne Viikkarilla menomatkalla baarissa istuskellen ja kuulumisia vaihtaen. Uuniperuna lohitäytteellä oli hyvää huikopalaa. Maissa käydessämme oli tosi tuulista ja sateista; karsee kylmä keli. Yksi matkaseuralaisista halusi käydä ostamassa Viru-keskuksen tuntumassa olevasta tupakkakaupasta piipun ja sataman läheisyydessä olevasta ruokakaupasta shoppailimme mm. saaristolaisleipää, joka on todella herkullista. Olen aika huono leivän syöjä, mutta tuota voisin vetästä monta palaa kerrallaan. 😀 Drinkeillä käytyämme painuimme juustokauppaan, jossa sai maistella juustoja. Ostin valkosipuli-olivijuustoa ja savujuustoa. Ja löysinpä avokille luumulikööriä. Nautiskelimme Prahan lentokentältä ostettua luumulikööriä pari viikkoa sitten ja ihastuimme. Saas nähdä millaisen vaikutuksen tuo luumujuoma tuo 🙂 Etsimme Suomen Alkostakin, ei löytynyt, joten jos hyvää, nautiskellen maistellen :O Paluumatkalla ruokailimme ja kävimme laivalla pienillä ostoksilla. Väsy alkoi painamaan jokaista kulkijaa. Mukava, lämminhenkinen reissu ja juuri mitä kaipasinkin.

Ja todettakoon vielä, nyt ostamani kamera on toimintakunnossa. Ostin Canonin Ixus-kameran väriltään turkoosi. Tuolla Tallinnan matkalla otimmekin jo joitakin kuvia ja itse räpsin laivan lähtiessä Katajanokalta joitakinmaisemakuvia. Seisoin kannella ikkuna silmieni korkeudella. Kuvaaminen oli hauskaa ja vielä kun saan maisemakuvista kuvaukset voin arkistoida ne.

Tässä yksi ottamistani kuvista:

Tuolla kameran ostoreissulla pääsin piipahtamaan myös Thehuoneessa. Tällä kerralla maistelimme vihreää teetä, joka maustettu appelsiinilla ja papajalla. Ehkäpä saan jonkun kaverikseni sairaslomani aikana istuskelemaan Thehuoneelle kuulumisia vaihtamaan, toivottavasti!

Patikka- ja vaellusmuistoja vuodelta 2006

Opaskoiratouhuja muistellessani ”lupailin” palaavani vielä muistojen pariin. Ja nyt on kahden ihanan opaskoiratapahtuman muistelun aika. Löysin nämä kirjoitukset ja iloitsen siitä, sillä positiivinen ja hyvä fiilis
henkii näistä. Mukavia lukuhetkiä!

8.8.06 23:09

Parikkalan Peesaripatikka upea kokemus

Rinkka selkään, sauvat kainaloon ja Pojan kanssa matkaan! Kokoonnuimme
viime torstaiaamuna viiden muun koirakon ja kolmen peesarin kanssa
Helsingin rautatieasemalle, josta matkalippujen oston jälkeen
valloitimme Parikkalaan asti yhden eläinvaunun. Matkustimme mukavasti
Ice:n uusitussa eläinvaunussa; vanhassa ykkösluokassa. Tilaa oli
mukavasti ja mieli täynnä odotusta.
Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Parikkalaan. Iso kiitos junassa
olleelle konnarinaiselle, joka huolehti, että ehdimme koirinemme ja
rinkkoinemme junasta ulos. Huolenpito oli todella maininnan arvoinen.
Autot pakattuamme matkasimme Intsilän kylätalolle, jossa viikonlopun
vietimme. Istuimme pitkässä pöydässä ulkoterassilla itse tehtyä
kotikaljaa juoden. Hiljalleen väki lisääntyi; tuttavat vaihtoivat
kuulumisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät. Matkan väsyt karistua
pihapiiriin alkoi nousta telttoja vieriviereen. Itse majottauduin vanhan
kyläkoulun vanhaan luokkahuoneeseen. Makuualusta ja makuupussi
paikoilleen, rinkalle oma nurkka, pojalle oma petipaikka…

Lammen rannassa oli pieni sauna, joka lämpesikin joka ilta. Mikä
ihanempaa kuin istahtaa puilla lämmitettävään saunaan ja vihtoa oikein
kunnolla, pulahtaa lampeen; Kyllä Suomen kesä voi olla ihana. Lampi oli
pieni ja laiturista olikin vedetty vastalaiturille narut, joten saimme
hyvän uimaradan. Siinä oli hyvä uida ja nauttia elämästä. Saunomisen jälkeen istuimme ulkoterassilla tuhtia iltapalaa syöden. Tarjolla itse tehtyjä karjalanpiirakoita munavoin kera, savumuikkuja,
makaroonisalaattia jne. Oli rento ja hyvä olla. Kodassa keitettiin nokipannukahvit ja
herkuteltiin kääretortun kera. Teeihmisenä pääsin maistelemaan Elvin
itsensä tekemiä teelaatuja, ja hyviä olivat. Illan edetessä lauluvihkot
esille ja laulamaan. Laulu raikuikin kodasta kesäyöhön. Siinä menivät
Isoisän olkihatusta Rentunruusuun.

Perjantaiaamuna reippaina aamu-uinnille. Kauhistus miten vesi tuntuikin kylmältä, mutta erittäin virkistävältä. Suomen kesä tarjosi taasen
meille parhaita puoliaan. Aamiainen ulkona puuroineen, leipineen. Ja sitten valmistautumaan patikoimiseen. Lähdimme kävelemään erämiesten opastamina. Maasto oli vaihtelevaa. Löytyi mäkiä, maantien vartta, metsätietä, polkuja. Erittäin
miellyttävää patikointimaastoa. Välillä pysähdyimme juomaan ja janoiset koirat saivat osansa. Pääsivät välillä myös kirmaamaan vapaana ja rentoutumaan. Oppaat tekivät innolla työtä hännät heiluen. Oli mukavaa päästä vieraille reiteille.
Aurinko paistoi kuumasti. Kuivuus näkyi viljapeltojen tuleentumisina, metsien kuivine ratisivine oksineen. Paarman pirulaiset tarttuivat innokkaina kosteaan ihoon. Viikonlopusta onkin muistona monta paukamaa.

Intsilän kylätalolle palattuamme koirat pääsivät uimaan ja kyllä ne
nauttivatkin. Iloinen kirmaaminen, veden loiske, koirien huiske
kertoivat siitä miten oppaamme nauttivat elämästään. Koirien
hauskanpidon jälkeen oli aika itse pulahtaa veteen ja antaa veden
hyväillä väsyneitä jäseniään. Ja eikun syömään! Voiko olla parempaa elämää kuin ensin patikoida, uida
matkan uuvuttamana ja sen jälkeen istahtaa ruokapöytään herkkupatojen
ääreen. Vihanneskeiton jälkeen karjalanpaistia ja perunaa ja
jälkiruuaksi ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Maito oli aamulla
lypsettyä. Herkullista!

Hetken huili ja jälleen lenkkeilemään. Kävimme kivilouhoksella, jonka
kaiku on kokemisen arvoinen. Tosin tällä kertaa totesimme sen olevan
”lomalla”. Kävelimme aamupäivää helpompaa maastoa. Pikkukärpäset olivat
kiusanamme. Niitä tuli suuhun ja silmiin. Edelleen ilma oli uskomattoman
upea. Ilta meni saunoen ja kodassa istuen. Grillasimme paikallisen palvaamon
herkkuja, erilaisia nakkeja. Rupattelimme, vaihdoimme päivän kokemuksia,
vietimme mukavaa iltaa.

Lauantaiaamuna aamu-innin ja uunipuuron jälkeen luvanvaraiselle
rajapatikalle. Päivä oli edellisiä päiviä selkeesti lämpimämpi, joten
maantietä tarpoessamme vesi kului niin ihmisten kuin koirienkin suuhun.
Aikamme patikoituamme käännyimme metsätielle, joka vei meidät rajan
pintaan. Osa porukasta lähti ylimääräiselle kilsan rajalenkille. Loput
odottelimme loppujoukkoa ja vettä. Jälleen väen ollessa koossa Rajavartioston henkilökunta kertoi meille
työstään ja etenkin rajavartiakoiran työpäivästä. Tekevät päivitt’äin
keskimäärin 8-10 kilometrin patikointeja rajalla koiran etsiessä jälkeä.
Koira motivoidaan työhönsä ruuan avulla. Saimme tästä myös
demostraation. Liki 10-vuotias Saksanpaimenkoira etsi lyhyen jäljen.
Katselimme touhua pellolta. Koira ei ollut pätkän vertaa kiinnostunut
meistä tai koiristamme. Se eteni nenä maata viistäen, ja jälkikin
löytyi. Palkkioksi miltein eläkeiässä oleva koira sai ruokapussukan.
Näimme myös toisen esityksen, jossa näytettiin miten toimitaan
kiinniottotilanteessa. Mies rähjäsi pellon laidalla meille huutaen.
Paikalle ajoi auto, josta tuli ulos toinen mies. Koira ulvoi ja haukkui;
kävi kuumana. Hetken kesti rähjäämistä ja vastaavasti tilanteen
rauhoittelua. Mies lähti kuitenkin karkuun, joten koira perään. Se
saikin rettelöitsijän nopeasti kiinni tarttumalla meuhkaajaan. Mies
makasi maassa ja hänet saatiin käsirautoihin. Yritti vielä riehkata,
mutta koira tarttui uudelleen. Oli kovin onnellinen kun suojapuvun hiha
irtosi. Kulki se suussaan häntä huiskuen. Esityksen aikana oppaamme
nousivat istumaan tai seisomaan. Osa haukkui, osa murisi, osa oli muuten
vain levottomia. Työssä oleva koira ei kuitenkaan edes huomannut meidän
läsnäoloamme. Isot kiitokset Rajavartioston miehille tästä tietoiskusta!

Matka jatkui. Lähdimme kulkemaan pellon piennarta pitkin rajan
tuntumassa. Piikkilanka-aita aivan vieressämme. Polku oli muhkurainen ja
kuoppainen. Parasta oli säilyttää tasapainonsa, että ei joutunut
tekemään tuttavuutta piikkilankojen kanssa. Tuntui henkisesti yllättävän
raskaalta skarpatessaan kulkemistaan. Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki
virtasi. Vieläkin haasteellisempaa oli edessä. Pääosin kaksilautaiset
pitkospuut, jotka olivat osittain lahonneet, pahimmillaan piikkilanka
oli 30 cm:n päässä. Vauhti ei päätä huimannut kun etenimme. Silti hiki
virtasi ja henkisesti oli aika poikki. Siitä huolimatta en tuota
kokemusta vaihtaisi. Kun käännyimme metsäpolulle puiden varjoon ja
kauemmaksi piikkilangasta, saattoi henkäistä helpotuksesta. Metsäpolku
vei meidät järven rantaan. Sieltä erämiehet moottoriveneillään vei
meidät Roivaisten tilalle. Tuntui hyvältä istua veneessä ja antaa tuulen
löyhytellä kasvoja, käsivarsia. Poika lepäsi jaloissani ensin laiturilla
yritettyään väkisin veteen. Pojan unelmasta tulikin totta
rantauduttuamme. Voi sitä koirien ilonpitoa kun pääsivät pulikoimaan. Koirien uinti-iloittelun jälkeen nousimme tilan pihapiiriin, jossa istuimme kahvittelemaan ja levähtämään. Tilan emäntä kertoi tilan
kuuluneen suvulle 1600-luvulta lähtien. Tosin viime sotien aikana
venäläiset olivat pitäneet paikkaa tukikohtanaan ja jättäneet sen
ka´rmeaan kuntoon. Suvun kannalta onneksi tila oli jäänyt juuri ja juuri
Suomen puolelle. Pihapiirissä tallusteli kanoja, talon sisältä kuului
koirien haukuntaa. Lisäksi oli kissoja. Oli aivan ihana paikka. Ja talon
väki rentoa, sydänmellistä porukkaa.

Loppurutistus metsä- ja maantietä pitkin. Olo oli kuin olisi kävellyt
vielä paljon pidemmälti. Oli todella kuuma ja hikinen olo. Pojan
rentouduttua lammessa oli aika taas itse pulahtaa veteen.
Ruokailussamme vieraili Parikkalan kunnanjohtaja, jonka kanssa käytiin
keskustelua Parikkalaan liittyvistä asioista.
Vielä ennen saunaa oli aika juhlan. Peesaripatikan järjestäjä Elvi Kurri
on täyttänyt talvella pyöreitä vuosia ja nyt oli aika juhlan. Hän oli
pukeutunut itse tekemäänsä kansallispukuun. Joimme kakkukahvit
ulkoterassilla parit puheet pitäen. Ilta jatkui jo perinteikkäästi saunoen, uiden, kodassa istuen. Nyt vain
meni paljon myöhempään. Sunnuntaiaamuna kuitenkin väsymys karistettiin
lampeen. Peesareiden pitäessä kokoustaan lähdimme erämiesten opastamina
lenkkeilemään. Kävelimme peltojen viertä kulkevia teitä pitkin. Oli traktorin renkaiden uraisia heinittyneitä teitä. Kuljimme maatilan ohitse ja haistoimme sikalan tuoksuja. Kävimme louhoksella, jossa säilytetään paljon puita. Ja lenkin jälkeen vielä koirat uimaan ja temmeltämään. Lounaan jälkeen alkoikin olla aika hyvästien. Väkeä lähti hiljalleen junalle, autoillaan kotimatkalle. Oli aika pakata tavaransa, käydä viimeisen kerran lammessa uimassa oikein ajan kanssa. Kotimatkalla suunnittelimme jo uusia kuvioita; mitä söisimme vaelluksella, jonne lähtö on reilun viikon kuluttua. Poitsu nukkui onnellisena jaloissa. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia! En ole aikaisemmin Peesaripatikalla ollut, mutta näin ensikertalaiselle tämä oli mahtava kokemus. Haluankin kiittää erityisesti Elvi Kurria, joka apujoukkoineen sai aikaan ihanan viikonlopun. Kiitokset kuuluvat hänen muonitusjoukoilleen ja erämiestovereilleen. KIITOS!

(Kirjoitettu syyskuussa opaskoiran kokemana 2006)
Peesareiden järjestämä opaskoiravaellus 18.-27.8.06 Ikimuistoinen viikko Lapin erämaissa

Jaahas, tuo iso reppu jötköttää edelleen sohvalla. Sieltä tulee ruuan
tuoksu nenään. Makuualustanikin pakattiin jo toissapäivänä. Mihin
ihmeessä ollaan lähdössä? Vielä viime hetken pakkauksia
Kaikki pakataan muovipussien sisään, etteivät kostuisi. Höh, hankalaa
haistella… Kuulemma pyörin tiellä, mutta haluan tietää mistä on
kysymys. Jostain Lapin vaelluksesta on höpötetty koko viikko. Mitähän se
mahtaa tarkoittaa???

Pakkaudumme taksiin rinkkoinemme, reppuinemme ja sauvakävelysauvoinemme.
Perille tultua huomaan meidän olevan rautatieasemalla – stressaava
paikka! Ei kai tämä nyt ole sitä vaeltamista? Tavataan tuttuja! Hei,
Tellu ja Novakin on täällä! Kauhistus miten ihmisillä on paljon tavaraa.
Lähdetään kohden junaa. Mun tekee mieli vetää kuten asemilla aina. Emäntäni on vähän tuskastunut. Ei kai ihme, kun kantaa rinkkaa ja reppua. En nyt kuitenkaan jouda säälimään vaan kiskon eteenpäin. Hirveän
pitkä juna. Sitä vain riittää ja riittää. Lopulta mennään sisään ja
sellaseen ahtaaseen koppiin. Parasta painua tuonne sängyn alle Tellun
kanssa kuorsaamaan. Tää taitaakin olla pidempi matka, kun ihmisillä on
sängyt…

Tampereen asemalla pääsemme tarpeillemme, ja tapaamme Femin, Pösön, ja
Maran. Olga liittyy seuraamme kuulemma aamulla. On aivan ihanan lämmin
ilta. Ihmisille tulee ihan etelän tunnelma mieleen. Millastahan siellä
sitten on? Ihmiset ovat kovin iloisia ja tunnelma himpun odottava.
Vaelluksesta puhutaan. Sitä on odotettu innolla. Hitto, Selviäis jo mitä
se vaeltaminen on. Yö ollaan junassa. Vähän outoa kun juna nytkii, pysähtelee ja
kolistelee. Eiköhän täällä uni maistu, kun ihmisetkin ottaa niin
rennosti.

Lauantaiaamuna saavumme Rovaniemelle, josta matka jatkuu bussilla
Kiilopäälle. Tylsiä nuo bussien penkkien välit, on niin ahdasta. Pakko
yrittää penkille, mutta eihän tuo emäntä siihen suostu vaan saan
äkkilähdöt, ja lattialla on pysyttävä. Olgakin on jo matkassa mukana.
Bussimatka kesti 3.5 tuntia ja meni rattosasti rupattelua kuunnellen.
Sodankylässä pysähdyimme kahville. No, ihmiset herkutteli. Ei me koirat
mitään saatu, höh!

Kiilopäällä alkaa huiske ja hulina. Tavaroita siirellään rinkasta
reppuun ja päinvastoin. Vesipulloja täytetään, kahvilasta ostetaan
termariin kahvia. Ilma on paljon viileempi mitä Etelä-Suomessa.
Pitkähihaisia näyttävät kiskovan ylleen. Lopulta päästään punnitsemaan
rinkkoja. Se kuuluu asiaan. Lopulta päästään matkaan! Olenkin tässä
hiljaa matalasti äännellyt kun menohaluja on niin hirmuisesti.

Lähdemme nousemaan epämääräisiä puuportaita. Välillä on leveämpää ja
välillä kapeampaa. Hiljalleen nuo portaat harvenevat ja lopulta loppuvat
kokonaan. kuljemme kivikkoista huoltotietä pitkin. Peesarit puhuu
kaikenmailman kivistä. On törrökiveä, maakiveä, irtokiveä jne. Aina kun
joku huutaa ”mekka” pysähdymme huilaamaan. Alkupäivinä en malttanut olla
paikallaan, mutta loppuviikosta jokaisesta lepohetkestä piti ottaa
kaiken irti. Ns. mekkatauoilla korjailtiin varustusta, juotiin,
levättiin. Tunnin välein pidimme rinkkatauon. Sillon ihmiset otti nuo
isot reput selästään. Onneks mun ei tarvii kantaa mitään. Voin kiskoa
kaikessa rauhassa :()
Tuolloin lauantaina vaelsimme n. 4.5 kilometriä Porokämpälle. Kuljimme
koko matkan huoltotietä pitkin, joka oli nousuvoittoinen. Ei maastoltaan
siis mikään kovin paha. Mut, ihan parasta oli kun näin ja haistoin
poron. Se tuli sivulta eteemme johonkin reilun 10 metrin päähän. Unohdin
täysin työni! Vedin minkä kykenin. Ihme, että mustekala, joka oli
valjaan kädensijassa kiinni, ja toinen pää vyölaukun lenkissä, ei
katkennut. Emäntäni oli aika aseeton, koska molemmissa käsissä oli
sauvakävelysauvat. Mut, se poron tuoksu oli niin vastustamaton. Remmoin
ja temmoin minkä vain kykenin. Lopulta talutin kiinnitettiin
kaulapantaan ja peesari hillitsi menohalujani hihnan toisessa päässä.
Höh, ja tuolla se poro vaan on, enkä pääse!!! No, ehkä kaikkien kannalta
oli hyvä, että poro luikahti edestämme takaisin metsään…

Porokämpälle saavuttuamme tutustuimme paikkoihin ja teltat pystytettiin. Emäntäni ei kuulemma
aikaisemmin moista puuhaa ollut tehnyt. Katselin puussa kiinni ollessani
miten Sari opasti Heidiä teltan pystyttämisessä. Tuossa
kangashökötyksessä kuulemma nukutaan. Minullekin tuli oma paikka
jalkopäähän. Teltassa olikin oikeastaan tosi hyvä olla. Ei
kutkuttanutkaan yhtään. Ja oma tuttu karva tuoksui pedissäni. En öisin
jaksanut edes innostua kun ihmiset ravas pissalla. Olen onnellinen!
Leiripaikalle aina saavuttuamme tutustuttiin paikkoihin, jonka jälkeen
pystytettiin teltat. Ruokakunnittain väki teki ruokaa. Iltaa istuttiin
nuotiolla rupatellen, nauraen, teetä, kahvia juoden. Itse olin yleensä
teltassa, että polttiaiset eivät käy kimppuuni. Sitä poltetta ja kutinaa
ei kyllä olis kestänyt! Nuotion rätinä ja ihmisten iloisuus tuntui
hyvältä.

Sunnuntaina lähdimme kohden laavua. Aamu oli rauhallinen. Aamupalaa
nautittiin, teltat purettiin jne. Vielä ennen lähtöä pääsimme
poroerotteluaitaukseen juoksemaan vapaana. Ihmiset jumppasivat
harteitaan, jotta rinkan kanto sujuisi paremmin. Ja mulla taas menohalut hirmuiset. Vedin koko ajan. Alamäissä etenkin kiire oli hirmuinen. Mitä vaikeampaa maastoa sitä tarmokkaammin kiskoin,
tai ainakin emännästäni tuntui siltä. Alkumatka oli helpohkoa maastoa.
Toki polulta löytyi törröjuuria, poikittaisjuuria, ilmajuuria, erinäisiä
kiviä, lahoja puunrunkoja jne.
Jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Ihmiset söivät kuka mitäkin. ja
sitten huilattiin. Hm.. lepotauon jälkeen jaksoi taas kiskoa. Päivän
vaellus oli taasen 4.5 km paikkeilla, josta viimenen kolmasosa aika
hankalakulkuista maastoa. Laskeuduttaessa kivikkoisessa maastossa en
millään malttanut odottaa tarpeeksi ja kulkea tarpeeksi hitaasti, että
emännällä olisi ollut turvallinen olo. Talutin taasen kaulapantaan
kiinni ja peesari hillitsemään menohalujani. Perille päästyäni emäntäni
sanoi olevansa henkisesti uupunut kivikkomäen jäljiltä. Noh, ehkä mun
pitäis vähän hellittää vetämistä… Laavulla nukuimme teltassa Heidin
kanssa kahden. Vähän jänskätti, mutta hyvinhän se meni. Laavulla
emäntäni pääsi kokeilemaan luonnossa tiskaamista ja aamunuotiolla puuron
sekoittamista. Ja laavulla paistettiin lettuja. Hm… Herkullinen tuoksu
kantautui telttaan asti… Oi, pannulla nuotiolla tirisevä lettu… Onko
herkullisempaa??? Mä sain vaan kuivattua lihaa, porkkanaa, omenaa,
riisihiutaleita vedessä lionneena…

Maanantaina suuntasimme kulkumme kohden Kopsusjärveä. Taasen alku oli
kohtuuhelppoa maastoa kulkea. Opin huomaamaan variksenmarjat ja niiden
ihanan maun. Rupesin marjastamaan oikein urakalla opastamistehtävät
unohtaen. Kyllä syötäväksi kelpaava on aina niin vastustamaton… Heti
alkumatkasta tulimme puron ylitykseen. Meidät koirat vietiin peesareiden
toimesta yli, jonka jälkeen peesarit auttoivat isäntämme ja emäntämme
ylityksestä. Siinä piti mennä kiveltä kivelle, kokeilla sauvalla ensin
mihin astua. Siinä ei saanut kiirehtiä.! Niin, Ykki!
Saavuimme Suomunruoktulle lounastamaan. Ensin piti kuitenkin ylittää
puro. Nyt ihmiset riisuivat kengät ja sukat jaloistaan, vaihtoivat
sandaalit, jotka sai kastua. Taasen peesari vei koiraa ja emännät ja
isännät tulivat vierellä tai perästäpäin. Vesi tuntui kylmältä
tassuissa. Emäntäni ja jokunen muukin kehui miten vesi oli ihanan
viileetä ja helli väsyneitä pohkeita. Tauko pidettiin siis Suomunruoktun
varaustuvan pihapiirissä. Tänne tultaisiin huomenna pariksi yötä.
Rakennustyömiehet ahkeroivat uuden tuvan valmiiksi saamiseksi. Tekivät
meille oven eteen luiskan ja kaiteen. Todella huomaavaista!

Kopsusjärvelle oli n. puolet matkasta vielä edessä. Päivämatkan pituus
oli n. 8 km. Ja tuo viimeiset neljä kilsaa olivatkin haastavat.
Kiipesimme jyrkähköä mäkeä ylös. Minunkin vetohaluni alkoi hiipua 🙂
Tunturin laelle päästyämme huilasimme ja ihmiset testaili puheelimensa
toimivuutta. Yksitellen se onnistuikin. Ja sitten alkoi kivikkoinen,
juurinen alamäki. Välillä oli todella jyrkkiä kohtia ja mieleni olisi
tehnyt vetää hirmuisesti. Siinä maastossa se olisi ollut jo aika
vaarallista. Kuljimme hitaasti tukevia kohtia maasta etsien. Ihmiset
olivat hikisiä ja varmasti jokainen lepohetki oli tarpeen. Lopulta
saavuimme Kopsukselle polttiaisten kiusaamina ja väsyneinä. Heti alkoi
telttojen pystytys. Odottelin puun luona ja kun telttamme oli hätinä
pystyssä tuli koko reissun ainoa vesisade. Minut juoksutettiin telttaan.
Saimme kaiken juuri ja juuri suojaan. Minä köllötin tyytyväisenä Heidin
ja Sarin ährätessä tavaroidensa kanssa ahtaassa teltassa. Sateen ropinaa
kuunneltiin ja tytöt söivät suklaata. Siinä oli oma tunnelmansa. Sadetta
kesti tunnin verran, jonka jälkeen nuotio sytytettiin ja alkoi ruuan
valmistus. Tuona iltana ruokailimme myöhään. Mun ruoka tarvii kuumaa
vettä, joten meni aikansa ennen kuin ruoka oli sopivasti turvonnut.
Vähän olin jo huolissani saanko ruokaa laisinkaan, mutta vihdoin
emäntäni tuli kupin kanssa teltalle. Voi sitä riemua. Oli ihan pakko
vähän hyppiä!

Tiistaina emme pitäneet minkäänlaista kiirettä. Telttoja kuivateltiin
kaikessa rauhassa ja me koirat saimme juosta vapaana. Paikalla ei ollut
muita leiriläisiä. Se olikin ihanan rentouttavaa ja aivot saivat levätä.
Hiljalleen teltat purettiin ja valmistauduttiin matkaan. Palasimme samaa
reittiä Suomunruoktulle mitä edellispäivänä kuljimme. Edessä oli jyrkkä
nousu töppyröineen, juurineen, kivineen. Mietin pistäessäni tassua
toisen eteen, että tässäkö todella piti kiskoa alasmentäessä. Saavuimme
”kännykkäkukkulalle”, paikkaan jossa yksi puhelin kerrallaan toimi.
Edessä oli lasku. Emäntäni muisti sen paljon pahempana mitä se olikaan.
Olikin ihanaa laskeutua kanervikkoa myöden alaspäin. Saavuimme puron
ylityskohtaan. Kävimme, Eijan, Jannen ja Maran kanssa tutustumassa
Kultalan autiotupaan. Se oli ihanan tunnelmallinen paikka. Polttiaisia
oli taasen hirmuisesti. Nyt puron ylitys ei ollutkaan niin
nautinnollinen, kun öttiäiset poltti pitkin kinttuja. Varaustuvalle
päästyämme ihmiset levittivät petivehkeensä patjoille. Kolme ihmistä
nukkui kahden hengen sängyssä. Taisi olla vähän ahdasta. Onneks meillä
koirilla oli lattialla tilaa… Pysyinkin koko illan sisällä
polttiaisten vuoksi. Jahtasin ruokakuppiani. Näin sen ja nälkä oli
kauhea. Lopulta pääsin syömään… Ihmisetkin valmistivat ruokiaan ja
istuivat nuotiolla iltaa. Aivan mahtava äänimaisema… Alhalta kuului
puron solina, ja nuotiopaikalta tulen räiskettä. Se oli ihanan
rauhoittavaa ja tunnelmallista. Ja ei sovi unohtaa varaustuvan kymmenen
ihmisen ja viiden koiran kuorsausta. Jokainen veti eri tahtiin ja eri
voimakkuudella… Pösö ja Femi nukkuivat emäntänsä ja isäntänsä kanssa
teltassa, joten heiltä jäi kokematta tuo uskomaton kuorsauskonsertti…

Keskiviikkona meillä oli ns. välipäivä. Teimme päiväretken eräälle
nuotiopaikalle. Maasto oli helppoa kangasmaastoa. Nuotiolla ihmiset
viihtyivätkin monta tuntia. Minä ja kollegat otettiin rennosti. Tosin
ohikulkijoille osan piti vähän murrata ja haukahdella. Ihmiset söivät
kopsuksia. Ai että mitä ne on? lettutaikinaan laitetaan kaikkea mitä
ihmisten rinkoista löytyy. Nyt oli juustoa, tonnikalaa, tahnoja,
lämminkuppikeittoja jne. Kopsukset on peesareiden keksimä juttu heidän
ns. koevaellukseltaan. .
Palattuamme Suomunruoktulle nuotiohetki jatkui. Ruokaa ja tikkupullaa.
Tikkupullien paistossa naurua riitti. Ensiksi pullataikina piti vaivata
muovipussissa, jonka jälkeen taikina pyöritettiin spiraalinmuotoisesti
kepin ympärille. Ja Peesarit ohjeistivat paistajia ”pyöritä, pyöritä”.
”Vähän vasemmalle, varo! tippuu, tippuu… Palaa”! Naurua riitti. Osa
pullista paistettiin pannulla. Osa ihmisistä kävi purossa kunnon pesulla ja emäntänikin kehui pesseensä
hiuksensa. Se oli ollu kaiketikin aika taivaallista. Minä en noista
pesuhommista ymmärrä ! Tuhahdus!

Torstaina edessä kahdeksasisen kilometriä ja suuntanamme Rautulampi. On
jännää huomata miten loppupäivien maastosta ei muista kovin hyvin. Ehkä
kulkeminen vaikealla maastolla oli helpottunut jonkin verran. Minukin
vetohalut oli aika vähissä. ylämäissä en vetänyt laisinkaan. Poron
jälkiä innostuin jäljestämään ja marjoja syömään. Suuntaa en malttanut
oikein pitää. Muuten veto oli kohtuullista. Lounastaukomme on jäänyt monelle vaeltajalle mieleen. Päivät olivat viikon aikana vain lämmenneet. Nyt tunturissa asteita 25 ja miltein
tuuletonta, vaikka aika korkealla olimmekin. Lounaan jälkeen kaikki
ottivat rennosti. Mietinkin, miten voi olla näin hiljaista 12 ihmisen ja
7 koiran leirissä. Ei kuulunut ääntäkään ja oli niin hyvä köllöttää
auringon paistaessa. Tuo hetki varmasti säilyy mielessäin pitkään.

Saavuimme Rautulammelle hyvissä ajoissa. Pystytimme teltat, tai minä
kyllä katselin vierestä… Leirialueella oli paljon muitakin vaeltajia.
Tein tuttavuutta erään vieraskielisen miehen kanssa 🙂 Ja ei sovi
unohtaa, että sain ruokaani aimoannoksen lisuketta kun Heidi, Eija ja
Sari eivät jaksaneet syödä kaikkea pastaruuastaan. Suklaamoussea eivät
sentään tarjoilleet minulle. Viimeistä iltaa vietettiin tutusti nuotion
räiskeessä lettuja paistaen ja kakkua maistellen.

Enään yksi päivä maastossa. Lähdimme perjantaiaamuna hyvissä ajoin
kohden Kiilopäätä. Ja taas on todettava, että maastosta ei muistu
mieleen erityisen hankalia kohtia. Porokämpältä eteenpäin reitti oli
sama mitä aivan alkumatkastamme. ilma oli helteinen. Vettä kului ja me
koirat läähätettiin ja aina kun tuli tilaisuus vedettiin maihin
huilaamaan. Matkaa kiilopäälle oli 10 km, ja kuljimme suht reippaasti.
Kiilopäälle päästyämme halailimme toisiamme ja olimme onnellisia siitä
miten upea vaellus oli nyt takana. Rinkat punnittiin ja majottauduimme.
Ihmiset kiiruhti suihkuun ja saunaan. Kuulemma tuntui uskomattoman
hyvältä olla putipuhdas. Vaellusvaatteet äkkiä rinkan uumeniin pesua
odottamaan.

Ennen seitsemää lämmintä 23 astetta ja ihmisten juoma siideri maistui
huikaisevan hyvältä terassilla. Niin ne kehivat! Söivät hirmuiset
annokset poronkäristystä ja marjarahkaa. Ähisivät ja puhisivat täysin
vatsoin. Kyllähän me koirat oltas voitu auttaa, vai mitä kollegat? Nuo
ihmiset ei vaan tunnu muistavan!!! Kumma juttu! Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltaa istumaan ja vaellusta
muistelemaan ja kommentoimaan. Uni ihmisille maistui leveissä sängyissä
makoisasti. Itse innostuin aamupuolella rapsuttelemaan. Höh, tuo
teltta-asuminen taitas sopia mulle.

Aamutoimet, ruoka ja sitten kotimatkalle. Meillä oli aivan ihana
bussikuski, joka kertoili matkan varrella olleista paikoista erinäisiä
tarinoita. Sodankylässä vietimme taas kunnon kahvitauon.
Rovaniemellä taas menimme pitkään junaan ja ahtaaseen koppiin. Tosin
ihmiset kokoontuivat rupattelemaan ja iltaa viettämään. Nukutti
ihanasti, joten kömminpä taasen sängyn alle… Aamulla seitsemän pintaan olimme Helsingissä väsyneinä, mutta
onnellisina! Kotiin pyykinpesuun ja rentoutumaan!

Kohden kevättä maalipallon jättämää aukkoa täyttäen

Pari viikkoa on eletty tuon päätöksen kanssa jättää rakas harrastus maalipallo toistaiseksi. Avokkini on kahtena maanantaina lähtenyt treeneihin ja maajoukkueet viettäneet yhden leiriviikonlopun. Reilun viikon päästä pelataan sarjojen viimeinen runkosarjakierros ennen toukokuista lopputurnausta. Jahkailin monta päivää lähteäkkö mukaan katsojan roolissa, mutta päädyin olevan parempi olla kiusaamatta itseään. Päätösturnaus pelataan Helsingissä Synapsiassa toukokuun puolessa välissä, joten ehkä silloin menenkin paikalle turnausta seuraamaan. Ja voi miten toivonkaan, että tuolloin jo korva olisi leikattu ja kuulo kohentunut. No ei sillä saralla kuitenkaan sellaisesta merkkejä ole, ja odottavan aika on helvetin pitkä. Valmennusleiriviikonloppuna olin alakuloinen ja huonotuulinen. Koin itseni yksinäiseksi ihmiseksi, jolla ei ole mitään eikä ketään. Ja eihän tuo pidä paikkaansa alkuunkaan. Tuonakin viikonloppuna lenkkeilimme molempina päivinä avokkini ja opaskoirani kanssa ja sunnuntaina haistoimme kevään. Lauantai-iltana meillä vieraili pitkäaikaisia ystäviä, joten en ollut yksinäinen. Narisin kuitenkin avokille siitä miten ei ole mitään tekemistä, ja että ei tapahdu mitään jne. Ehkä alitajunta työskenteli, vaikka valmennusleiriä en tietoisesti ajatellutkaan. Ja sekin on muistettava, että ihan itse tein tuon ratkaisun jättää touhu toistaiseksi. Kukaan ei minua sieltä pois ajanut! Luopumisen tuskasta huolimatta tiedän tehneeni oikean päätöksen. Tuskat on vaan kärsittävä ja täytettävä muulla mukavalla tuo maalipallon jättämä aukko.

Paukkupakkasten loppuminen ja kevään aavistus piristävät mieltä kummasti. Pitkille lenkeille emme kuitenkaan ole päässeet. Rakkaalta karvanaamalta putsattiin patti, jonka päällä paksu rupi ja diagnoosina hilsepunkkiepäily. Koira jäi opaskoirakoululle hilseshampoopesuun ja loislääkitykseen. Ette usko miten hirveää oli olla vuorokausi ilman tuota nelitassua! Opaskoirakoululla varmasti pidetään koirista hyvää huolta, mutta tarhaolosuhteet. Ajatus siitä miten se oma opas on sille varatussa ”kopissa”. jne. No iloisena häntää heiluttaen sain jätkän luokseni ja ohjeena pitää kauluria, jotta ei tyyppi pääsisi suorittamaan itsehoitoa puhdistettuun kohtaan. Mukaan antibiootit. Jännitin vähän miten poika kaulurissaan viihtyy, eikä tuo tuntunut olevan sille mikään ongelma. Tuli sosiaalisena luo rapsutuksia hakemaan. Joskus kun tassuissa on ollut palkeenkieliä on laitettu sukat jalkaan nuolemisen estämiseksi. Tuolloin ollaan niin surkeena ja syyllistävänä; maataan okkarin pöydän alla eikä hyväksytä silityksiä eikä muutenkaan seuraa. Kauluri ei onneksi samanlaista reaktiota aiheuttanut. Mutta niin kai se on, että kun on jotain harmia ja se alkaa toentua toinen seuraa perässä ja näin kävi meillekin. Poika sairastui kennelyskään ja viime viikko vietettiinkin keväisistä ihanista päivistä huolimatta rauhaiseloa kotinurkilla ja opastukset jäi vähiin. Se koiran yskimisääni, se oli ihan järkyttävä. Ensin ei oikein tiennyt mistä on kysymys; yrittääkö oksentaa, onko kurkkuun jäänyt jotain, hengitysvaikeudet, sydänvika… kaikki mahdollinen ja mahdotonkin kävi mielessä. Kennelyskän mahdollisuus ei tullut edes mieleen. No onneksi ammattitaitoiset ihmiset opaskoirakoululta sai mieleni rauhoittumaan ja poitsunkin röhinäköhinäkohtaukset hiipuivat, ja jossain vaiheessa äänen saattoi jopa kuvitella yskimiseksi. Loppuviikosta koira olikin jo oma itsensä ja energiaa kertynyt valtavasti. Riehkasikin vieraamme kanssa possu suussaan oikein kunnolla 😀

Viime viikolla kävin ystäväni kanssa nappiostoksilla hänen kutomaansa neuletakkiin ja samalla käytiin Eerikinkatu 10:ssä sijaitsevassa teehuoneessa nimeltään Thehuone. Ihastuin paikkaan täysin. Olen joskus viime keväänä ostanut sieltä ihania teelaatuja. Tuolloin ei kuitenkaan ollut vielä tuota Teehuonetta. Nyt saimme teelistan, jossa yli 300 eri teetä, aivan kuin olisi viinilistaa lukenut. Maistelimme vietnamilaista lootuskukkateetä. Paikan Croishantti oli aivan ihana, siinä oli auringonkukan siemeniä, jotenkin tuli olo, että syö paljon terveellisempää crhoisanttia mitä normaalisti 😀 Paikassa oli neljä pöytää ja tunnelma jotenkin ihanan leppoisa, rauhoittava. Palvelu ystävällistä ja asiallista. Harmi kun keskustaan on tosi harvoin asiaa, sillä tuosta voisi tulla ”kantapaikkani”. No huomenna olen menossa kameraostoksille, joten jos oppaallani ei kovin kiire ehkä piipahdamme Thehuoneessa. Ostin sieltä mustaa teetä, jossa kylmäpuristettua karpaloa ja vadelmaa, nebalilaista mustaa teetä sekä matalakofeeinista keltaista teetä. Netistä löysin tuon teelistan bdf-muodossa ja tämä ruudunlukuni ei selviytynyt siitä kovinkaan hyvin, joten lähetin Thehuoneeseen kiitokset hyvästä palvelusta ja viihtyisästä paikasta. Samalla kysyin olisiko listaa mahdollisuus saada Wordina ja sain vastauksen, että yrittävät saada sellaisen minulle mahdollisimman pian. Se olisikin aivan mahtavaa kun voisi kaikessa rauhassa tutustua teelaatuihin etukäteen.

Jaa, että mitä varten sokko kameraostoksille? 😉 Sitä vähän ihmettelen itsekin. Silloin kun näin lapsena vähän toisella silmällä muistan katselleeni valokuvia ja ne kertoivat paljon. Elävässä elämässä en nähnyt ihmisten kasvonpiirteitä ja ilmeitä, mutta valokuvasta, joka oli lähikuva näin ne. Muistan vieläkin valokuvan, jossa vanhin veljeni itkee, miten suu on mutrussa. Hän sai ensinmmäisen kalansa ongella ja pelkäsi kalaa 😀 Joskus vein kameran kouluunkin, mutta kuvat eivät kovin hyvin onnistuneet. Eli, kiinnostus valokuviin tulee varmaan jo ihan lapsuudesta. Ja nyt kun en itse näe, silti ne ovat kivoja muistoja matkoilta ja tapahtumista. Ei minulla kuvia tokikaan ole albumi tolkulla, mutta jotain kumminkin. Nyt ehkä ystäväni myötä olen innostunut keräämään tietokoneelle digikuvia ja kansioimaan ne aiheittain/tapahtumittain. Esim. 30v-synttärikuvat ovat yhdessä kansiossa ja kuvien lisäksi tiedosto, johon avustajani on sanallisesti kuvaillut kuvat. Ja nyt haluan oman kameran, jotta ei tarvitse niin muilta pyydellä kuvia. No nyt kyllä joutuu aina jotakuta pyytämään kuvaamaan 😀 Ja käymään kuvat läpi ja vielä kuvailemaan ne, joten eipä valokuvaharrastuksessa avuntarve ainakaan lopu.

Vietimme naisten iltaa seksivälinekutsujen merkeissä. Kotikutsuilla oli esittelijä, joka esitteli tuotteita naisille ja pariskunnille. Hän kertoi kiertäneensä kotikutsuja jo 12 vuotta, joten paljon pidempään mitä olin ajatellut. Itse en ole aikaisemmin ollut seksivälinekutsuilla ja en kyllä seksivälinekaupassakaan. Kokemus oli siis uusi kokonaisuudessaan. Noh tulipahan nähtyä monenlaisia hieromasauvoja ja klitoriskiihottimia. Koot ja ominaisuudet vaihtelivat yhdestä tärinästä seitsemään erilaiseen tärinään 😀 Tunnelma kutsuilla oli lämminhenkinen ja avoin. Emännän tarjoilema booli rentoutti väen mukavasti. Oli jännä huomata miten välittömästi ja rennosti ihmiset kertoivat kokemuksistaan, vaikka kaikki ei tunnettukaan toisiamme, tai ehkäpä juuri siksi. Niin avoimeksi ei kuitenkaan heittäydytty, että ostoksia olisi tehty toisten läsnäollessa 🙂 Saimme tuoksutella myös erilaisia liuku- ja hierontavoiteita sekä hypistellä mielihyväkuulia ja treenikuulia. Puhuimme lantionp ohjanlihaksiston hyväkuntoisuuden tärkeydestä, virtsan karkailusta jne. Eli, keskustelussa oli myös terveydelliset näkökulmat miksi kuulia kannattaisi käyttää. Minulle uutta oli tieto että kohdun laskeutuminen voi johtua huonossa kunnossa olevista lantionpohjan lihaksista. Ja nyt Nyt kun asiaa ajattelee onhan se ihan loogista ja ei varmasti siksikään turhaan puhuta lihaksiston kunnossapidon tärkeydestä. Ja virtsankarkailu on varmasti myös hyvin kiusallinen ja ikävä vaiva. Esittelijän lähdettyä söimme herkullista makaroonikinkkusalaattia ja patonkia jutellen ”naisten juttuja”.

Kyllä tähän pariin viikkoon on mahtunut myös töitä. Itse asiassa avokkini on ollut hyvinkin työllistettynä. Työmäärää nostaa kahden päivän työt viikottain eräässä firmassa. Talvilomaviikko oli vähän hiljainen ja tuota luppoaikaa minulla ihan liikaa märehtimiseen ja murehtimiseen. Onneksi tuo alakulo on väistymässä ja työrintamallakin vilkastunut. Ilta-ajat menevät hyvin; vilkkainta 16.00-20.00. Uusia yhteydenottoja tulee tasaseen tahtiin, joten voi hyvällä syyllä todeta meillä menevän hyvin. Töitä on, vaikka vapaa-ajastakin ehdimme nauttimaan. Silloinhan elämä on tasapainossa kun töitä on tasasesti ja riittävästi, mutta siten että levolle, ystävien tapaamiselle ja harrastuksille jää myös aikaa. Pidän tästä, että työajat vaihtelevat, ja että voin vaikuttaa milloin ahkeroin, milloin taas touhuan jotakin muuta. Esim. ensi viikolla maanantai-ilta menee Helsingin ja Uudenmaan Opaskoirakerhossa Espoossa ja tiistai-ilta puolestaan tiiviisti töiden merkeissä. Ja nyt tulevana torstaina ahkeroidaan aamukasista puoleen päivään ja jatketaan iltaviidestä kasiin, siis tämän hetkisten varauksien mukaan ja perjantaiaamun asiakkaan jälkeen singahdan Viikkarille ja päivämatkalle Tallinnaan. Eli, näin ne päivät vaihtelevat ja nautin siitä. Ja kyllä maalipallon tauotustuskakin kääntyy vielä voitokseni. Pitäkää peukkuja, jotta pääsen pian tuohon korvaleikkaukseen! Nyt kuitenkin kutsuu nukkumatti kirjan kuunteluun ja unimaille.

Otoskleroosi säätelee elämääni, mutta eteenpäin mars

Niin se vain menee, otoskleroosi molemmissa korvissa voi hyvin ja pitää tiukasti otteessaan. Viime keskiviikkona otettujen kuulokäyrien mukaan vasen korva on lokakuun tasolla, mutta oikeassa korvassa on tapahtunut kuulomuutoksia ja kuulo madaltunut melkein vasemman korvan tasolle, joten siinä selitys miksi yleiskuuleminen on heikentynyt, miksi tammikuun valmennusleiri kävi liian raskaaksi. Tuota tietoa osasinkin oikeastaan odottaa, sillä vasemmalla korvalla kuulen puhelimessa puhuessani ihan niin kuin jo pitkään. Silti minusta on tuntunut, että kuulen muutoin paljon huonommin nyt kuin esim. tuolloin lokakuussa. Tuolla keskiviikkoisella käynnillä allekirjoitettiin kuulokojeen luovutussopimus, joten nyt voin käyttää leikkaukseen asti kuulokojetta vasemmassa korvassa. En edelleenkään ole kuulokojeen kanssa ystävystynyt, mutta tulen toimeen rauhaisissa tilanteissa missä ei ole kuin pari ihmistä keskustelemassa. Asiakastilanteissa siitä on jopa hyötyäkin. Mutta, auta armias jos on samassa tilassa useampia ihmisiä ja puhuvat yhtäaikaa, peli on menetetty. Ei tule mitään. Ja edelleen kuulokojeen kanssa etäisyyksien hahmottaminen on erittäin pirullista, vaikeaa ellei jopa mahdotonta.Noh, joka tapauksessa on apuvälineenä, josta toivottavasti voin luopua vielä jonain päivänä.

Tammikuun lopussa tapasin korvakirurgin, joka kertoi leikkauksen hyödyt ja haitat. Korosti riskejä, mutta silti halusin leikkauksen. Joskus, harvoin tosin tasapainoon voi tulla pysyviä vaurioita ja toipuminen sokealla kestänee pidempään kuin normaalisti näkevällä henkilöllä, joten tästä syystä sairaslomanikin tulee olemaan pidempi. Normaalisti se nykyisin on kuulemma puolestatoista kahteen viikkoon. Itse toimenpiteestä lääkäri kertoi, että se kestää n. 45 min, joskus vähän yli tunnin, puudutus ja rauhoittavaa. Ulkoista haavaa ei välttämättä jouduta tekemään laisinkaan. Kuuloluuketjusta rikotaan luukudosta ja laserilla porataan reikä mihin proteesi asetetaan, jonka pitäisi sitten johtaa ääni jatkossa sisäkorvaan. Nuo jutut tärykalvon pois siirtämiset, makuhermon katkaisu ja jonkin jänteen katkaisu kuulostivat aika hurjilta, eikä se porauskaan nyt ihan hirveästi innostuksen värinöitä aikaan saa. Silti odotan ja toivon, että kaikki menee hyvin eikä pysyviä tasapaino-ongelmia tulisi tai korva kuuroutuisi. Nyt sitten vain odotellaan tuota leikkausta ja todella toivon sen tulevan pian, etenkin kun tuo toinenkin korva on huonontunut. Lääkäri sanoi, että mätäkuussa ei leikkaa ja että puoli vuotta on hoitotakuu. Kuulin kuitenkin, että tämän puolen vuoden aikana saatan saada leikkauspäivän, joka onkin esim. lähemmäksi vuoden päästä. Ajatus siitä on ihan hirveä, että tässä vuosi odoteltas vielä. Koko prosessi kun käynnistynyt jo viime elokuussa. Eikä tämä odottaminen töidenkään kannalta ole kovin mukavaa. Olen myös peruutusaikojen jonossa, joten mitään isompia suunnitelmia ei voi tehdä ja se turhauttaa. Markkinointitempaukset ovat nyt vähän kyseenalaisia myös, jotta en ole yht’äkkiä myymässä ei oota sairaslomani ratoksi. Ja sehän olisi pahinta mahdollista markkinointia. Toivotaan nyt kuitenkin, että asia etenee nopeammalla aikataululla.

Viimeisimmän maalipalloturnauksen jälkeen jouduin tekemään kipeän päätöksen, sillä tuo kotimaan sarjaturnaus osoitti ettei kuulo enään riitä pelaamiseen. Malmö openin jälkeen hullussa mielessäni kuvittelin että pystyn pelaamaan matalasta lähdöasennosta, mutta en huomioinut pelisalien erilaisia äänimaisemia, kaikuja ja akustiikkaa. Noh, viikonlopun turnauksessa Pajulahdessa onneksi heräsin tosiasioille. Pelihaluja olisi ollut, mutta en halunnut pelata, jotta joukkueella säilyisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet menestymiseen. Kökötinkin pääasiassa vaihtopenkillä itseäni tsempaten ja yrittäen auttaa omaa joukkuetta hyviin suorituksiin. Tuon pelisalin kaiku ja akustiikka söi jotenkin äänet ja olin todella hankaluuksissa. Kotiuduttuani ainoa mitä saatoin tehdä oli ilmoittaa valmentajalle maalipallon jäävän osaltani tauolle. Päätös sattuu, mutta se oli pakko tehdä. En halua menettää peli-iloa, jos joskus vielä pystyisin palaamaan maalipallokentälle, en myöskään menettää ylipäätään liikunnan, treenaamisen riemua. Tänään olinkin uimassa ja se tuntui rentouttavalta, suorastaan terapeuttiselta. Ei tarvinnut yrittää kuulla mitään. Saattoi vaan uida ja uida, ottaa spurtteja ja pistää kroppansa töihin.

Uinnin jälkeen näin opaskoirakoululla koiranpentuja 5-viikkoisia söpöläisiä. Ne oli juuri syöneet ja tavanneet vierailijaryhmän. Nukkuminen maistui… Niiden karva jotenkin niin pehmeää ja untuvaista. Olivat kyllä niin hellyyttäviä 😀 :O Olisin voinut ottaa yhden taskuuni ja tuoda kotiin. Emokoira otti myös huomionsa kantamalla leluaan ja huiskimalla hännällään, änkeytynmällä keskellemme lekottelemaan rapsutettavaksi. Pennut imivät nisää eivätkä välittäneet vaikka niitä kokeilikin. Anturat oli pehmeät ja niin pienet, kuono söpöläinen, tuntokarvat pehmeät… Oi-oi… Kyllä niitä lellitteli ilokseen. Ja ystävän kanssa teehetki tuon jälkeen, sekin oli paikallaan. Elämän on siis kaikesta huolimatta jatkuttava ja maalipallolla aina paikkansa sydämessäni kävi jatkossa miten tahansa. Kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi saada oma luonnollinen kuulo edes osittain takaisin. Ei ehkä pidä liikaa toivoa, on oltava realisti kuitenkin. Eilen kävin ostamassa television katselua varten langattomat kuulokkeet, jotta avokkini ei tarvitse kuunnella telkkaria kovin kovalla. Kuulemma, jos se minun kuulemiseni mukaan menee avokin pää räjähtää 😀 Mutta, näin tämä otoskleroosi vaan säätelee elämääni ja sen kanssa on vain elettävä ja eteenpäin porskutettava.

Maalipallo enemmän kuin harrastus

Viimeisimmät kirjoitukset ovat käsitelleet opaskoira-asioita ja olette lukeneet muisteloita vuosien varrelta koiran kanssa elämisestä. Nyt siirryn toiseen minulle kovin tärkeään aiheeseen maalipalloon, joka on elämässäni näytellyt isoa osaa. Kaikki koiraihmiset palaan kyllä vielä taatusti myös koira-asioihin myöhemmin.

Näkövammaisten joukkuepeli maalipallo on alunperin kehitelty auttamaan sotasokeiden veteraanien kuntouttamista. Pelin keksivät vuonna 1946 itävaltalainen Hanz Lorenzon ja saksalainen Sett Reindle. Laji esiteltiin mailmalle ensikerran Toronton paralympialaisissa 1976 ja ensinmäiset MM-kisat pelattiin Itävallassa 1978. Vuosien varrella peli on kehittynyt; pelikenttä leventynyt ja pidentynyt, peliaika pidentynyt, pallot muuttuneet, säännöt kehittyneet aina urheilullisempaan suuntaan. Maalipallo on saavuttanut suuren suosion ympäri mailmaa. Nyt peliä pelataan 1200 g painavalla kulkusia sisältävällä pallolla lentopallokentän kokoisella alueella. Peliaika on 2 x 12 min. Säännöt ja muuta infoa löydät osoitteesta www.maalipallo.net ja elävää kuvaa youtubesta hakusanalla goalbal. Kaikilla pelaajilla on silmät peitetty tummennetuilla laskettelulaseilla, jotta mahdollista näköjäännettä ei pysty hyödyntämään. Myös näkevät voivat pelata, mutta heillä ei ole edustusoikeutta arvokisoihin. Kenttä on merkitty kohoviivoin joidenka avulla pelaajat orjentoituvat pelialueella. Joukkueesta kerrallaan kentällä on kolme pelaajaa ja kaikki osallistuvat pallon torjumiseen. Ei ole erillistä maalivahtia. Heittotyylejä on monenlaisia: kuvaava on ehkä alakautta keilaheittotyyppinen heitto, mutta käytetään myös pyörähdysheittoa. Heittojen tarkoitus on murtaa vastustajan puolustus ja saada pallo maaliin. Onkin tärkeää tietää vastustajan ns. heikot kohdat, että millaiset heitot uppoavat verkkoon. Kierteet, suorat kovat, ristiheitot, taskut, pomppivat heitot tms. Miesten puolella heittonopeus nousee yli 70km tunnissa ja naistenkin puolella taidetaan hivutella 60km tuntinopeutta. Torjunta-asennon on oltava jämäkkä ja kasvot suojattuna. Se on kylkiasento, jossa kädet menevät kasvojen editse suoraksi vartalon jatkeeksi. Pallon osuessa asennon oltava jämäkkä, muuten pallo pomppii helposti yli tai heiton tullessa ääripäihin asento pettää ja pallo ohjautuu maaliin. Torjuntaan lähtöasento on joko pystystä tai polviltaan. Aikaisemmin pystyasennosta pelaaminen oli suosittua, mutta etenkin miesten puolella peli on nopeutunut niin paljon, että on ollut pakko palata matalaan lähtöasentoon. Myös suurimmaksi osaksi naiset pelaavat nykyisin matalasta lähtöasennosta. Itse kuulun tuolle aikakaudelle milloin opeteltiin pelaaminen pystyasennosta heti kuin vähänkin mahdollista. Näiden kuulo-ongelmieni takia olen kuitenkin joutunut pudottautumaan alas ja treenaamaan tuota matalasta lähtöasennosta pelaamista. Tuntuuhan se oudolta, mutta tuntuu sujuvan. Toki olen aikaisemminkin sitä testannut ja treenannutkin. Jokunen vuosi sitten polvilleen pudottautumiskeskustelua käytiin paljonkin, mutta sitä ei pidetä kovinkaan urheilullisena eikä myöskään näyttävänä. Siksipä kai on niin hankalaa ottaa ”takapakkia” pelaamisessaan. Toisaalta, jos se toimii, miksi ei? Ja nyt uudet pelaajat eivät nouse pystyyn, joten ehkä vanhan jääränkin olisi syytä taipua. Heittohan lähtee toki pystyasennosta. Ilmeisesti sekin on joskus tehty toispolviseisonnasta, joka kyllä tuntuu jo aika… Noh, onneksi laji kehittyy koko ajan ja sääntöjä kehitetään aina urheilullisempaan suuntaan.

Kuvaaja: Janne Ahokas

Suomeen maalipallo on tullut 1960-luvun alussa, mutta ei heti saanut jalansijaa näkövammaisten harrastuksissa. 60-luvun puolessa Sokeain Keskusliiton urheilutoimikunta (SKU) tuotti käännöksen saksankielisistä säännöistä ja alkoi levittää lajia Suomeen. Pallojen välitys harrastajille alkoi samanaikaisesti. Ensimmäinen SM-turnaus järjestettiin 16.4.1972 Aleksis Kiven koululla Helsingissä. Siitä lähtien maalipallossa pelattiin vuosittain SM-turnaus, kunnes vuonna 1995 siirryttiin sarjamuotoiseen SM-sarjaan. Siinä sarjaa pelataan syksystä kevääseen. Suomen mestari ratkeaa vasta kevään viimeisessä turnauksessa. Suomen Turussa pelattiin maaliskuussa 2001 maalipallon 30-vuotis juhlaturnaus, sillä tuolloin tuli tiettävästi kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä kansallisesta maalipalloturnauksesta. Ensimmäinen turnaus pelattiin 7.3.1971 Puolalan koulussa Turussa. Turnauksessa oli mukana viisi joukkuetta. Itse olin mukana tuossa 2001 pelatussa juhlaturnauksessa. Pelipaikalla oli myös maalipallonäyttely jonne oli kerätty lajin pelipalloja eri vuosikymmeniltä, pelipaitoja, mitaleita, lehtileikkeitä tms.

Itse olen lajiin tutustunut ja tykästynyt Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Liikkatunneilla olisinkin aina halunnut pelata maalipalloa 🙂 Arlaan siirryttyäni ammattiopintoihin laji vei mennessään. Olen pelannut vuodesta 1996 lähtien säännöllisesti ja aktiivisesti. Läpimurto on kuitenkin jäänyt valitettavasti tekemättä. Maajoukkue-edustuksia on tullut, mutta olen ollut se pääasiassa vaihtopenkillä istuja. Tärkeä ja raskas rooli sekin. Olisi hienoa vielä joskus onnistua ja löytää oikeat treenitavat millä kehittyä huipulle. Viime vuosien sairastelut (keuhkoveritulppa 2008 ja nyt käsillä oleva otoskleroosi) ovat kuitenkin hidastaneet haaveen toteutumista. Nyt odottelen tuota korvaleikkausta ja sen jälkeen taas tietää enemmän millä tasolla maalipallo voi elämässäni jatkua. Asiaa olen viime aikoina pohtinut hyvinkin paljon, mikä olisi parasta. Haluja on hirmuisesti, mutta riittävätkö resurssit. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan päätöksiä ehkä kannata tehdä. Treenaa ja nauttii liikunnasta ja maalipallosta leikkaukseen asti ja toipumisen jälkeen katsoo mikä tilanne, kuinka hyvin leikkaus onnistuu, miten kuulee tms. Ja sitten tekee uralleen ne ratkaisevat päätökset.

Joka tapauksessa maalipallo on antanut minulle monta unohtumatonta kokemusta tunteiden ääripäistä toiseen. On koettu itkut ja naurut, tunteiden pinnalla olot, matkarasitukset, henkinen stressi, onnistumisen iloa. Hotelleja, pelisaleja, joitakin nähtävyyksiä nähty ja tavattu paljon uusia ihmisiä. Monta ihanaa sattumaa voisi kertoa, mutta myös niitä kyyneleisiä tarinoita löytyy. Mutta se kaikki kuuluu urheiluun, enkä näitä kokemuksiani vaihtaisi pois. On aika kulunut fraasi, mutta niin vain se on 🙂 Näiden kuulo-ongelmieni myötä olen pohtinut myös pelaamisen lopettamista, mutta se ei vaan tunnu tulevan kysymykseen. Ehkä sen aika ei vaan todellakaan vielä ole. Haluan vielä lajilta jotain uutta ja ennen kokematonta. Se vaatii kuitenkin paljon ja aika näyttää miten elämä kuljettaa siinä suhteessa. Nyt vain toivoisi pian pääsevän korvaleikkaukseen.

Suomella on maalipallossa vahvat perinteet ja menestystä on tullut roimasti niin miehille kuin naisillekin. 1990-luvulla naisille kaksi mailmanmestaruutta, paralympiakulta ja hopeaa sekä kolme Em-voittoa. Miesten puolelta löytyy myös paralympiakulta ja hopea, mailmanmestaruus ja mitaleja EM-kisoista. Nyt 2000-luvulla on ollut ”hiljaisempaa” menestyksen saralla. Naisille 2000 ja 2004 4. tila paralympialaisissa, EM-kulta 2007, EM-hopea 2001 ja EM-pronssi 2009. Vuoden 2008 Pekingin paralympialaisissa Suomelta oli mukana vain miesten joukkue naisten karsiutuessa Brasilian paralympiakarsinnassa 2007. Nyt molemmat joukkueet hakevat paikkaa Lontoon paralympialaisiin 2012. Huhtikuussa Turkissa pelattavassa paralympiakarsintaturnauksessa miesten tulee sijoittua neljän ja naisten kahden parhaan joukkoon varmistaakseen paikan kisoihin. Toinen mahdollisuus on lokakuun Tanskan EM-kisoissa joissa parhaiten aijemmin ei-paikkaa saanut Euroopan maa lunastaa maaosapaikan niin miehissä kuin naisissakin. Eli, töitä tehdään kovasti ja valmennusleirejä n. kerran kuukaudessa, ehkä himpun harvemmin sekä kansainvälisiä turnauksia rahatilanteen mukaan. Nyt tammikuussa pelattiin Pajulahtigamesissa myös tasokas maalipalloturnaus, jonka miehet voittivat puhtaalla pelillä. Naisten joukkuetta vaivasi loukkaantumiset ja sijoitus oli 4. Tammikuun alun leiri oli paralympialeiri Pajulahdessa, jonne kokoontui kesälajien urheilijoita, jotka ovat ehdolla Lontoon paralympialaisiin 2012. Saimme infoa Lontoon kisajärjestelyistä sekä ohjeita miten toimia viestimissä haastatteluissa tms. Myös itse treenaamiselle oli hyvin aikaa ja ehdimmekin kolmen päivän aikana tekemään monta hyvää treeniä. Itselleni leiri oli henkisesti äärimmäisen raskas, sillä tämä kuulovikani oli edennyt ja koin olevani todellisissa vaikeuksissa. Kaikuvassa isossa hallissa ohjeistuksen kuuleminen tuntui hankalalta ja seisaalta pelaaminen alkoi takuta oikein kunnolla. Onneksi eräs kokenut pelaaja auttoi minut pahimman yli, vaikka kotiuduttuani olin aivan rikki ja valmis heittämään pyyhkeen kehään. Nyt olen siirtynyt tuohon matalaan lähtöasentoon, vaikka ei sitten kovin urheilullisen näköistä olisikaan. Toissaviikonloppuna matkasimme Malmööseen Malmö Open-turnaukseen seurajoukkueella ja tämä oli elämäni ensinmäinen turnaus polviltaan pelaten. Sijoituksemme ei mieltä ylentävä ole (10.), mutta ei ehkä ihan koko totuutta kertovakaan. Alkulohkon ottelut menivät joukkueeltamme alakanttiin. Hävisimme kaikki kolme peliä. Ensinmäisessä ottelussa sain roimasti itseluottamusta huomatessani, että matalasta lähtöasennosta pelaaminen sujuu eikä huonokuuloisuus häiritsekään kovin paljoa. Toisen ottelun alku lähti huonosti käyntiin päästämällä heti ekalla heitolla maalin. Tuossa ottelussa pelasin keskelläkin ja se sujui yllättävänkin hyvin. Pitää vain olla ahnehtimatta. Ottaa kiinni vain sen mitä varmasti tietää saavansa eikä kurottele liikaa. Kolmannessa ottelussa keskeltä livahti käsistäni maali ja taisi myöhemmässä vaiheessa mennä kulmakin siirryttyäni laitaan. Sunnuntaina sijoitusotteluissa pelasin molemmat ottelut kokonaan. Aamun ekassa käsistä meni yksi heitto läpi, mutta muuten pystyin tonttini pitämään puhtaana. Jälkimmäisessä ottelussa sain jopa maalihanani auki tekemällä yhden maalin 😀 Kaikenkaikkiaan päästimme liikaa maaleja ja puolustus valskasi sekä maalien teko oli liiaksi yhden pelaajan varassa. Pitäisi saada heittoihin tarkkuutta, voimaa ja monipuolisuutta.

Perjantaina matkustimme Malmööseen heti aamusta, joten jäi päivää shoppailuun ja kaupungilla kuljeskeluun. Minut yllätti ettei siellä ollut yhtään lunta. Pe-iltana satoi vähän räntää. Käytiin italialaisessa ruokailemassa. Shoppailukierrokselta löysin itselleni neulepuseron, tunikan ja lekkingsit. Ja illalla oli ihanaa rentoutua hotellin kylpyammeessa 😀 Kyllähän se useimmiten tahtoo niin olla, että pelireissuilla näkee majottautumispaikan ja pelihallin eikä paljoa muuta. Malmö on tosin tullut jo aika tutuksi, koska siellä olemme viettäneet monta Lady inter Cup-turnausta. Itse olen ollut mukana 2002, 2003, 2005, 2006 ja 2008 sekä olemme olleet mielestäni kerran maajoukkueena Ruotsin vieraana Malmössä. 2007 olin ystäväni ja pelitoverini kanssa Malmön seurajoukkueen viikon leirillä ja pidin kovasti heidän treenimenttaliteetista. Tuon viikon aikana jäi aikaa myös shoppailuun ja viimeisenä iltana Malmössa oli jokin karnevaali ja ihmisvilinää riitti yllinkyllin. Että kyllä sitä onnistuu välillä näkemään ja kokemaan muutakin kuin hotellihuoneen sängyn ja pelisalin hien tuoksut, tai ilmastoidun kylmyyden pelireissuilla 😀

Lentomatka opaskoiran kanssa ja lomaviikko Kuusamossa 2010

Tammikuussa 2010 lensin opaskoirani kanssa ensikerran matkatessamme Kuusamoon avokkini vanhempien luo viikon vierailulle. Etukäteen jännitin lentoa jonkin verran ja sitä miten koira reakoisi siihen. Kaikki meni kuitenkin loistavasti. Kirjoittelin kotiuduttuamme pienen tekstin tuosta viikosta ja tässä tämä kirjoitukseni myös teidän luettavaksenne.

MINÄ ENSIKERTAA LENNOLLA
Jaahas, ollaan lähdössä jonnekin missä yövytään, sillä emäntäni haki matkapetini ja pakkasi sen kassin pohjalle. Ja nyt sinne sujahti meikäläisen ruuat ja herkkuluut 😀 Taidetaan olla reissussa pidempäänkin. Ei mulle noin paljon muuten ruokaa tulis…
Sit nuo höpöttää jostain lentämisestä ja pohtivat miten mahdan reakoida. Höh, mistähän mahtaa olla kyse, ja mihin piruun ollaan lähdössä???
Pakkasta on yli 20 astetta kun saavutaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Täällä en ole aijemmin ollutkaan… Outoja hajuja… HM… Ihmisiä hirveesti kuten juna-asemilla, tämä on paikka siis missä pitää vetää ja röhkiä 😀 Ollaan jollain luukulla ja nuo emäntä ja sen avokki saa jotkut liput. Ja mihin hittoon niiden isot kassit menee, tollaselle hihnalle…
Jahas, matka jatkuu. No mikäs tää paikka on? Takit riisutaan ja reppu menee hihnalle takkien kanssa.
Jahas, emännän avokki menee edeltä tollasen kapeen väylän läpi. Mikä tuo piippaus on? No sit tulee meitin vuoro ja taas kuuluu piippi. Joku nainen tulee emännän luo ja sanoo tekevänsä käsitarkastuksen… Kummaa touhua, mentäs jo…
Meidät opastetaan jollein portille… Häh, ei tässä mitään porttia ole. Tuoleja vain… Noh, rupeenpa makoileen tuohon jalkoihin. Jaa, että se lentokone on myöhässä… Mikä sitten lieneen.
Hei, nyt tapahtuu jotain. Joku tulee tiedustelemaan, että sopiiko emännälle ja sen avokille, että niiden paikat muutetaan kolmen istuttavan riviin ja keskipaikka jätetään tyhjäksi. Näin mullakin on kuulemma enempi tilaa. Hymyillen vaihdokseen nuo suostuvat.
Nainen kehaisee mua ja muistuttaa itteensä mun olevan töissä, ei voi rapsutella. Nää valjaat sitten aina karkottaa niin ihanat rapsutukset ja paijaukset.
Vihdoinkin mulle taitaa selvitä mihin ollaan menossa… Kävellään jossain mitä sanovat putkeksi. Tulee kumma haju, kerosiini kuulemma. Hm… kapea silta, oviaukko, nainen toivottaa tervetulleeksi…
Helkkarin kapee käytävä ja penkkejä vierivieressä. Jaa nyt ollaan meidän paikkojen kohdalla. Miten kummassa mahdun tuohon rakoon? Emäntä ahtautuu ensin ja mä tuun jalkoihin ja sit sen avokki. Niiden välis on tyhjä paikka. Ei, mä kyllä haluun kuonon käytävään päin. Täytyyhän sitä nähdä mitä tapahtuu.
Kun tää lentokoneeksi kutsuttu lähtee liikkeelle, siitä kuuluu ihmeellisiä ulinoita ja kolinoita. Onkohan tää nyt ihan turvallista? Ja kylläpä nuo seuraa mua tarkasti. Ylämäki!!! Mitä hittoa, ihan kun noustas irti maasta. Tääkö nyt on sitä lentämistä?
No mikäs se tässä on köllötellessä, vähän ahdasta ja korvissa tuntuu oudolta.
Ihmisten nautiskeltua teet ja kahvit alkaakin laskeutumisvalmistelut; roskat kerätään jne… Nyt jo viettää alaspäin. Tuntuu korvissa. Ei auta vaikka ”heittelenkin” päätä. No vaihdetaan kylkeä. Äh, kun ahdasta. No vielä kerran… Ai, ai ja pään heilautus… Jyrkkenee, jyrkkenee ja taas kuuluu niitä kummia ääniä… Ei tässä varmaan kuiteskaan tarvii hermoilla kun nuo ihmisetkin on ihan rauhallisia. Ohoh, nyt taidettiin tulla maahan…
Koneen tyhjennettyä muista matkustajista työasu puetaan käytävällä, eihän tuolla penkkien välissä mahu… Odotetaan opastajaa ja ilmeisestikin koneen kapteeni käy tervehtimässä ja pyytää luvan rapsuttaa. Emäntä kertoo ne tylsät fraasinsa mun työssä olosta tms. Mutta an taa kuitenkin luvan kun ollaan paikallaan. Ai kun ihanaa!!! Mies kertoo niillä olevan myös mun rotusen koiran. Höh, nyt meidän opas tuli, joten jyrkkiä metalliportaita alas. Sivumennen sanottuna aika inhat 🙁 Ja kylläpä tuo kone pitää hirveetä metelii… Lunta tuiskuaa ja tuulee. Ollaan Kuusamossa ja matkatavarat noudettua löydetään Avokin vanhemmat. Nehän kävi meillä joskus ja me niillä. Sai kirmailla maaseudun rauhassa. Oiskohan nytkin sellasta ihanuutta luvassa.
Kävellään autolle ja mua ei voi jostain syystä laittaa eteen jalkoihin enkä mahdu penkkien väliinkään… Mun on sit ihan pakko matkustaa noiden välissä penkillä köllöttäen, vaikka emäntä nuriseekin moisesta järjestelystä. Olis vaan hiljaa.
Kyl se sentäs taputtaa mua, mut muistuttaa ettei tää ole oikein sallittua.

Viikko me siellä Kuusamossa oltiin. Yövyttiin emännän ja Avokin kanssa mökillä, joka sijaitsi n. 1.5 km:n päässä Avokin vanhempien kodista. Aamuisin tuli hyvä aamulenkki kun käveltiin mökiltä talolle. Heti ekana aamuna yli 20 asteen pakkanen. Vähän tassuissa tuntu, joten tassua toisen eteen… Ja noilla ihmisillä tuntu käyvän henkeen tää kylmä ilma.
Joskus iltapäivällä pääsen ulos kirmailemaan, mutta ei siellä puolta tuntia kauempaa tarjennu olla. Ehkä mä mut nuo ihmiset niin palelevaisia. Noh, kuluuhan se päivä sukuloidenkin ja saanhan mäkin rapsutuksia tms. Ja vaikka emäntä ei tykkää, ja myös ilmaisi sen, sain ylimääräisiä herkkuja; rieskaa välillä jopa voideltuna 😀 En tajuu miksi tuo emäntäni niuhoaa moisesta.
Iltasin tuli myös kiva lenkki kun käveltiin mökille. Ja on aikas rattosaa painaltaa maantienvartta kun ei autoliikenteestä pahemmin pelkoa. Koko viikon aikana meni yks auto, kuulemma maitoauto.

Mut, porot… Ne tuoksuu mielenkiintoselta ja niitä oli käyny mökinkin pihassa ja paskoneet porraspäähän, joten mulle taas kiellettyä hedelmää 😀 No onneks maha ei menny sekasin. Mut porojen tuoksu… Toisena aamuna mulla oli vaikeuksia keskittyä opastamiseen. Koko ajan kuono viisti maata ja otti ilmavainuja. AH! Niin, ja tulihan sinne päätalollekin poro pihaan. Oli sellanen nälkiintyneen näkönen kaveri ja mä luikahdin ovesta sen perään, mut Avokin käskevä ääni komensi mut takasin… Tulinkin ihan tottelevaisesti takasin, vaikka oliskin tehny mieli mennä tutustuun kaveriin tarkemmin 😀

Takan edessä loikoilu oli aikas mukavaa. Vähän aluksi ihmettelin mitä varten halkoja tuodaan sisälle. Multa kun aina kielletään moinen, jos olen kepin kanssa liikkeellä. Noh, nyt olin apurina ja toin halon takan eteen. Istuin siinä vahtimassa halkoani, kuulemma olisin ollut kuvauksellisen näkösenä siinä. Noh, niinhän siinä kuiteskin kävi, että halko meni takkaan. Noh, kivaa lämpöä sieltä takasta tuli ja oli kiva rauhottua päivän tohinoiden jälkeen.
Takkaa poltettiinkin joka ilta ja parina iltana paistovat makkaraakin, mut mä en saanu, höh!

Kova pakkanen vaan jatku ja paheni päivien edetessä. Torstaiaamuna paleli tassuja tosissaan kun aamusella käveltiin talolle. Noh, saatiin kuulla pakkasen paukkuvan 30 asteessa. Emäntä ja avokki vähän
oli turhautuneita moisesta, ja kyllä mullakin alko oleen ylimäärästä energiaa aikaslailla.
Mut ei tuolla ulkona viihtynyt; äkkiä tarpeille ja sisälle. Noh, illalla oli jo 33 astetta ja saatiin autokyyti mökille. Ja sama meno perjantaina, pakkanen 33-35. Noh, sillon ostoksille Kuusamon keskustaan marketteihin. Kuluhan se iltapäivä näinkin, vaatteita katsellessa 😀 Ei välttämättä mun mielipuuhaa, mut kylhän nuo ostoksia teki.

Noh, lauantaina pakkanen oli lauhtunut 20 asteeseen. Käveltiin mökiltä talolle ja sain olla vapaana. Se oli ihanaa ja oikeesti sain energioita puretuksi. Ja mikä parasta pääsin tuoksuttelemaan poron hajuja kaikessa rauhassa. Tosin mun piti pysyä liki emäntääni, että en lähtisi omille teille hajujen perään tms.
Iltapäivällä pakkasta uhmaten lähdettiin pulkkamäkeen mökkitielle. Ja kyl noilla oli hauskaa. Mäkin juoksin vapaana halko suussa. Pulkalle piti vähän murista ja ja juosta kilpaa sen liukuessa alas. Vähän mietitytti onko tuo vaarallista, mut eipä kai kun niin nauravat ja käskevät mun mennä sivummalle halkoni kanssa 😀 Mut, ihanaa energian purkamista tämä. Saatiinpa edes yks ulkoilupäivä!

Sunnuntaiaamuna pakkasta oli enään kahdeksan ja kotiin lähtö edessä. Niinpä tietysti, kun sää alkais oleen otollinen monen tunnin ulkoiluun meidän pitää lähtee. Noh, mökkitiellä sain vielä kirmailla ja talon pihassa. Iltapäivällä sitten pakkauduimme autoon ja kohden lentokenttää.
Ja taas nuo samat meiningit; laukut jollein hihnalle ja piippaavasta hökötyksestä ohitus…
Nyt oli ahdasta, istuvat kahden hengen rivissä ja mun piti olla jaloissa. Noh, menihän se kerällä ollessa. Mahassa on vaan ilmaa ja arvaahan sen millaisia kommentteja siitä seurasi kymmenen minuutin välein… Noh, eihän mua täältä kukaan näe, joten ei mun syytä, jos tuoksuu 🙂 Mut matka meni ihan kivasti. Nyt en kyllä heitelly päätä enkä vaihdellu asentoa. Ehkä laskussa vähän olisi mieleni tehnyt, mutta ahtaus voitti.
Tässä olkkarin matolla on kiva loikoilla ja muistella tuota Kuusamon viikkoa. Nyt taas palataan arkeen arkirutiineineen. Kyllä toistekin suostun lentokoneeseen, millos taas matkustetaan??? 😀

Elämää opaskoiran kanssa

Taidanpa olla hieman hassu, tai jotain, mutta kaivelinpa tietokoneeni kätköistä kirjoitelmia opaskoirastani. Huomaa selkeästi, että alkuaikoina on tullut kirjoiteltua paljon enemmän mitä nyt viime vuosina. Kirjoitusten löytämistä vähän hankaloittaa kun materiaalia on myös vanhalla tietokoneella. Löysin kuitenkin pari tekstiä mitkä ehkä taas vähän kertovat elämästä opaskoiran kanssa.
Tuossa ekassa kirjoituksessa elellään niitä aikoja kuin oppaallani todettiin sisätila-allergia; varasto- ja pölypunkit joita on kuivamuonassa. Jätkä söi kortisonia, joka väsytti ja janotti. Onneksi keväällä 05 saatoin jättää lääkkeen pois ja sen jälkeen turkki on voinut paljon paremmin ja koiran vireystaso pysynyt hyvänä. Talvisaikaan joskus joudumme kaivamaan pillerit kuuriluonteisesti esille, mutta viikon kuuri riittää ja onneksi pienellä annostuksella. Tänätalvena ei ole vielä lääkettä onneksi tarvittu. Mutta tuosta syksystä 2004 poika on ollut ns. kotiruualla ja kaikki kehuvat turkkia sekä myös paino on pysynyt sopivana. Samaten tuosta jatkuvasta pesemiskierteestä pääsimme eroon, joka kyllä helpotti paljon elämää.
Toisessa tekstissä tulee esille miten tärkeää on oppia luottamaan opaskoiraansa ja miten yhdessä liikkuminen on yhteistyötä parhaimmillaan. Turhan usein vika virheiden sattuessa on yläpäässä. Koira veisi oikein, mutta me ihmisolennot jarraamme tai teemme stopin kokonaan. Tuostakin rakennustyömaalla seikkailusta tuli opittua taas lisää 😀
02.12.04 20:04 Erikoinen viikko, opaskoiran kertomaa
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani.
Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea. Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin.Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin
oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai…
Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen
sen  mukana. Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui
olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla
olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin
annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa
vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.
Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet
siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä.
Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja
ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille.
Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti
päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että
kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen
yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa. Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa
minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se  onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun
hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.
Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm..
Tulisikohan emäntäni hakemaan minua?  Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava jaravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähänpitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni
väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksinjalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehäntaisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää.
Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein
heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keli. Ruuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan
olla möllötellä. Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin  väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas
se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä
emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulletilannetta, mutta minkäs sille teet. Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla  sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumati taas tuli kylään.
Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika. Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä
kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakinkäyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku
mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega.
Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään lääkärin luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt siitäkeskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni
jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaatabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyväsysteemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja
sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa ollameikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä,  perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh,
oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska
ja käännyin väärästä kohtaan. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen  ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…
Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden  jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaapurkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni
häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on
inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi.  Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritaneteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään.
Emäntän tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hiero sen nahkaan asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli
mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä jajatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niinpäästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.
14.09.05 20:13 Rakennustyömaalla seikkailua
Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka onkävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen.
Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään,mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt.
Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin koiraa etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Poitsu kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin jahalusin löytää sinne itse.
Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme pojan käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika
selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun
menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet.
Lopulta ystävällinenkoiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Poika oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainenkuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikeapyörätiekin löytyi. Poitsu vain röhki mennessään ja veti kuin henkensäedessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttua taksikuskia katsomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä koiran olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisinmennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas jakävimme pojan kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta jamahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle
reitille päässyt.Kuskin kommentti olikin, että ”ei ihme, että koira ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarrujapaikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.
Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin…noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vainjääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttääkiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen.
Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kaitvirheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään  tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien ”katoamisesta” onnellisen tietämätön.
Vielä on paljon opittavaa siinä mitä koira kulloinkin yrittää kertoa. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen

Olen kirjoituksissani ohi mennen maininnut opaskoirastani ja siitä miten opaskoira-asiat ovat lähellä sydäntäni. En kuitenkaan ole kirjoittanut omaa blogitekstiä aiheesta, joten eiköhän ala olla jo aika. Kerron nyt oman tarinani.

En ollut mikään koiraihminen, jopa pelkäsin niitä ja aristelin. Perheessämme ei ollut kotieläimiä allergioiden tähden. Veljien muutettua pois kotoa koiriakin alkoi ilmestyä perhepiiriimme ja sitä myöden myös pelot ja arkuus hävisivät. Aikuisiällä tapasin useammin ja useammin myös opaskoiria käyttäjineen. Hiljalleen alkoi itämään ajatus, jos minullekin opaskoira. Puhuin ystäville ajatuksesta ja sain ylenpalttista kannustusta toteuttamaan ajatukseni loppuun asti. Ensin yhteydenotto oman sairaanhoitopiirini kuntoutusohjaajaan, hakemus, silmälääkärissä käynti. Vappuaattona 2002 minulle soitettiin opaskoirakoululta, että ovat saaneet maksusitoomukseni ja olen jonossa sijoilla 30-34. Opaskoirajonossahan edelle menevät aina uutta koiraa hakevat ja diabeetikot. Siitä se odotus ja jännitys alkoi. Syksyllä 2003 sain kutsun esikurssille, jossa kävelin opaskoirakouluttajien ohjauksessa erilaisten koirien kanssa. Minulla oli mm. hyvin reipasliikkeinen narttu ja erittäin rauhallinen pienikokoinen narttu. Esikurssilla kerrottiin myös koirankäyttäjän vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi tehtiin henkilökohtaiset haastattelut toiveista, koiran tarpeesta, terveydestä tms.

Kevättalvella 2004 tuli tuo odotettu ja toivottu soitto johtavalta kouluttajalta, joka haastatteli koiraan liittyvistä asioista ja kertoi, että sinä keväänä saisin koiran jollei jotain ihmeitä satu. No ei sattunut. Maaliskuun lopulla kouluttaja soitti ja halusi tulla kokeilemaan vilkasta vauhtirakettia minulle. Jännitin viikonlopun, että millainen ”vauhtihirmu” sieltä tulisi ja pysynkö sen perässä. Maanantaiaamu koitti ja kouluttaja avasi auton takaluukun, josta hyppäsi luvan saatuaan energinen musta poika. Lähdimme kävelemään kouluttajan ohjeiden mukaan. Vauhtia oli, mutta pysyin mukana 😀 Potkaisin kiveä, joka lähti vierimään. Poika meinasi innostua luullen vierivää kiveä leikiksi. Sain komentaa koiran istumaan ja maahan ja tämä totteli hienosti, josta kouluttajakin oli vaikuttunut. Taisin jo tuolloin menettää palan itsestäni tuolle kohta seitsemän vuotta kanssani kulkeneelle nykyisin harmaakuonoiselle koiralle. Tuon kokeilulenkin
jälkeen halusin tuon energiapakkauksen ja pari päivää myöhemmin kouluttaja soitti tehdyn päätöksen. Vielä reilun kuukauden odotus ennen yhteistyökurssia. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä kävin Opaskoirakoulun avoimissa ovissa ja pääsin moikkaamaan tulevaa opastani. Noh, poitsu lähinnä haukku, hyppi ja koohas joka suuntaan tarhalla. Juttelimme kouluttajan kanssa pitkät pätkät ja vielä oli viikonlopun yli odotettava. Lopulta kaunis keväinen toukokuun maanantai tuli. Majotuttuani kouluttaja toi joka suuntaan koohaavan, kita auki huohottavan hyppivän tuhisian huoneeseeni ja jätti hetkeksi meidät tutustumaan. Minä arkana ja poitsu stressissä. Ensitöikseen koira meinasi ”tappaa” kuntopalloni, jonka kouluttaja kuitenkin pelasti. Ensinmäinen harjoitus oli kurssipaikan pihapiirissä liikkuminen ja jaloittelupaikalle meno. Niin sitä roikuttiin valjaiden toisessa päässä lapa pitkänä. Iltapäivältä muistan ns. Eino Leinon lenkin kevyen liikenteen väyliä pitkin. Poika veti minkä vain pystyi, röhki minkä vain vedoltaan kykeni, kakkasi tielle kävellessään jne. Kouluttaja lohdutteli ettei tämä tällaista aina tule olemaan, että koira on myös jännittynyt ja stressaantunut. Nyt valjaissa täysin vieras auktoriteeritön, arka ihminen eikä tuo tuttu ja turvallinen kouluttaja. Ilta meni koiraan tutustuessa ja yötä jännittäessä. Heräsin varmasti jokaiseen äänneen mitä koirasta lähti ja pelkäsin sille tulevan tarve päästä ulos. Aamulla avasin huoneeni oven ja kouluttaja odotti käytävän toisessa päässä. Voi nelitassun riemua nähdessään hänet. Sitä JUOSTIIN kouluttajan luo ja loikattiin tätä vasten ja minä epätoivoisesti roikkumassa valjaissa. Kouluttajan viilipyttymäisyys teki minuun syvän vaikutuksen, ei mitään huomioita koiralle vaan minulle ohjeet mennä ovesta ulos ja jalottelupaikalle. Niin oli vaan nuoren koiran mukaani lähdettävä kouluttajan jäädessä peräämme katsomaan.

Yhteistyökurssi kesti kaksi ja puoli viikkoa. Ensinmäisellä viikolla kävelimme enempi taajama-alueella siirtyen hiljalleen kaupunkiolosuhteisiin.Muistan miten oudolta tuntui kun kävellessäni en törmäillytkään mainosständeihin, polkupyöriin ja roskiksiin. Ne oli aivan kuin kadonneet :O Eipä asia kuitenkaan niin ollut, vaan koira teki työnsä ja kiersi ne. Valkoisen kepin kanssa liikuttaessa vauhti oli myös huomattavasti hitaampaa ja kulkeminen takkuisempaa. Se miten liikkuminen jouhevoitui ja reipastui toi ihanan vapauden tunteen, josta vieläkin nautin koiran kanssa kulkiessani. Sen tunteen saadakseen on toki opittava luottamaan koiraan mikä ensiaskelilla ei ihan helppoa aina ollut. Ensinmäisen kurssiviikon perjantaina lähdimme kävelemään 8 km matkan Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin siihen menevän vaikka miten kauan, ja hämmästys olikin suuri kouluttajan todetessa meidän olevan melkein tunnissa perilä. Siinä todella tajusi miten kävelynopeus oli ihan eri kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Toisella viikolla lisääntyi tottelevaisuusliikkeiden harjoittelu. Harjoiteltiin hihnassa luokse tuloa, hihnassa seuraamista, paikalla oloa, vapaudesta luoksetuloa jne. Lisäksi iltaisin pidettiin luennot Koira kotona, Kaupunkiliikkuminen, Maaseutuliikkuminen, Koiran hallinta, Koiran terveydenhuolto. Ja edelleen käytännön harjoitukset jatkuivat niin kaupunki- kuin maaseutuolosuhteissakin. Pääsin kotipuolessani harjoittelemaan 5 kilsan lenkkiä, koska kotini oli reilun kymmenen kilsan päässä kotipaikastani. Opettelimme myös jaloittelupaikan, sillä viikonlopuksi pääsin kotiin. Se olikin jännä viikonloppu. Emme saaneet käydä muualla kuin jalottelupaikalla, mutta sekin lyhyt matka aina jännitti. Pari-kolme kertaa onnistuimme hyvin edestakainen matka, ja pari-kolme kertaa naapurit joutuivat neuvomaan oikealle reitille. Onnistumisen tunne ensikertaa reitin mentyä ongelmitta, se oli jotain mahtavaa. Kurssipaikalle paluu sunnuntaina toi riehan koiran piirteet. Poika hyppi jokaisen ihmisen tai toisen koiran päälle, vouhotti, eksytti, kiskoi. Teki kaiken väärin. Tunsin suurta epätoivoa. Ilmeisesti tämä vain iloitsi ”kotiin paluusta”. Pääsihän pois vieraasta paikasta. Maanantaiaamuna huoneesta poistuminen kesti ja kauan. Kouluttaja sanoi että lähdettäisiin kaupunkiin harjoittelemaan. Olin ihan kauhuissani voiko tuota sinne viedä kun käyttäytyy tuolla tavalla. Noh, sitten treenattiin. Huoneesta käytävään, käytävää pitkin ulko-ovelle ja vihdoin autolle. Ja aina jos alkoi ryntäys paluu alkupisteeseen. Lopulta päästiin matkaan ja Järvenpäässä opaskoira näytti kuulemma ilmeiltään työkoiralta ja opasti kovin hienosti. Se ero edellisiltaiseen vöyhöilyyn oli ihan käsittämätön.

Yhteiselo alkoi ensinmäisenä päivänä eläinlääkärikäynnillä, sillä korvat kutisivat ja hiivatulehdushan se sieltä löytyi. Korvatippojahan sitten lääkkeeksi. Nyt oikein huvittaa se taistelu tippoja laitettaessa. Jätkä täysin käytti hyväkseen epävarmuuteni ja taitamattomuuteni. Nykyisin vain tipat laitetaan korvaan ja ei kestä kauaa. Silloin se kuitenkin kesti. No korvaankin jotain onneksi meni, sillä ne paranivat.

Korvatulehduksesta huolimatta yhteiselomme alkoi mukavasti. Uskaltauduimme lenkeille joilla tosin energiapakkaus keräsi lisää energiaa voikukista niitä tien sivustasta rouskuttaen. Minä arkana ihmettelemään mitä se syö ja kerran uskalsin työntää käden suuhun ja pitkä voikukan varsihan siellä oli matkalla vatsaan. Kouluttaja tuli muutaman kerran vielä harjoittelemaan kanssamme. Ekalla kerralla kaikki meni pieleen oman jännittämisen takia, vaikka tiesinkin ettei minun tarvitse vielä osata kaikkea tms. Ja kun koira vaistoaa jännityksen ja epävarmuuden senkin työskentely kärsi. Edistyimme hiljakseen ja ne hyvät hetket kerta kerralta pitenivät. Hyppiminen ja liikaveto oli meidän ehkä pahimmat ongelmat joista tuo liikaveto on jäänyt vieläkin vieraissa paikoissa liikuttaessa.

Siitä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi ja näiden miltein seitsemän vuoden aikana olen monta kokemusta rikkaampi koiran kanssa liikkumisen johdosta. Ehkäpä vielä palaan kirjoituksissani myöhemmin noihin mahtaviin kokemuksiin. Nyt kuitenkin haluan kertoa ihan uusimman tai oikeammin uusimmat ylpeydenaiheet. Torstaina olin kauppakeskuksessa oppaani ja ystäväni kanssa, jolla on ollut opaspentukasvamassa ja joka aloittaa huomenna Opaskoirakoululla toisen luokan. Kuljeskelimme ihmisvilinässä ja nuo kaksi koirakaverusta kulkivat niin rauhallisina ja reippaina rintarinnan. Omalla oppaallani yleensä tuollaisissa paikoissa veto lisääntyy ja alkaa ikävä koohaaminen. Nyt tästä epämieluisasta käytöksestä ei ollut tietoakaan. Kahvilassa koirat makoilivat myös rauhallisina ja kiltteinä. Noh, harmaakuonon touhotuksesta huolimatta paikalla olo sujuu hyvin – nukkuessa, ja on sujunut aina 😀 Joskus olenkin todennut koirassa olevan on ja of. Ja perjantaina olimme eräissä kuvauksissa, jossa kuljimme samaa tietä edestakaisin useampaan kertaan, seisoskelimme kuvattavina, kuljimme erästä risteystä ylittäen monta kertaa. Useasti koiralle uusinta otot merkitsee virhettä joko sen tai minun toiminnassa. Nyt ei sellaisesta ollut kysymys, vaan kuvakulmien tms. hakemisesta. Poitsu kuitenkin jaksoi sitkeästi kaikki uusintaotot; ei alkanut kiskomaan hermostuneena tai matelemaan kyllästyneenä.
Olin ja olen edelleen herrasta erittäin ylpeä. Syksyn sääohjelmasta voitte katsoa! Ja siitä että minulla on opaskoira olen iloinen, onnellinen. Se tuo liikkumiseen niin paljon vapautta, jouhevuutta ja reippautta. Nautin myös niistä hetkistä kun koiralta riisun valjaat ja saan sanoa sanan ”vapaa”. Jätkä kirmaa hakemaan lelun ja on onnellinen. Tai kun voin päästää poitsun luontoon juoksemaan, kirmaamaan, voi sitä onnellisten tassujen vipinää ja metsän rytinää 😀

Laihduttaminen – mikä paras ja toimivin tapa?

Useasti vuoden alussa tehdään lupauksia ”paremmasta elämästä”. On aika alkoholilakkojen, liikunnan lisäämisen, laihduttamisen tms. Kaikki sinänsä hyviä ja kannatettavia asioita ajatellen hyvää terveyttä ja sen säilyttämistä tai saavuttamista. Valitettavan monella kuitenkin into laantuu ja lakot ei kestä jne. Näin tammikuussa kuntosalit pursuavat ihmisiä, mutta keväällä onkin jo hyvin tilaa. Itsekin kuulun laihduttajiin, ja olen monesti sortunut ja pudotettu paino tullut takaisin. Vuosi vuodelta huomaan kiinnostukseni lisääntyvän terveellisiä elämäntapoja kohtaan ja tuosta hissiliikkeestä painon pudotuksessa haluaisin eroon. Olisi aivan huippua tavoittaa oma ihannepainonsa ja pitää se siinä. Työtä ja itsekuria se vaatii ja jälleen kerran olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Tosin tämä ei ole uuden vuoden lupaus, ei sinne suuntaakaan. Minulla nämä ”terveellisemm’än elämän” aikakaudet tulevat milloin sattuvat. Siitä olkoon esimerkkinä viiden viikon alkoholilakko keskellä kesähelteitä. Olen paljon pohtinut kumpi on parempi kieltää itseltään kaiken vai antaa pieniä myönnytyksiä? Tapahtuuko sortuminen helpommin, jos ei salli itselleen mitään herkkuja koskaan, vai tapahtuuko sortuminen hiljalleen jos antaa luvan pieniin herkkuhetkiin. Ja kohta huomaa kaiken olevan ennallaan. Nämä taitavat olla vähän yksilöllisiä juttuja. Toiselle toimii toinen tapa ja toiselle taas joku toinen. Siitä varmastikin olemme terveellisen laihduttamisen kannattajat yhtä mieltä, että liikunnan lisääminen on tärkeä osa painonhallintaa ja terveellisten ateriakokonaisuuksien muodostaminen kulutuksen mukaan. Itse en ole koskaan lämmennyt ateriakorvikkeille. En osaa kuvitella itseäni vetäsemässä viikosta muutaman viikon diettikausia tuolla menetelmällä. Eikä minusta ole järkevää laihduttaa muutamassa viikossa käsittämättömiä kilomäääriä. Hitaammasta laihduttamisesta on varmasti pitkäkestoisemmin hyötyä. Nykyisin löytyy hyvin erilaisia laihdutusvalmisteita ja kaikissa luvataan hoikentumista ja parempaa elämää. Aina on kuitenkin muistettava, että laihtumisen halu on lähdettävä itsestä eikä tavoitteisiin pääse pelkästään pillereillä, jauheilla, liikkumisella tms. Löysin Hyvinvointitavaratalon verkkokaupasta mielenkiintoisen cd:n kohdasta itsehoito: Pysy solakkana. Esittelyssä sanotaan:

”Ylipainoisuus on monelle ongelma ja joillekin jopa terveydellinen riski. Tähän äänitteeseen on suggestologisesti oikein muotoiltu tehokas laihdutusmenetelmä. Suggestioiden avulla on mahdollista voittaa kiusallinen näläntunne, hillitä liiallinen ruokahalu, vaikuttaa vääriin ruokailutottumuksiin sekä luoda laihduttamiseen tarvittava motivaatio ja pitkäjänteisyys.”

Eikö kuulostakin aika mahtavalta ja houkuttelevaltakin? Mutta… voiko toimia? Ja esittely jatkuu: ”Oletko yrittänyt aiemmin laihduttaa ja epäonnistunut? Ota avuksesi tehokas suggestodieetti ja anna alitajunnan työskennellä hyväksesi. Tällä menetelmällä on saatu hämmästyttäviä tuloksia henkilöillä, joiden kohdalla kaikki muut yritykset ovat epäonnistuneet! Asettaudu mukavaan asentoon jossa voit rentoutua ja keskittyä kuuntelemaan tehokasta suggestodieetti -ohjelmaa. Tämän miellyttävämmäksi ei laihduttamisesi enää voi tulla! Suggestodieettimenetelmä antaa mahdollisuuden vapautua täysin ja lopullisesti rasittavista liikakiloista.” Hm… Kyllähän esim. tupakasta on ihmisiä päässyt eroon hypnoosihoidoilla niin miksi ei laihduttajakin voisi onnistua?

”Suggestiiviset terapia- ja valmennusmenetelmät äänitteiksi on toteuttanut hypnologi Pentti Sundell, joka kuuluu maamme tunnetuimpiin hypnoosin ja rentoutuksen asiantuntijoihin.

Hänellä on laaja kokemus hypnoosin ja suggestiivisen rentoutuksen käytöstä ja sovellutuksista mm. hypnoterapiassa, pelkopotilaiden hammashoidossa, synnytysvalmennuksessa ja urheilijoiden henkisessä valmennuksessa. Hän on toiminut Jyväskylän yliopiston erityisopettajain koulutuslinjan luennoitsijana ja tuntiopettajana vuodesta 1971 alkaen useita vuosia.”

Verkkokaupasta löytyi cd:t myös syvärentoutumiseen, esiintymisjännitykseen, uniongelmiin ja urheilijalle motivointikeinoksi. Itse olen ehkä vähän skeptinen suggestio- ja hypnoosijuttuihin. Silti minun vähän tekisi mieli tilata levy ja kokeilla miten se toimii. Mutta jos tilaan, ylitänkö tai alitanko jonkin riman? Alkaako touhu mennä ihan höpöhöppöö-osastolle? Toisaalta, jos se auttaa minua, niin mikä jottei. Mielummin ajatusten oikeasuuntaisuus kuin kemiallisia mömmöjä kurkusta alas. No laihduttamiseen/painonhallintaan olen käyttänyt b-vitamiinia sekä Tonalin Cla:ta, jota on paljon tutkittu ja vaikutuksiltaan ilmeisen hyväksi todettu. Kun syömistä vähennetään elimistö alkaa käyttämään lihasta energian lähteenään, joka veltostuttaa ja vie voimaa lihaskudoksesta. Tonalinin vaikutuksesta kehoon varastoitunut rasva tulee käyttöön, rasvan energia vapautuu verenkiertoon ja lihaksisto pysyy kunnossa. Saffloriöljystä valmistettu Tonalin on solutasolla vaikuttava, kehon rasvaa polttava ja sen varastoitumista estävä rasvahappo (konjugoitu linolihappo CLA). Tonaliniin tutustuin vuosia sitten avokkini kautta. Mietin tuolloin pitkään uskallanko kokeilla, onko se turvallista tms. Ja kokemukseni siitä on hyvät. Liikunnan merkitystä tässäkään tapauksessa ei sovi unohtaa.

Yritin netistä etsiä sivustoa, joka toimisi näillä näkkärin apuvälineilläkin, mutta ei löytynyt. Olisi ollut kiintoisaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sivuilla oleva kalorilaskuri laskenut kalorit ja liikunnassa kulutetut kalorit.

Tosin katselin vain maksuttomia palveluita kuten Kiloklubi.fi-sivuja. Vuosia sitten olin keventäjissä ja paras anti oli reseptit mitä sieltä sai, ja niitä käytän ruokailujani suunnitellessa vieläkin. Mutta, tuota päivän ruuat ja liikunnat-merkitsemistä en pystynyt käyttämään.

Ruokavaliotani ehkä hankaloittaa myös etten pidä erityisemmin keitetyistä kasviksista kuten porkkana, lanttu, kaali. Näistähän saisi hyviä ruokia laihduttajankin ruokapöytään. Keventäjillä oli paljon ruokaohjeita sieniruokiin, ja nuo sienetkään eivät oikein uppoa. Hiilareiden syömistä olen vähentänyt, josta ollaan myös montaa mieltä. Itse olen kuitenkin kokenut, että syömällä paljon leipää, pastaa, riisiä tms. painoni singahtaa ylöspäin. En kuitenkaan voi nimittää itseäni karppaajaksikaan, koska en ole täysin hiilarittomallakaan. Ja tuleehan hiilareita toki muualtakin, mutta nuo pastat, vaalea leipä –tyyppiset pyrin jättämään minimiinsä. Tämän päivän ruokana oli esim. täytettyjä paprikoita ja kesäkurpitsaa. Täytteessä jauhelihaa ja ripaus täysjyväriisiä, lisukkeena kermaviilikast iketta. Nautin myös aterioista missä uunikasviksia (perunaa, bataattia, kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia tms) ja proteenin lähteenä lihaa, kalaa, kanaa. Vihersalaatit erilaisine lisukkeineen ovat myös minun herkkua. Juustojen lisäämistä on syytä hillitä, vaikka ne niin ihania ovatkin. Valitettavasti rakastan myös erilaisia makeita herkkuja joista ehkä pahinmpana suklaahimo. Onneksi olen löytänyt tummansuklaan ja ostankin nykyisin mahdollisimman korkeaprosenttista suklaata. Tällä hetkellä suosikkini on 85% suklaa, jota myydään ainakin Bellon ja Hyvinvointitavaratalon verkkokaupoissa. Riittää kun syö yhden palan nautiskellen. Nyt minulla on jokin tummasuklaa inkiväärillä maustettu ja se on aika pahaa ja ajaa asiansa. Suklaahimo menee ohi kun syö palasen 🙂 Kaikkein parhaiten pärjää, jos herkkuja ei vaan kertakaikkiaan ole saatavilla. Ei teen kanssa tarvitse olla piirakkaa, keksejä, kakkuja. Ainoa vaan, että tuo avokkini niitä ”vaatii” ja minullekin tulee sortumisia. Sokerit olen jättänyt kokonaan pois valmistaessani luonnonjugurtista tai rahkasta smoothiesta. Joskus tulee aika hapanta välipalaa, mutta ihmeen nopeasti siihenkin tottuu. Ja kun sitten erehtyy syömään jonkin erittäin sokerisen rahkan tai jugurtin, niin maistuu liian makealta.

Laihtuakseen pitää myös liikkua, jonka olen aijemmin jo todennutkin. Haaveilen puhuvasta sykemittarista. Sellaisen kun saisin, olisin ikionnellinen. Voisi seurata kaloreiden kulutusta ja kuntonsa kehittymistä. Ilmeisesti Jenkeissä näitä puhuvia sykemittareita on, mutta kielitaitoni ei riitä selvittämään niiden laatua tms. Nyt kuitenkin laihdutaan ilman sykemittaria ja mennään kohti tavoitetta. Olen asettanut tammikuun loppuun tavoitteen, jonka saavuttamiseksi pitäisi n. kilon kadota. Pitkällisempi tavoite on 10-12 kg:n laihduttaminen. Että tänne vaan tsemppiviestejä ja potkua persaukselle, kiitos!

Tämä ei nyt ollut kovin hyvin jäsenneltyä, enemmänkin ajatusten virtausta aiheesta ja montaa asiaa olisi vielä lisääkin pohtia esim. rasvan palamista aamutreenissä ilman aamupalaa. Toisethan puhuvat vahvan aamupalan puolesta, toiset taas että ei pitäisi syödä ennen esim. aamulenkkiä, mutta jatketaan näistä toisella kertaa…

Otoskleroosi tuskaannuttaa

Kirjoittelin joskus syksyllä kuulo-ongelmasta ja minulla todetusta otoskleroosista. Olen täällä hehkuttanut maalipalloa ja asiakasmäärien nousua; sivuuttanut kokonaan tuon minulla olevan riesan. Totuus kuitenkin on, että kuulo-ongelma häiritsee ja rasittaa minua. Toisaalta, murehdin asiaa hirmuisesti, mutta osa minusta kuitenkin painaa eteenpäin. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. Tosiasiat kuitenkin on todettava ja kaitpa hyväksyttäväkin.

Marraskuun lopulla sain kokeiluun kuulokojeen, josta en tykännyt yhtään. Se kaikui ja tuntui ettei ainakaan kuule mitä toinen sanoo, tai ehkä lähinnä kaijun takia ei saanut mitään selvää. Koje jäikin lipaston laatikkoon. Toisaalta koin myös, että pärjään ilmankin. Madridin maalipalloturnauksessa en loistelijaasti pelannut. Jännitin kuulemattomuutta jne. Ja täälläkin kirjottamastani rankkarikisasta todettakoon vain etten ollut täynnä itseluottamusta vaan kauhun partaalla. Jostain sain kuitenkin tahdon puristettua mukaan ja siitä tulikin onnistuminen. Ja tuota onnistumista kannan nyt muassani ja toivon ettei se jäisi viimeiseksi. En tiedä miten nopeasti otoskleroosi etenee tai tuleeko aika-ajoin ”romahduksia” tms. Joka tapauksessa minusta tuntuu kuulon heikentyneen parissa-kolmessa viikossa oleellisesti. Pelkäänkin, että kuulonalentuma on lähtenyt myös oikeassa korvassa etenemään. Valmennusleirillä tunsin suurta tuskaa kun huomasin miten huonosti kuulin ohjeistukset tms. Tuntui vaikealta pysyä mukana ja pelaamisesta katosi ilo. Sunnuntaina kotiutuessani olinkin murtunut nainen. Miten voi tuntuakin niin paskalta. Tuossa tilanteessa todella tajusin miten paljon maalipallo on minulle antanut ja miten paljon se merkitsee, ja etten ole valmis lajia lopettamaan tms. Tällä hetkellä en kuitenkaan pysty itseäni lajissa kehittämään, liikkuvuutta ja elävempää pelityyliä. Kaikki energia menee kuunteluun ja sen tuomiin haasteisiin. Ja sekös pahalta tuntuu!!! Onneksi en ole luonteeltani masentuja, mutta kyllä tämä on koville ottanut. Päivät milloin on paljon tekemistä ja hikitreeniä tuntuu hyvältä. Jos jämähdän paikoilleni ehdin murehtimaan asiaa yllinkyllin. Viime viikon uinti ja spinningtreeni teki mielelle ja kropalle äärimmäisen hyvää. Olenkin ajatellut, että liikunnan iloa ja hikitreenistä tulevaa nautintoa en saa kuulovaikeuksista huolimatta menettää. Maalipallo ei ole ainoa laji mitä harrastaa, vaikka ilmeisen merkityksellinen ja tärkeä onkin. Ja toivottavasti mahdollisesta leikkauksesta saan apua ja voin heittäytyä täysillä taasen maalipalloiluunkin mukaan ja itsensä kehittämiseen pelaajana. Nyt tuota mahdollista leikkausta odotellessa voin keskittyä kestävyysominaisuuksien kehittämiseen, voimatasojen nostamiseen, ketteryys- ja nopeusasioihin tms. Ja ennen kaikkea haluan säilyttää iloisuuteni ja halun liikkua, tavata ihmisiä tms.

Tammikuun alussa kävin Kuulokeskuksessa, josta sain toisen kuulokojeen kokeiluun. Tämä ei kaiju niin paljoa ja on huomattavasti siedettävämpi muutenkin. Suuntakuulon tuo kuulokoje kyllä vie ja se onkin näin sokkona todella ongelmallista. Olen totutellut kojeeseen lähinnä työaikoinani ja tällä uudella kojeella on siedettävästi sujunutkin. Silti, silti kaipaan omaa luonnollista kuuloa takaisin. No nähtäväksi jää saanko vai en. Onneksi enään – VIELÄ – kaksi viikkoa korvakirugin tapaamiseen. Jos leikkauspäätös tehdään onko edessä puolen vuoden odotus, kuten Kuulokeskuksen lääkäri lokakuussa ennusti? Eli, apu mahdollisesti tulisi vasta kesällä. Miten jaksan odottaa sinne asti? On muuten aika mieletön fiilis odottaa sellaista mitä toisaalta pelkää helvetisti. Viime viikolla lueskelin netistä jonkun korvakirurgin sivuilta otoskleroosista ja sen leikkaushoidosta. Noh, en tietenkään ymmärtänyt siitä läheskään kaikkea enkä edes yrittänytkään. Olipahan kiintoisaa joka tapauksessa lukea. Sitä en sitten tiedä onko hyvä lueskella tuollaisia vai ei. Siitä voidaan olla montaa mieltä. Noh, jos lukemaansa osaa suhtautua järkevästi eikä vedä liikaa omia johtopäätöksiä tai tee itselleen kauheita kauhukuvia asiasta, sitten ehkä… Mutta huomisaamuna ystävän kanssa hyppään uima-altaaseen ja karistan huonon mielen altaan syvyyksiin. Viime kerralla vetäsin tunnissa 1400 m. Ja tuon jälkeen oli ihana fiilis. Tuon fiiliksen haluan huomenna taas! Ja kyllä minulla on positiivinen olo muutenkin, sillä työrintamalla menee mukavasti ja nautin siitä, joten ehkä selviydyn tästä otoskleroosin tuottamasta harmistakin. Edelleenkin vertaistukea kaipailen, joten jos olet kokenut vastaavaa älä ujostele laittaa postia tulemaan!