Otoskleroosi säätelee elämääni, mutta eteenpäin mars

Niin se vain menee, otoskleroosi molemmissa korvissa voi hyvin ja pitää tiukasti otteessaan. Viime keskiviikkona otettujen kuulokäyrien mukaan vasen korva on lokakuun tasolla, mutta oikeassa korvassa on tapahtunut kuulomuutoksia ja kuulo madaltunut melkein vasemman korvan tasolle, joten siinä selitys miksi yleiskuuleminen on heikentynyt, miksi tammikuun valmennusleiri kävi liian raskaaksi. Tuota tietoa osasinkin oikeastaan odottaa, sillä vasemmalla korvalla kuulen puhelimessa puhuessani ihan niin kuin jo pitkään. Silti minusta on tuntunut, että kuulen muutoin paljon huonommin nyt kuin esim. tuolloin lokakuussa. Tuolla keskiviikkoisella käynnillä allekirjoitettiin kuulokojeen luovutussopimus, joten nyt voin käyttää leikkaukseen asti kuulokojetta vasemmassa korvassa. En edelleenkään ole kuulokojeen kanssa ystävystynyt, mutta tulen toimeen rauhaisissa tilanteissa missä ei ole kuin pari ihmistä keskustelemassa. Asiakastilanteissa siitä on jopa hyötyäkin. Mutta, auta armias jos on samassa tilassa useampia ihmisiä ja puhuvat yhtäaikaa, peli on menetetty. Ei tule mitään. Ja edelleen kuulokojeen kanssa etäisyyksien hahmottaminen on erittäin pirullista, vaikeaa ellei jopa mahdotonta.Noh, joka tapauksessa on apuvälineenä, josta toivottavasti voin luopua vielä jonain päivänä.

Tammikuun lopussa tapasin korvakirurgin, joka kertoi leikkauksen hyödyt ja haitat. Korosti riskejä, mutta silti halusin leikkauksen. Joskus, harvoin tosin tasapainoon voi tulla pysyviä vaurioita ja toipuminen sokealla kestänee pidempään kuin normaalisti näkevällä henkilöllä, joten tästä syystä sairaslomanikin tulee olemaan pidempi. Normaalisti se nykyisin on kuulemma puolestatoista kahteen viikkoon. Itse toimenpiteestä lääkäri kertoi, että se kestää n. 45 min, joskus vähän yli tunnin, puudutus ja rauhoittavaa. Ulkoista haavaa ei välttämättä jouduta tekemään laisinkaan. Kuuloluuketjusta rikotaan luukudosta ja laserilla porataan reikä mihin proteesi asetetaan, jonka pitäisi sitten johtaa ääni jatkossa sisäkorvaan. Nuo jutut tärykalvon pois siirtämiset, makuhermon katkaisu ja jonkin jänteen katkaisu kuulostivat aika hurjilta, eikä se porauskaan nyt ihan hirveästi innostuksen värinöitä aikaan saa. Silti odotan ja toivon, että kaikki menee hyvin eikä pysyviä tasapaino-ongelmia tulisi tai korva kuuroutuisi. Nyt sitten vain odotellaan tuota leikkausta ja todella toivon sen tulevan pian, etenkin kun tuo toinenkin korva on huonontunut. Lääkäri sanoi, että mätäkuussa ei leikkaa ja että puoli vuotta on hoitotakuu. Kuulin kuitenkin, että tämän puolen vuoden aikana saatan saada leikkauspäivän, joka onkin esim. lähemmäksi vuoden päästä. Ajatus siitä on ihan hirveä, että tässä vuosi odoteltas vielä. Koko prosessi kun käynnistynyt jo viime elokuussa. Eikä tämä odottaminen töidenkään kannalta ole kovin mukavaa. Olen myös peruutusaikojen jonossa, joten mitään isompia suunnitelmia ei voi tehdä ja se turhauttaa. Markkinointitempaukset ovat nyt vähän kyseenalaisia myös, jotta en ole yht’äkkiä myymässä ei oota sairaslomani ratoksi. Ja sehän olisi pahinta mahdollista markkinointia. Toivotaan nyt kuitenkin, että asia etenee nopeammalla aikataululla.

Viimeisimmän maalipalloturnauksen jälkeen jouduin tekemään kipeän päätöksen, sillä tuo kotimaan sarjaturnaus osoitti ettei kuulo enään riitä pelaamiseen. Malmö openin jälkeen hullussa mielessäni kuvittelin että pystyn pelaamaan matalasta lähdöasennosta, mutta en huomioinut pelisalien erilaisia äänimaisemia, kaikuja ja akustiikkaa. Noh, viikonlopun turnauksessa Pajulahdessa onneksi heräsin tosiasioille. Pelihaluja olisi ollut, mutta en halunnut pelata, jotta joukkueella säilyisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet menestymiseen. Kökötinkin pääasiassa vaihtopenkillä itseäni tsempaten ja yrittäen auttaa omaa joukkuetta hyviin suorituksiin. Tuon pelisalin kaiku ja akustiikka söi jotenkin äänet ja olin todella hankaluuksissa. Kotiuduttuani ainoa mitä saatoin tehdä oli ilmoittaa valmentajalle maalipallon jäävän osaltani tauolle. Päätös sattuu, mutta se oli pakko tehdä. En halua menettää peli-iloa, jos joskus vielä pystyisin palaamaan maalipallokentälle, en myöskään menettää ylipäätään liikunnan, treenaamisen riemua. Tänään olinkin uimassa ja se tuntui rentouttavalta, suorastaan terapeuttiselta. Ei tarvinnut yrittää kuulla mitään. Saattoi vaan uida ja uida, ottaa spurtteja ja pistää kroppansa töihin.

Uinnin jälkeen näin opaskoirakoululla koiranpentuja 5-viikkoisia söpöläisiä. Ne oli juuri syöneet ja tavanneet vierailijaryhmän. Nukkuminen maistui… Niiden karva jotenkin niin pehmeää ja untuvaista. Olivat kyllä niin hellyyttäviä 😀 :O Olisin voinut ottaa yhden taskuuni ja tuoda kotiin. Emokoira otti myös huomionsa kantamalla leluaan ja huiskimalla hännällään, änkeytynmällä keskellemme lekottelemaan rapsutettavaksi. Pennut imivät nisää eivätkä välittäneet vaikka niitä kokeilikin. Anturat oli pehmeät ja niin pienet, kuono söpöläinen, tuntokarvat pehmeät… Oi-oi… Kyllä niitä lellitteli ilokseen. Ja ystävän kanssa teehetki tuon jälkeen, sekin oli paikallaan. Elämän on siis kaikesta huolimatta jatkuttava ja maalipallolla aina paikkansa sydämessäni kävi jatkossa miten tahansa. Kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi saada oma luonnollinen kuulo edes osittain takaisin. Ei ehkä pidä liikaa toivoa, on oltava realisti kuitenkin. Eilen kävin ostamassa television katselua varten langattomat kuulokkeet, jotta avokkini ei tarvitse kuunnella telkkaria kovin kovalla. Kuulemma, jos se minun kuulemiseni mukaan menee avokin pää räjähtää 😀 Mutta, näin tämä otoskleroosi vaan säätelee elämääni ja sen kanssa on vain elettävä ja eteenpäin porskutettava.

Maalipallo enemmän kuin harrastus

Viimeisimmät kirjoitukset ovat käsitelleet opaskoira-asioita ja olette lukeneet muisteloita vuosien varrelta koiran kanssa elämisestä. Nyt siirryn toiseen minulle kovin tärkeään aiheeseen maalipalloon, joka on elämässäni näytellyt isoa osaa. Kaikki koiraihmiset palaan kyllä vielä taatusti myös koira-asioihin myöhemmin.

Näkövammaisten joukkuepeli maalipallo on alunperin kehitelty auttamaan sotasokeiden veteraanien kuntouttamista. Pelin keksivät vuonna 1946 itävaltalainen Hanz Lorenzon ja saksalainen Sett Reindle. Laji esiteltiin mailmalle ensikerran Toronton paralympialaisissa 1976 ja ensinmäiset MM-kisat pelattiin Itävallassa 1978. Vuosien varrella peli on kehittynyt; pelikenttä leventynyt ja pidentynyt, peliaika pidentynyt, pallot muuttuneet, säännöt kehittyneet aina urheilullisempaan suuntaan. Maalipallo on saavuttanut suuren suosion ympäri mailmaa. Nyt peliä pelataan 1200 g painavalla kulkusia sisältävällä pallolla lentopallokentän kokoisella alueella. Peliaika on 2 x 12 min. Säännöt ja muuta infoa löydät osoitteesta www.maalipallo.net ja elävää kuvaa youtubesta hakusanalla goalbal. Kaikilla pelaajilla on silmät peitetty tummennetuilla laskettelulaseilla, jotta mahdollista näköjäännettä ei pysty hyödyntämään. Myös näkevät voivat pelata, mutta heillä ei ole edustusoikeutta arvokisoihin. Kenttä on merkitty kohoviivoin joidenka avulla pelaajat orjentoituvat pelialueella. Joukkueesta kerrallaan kentällä on kolme pelaajaa ja kaikki osallistuvat pallon torjumiseen. Ei ole erillistä maalivahtia. Heittotyylejä on monenlaisia: kuvaava on ehkä alakautta keilaheittotyyppinen heitto, mutta käytetään myös pyörähdysheittoa. Heittojen tarkoitus on murtaa vastustajan puolustus ja saada pallo maaliin. Onkin tärkeää tietää vastustajan ns. heikot kohdat, että millaiset heitot uppoavat verkkoon. Kierteet, suorat kovat, ristiheitot, taskut, pomppivat heitot tms. Miesten puolella heittonopeus nousee yli 70km tunnissa ja naistenkin puolella taidetaan hivutella 60km tuntinopeutta. Torjunta-asennon on oltava jämäkkä ja kasvot suojattuna. Se on kylkiasento, jossa kädet menevät kasvojen editse suoraksi vartalon jatkeeksi. Pallon osuessa asennon oltava jämäkkä, muuten pallo pomppii helposti yli tai heiton tullessa ääripäihin asento pettää ja pallo ohjautuu maaliin. Torjuntaan lähtöasento on joko pystystä tai polviltaan. Aikaisemmin pystyasennosta pelaaminen oli suosittua, mutta etenkin miesten puolella peli on nopeutunut niin paljon, että on ollut pakko palata matalaan lähtöasentoon. Myös suurimmaksi osaksi naiset pelaavat nykyisin matalasta lähtöasennosta. Itse kuulun tuolle aikakaudelle milloin opeteltiin pelaaminen pystyasennosta heti kuin vähänkin mahdollista. Näiden kuulo-ongelmieni takia olen kuitenkin joutunut pudottautumaan alas ja treenaamaan tuota matalasta lähtöasennosta pelaamista. Tuntuuhan se oudolta, mutta tuntuu sujuvan. Toki olen aikaisemminkin sitä testannut ja treenannutkin. Jokunen vuosi sitten polvilleen pudottautumiskeskustelua käytiin paljonkin, mutta sitä ei pidetä kovinkaan urheilullisena eikä myöskään näyttävänä. Siksipä kai on niin hankalaa ottaa ”takapakkia” pelaamisessaan. Toisaalta, jos se toimii, miksi ei? Ja nyt uudet pelaajat eivät nouse pystyyn, joten ehkä vanhan jääränkin olisi syytä taipua. Heittohan lähtee toki pystyasennosta. Ilmeisesti sekin on joskus tehty toispolviseisonnasta, joka kyllä tuntuu jo aika… Noh, onneksi laji kehittyy koko ajan ja sääntöjä kehitetään aina urheilullisempaan suuntaan.

Kuvaaja: Janne Ahokas

Suomeen maalipallo on tullut 1960-luvun alussa, mutta ei heti saanut jalansijaa näkövammaisten harrastuksissa. 60-luvun puolessa Sokeain Keskusliiton urheilutoimikunta (SKU) tuotti käännöksen saksankielisistä säännöistä ja alkoi levittää lajia Suomeen. Pallojen välitys harrastajille alkoi samanaikaisesti. Ensimmäinen SM-turnaus järjestettiin 16.4.1972 Aleksis Kiven koululla Helsingissä. Siitä lähtien maalipallossa pelattiin vuosittain SM-turnaus, kunnes vuonna 1995 siirryttiin sarjamuotoiseen SM-sarjaan. Siinä sarjaa pelataan syksystä kevääseen. Suomen mestari ratkeaa vasta kevään viimeisessä turnauksessa. Suomen Turussa pelattiin maaliskuussa 2001 maalipallon 30-vuotis juhlaturnaus, sillä tuolloin tuli tiettävästi kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä kansallisesta maalipalloturnauksesta. Ensimmäinen turnaus pelattiin 7.3.1971 Puolalan koulussa Turussa. Turnauksessa oli mukana viisi joukkuetta. Itse olin mukana tuossa 2001 pelatussa juhlaturnauksessa. Pelipaikalla oli myös maalipallonäyttely jonne oli kerätty lajin pelipalloja eri vuosikymmeniltä, pelipaitoja, mitaleita, lehtileikkeitä tms.

Itse olen lajiin tutustunut ja tykästynyt Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Liikkatunneilla olisinkin aina halunnut pelata maalipalloa 🙂 Arlaan siirryttyäni ammattiopintoihin laji vei mennessään. Olen pelannut vuodesta 1996 lähtien säännöllisesti ja aktiivisesti. Läpimurto on kuitenkin jäänyt valitettavasti tekemättä. Maajoukkue-edustuksia on tullut, mutta olen ollut se pääasiassa vaihtopenkillä istuja. Tärkeä ja raskas rooli sekin. Olisi hienoa vielä joskus onnistua ja löytää oikeat treenitavat millä kehittyä huipulle. Viime vuosien sairastelut (keuhkoveritulppa 2008 ja nyt käsillä oleva otoskleroosi) ovat kuitenkin hidastaneet haaveen toteutumista. Nyt odottelen tuota korvaleikkausta ja sen jälkeen taas tietää enemmän millä tasolla maalipallo voi elämässäni jatkua. Asiaa olen viime aikoina pohtinut hyvinkin paljon, mikä olisi parasta. Haluja on hirmuisesti, mutta riittävätkö resurssit. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan päätöksiä ehkä kannata tehdä. Treenaa ja nauttii liikunnasta ja maalipallosta leikkaukseen asti ja toipumisen jälkeen katsoo mikä tilanne, kuinka hyvin leikkaus onnistuu, miten kuulee tms. Ja sitten tekee uralleen ne ratkaisevat päätökset.

Joka tapauksessa maalipallo on antanut minulle monta unohtumatonta kokemusta tunteiden ääripäistä toiseen. On koettu itkut ja naurut, tunteiden pinnalla olot, matkarasitukset, henkinen stressi, onnistumisen iloa. Hotelleja, pelisaleja, joitakin nähtävyyksiä nähty ja tavattu paljon uusia ihmisiä. Monta ihanaa sattumaa voisi kertoa, mutta myös niitä kyyneleisiä tarinoita löytyy. Mutta se kaikki kuuluu urheiluun, enkä näitä kokemuksiani vaihtaisi pois. On aika kulunut fraasi, mutta niin vain se on 🙂 Näiden kuulo-ongelmieni myötä olen pohtinut myös pelaamisen lopettamista, mutta se ei vaan tunnu tulevan kysymykseen. Ehkä sen aika ei vaan todellakaan vielä ole. Haluan vielä lajilta jotain uutta ja ennen kokematonta. Se vaatii kuitenkin paljon ja aika näyttää miten elämä kuljettaa siinä suhteessa. Nyt vain toivoisi pian pääsevän korvaleikkaukseen.

Suomella on maalipallossa vahvat perinteet ja menestystä on tullut roimasti niin miehille kuin naisillekin. 1990-luvulla naisille kaksi mailmanmestaruutta, paralympiakulta ja hopeaa sekä kolme Em-voittoa. Miesten puolelta löytyy myös paralympiakulta ja hopea, mailmanmestaruus ja mitaleja EM-kisoista. Nyt 2000-luvulla on ollut ”hiljaisempaa” menestyksen saralla. Naisille 2000 ja 2004 4. tila paralympialaisissa, EM-kulta 2007, EM-hopea 2001 ja EM-pronssi 2009. Vuoden 2008 Pekingin paralympialaisissa Suomelta oli mukana vain miesten joukkue naisten karsiutuessa Brasilian paralympiakarsinnassa 2007. Nyt molemmat joukkueet hakevat paikkaa Lontoon paralympialaisiin 2012. Huhtikuussa Turkissa pelattavassa paralympiakarsintaturnauksessa miesten tulee sijoittua neljän ja naisten kahden parhaan joukkoon varmistaakseen paikan kisoihin. Toinen mahdollisuus on lokakuun Tanskan EM-kisoissa joissa parhaiten aijemmin ei-paikkaa saanut Euroopan maa lunastaa maaosapaikan niin miehissä kuin naisissakin. Eli, töitä tehdään kovasti ja valmennusleirejä n. kerran kuukaudessa, ehkä himpun harvemmin sekä kansainvälisiä turnauksia rahatilanteen mukaan. Nyt tammikuussa pelattiin Pajulahtigamesissa myös tasokas maalipalloturnaus, jonka miehet voittivat puhtaalla pelillä. Naisten joukkuetta vaivasi loukkaantumiset ja sijoitus oli 4. Tammikuun alun leiri oli paralympialeiri Pajulahdessa, jonne kokoontui kesälajien urheilijoita, jotka ovat ehdolla Lontoon paralympialaisiin 2012. Saimme infoa Lontoon kisajärjestelyistä sekä ohjeita miten toimia viestimissä haastatteluissa tms. Myös itse treenaamiselle oli hyvin aikaa ja ehdimmekin kolmen päivän aikana tekemään monta hyvää treeniä. Itselleni leiri oli henkisesti äärimmäisen raskas, sillä tämä kuulovikani oli edennyt ja koin olevani todellisissa vaikeuksissa. Kaikuvassa isossa hallissa ohjeistuksen kuuleminen tuntui hankalalta ja seisaalta pelaaminen alkoi takuta oikein kunnolla. Onneksi eräs kokenut pelaaja auttoi minut pahimman yli, vaikka kotiuduttuani olin aivan rikki ja valmis heittämään pyyhkeen kehään. Nyt olen siirtynyt tuohon matalaan lähtöasentoon, vaikka ei sitten kovin urheilullisen näköistä olisikaan. Toissaviikonloppuna matkasimme Malmööseen Malmö Open-turnaukseen seurajoukkueella ja tämä oli elämäni ensinmäinen turnaus polviltaan pelaten. Sijoituksemme ei mieltä ylentävä ole (10.), mutta ei ehkä ihan koko totuutta kertovakaan. Alkulohkon ottelut menivät joukkueeltamme alakanttiin. Hävisimme kaikki kolme peliä. Ensinmäisessä ottelussa sain roimasti itseluottamusta huomatessani, että matalasta lähtöasennosta pelaaminen sujuu eikä huonokuuloisuus häiritsekään kovin paljoa. Toisen ottelun alku lähti huonosti käyntiin päästämällä heti ekalla heitolla maalin. Tuossa ottelussa pelasin keskelläkin ja se sujui yllättävänkin hyvin. Pitää vain olla ahnehtimatta. Ottaa kiinni vain sen mitä varmasti tietää saavansa eikä kurottele liikaa. Kolmannessa ottelussa keskeltä livahti käsistäni maali ja taisi myöhemmässä vaiheessa mennä kulmakin siirryttyäni laitaan. Sunnuntaina sijoitusotteluissa pelasin molemmat ottelut kokonaan. Aamun ekassa käsistä meni yksi heitto läpi, mutta muuten pystyin tonttini pitämään puhtaana. Jälkimmäisessä ottelussa sain jopa maalihanani auki tekemällä yhden maalin 😀 Kaikenkaikkiaan päästimme liikaa maaleja ja puolustus valskasi sekä maalien teko oli liiaksi yhden pelaajan varassa. Pitäisi saada heittoihin tarkkuutta, voimaa ja monipuolisuutta.

Perjantaina matkustimme Malmööseen heti aamusta, joten jäi päivää shoppailuun ja kaupungilla kuljeskeluun. Minut yllätti ettei siellä ollut yhtään lunta. Pe-iltana satoi vähän räntää. Käytiin italialaisessa ruokailemassa. Shoppailukierrokselta löysin itselleni neulepuseron, tunikan ja lekkingsit. Ja illalla oli ihanaa rentoutua hotellin kylpyammeessa 😀 Kyllähän se useimmiten tahtoo niin olla, että pelireissuilla näkee majottautumispaikan ja pelihallin eikä paljoa muuta. Malmö on tosin tullut jo aika tutuksi, koska siellä olemme viettäneet monta Lady inter Cup-turnausta. Itse olen ollut mukana 2002, 2003, 2005, 2006 ja 2008 sekä olemme olleet mielestäni kerran maajoukkueena Ruotsin vieraana Malmössä. 2007 olin ystäväni ja pelitoverini kanssa Malmön seurajoukkueen viikon leirillä ja pidin kovasti heidän treenimenttaliteetista. Tuon viikon aikana jäi aikaa myös shoppailuun ja viimeisenä iltana Malmössa oli jokin karnevaali ja ihmisvilinää riitti yllinkyllin. Että kyllä sitä onnistuu välillä näkemään ja kokemaan muutakin kuin hotellihuoneen sängyn ja pelisalin hien tuoksut, tai ilmastoidun kylmyyden pelireissuilla 😀

Lentomatka opaskoiran kanssa ja lomaviikko Kuusamossa 2010

Tammikuussa 2010 lensin opaskoirani kanssa ensikerran matkatessamme Kuusamoon avokkini vanhempien luo viikon vierailulle. Etukäteen jännitin lentoa jonkin verran ja sitä miten koira reakoisi siihen. Kaikki meni kuitenkin loistavasti. Kirjoittelin kotiuduttuamme pienen tekstin tuosta viikosta ja tässä tämä kirjoitukseni myös teidän luettavaksenne.

MINÄ ENSIKERTAA LENNOLLA
Jaahas, ollaan lähdössä jonnekin missä yövytään, sillä emäntäni haki matkapetini ja pakkasi sen kassin pohjalle. Ja nyt sinne sujahti meikäläisen ruuat ja herkkuluut 😀 Taidetaan olla reissussa pidempäänkin. Ei mulle noin paljon muuten ruokaa tulis…
Sit nuo höpöttää jostain lentämisestä ja pohtivat miten mahdan reakoida. Höh, mistähän mahtaa olla kyse, ja mihin piruun ollaan lähdössä???
Pakkasta on yli 20 astetta kun saavutaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Täällä en ole aijemmin ollutkaan… Outoja hajuja… HM… Ihmisiä hirveesti kuten juna-asemilla, tämä on paikka siis missä pitää vetää ja röhkiä 😀 Ollaan jollain luukulla ja nuo emäntä ja sen avokki saa jotkut liput. Ja mihin hittoon niiden isot kassit menee, tollaselle hihnalle…
Jahas, matka jatkuu. No mikäs tää paikka on? Takit riisutaan ja reppu menee hihnalle takkien kanssa.
Jahas, emännän avokki menee edeltä tollasen kapeen väylän läpi. Mikä tuo piippaus on? No sit tulee meitin vuoro ja taas kuuluu piippi. Joku nainen tulee emännän luo ja sanoo tekevänsä käsitarkastuksen… Kummaa touhua, mentäs jo…
Meidät opastetaan jollein portille… Häh, ei tässä mitään porttia ole. Tuoleja vain… Noh, rupeenpa makoileen tuohon jalkoihin. Jaa, että se lentokone on myöhässä… Mikä sitten lieneen.
Hei, nyt tapahtuu jotain. Joku tulee tiedustelemaan, että sopiiko emännälle ja sen avokille, että niiden paikat muutetaan kolmen istuttavan riviin ja keskipaikka jätetään tyhjäksi. Näin mullakin on kuulemma enempi tilaa. Hymyillen vaihdokseen nuo suostuvat.
Nainen kehaisee mua ja muistuttaa itteensä mun olevan töissä, ei voi rapsutella. Nää valjaat sitten aina karkottaa niin ihanat rapsutukset ja paijaukset.
Vihdoinkin mulle taitaa selvitä mihin ollaan menossa… Kävellään jossain mitä sanovat putkeksi. Tulee kumma haju, kerosiini kuulemma. Hm… kapea silta, oviaukko, nainen toivottaa tervetulleeksi…
Helkkarin kapee käytävä ja penkkejä vierivieressä. Jaa nyt ollaan meidän paikkojen kohdalla. Miten kummassa mahdun tuohon rakoon? Emäntä ahtautuu ensin ja mä tuun jalkoihin ja sit sen avokki. Niiden välis on tyhjä paikka. Ei, mä kyllä haluun kuonon käytävään päin. Täytyyhän sitä nähdä mitä tapahtuu.
Kun tää lentokoneeksi kutsuttu lähtee liikkeelle, siitä kuuluu ihmeellisiä ulinoita ja kolinoita. Onkohan tää nyt ihan turvallista? Ja kylläpä nuo seuraa mua tarkasti. Ylämäki!!! Mitä hittoa, ihan kun noustas irti maasta. Tääkö nyt on sitä lentämistä?
No mikäs se tässä on köllötellessä, vähän ahdasta ja korvissa tuntuu oudolta.
Ihmisten nautiskeltua teet ja kahvit alkaakin laskeutumisvalmistelut; roskat kerätään jne… Nyt jo viettää alaspäin. Tuntuu korvissa. Ei auta vaikka ”heittelenkin” päätä. No vaihdetaan kylkeä. Äh, kun ahdasta. No vielä kerran… Ai, ai ja pään heilautus… Jyrkkenee, jyrkkenee ja taas kuuluu niitä kummia ääniä… Ei tässä varmaan kuiteskaan tarvii hermoilla kun nuo ihmisetkin on ihan rauhallisia. Ohoh, nyt taidettiin tulla maahan…
Koneen tyhjennettyä muista matkustajista työasu puetaan käytävällä, eihän tuolla penkkien välissä mahu… Odotetaan opastajaa ja ilmeisestikin koneen kapteeni käy tervehtimässä ja pyytää luvan rapsuttaa. Emäntä kertoo ne tylsät fraasinsa mun työssä olosta tms. Mutta an taa kuitenkin luvan kun ollaan paikallaan. Ai kun ihanaa!!! Mies kertoo niillä olevan myös mun rotusen koiran. Höh, nyt meidän opas tuli, joten jyrkkiä metalliportaita alas. Sivumennen sanottuna aika inhat 🙁 Ja kylläpä tuo kone pitää hirveetä metelii… Lunta tuiskuaa ja tuulee. Ollaan Kuusamossa ja matkatavarat noudettua löydetään Avokin vanhemmat. Nehän kävi meillä joskus ja me niillä. Sai kirmailla maaseudun rauhassa. Oiskohan nytkin sellasta ihanuutta luvassa.
Kävellään autolle ja mua ei voi jostain syystä laittaa eteen jalkoihin enkä mahdu penkkien väliinkään… Mun on sit ihan pakko matkustaa noiden välissä penkillä köllöttäen, vaikka emäntä nuriseekin moisesta järjestelystä. Olis vaan hiljaa.
Kyl se sentäs taputtaa mua, mut muistuttaa ettei tää ole oikein sallittua.

Viikko me siellä Kuusamossa oltiin. Yövyttiin emännän ja Avokin kanssa mökillä, joka sijaitsi n. 1.5 km:n päässä Avokin vanhempien kodista. Aamuisin tuli hyvä aamulenkki kun käveltiin mökiltä talolle. Heti ekana aamuna yli 20 asteen pakkanen. Vähän tassuissa tuntu, joten tassua toisen eteen… Ja noilla ihmisillä tuntu käyvän henkeen tää kylmä ilma.
Joskus iltapäivällä pääsen ulos kirmailemaan, mutta ei siellä puolta tuntia kauempaa tarjennu olla. Ehkä mä mut nuo ihmiset niin palelevaisia. Noh, kuluuhan se päivä sukuloidenkin ja saanhan mäkin rapsutuksia tms. Ja vaikka emäntä ei tykkää, ja myös ilmaisi sen, sain ylimääräisiä herkkuja; rieskaa välillä jopa voideltuna 😀 En tajuu miksi tuo emäntäni niuhoaa moisesta.
Iltasin tuli myös kiva lenkki kun käveltiin mökille. Ja on aikas rattosaa painaltaa maantienvartta kun ei autoliikenteestä pahemmin pelkoa. Koko viikon aikana meni yks auto, kuulemma maitoauto.

Mut, porot… Ne tuoksuu mielenkiintoselta ja niitä oli käyny mökinkin pihassa ja paskoneet porraspäähän, joten mulle taas kiellettyä hedelmää 😀 No onneks maha ei menny sekasin. Mut porojen tuoksu… Toisena aamuna mulla oli vaikeuksia keskittyä opastamiseen. Koko ajan kuono viisti maata ja otti ilmavainuja. AH! Niin, ja tulihan sinne päätalollekin poro pihaan. Oli sellanen nälkiintyneen näkönen kaveri ja mä luikahdin ovesta sen perään, mut Avokin käskevä ääni komensi mut takasin… Tulinkin ihan tottelevaisesti takasin, vaikka oliskin tehny mieli mennä tutustuun kaveriin tarkemmin 😀

Takan edessä loikoilu oli aikas mukavaa. Vähän aluksi ihmettelin mitä varten halkoja tuodaan sisälle. Multa kun aina kielletään moinen, jos olen kepin kanssa liikkeellä. Noh, nyt olin apurina ja toin halon takan eteen. Istuin siinä vahtimassa halkoani, kuulemma olisin ollut kuvauksellisen näkösenä siinä. Noh, niinhän siinä kuiteskin kävi, että halko meni takkaan. Noh, kivaa lämpöä sieltä takasta tuli ja oli kiva rauhottua päivän tohinoiden jälkeen.
Takkaa poltettiinkin joka ilta ja parina iltana paistovat makkaraakin, mut mä en saanu, höh!

Kova pakkanen vaan jatku ja paheni päivien edetessä. Torstaiaamuna paleli tassuja tosissaan kun aamusella käveltiin talolle. Noh, saatiin kuulla pakkasen paukkuvan 30 asteessa. Emäntä ja avokki vähän
oli turhautuneita moisesta, ja kyllä mullakin alko oleen ylimäärästä energiaa aikaslailla.
Mut ei tuolla ulkona viihtynyt; äkkiä tarpeille ja sisälle. Noh, illalla oli jo 33 astetta ja saatiin autokyyti mökille. Ja sama meno perjantaina, pakkanen 33-35. Noh, sillon ostoksille Kuusamon keskustaan marketteihin. Kuluhan se iltapäivä näinkin, vaatteita katsellessa 😀 Ei välttämättä mun mielipuuhaa, mut kylhän nuo ostoksia teki.

Noh, lauantaina pakkanen oli lauhtunut 20 asteeseen. Käveltiin mökiltä talolle ja sain olla vapaana. Se oli ihanaa ja oikeesti sain energioita puretuksi. Ja mikä parasta pääsin tuoksuttelemaan poron hajuja kaikessa rauhassa. Tosin mun piti pysyä liki emäntääni, että en lähtisi omille teille hajujen perään tms.
Iltapäivällä pakkasta uhmaten lähdettiin pulkkamäkeen mökkitielle. Ja kyl noilla oli hauskaa. Mäkin juoksin vapaana halko suussa. Pulkalle piti vähän murista ja ja juosta kilpaa sen liukuessa alas. Vähän mietitytti onko tuo vaarallista, mut eipä kai kun niin nauravat ja käskevät mun mennä sivummalle halkoni kanssa 😀 Mut, ihanaa energian purkamista tämä. Saatiinpa edes yks ulkoilupäivä!

Sunnuntaiaamuna pakkasta oli enään kahdeksan ja kotiin lähtö edessä. Niinpä tietysti, kun sää alkais oleen otollinen monen tunnin ulkoiluun meidän pitää lähtee. Noh, mökkitiellä sain vielä kirmailla ja talon pihassa. Iltapäivällä sitten pakkauduimme autoon ja kohden lentokenttää.
Ja taas nuo samat meiningit; laukut jollein hihnalle ja piippaavasta hökötyksestä ohitus…
Nyt oli ahdasta, istuvat kahden hengen rivissä ja mun piti olla jaloissa. Noh, menihän se kerällä ollessa. Mahassa on vaan ilmaa ja arvaahan sen millaisia kommentteja siitä seurasi kymmenen minuutin välein… Noh, eihän mua täältä kukaan näe, joten ei mun syytä, jos tuoksuu 🙂 Mut matka meni ihan kivasti. Nyt en kyllä heitelly päätä enkä vaihdellu asentoa. Ehkä laskussa vähän olisi mieleni tehnyt, mutta ahtaus voitti.
Tässä olkkarin matolla on kiva loikoilla ja muistella tuota Kuusamon viikkoa. Nyt taas palataan arkeen arkirutiineineen. Kyllä toistekin suostun lentokoneeseen, millos taas matkustetaan??? 😀

Elämää opaskoiran kanssa

Taidanpa olla hieman hassu, tai jotain, mutta kaivelinpa tietokoneeni kätköistä kirjoitelmia opaskoirastani. Huomaa selkeästi, että alkuaikoina on tullut kirjoiteltua paljon enemmän mitä nyt viime vuosina. Kirjoitusten löytämistä vähän hankaloittaa kun materiaalia on myös vanhalla tietokoneella. Löysin kuitenkin pari tekstiä mitkä ehkä taas vähän kertovat elämästä opaskoiran kanssa.
Tuossa ekassa kirjoituksessa elellään niitä aikoja kuin oppaallani todettiin sisätila-allergia; varasto- ja pölypunkit joita on kuivamuonassa. Jätkä söi kortisonia, joka väsytti ja janotti. Onneksi keväällä 05 saatoin jättää lääkkeen pois ja sen jälkeen turkki on voinut paljon paremmin ja koiran vireystaso pysynyt hyvänä. Talvisaikaan joskus joudumme kaivamaan pillerit kuuriluonteisesti esille, mutta viikon kuuri riittää ja onneksi pienellä annostuksella. Tänätalvena ei ole vielä lääkettä onneksi tarvittu. Mutta tuosta syksystä 2004 poika on ollut ns. kotiruualla ja kaikki kehuvat turkkia sekä myös paino on pysynyt sopivana. Samaten tuosta jatkuvasta pesemiskierteestä pääsimme eroon, joka kyllä helpotti paljon elämää.
Toisessa tekstissä tulee esille miten tärkeää on oppia luottamaan opaskoiraansa ja miten yhdessä liikkuminen on yhteistyötä parhaimmillaan. Turhan usein vika virheiden sattuessa on yläpäässä. Koira veisi oikein, mutta me ihmisolennot jarraamme tai teemme stopin kokonaan. Tuostakin rakennustyömaalla seikkailusta tuli opittua taas lisää 😀
02.12.04 20:04 Erikoinen viikko, opaskoiran kertomaa
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani.
Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea. Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin.Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin
oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai…
Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen
sen  mukana. Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui
olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla
olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin
annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa
vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.
Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet
siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä.
Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja
ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille.
Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti
päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että
kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen
yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa. Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa
minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se  onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun
hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.
Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm..
Tulisikohan emäntäni hakemaan minua?  Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava jaravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähänpitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni
väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksinjalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehäntaisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää.
Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein
heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keli. Ruuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan
olla möllötellä. Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin  väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas
se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä
emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulletilannetta, mutta minkäs sille teet. Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla  sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumati taas tuli kylään.
Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika. Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä
kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakinkäyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku
mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega.
Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään lääkärin luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt siitäkeskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni
jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaatabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyväsysteemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja
sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa ollameikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä,  perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh,
oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska
ja käännyin väärästä kohtaan. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen  ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…
Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden  jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaapurkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni
häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on
inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi.  Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritaneteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään.
Emäntän tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hiero sen nahkaan asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli
mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä jajatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niinpäästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.
14.09.05 20:13 Rakennustyömaalla seikkailua
Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka onkävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen.
Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään,mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt.
Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin koiraa etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Poitsu kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin jahalusin löytää sinne itse.
Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme pojan käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika
selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun
menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet.
Lopulta ystävällinenkoiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Poika oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainenkuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikeapyörätiekin löytyi. Poitsu vain röhki mennessään ja veti kuin henkensäedessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttua taksikuskia katsomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä koiran olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisinmennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas jakävimme pojan kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta jamahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle
reitille päässyt.Kuskin kommentti olikin, että ”ei ihme, että koira ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarrujapaikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.
Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin…noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vainjääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttääkiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen.
Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kaitvirheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään  tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien ”katoamisesta” onnellisen tietämätön.
Vielä on paljon opittavaa siinä mitä koira kulloinkin yrittää kertoa. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen

Olen kirjoituksissani ohi mennen maininnut opaskoirastani ja siitä miten opaskoira-asiat ovat lähellä sydäntäni. En kuitenkaan ole kirjoittanut omaa blogitekstiä aiheesta, joten eiköhän ala olla jo aika. Kerron nyt oman tarinani.

En ollut mikään koiraihminen, jopa pelkäsin niitä ja aristelin. Perheessämme ei ollut kotieläimiä allergioiden tähden. Veljien muutettua pois kotoa koiriakin alkoi ilmestyä perhepiiriimme ja sitä myöden myös pelot ja arkuus hävisivät. Aikuisiällä tapasin useammin ja useammin myös opaskoiria käyttäjineen. Hiljalleen alkoi itämään ajatus, jos minullekin opaskoira. Puhuin ystäville ajatuksesta ja sain ylenpalttista kannustusta toteuttamaan ajatukseni loppuun asti. Ensin yhteydenotto oman sairaanhoitopiirini kuntoutusohjaajaan, hakemus, silmälääkärissä käynti. Vappuaattona 2002 minulle soitettiin opaskoirakoululta, että ovat saaneet maksusitoomukseni ja olen jonossa sijoilla 30-34. Opaskoirajonossahan edelle menevät aina uutta koiraa hakevat ja diabeetikot. Siitä se odotus ja jännitys alkoi. Syksyllä 2003 sain kutsun esikurssille, jossa kävelin opaskoirakouluttajien ohjauksessa erilaisten koirien kanssa. Minulla oli mm. hyvin reipasliikkeinen narttu ja erittäin rauhallinen pienikokoinen narttu. Esikurssilla kerrottiin myös koirankäyttäjän vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi tehtiin henkilökohtaiset haastattelut toiveista, koiran tarpeesta, terveydestä tms.

Kevättalvella 2004 tuli tuo odotettu ja toivottu soitto johtavalta kouluttajalta, joka haastatteli koiraan liittyvistä asioista ja kertoi, että sinä keväänä saisin koiran jollei jotain ihmeitä satu. No ei sattunut. Maaliskuun lopulla kouluttaja soitti ja halusi tulla kokeilemaan vilkasta vauhtirakettia minulle. Jännitin viikonlopun, että millainen ”vauhtihirmu” sieltä tulisi ja pysynkö sen perässä. Maanantaiaamu koitti ja kouluttaja avasi auton takaluukun, josta hyppäsi luvan saatuaan energinen musta poika. Lähdimme kävelemään kouluttajan ohjeiden mukaan. Vauhtia oli, mutta pysyin mukana 😀 Potkaisin kiveä, joka lähti vierimään. Poika meinasi innostua luullen vierivää kiveä leikiksi. Sain komentaa koiran istumaan ja maahan ja tämä totteli hienosti, josta kouluttajakin oli vaikuttunut. Taisin jo tuolloin menettää palan itsestäni tuolle kohta seitsemän vuotta kanssani kulkeneelle nykyisin harmaakuonoiselle koiralle. Tuon kokeilulenkin
jälkeen halusin tuon energiapakkauksen ja pari päivää myöhemmin kouluttaja soitti tehdyn päätöksen. Vielä reilun kuukauden odotus ennen yhteistyökurssia. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä kävin Opaskoirakoulun avoimissa ovissa ja pääsin moikkaamaan tulevaa opastani. Noh, poitsu lähinnä haukku, hyppi ja koohas joka suuntaan tarhalla. Juttelimme kouluttajan kanssa pitkät pätkät ja vielä oli viikonlopun yli odotettava. Lopulta kaunis keväinen toukokuun maanantai tuli. Majotuttuani kouluttaja toi joka suuntaan koohaavan, kita auki huohottavan hyppivän tuhisian huoneeseeni ja jätti hetkeksi meidät tutustumaan. Minä arkana ja poitsu stressissä. Ensitöikseen koira meinasi ”tappaa” kuntopalloni, jonka kouluttaja kuitenkin pelasti. Ensinmäinen harjoitus oli kurssipaikan pihapiirissä liikkuminen ja jaloittelupaikalle meno. Niin sitä roikuttiin valjaiden toisessa päässä lapa pitkänä. Iltapäivältä muistan ns. Eino Leinon lenkin kevyen liikenteen väyliä pitkin. Poika veti minkä vain pystyi, röhki minkä vain vedoltaan kykeni, kakkasi tielle kävellessään jne. Kouluttaja lohdutteli ettei tämä tällaista aina tule olemaan, että koira on myös jännittynyt ja stressaantunut. Nyt valjaissa täysin vieras auktoriteeritön, arka ihminen eikä tuo tuttu ja turvallinen kouluttaja. Ilta meni koiraan tutustuessa ja yötä jännittäessä. Heräsin varmasti jokaiseen äänneen mitä koirasta lähti ja pelkäsin sille tulevan tarve päästä ulos. Aamulla avasin huoneeni oven ja kouluttaja odotti käytävän toisessa päässä. Voi nelitassun riemua nähdessään hänet. Sitä JUOSTIIN kouluttajan luo ja loikattiin tätä vasten ja minä epätoivoisesti roikkumassa valjaissa. Kouluttajan viilipyttymäisyys teki minuun syvän vaikutuksen, ei mitään huomioita koiralle vaan minulle ohjeet mennä ovesta ulos ja jalottelupaikalle. Niin oli vaan nuoren koiran mukaani lähdettävä kouluttajan jäädessä peräämme katsomaan.

Yhteistyökurssi kesti kaksi ja puoli viikkoa. Ensinmäisellä viikolla kävelimme enempi taajama-alueella siirtyen hiljalleen kaupunkiolosuhteisiin.Muistan miten oudolta tuntui kun kävellessäni en törmäillytkään mainosständeihin, polkupyöriin ja roskiksiin. Ne oli aivan kuin kadonneet :O Eipä asia kuitenkaan niin ollut, vaan koira teki työnsä ja kiersi ne. Valkoisen kepin kanssa liikuttaessa vauhti oli myös huomattavasti hitaampaa ja kulkeminen takkuisempaa. Se miten liikkuminen jouhevoitui ja reipastui toi ihanan vapauden tunteen, josta vieläkin nautin koiran kanssa kulkiessani. Sen tunteen saadakseen on toki opittava luottamaan koiraan mikä ensiaskelilla ei ihan helppoa aina ollut. Ensinmäisen kurssiviikon perjantaina lähdimme kävelemään 8 km matkan Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin siihen menevän vaikka miten kauan, ja hämmästys olikin suuri kouluttajan todetessa meidän olevan melkein tunnissa perilä. Siinä todella tajusi miten kävelynopeus oli ihan eri kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Toisella viikolla lisääntyi tottelevaisuusliikkeiden harjoittelu. Harjoiteltiin hihnassa luokse tuloa, hihnassa seuraamista, paikalla oloa, vapaudesta luoksetuloa jne. Lisäksi iltaisin pidettiin luennot Koira kotona, Kaupunkiliikkuminen, Maaseutuliikkuminen, Koiran hallinta, Koiran terveydenhuolto. Ja edelleen käytännön harjoitukset jatkuivat niin kaupunki- kuin maaseutuolosuhteissakin. Pääsin kotipuolessani harjoittelemaan 5 kilsan lenkkiä, koska kotini oli reilun kymmenen kilsan päässä kotipaikastani. Opettelimme myös jaloittelupaikan, sillä viikonlopuksi pääsin kotiin. Se olikin jännä viikonloppu. Emme saaneet käydä muualla kuin jalottelupaikalla, mutta sekin lyhyt matka aina jännitti. Pari-kolme kertaa onnistuimme hyvin edestakainen matka, ja pari-kolme kertaa naapurit joutuivat neuvomaan oikealle reitille. Onnistumisen tunne ensikertaa reitin mentyä ongelmitta, se oli jotain mahtavaa. Kurssipaikalle paluu sunnuntaina toi riehan koiran piirteet. Poika hyppi jokaisen ihmisen tai toisen koiran päälle, vouhotti, eksytti, kiskoi. Teki kaiken väärin. Tunsin suurta epätoivoa. Ilmeisesti tämä vain iloitsi ”kotiin paluusta”. Pääsihän pois vieraasta paikasta. Maanantaiaamuna huoneesta poistuminen kesti ja kauan. Kouluttaja sanoi että lähdettäisiin kaupunkiin harjoittelemaan. Olin ihan kauhuissani voiko tuota sinne viedä kun käyttäytyy tuolla tavalla. Noh, sitten treenattiin. Huoneesta käytävään, käytävää pitkin ulko-ovelle ja vihdoin autolle. Ja aina jos alkoi ryntäys paluu alkupisteeseen. Lopulta päästiin matkaan ja Järvenpäässä opaskoira näytti kuulemma ilmeiltään työkoiralta ja opasti kovin hienosti. Se ero edellisiltaiseen vöyhöilyyn oli ihan käsittämätön.

Yhteiselo alkoi ensinmäisenä päivänä eläinlääkärikäynnillä, sillä korvat kutisivat ja hiivatulehdushan se sieltä löytyi. Korvatippojahan sitten lääkkeeksi. Nyt oikein huvittaa se taistelu tippoja laitettaessa. Jätkä täysin käytti hyväkseen epävarmuuteni ja taitamattomuuteni. Nykyisin vain tipat laitetaan korvaan ja ei kestä kauaa. Silloin se kuitenkin kesti. No korvaankin jotain onneksi meni, sillä ne paranivat.

Korvatulehduksesta huolimatta yhteiselomme alkoi mukavasti. Uskaltauduimme lenkeille joilla tosin energiapakkaus keräsi lisää energiaa voikukista niitä tien sivustasta rouskuttaen. Minä arkana ihmettelemään mitä se syö ja kerran uskalsin työntää käden suuhun ja pitkä voikukan varsihan siellä oli matkalla vatsaan. Kouluttaja tuli muutaman kerran vielä harjoittelemaan kanssamme. Ekalla kerralla kaikki meni pieleen oman jännittämisen takia, vaikka tiesinkin ettei minun tarvitse vielä osata kaikkea tms. Ja kun koira vaistoaa jännityksen ja epävarmuuden senkin työskentely kärsi. Edistyimme hiljakseen ja ne hyvät hetket kerta kerralta pitenivät. Hyppiminen ja liikaveto oli meidän ehkä pahimmat ongelmat joista tuo liikaveto on jäänyt vieläkin vieraissa paikoissa liikuttaessa.

Siitä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi ja näiden miltein seitsemän vuoden aikana olen monta kokemusta rikkaampi koiran kanssa liikkumisen johdosta. Ehkäpä vielä palaan kirjoituksissani myöhemmin noihin mahtaviin kokemuksiin. Nyt kuitenkin haluan kertoa ihan uusimman tai oikeammin uusimmat ylpeydenaiheet. Torstaina olin kauppakeskuksessa oppaani ja ystäväni kanssa, jolla on ollut opaspentukasvamassa ja joka aloittaa huomenna Opaskoirakoululla toisen luokan. Kuljeskelimme ihmisvilinässä ja nuo kaksi koirakaverusta kulkivat niin rauhallisina ja reippaina rintarinnan. Omalla oppaallani yleensä tuollaisissa paikoissa veto lisääntyy ja alkaa ikävä koohaaminen. Nyt tästä epämieluisasta käytöksestä ei ollut tietoakaan. Kahvilassa koirat makoilivat myös rauhallisina ja kiltteinä. Noh, harmaakuonon touhotuksesta huolimatta paikalla olo sujuu hyvin – nukkuessa, ja on sujunut aina 😀 Joskus olenkin todennut koirassa olevan on ja of. Ja perjantaina olimme eräissä kuvauksissa, jossa kuljimme samaa tietä edestakaisin useampaan kertaan, seisoskelimme kuvattavina, kuljimme erästä risteystä ylittäen monta kertaa. Useasti koiralle uusinta otot merkitsee virhettä joko sen tai minun toiminnassa. Nyt ei sellaisesta ollut kysymys, vaan kuvakulmien tms. hakemisesta. Poitsu kuitenkin jaksoi sitkeästi kaikki uusintaotot; ei alkanut kiskomaan hermostuneena tai matelemaan kyllästyneenä.
Olin ja olen edelleen herrasta erittäin ylpeä. Syksyn sääohjelmasta voitte katsoa! Ja siitä että minulla on opaskoira olen iloinen, onnellinen. Se tuo liikkumiseen niin paljon vapautta, jouhevuutta ja reippautta. Nautin myös niistä hetkistä kun koiralta riisun valjaat ja saan sanoa sanan ”vapaa”. Jätkä kirmaa hakemaan lelun ja on onnellinen. Tai kun voin päästää poitsun luontoon juoksemaan, kirmaamaan, voi sitä onnellisten tassujen vipinää ja metsän rytinää 😀

Laihduttaminen – mikä paras ja toimivin tapa?

Useasti vuoden alussa tehdään lupauksia ”paremmasta elämästä”. On aika alkoholilakkojen, liikunnan lisäämisen, laihduttamisen tms. Kaikki sinänsä hyviä ja kannatettavia asioita ajatellen hyvää terveyttä ja sen säilyttämistä tai saavuttamista. Valitettavan monella kuitenkin into laantuu ja lakot ei kestä jne. Näin tammikuussa kuntosalit pursuavat ihmisiä, mutta keväällä onkin jo hyvin tilaa. Itsekin kuulun laihduttajiin, ja olen monesti sortunut ja pudotettu paino tullut takaisin. Vuosi vuodelta huomaan kiinnostukseni lisääntyvän terveellisiä elämäntapoja kohtaan ja tuosta hissiliikkeestä painon pudotuksessa haluaisin eroon. Olisi aivan huippua tavoittaa oma ihannepainonsa ja pitää se siinä. Työtä ja itsekuria se vaatii ja jälleen kerran olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Tosin tämä ei ole uuden vuoden lupaus, ei sinne suuntaakaan. Minulla nämä ”terveellisemm’än elämän” aikakaudet tulevat milloin sattuvat. Siitä olkoon esimerkkinä viiden viikon alkoholilakko keskellä kesähelteitä. Olen paljon pohtinut kumpi on parempi kieltää itseltään kaiken vai antaa pieniä myönnytyksiä? Tapahtuuko sortuminen helpommin, jos ei salli itselleen mitään herkkuja koskaan, vai tapahtuuko sortuminen hiljalleen jos antaa luvan pieniin herkkuhetkiin. Ja kohta huomaa kaiken olevan ennallaan. Nämä taitavat olla vähän yksilöllisiä juttuja. Toiselle toimii toinen tapa ja toiselle taas joku toinen. Siitä varmastikin olemme terveellisen laihduttamisen kannattajat yhtä mieltä, että liikunnan lisääminen on tärkeä osa painonhallintaa ja terveellisten ateriakokonaisuuksien muodostaminen kulutuksen mukaan. Itse en ole koskaan lämmennyt ateriakorvikkeille. En osaa kuvitella itseäni vetäsemässä viikosta muutaman viikon diettikausia tuolla menetelmällä. Eikä minusta ole järkevää laihduttaa muutamassa viikossa käsittämättömiä kilomäääriä. Hitaammasta laihduttamisesta on varmasti pitkäkestoisemmin hyötyä. Nykyisin löytyy hyvin erilaisia laihdutusvalmisteita ja kaikissa luvataan hoikentumista ja parempaa elämää. Aina on kuitenkin muistettava, että laihtumisen halu on lähdettävä itsestä eikä tavoitteisiin pääse pelkästään pillereillä, jauheilla, liikkumisella tms. Löysin Hyvinvointitavaratalon verkkokaupasta mielenkiintoisen cd:n kohdasta itsehoito: Pysy solakkana. Esittelyssä sanotaan:

”Ylipainoisuus on monelle ongelma ja joillekin jopa terveydellinen riski. Tähän äänitteeseen on suggestologisesti oikein muotoiltu tehokas laihdutusmenetelmä. Suggestioiden avulla on mahdollista voittaa kiusallinen näläntunne, hillitä liiallinen ruokahalu, vaikuttaa vääriin ruokailutottumuksiin sekä luoda laihduttamiseen tarvittava motivaatio ja pitkäjänteisyys.”

Eikö kuulostakin aika mahtavalta ja houkuttelevaltakin? Mutta… voiko toimia? Ja esittely jatkuu: ”Oletko yrittänyt aiemmin laihduttaa ja epäonnistunut? Ota avuksesi tehokas suggestodieetti ja anna alitajunnan työskennellä hyväksesi. Tällä menetelmällä on saatu hämmästyttäviä tuloksia henkilöillä, joiden kohdalla kaikki muut yritykset ovat epäonnistuneet! Asettaudu mukavaan asentoon jossa voit rentoutua ja keskittyä kuuntelemaan tehokasta suggestodieetti -ohjelmaa. Tämän miellyttävämmäksi ei laihduttamisesi enää voi tulla! Suggestodieettimenetelmä antaa mahdollisuuden vapautua täysin ja lopullisesti rasittavista liikakiloista.” Hm… Kyllähän esim. tupakasta on ihmisiä päässyt eroon hypnoosihoidoilla niin miksi ei laihduttajakin voisi onnistua?

”Suggestiiviset terapia- ja valmennusmenetelmät äänitteiksi on toteuttanut hypnologi Pentti Sundell, joka kuuluu maamme tunnetuimpiin hypnoosin ja rentoutuksen asiantuntijoihin.

Hänellä on laaja kokemus hypnoosin ja suggestiivisen rentoutuksen käytöstä ja sovellutuksista mm. hypnoterapiassa, pelkopotilaiden hammashoidossa, synnytysvalmennuksessa ja urheilijoiden henkisessä valmennuksessa. Hän on toiminut Jyväskylän yliopiston erityisopettajain koulutuslinjan luennoitsijana ja tuntiopettajana vuodesta 1971 alkaen useita vuosia.”

Verkkokaupasta löytyi cd:t myös syvärentoutumiseen, esiintymisjännitykseen, uniongelmiin ja urheilijalle motivointikeinoksi. Itse olen ehkä vähän skeptinen suggestio- ja hypnoosijuttuihin. Silti minun vähän tekisi mieli tilata levy ja kokeilla miten se toimii. Mutta jos tilaan, ylitänkö tai alitanko jonkin riman? Alkaako touhu mennä ihan höpöhöppöö-osastolle? Toisaalta, jos se auttaa minua, niin mikä jottei. Mielummin ajatusten oikeasuuntaisuus kuin kemiallisia mömmöjä kurkusta alas. No laihduttamiseen/painonhallintaan olen käyttänyt b-vitamiinia sekä Tonalin Cla:ta, jota on paljon tutkittu ja vaikutuksiltaan ilmeisen hyväksi todettu. Kun syömistä vähennetään elimistö alkaa käyttämään lihasta energian lähteenään, joka veltostuttaa ja vie voimaa lihaskudoksesta. Tonalinin vaikutuksesta kehoon varastoitunut rasva tulee käyttöön, rasvan energia vapautuu verenkiertoon ja lihaksisto pysyy kunnossa. Saffloriöljystä valmistettu Tonalin on solutasolla vaikuttava, kehon rasvaa polttava ja sen varastoitumista estävä rasvahappo (konjugoitu linolihappo CLA). Tonaliniin tutustuin vuosia sitten avokkini kautta. Mietin tuolloin pitkään uskallanko kokeilla, onko se turvallista tms. Ja kokemukseni siitä on hyvät. Liikunnan merkitystä tässäkään tapauksessa ei sovi unohtaa.

Yritin netistä etsiä sivustoa, joka toimisi näillä näkkärin apuvälineilläkin, mutta ei löytynyt. Olisi ollut kiintoisaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sivuilla oleva kalorilaskuri laskenut kalorit ja liikunnassa kulutetut kalorit.

Tosin katselin vain maksuttomia palveluita kuten Kiloklubi.fi-sivuja. Vuosia sitten olin keventäjissä ja paras anti oli reseptit mitä sieltä sai, ja niitä käytän ruokailujani suunnitellessa vieläkin. Mutta, tuota päivän ruuat ja liikunnat-merkitsemistä en pystynyt käyttämään.

Ruokavaliotani ehkä hankaloittaa myös etten pidä erityisemmin keitetyistä kasviksista kuten porkkana, lanttu, kaali. Näistähän saisi hyviä ruokia laihduttajankin ruokapöytään. Keventäjillä oli paljon ruokaohjeita sieniruokiin, ja nuo sienetkään eivät oikein uppoa. Hiilareiden syömistä olen vähentänyt, josta ollaan myös montaa mieltä. Itse olen kuitenkin kokenut, että syömällä paljon leipää, pastaa, riisiä tms. painoni singahtaa ylöspäin. En kuitenkaan voi nimittää itseäni karppaajaksikaan, koska en ole täysin hiilarittomallakaan. Ja tuleehan hiilareita toki muualtakin, mutta nuo pastat, vaalea leipä –tyyppiset pyrin jättämään minimiinsä. Tämän päivän ruokana oli esim. täytettyjä paprikoita ja kesäkurpitsaa. Täytteessä jauhelihaa ja ripaus täysjyväriisiä, lisukkeena kermaviilikast iketta. Nautin myös aterioista missä uunikasviksia (perunaa, bataattia, kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia tms) ja proteenin lähteenä lihaa, kalaa, kanaa. Vihersalaatit erilaisine lisukkeineen ovat myös minun herkkua. Juustojen lisäämistä on syytä hillitä, vaikka ne niin ihania ovatkin. Valitettavasti rakastan myös erilaisia makeita herkkuja joista ehkä pahinmpana suklaahimo. Onneksi olen löytänyt tummansuklaan ja ostankin nykyisin mahdollisimman korkeaprosenttista suklaata. Tällä hetkellä suosikkini on 85% suklaa, jota myydään ainakin Bellon ja Hyvinvointitavaratalon verkkokaupoissa. Riittää kun syö yhden palan nautiskellen. Nyt minulla on jokin tummasuklaa inkiväärillä maustettu ja se on aika pahaa ja ajaa asiansa. Suklaahimo menee ohi kun syö palasen 🙂 Kaikkein parhaiten pärjää, jos herkkuja ei vaan kertakaikkiaan ole saatavilla. Ei teen kanssa tarvitse olla piirakkaa, keksejä, kakkuja. Ainoa vaan, että tuo avokkini niitä ”vaatii” ja minullekin tulee sortumisia. Sokerit olen jättänyt kokonaan pois valmistaessani luonnonjugurtista tai rahkasta smoothiesta. Joskus tulee aika hapanta välipalaa, mutta ihmeen nopeasti siihenkin tottuu. Ja kun sitten erehtyy syömään jonkin erittäin sokerisen rahkan tai jugurtin, niin maistuu liian makealta.

Laihtuakseen pitää myös liikkua, jonka olen aijemmin jo todennutkin. Haaveilen puhuvasta sykemittarista. Sellaisen kun saisin, olisin ikionnellinen. Voisi seurata kaloreiden kulutusta ja kuntonsa kehittymistä. Ilmeisesti Jenkeissä näitä puhuvia sykemittareita on, mutta kielitaitoni ei riitä selvittämään niiden laatua tms. Nyt kuitenkin laihdutaan ilman sykemittaria ja mennään kohti tavoitetta. Olen asettanut tammikuun loppuun tavoitteen, jonka saavuttamiseksi pitäisi n. kilon kadota. Pitkällisempi tavoite on 10-12 kg:n laihduttaminen. Että tänne vaan tsemppiviestejä ja potkua persaukselle, kiitos!

Tämä ei nyt ollut kovin hyvin jäsenneltyä, enemmänkin ajatusten virtausta aiheesta ja montaa asiaa olisi vielä lisääkin pohtia esim. rasvan palamista aamutreenissä ilman aamupalaa. Toisethan puhuvat vahvan aamupalan puolesta, toiset taas että ei pitäisi syödä ennen esim. aamulenkkiä, mutta jatketaan näistä toisella kertaa…

Otoskleroosi tuskaannuttaa

Kirjoittelin joskus syksyllä kuulo-ongelmasta ja minulla todetusta otoskleroosista. Olen täällä hehkuttanut maalipalloa ja asiakasmäärien nousua; sivuuttanut kokonaan tuon minulla olevan riesan. Totuus kuitenkin on, että kuulo-ongelma häiritsee ja rasittaa minua. Toisaalta, murehdin asiaa hirmuisesti, mutta osa minusta kuitenkin painaa eteenpäin. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. Tosiasiat kuitenkin on todettava ja kaitpa hyväksyttäväkin.

Marraskuun lopulla sain kokeiluun kuulokojeen, josta en tykännyt yhtään. Se kaikui ja tuntui ettei ainakaan kuule mitä toinen sanoo, tai ehkä lähinnä kaijun takia ei saanut mitään selvää. Koje jäikin lipaston laatikkoon. Toisaalta koin myös, että pärjään ilmankin. Madridin maalipalloturnauksessa en loistelijaasti pelannut. Jännitin kuulemattomuutta jne. Ja täälläkin kirjottamastani rankkarikisasta todettakoon vain etten ollut täynnä itseluottamusta vaan kauhun partaalla. Jostain sain kuitenkin tahdon puristettua mukaan ja siitä tulikin onnistuminen. Ja tuota onnistumista kannan nyt muassani ja toivon ettei se jäisi viimeiseksi. En tiedä miten nopeasti otoskleroosi etenee tai tuleeko aika-ajoin ”romahduksia” tms. Joka tapauksessa minusta tuntuu kuulon heikentyneen parissa-kolmessa viikossa oleellisesti. Pelkäänkin, että kuulonalentuma on lähtenyt myös oikeassa korvassa etenemään. Valmennusleirillä tunsin suurta tuskaa kun huomasin miten huonosti kuulin ohjeistukset tms. Tuntui vaikealta pysyä mukana ja pelaamisesta katosi ilo. Sunnuntaina kotiutuessani olinkin murtunut nainen. Miten voi tuntuakin niin paskalta. Tuossa tilanteessa todella tajusin miten paljon maalipallo on minulle antanut ja miten paljon se merkitsee, ja etten ole valmis lajia lopettamaan tms. Tällä hetkellä en kuitenkaan pysty itseäni lajissa kehittämään, liikkuvuutta ja elävempää pelityyliä. Kaikki energia menee kuunteluun ja sen tuomiin haasteisiin. Ja sekös pahalta tuntuu!!! Onneksi en ole luonteeltani masentuja, mutta kyllä tämä on koville ottanut. Päivät milloin on paljon tekemistä ja hikitreeniä tuntuu hyvältä. Jos jämähdän paikoilleni ehdin murehtimaan asiaa yllinkyllin. Viime viikon uinti ja spinningtreeni teki mielelle ja kropalle äärimmäisen hyvää. Olenkin ajatellut, että liikunnan iloa ja hikitreenistä tulevaa nautintoa en saa kuulovaikeuksista huolimatta menettää. Maalipallo ei ole ainoa laji mitä harrastaa, vaikka ilmeisen merkityksellinen ja tärkeä onkin. Ja toivottavasti mahdollisesta leikkauksesta saan apua ja voin heittäytyä täysillä taasen maalipalloiluunkin mukaan ja itsensä kehittämiseen pelaajana. Nyt tuota mahdollista leikkausta odotellessa voin keskittyä kestävyysominaisuuksien kehittämiseen, voimatasojen nostamiseen, ketteryys- ja nopeusasioihin tms. Ja ennen kaikkea haluan säilyttää iloisuuteni ja halun liikkua, tavata ihmisiä tms.

Tammikuun alussa kävin Kuulokeskuksessa, josta sain toisen kuulokojeen kokeiluun. Tämä ei kaiju niin paljoa ja on huomattavasti siedettävämpi muutenkin. Suuntakuulon tuo kuulokoje kyllä vie ja se onkin näin sokkona todella ongelmallista. Olen totutellut kojeeseen lähinnä työaikoinani ja tällä uudella kojeella on siedettävästi sujunutkin. Silti, silti kaipaan omaa luonnollista kuuloa takaisin. No nähtäväksi jää saanko vai en. Onneksi enään – VIELÄ – kaksi viikkoa korvakirugin tapaamiseen. Jos leikkauspäätös tehdään onko edessä puolen vuoden odotus, kuten Kuulokeskuksen lääkäri lokakuussa ennusti? Eli, apu mahdollisesti tulisi vasta kesällä. Miten jaksan odottaa sinne asti? On muuten aika mieletön fiilis odottaa sellaista mitä toisaalta pelkää helvetisti. Viime viikolla lueskelin netistä jonkun korvakirurgin sivuilta otoskleroosista ja sen leikkaushoidosta. Noh, en tietenkään ymmärtänyt siitä läheskään kaikkea enkä edes yrittänytkään. Olipahan kiintoisaa joka tapauksessa lukea. Sitä en sitten tiedä onko hyvä lueskella tuollaisia vai ei. Siitä voidaan olla montaa mieltä. Noh, jos lukemaansa osaa suhtautua järkevästi eikä vedä liikaa omia johtopäätöksiä tai tee itselleen kauheita kauhukuvia asiasta, sitten ehkä… Mutta huomisaamuna ystävän kanssa hyppään uima-altaaseen ja karistan huonon mielen altaan syvyyksiin. Viime kerralla vetäsin tunnissa 1400 m. Ja tuon jälkeen oli ihana fiilis. Tuon fiiliksen haluan huomenna taas! Ja kyllä minulla on positiivinen olo muutenkin, sillä työrintamalla menee mukavasti ja nautin siitä, joten ehkä selviydyn tästä otoskleroosin tuottamasta harmistakin. Edelleenkin vertaistukea kaipailen, joten jos olet kokenut vastaavaa älä ujostele laittaa postia tulemaan!

Uudet asiakaskontaktit – näkyvyys – ammatillisuus

Joulu vietetty, vuosi vaihdettu; on aika normiarjen. Seuraaviin juhlapyhiin onkin monta kuukautta aikaa pääsiäisen ollessa vasta huhtikuun lopulla. Alustavasti tiedossa on tuolloin lomalaisten hierontoja, jos lomien järjestäjillä kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Sitä ennen kuitenkin viikot vierivät oman asiakaskunnan parissa. Ja nyt näyttääkin mukavalta, sillä ajankohdasta huolimatta uusia asiakkaita olemme saaneet mukavasti, Googlen sponsorilinkin loppumisesta huolimatta. Juuri äsken laskin viikon sisällä käyneen kuusi uutta asiakasta ja seitsemän uutta asiakasta on tehnyt aikavarauksen lähipäiville, joten uusia asiakkaita/yhteydenottoja 13 kpl. Pidän sitä hyvänä huomioiden nyt olevan tammikuun. Ja tammikuu on yleensä kohtuu hiljainen kuukausi. Totuushan kuitenkin on ettei se riitä, että uusia asiakkaita tulee. Nyt on tärkeää saada heistä myös – ainakin osasta – vakituisia asiakkaita, asiakkaita, jotka palaavat takaisin kun hoitotarvetta ilmenee. Aina ja aina on tärkeää tehdä oma työnsä niin hyvin, että asiakkaalle jää hyvä ja positiivinen mieli. On kuitenkin muistettava kaikkia ei voi miellyttää, vaikka kuinka haluaisi. Hierontatyylejä on yhtä monta kuin hierojaa. Toinen tyyli sopii toiselle ja toiselle taas ei. Meillä on hyvä tilanne siinä suhteessa voimme tarjota asiakkaillemme naishierojan tai mieshierojan. Suurimmalle osalle ei ole väliä, mutta on niitä jotka haluavat ehdottomasti naishierojan, tai niitä jotka luottavat enemmän mieshierojan voimaan. Minusta osoittaa ammattitaitoa ja ammatillisuutta kun hyväksyy edellämainitut asiat. Omaa työtään voi ja pitääkin aina pyrkiä kehittämään. Missään tapauksessa ei saa kangistua kaavoihinsa, rutinoitua, tehdä työnsä aina samalla kaavalla. Asiakaslähtöisyys on kaikkein tärkeintä. Hoitajan tulee myös olla aina hoitotilanteessa läsnä henkisestikin. Mikään ei ole kamalempaa kuin hoitaja, joka rutiinilla kaavamaisesti tekee työnsä ja ei ole läsnä. Itse en koskaan halua tulla sellaiseksi. Haluan säilyttää asiakaslähtöisyyden, empatiakyvyn, kuuntelu- ja kosketustaidon. Siksipä onkin hyvä välillä pysähtyä miettimään omaa itseään hoitajana ja miten voisi tulla entistä paremmaksi hoitajaksi. Asiakkaiden positiivinen palaute ruokkii aina ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Ja tällaisista asiakaskontaktien lisääntymisestä innostun kovasti ja haluan antaa uusille asiakkailleni parasta mahdollista hoitoa mitä vain osaan. Toki on myös tilanteita missä oma ammattitaito ei riitä, tai asiakkaan olisi hyvä kääntyä lääkärin puoleen. On tärkeää osata myöntää itselleen ja asiakkaalleen omat rajansa ja ohjata hänet eteenpäin apua saamaan. Jos ammattitaito ei riitä silloin se ei riitä ja on turha vain leikkiä asian kanssa. Ammatillisuutta sekin!

Maanantaina vedimme kuluneen vuoden yhteen ja vertailimme sitä edelliseen. Katselimme kuukausia sillä silmällä miten mikin markkinointitempaus on näkynyt asiakasmäärissä. Totesimme viime syksyn olleen huomattavasti hiljaisempi sitä edelliseen verrattuna. Tuolloin meillä oli mainos Kauppakalenterissa, jonka kautta saimmekin parisenkymmentä asiakaskontaktia. Levikki oli 10-12 tuhatta, joten siihen nähden kohtuu heikkoa, mutta näemmä silti näkyy asiakasvirtauksessa selkeästi tuon syksyn kohdalla. Viime syksynä meillä oli tuo Googlen sponsorilinkki ja se ei tuonut nostetta lainkaan samaan tapaan. Olemme jakaneet myös postilaatikoihin yrityksemme esitettä. jonka jakomäärä ei tietenkään likikään samaa luokkaa kuin Kauppakalenterin, sillä suoritimme jakamisen itse. Viime kevättalvella maaliskuun jaosta tuli alle 10 asiakaskontaktia. Toisaalta, nyt emme ole kuukausiin jakaneet mitään ja hiljattain kävi asiakas, joka kertoi saaneensa tuon esitteen ja siitä jääneen nimemme mieleen.

Näkyvillähän sitä pitääkin olla ja siksi varmasti jatkossakin jakaa esitettämme ihmisille, viedä kauppojen ilmoitustauluille lappuja jne kuten tähänkin asti. Joku huomaa ja tulee kokeilemaan. Paras markkinointikanava on ehdottomasti puskaradio, ja kyllähän se lämmittää myösomaa mieltä asiakkaan kertoessa saaneensa suosittelut työkaveriltaan, naapuriltaan, sukulaiseltaan, ystävältään. Silloin tietää itsekin onnistuneensa ja tehneensä hyvää työtä, työtä joka on miellyttänyt asiakasta. Onhan sekin totta, että myös ne huonot kokemukset leviävät, ja ehkä vielä paljon nopeammin ja paremmin kuin ne kehut. Siksipä otettaan hoitoon ei saisi koskaan päästää kirpoamaan eikä niitä huonoja hoitoja saisi tulla. Siltikin ihmiset olemme inhimillisiä, me hoitajatkin…

Tällä hetkellä joka tapauksessa iloitsen asiakasvirran nosteesta, johtui se sitten mistä hyvänsä. Ehkä tämä Suomen lamakin on taittumassa ja talous kääntyy nousuun, ihmiset uskaltavat taasen kuluttaa, ja jos näin on me teemme parhaan työpanoksemme ja tarjoamme ammattitaidolla hoitoja heille, teille!

Vuoden ennakkoluuloton uudistaja ja kokeilija-palkinto sekä yrityksen arkisia asioita pohdiskellen

Marraskuun kolmantena lauantaina vietettiin perinteistä Fysioterapia-alan näkövammaiset ry:n iltajuhlaa, jossa palkittiin vuoden ansioituneita yhdistyksen jäseniä. Itse olin palkittujen joukossa: Vuoden ennakkoluuloton uudistaja ja kokeilija. Sain kunniakirjan ja puisen päivänkakkaran. Vuonna 2003 minut palkittiin Vuoden nuori –tittelillä. Tuolloin vielä työskentelin yhdistyksen ylläpitämässä fysikaalisessa hoitolaitoksessa. No nyt puhaltavat uudet tuulet, ovat puhaltaneet jo, jonkin aikaa. Oman firman pyörittäminen on ollut mielenkiintoista ja siitä on saanut itsensä näköisen, joten tunnustuksen/huomionosoituksen otin iloisena vastaan. Totuus kuitenkin on että syksy oli hiljasempi kuin edellinen. Joulun alla lahjakortteja kyllä ostettiin, mutta niidenkin menekki oli isompi edellisvuonna. En kuitenkaan ole painanut paniikkinappulaa. Moni alalla oleva on kertonut samaa, joten nousukautta odotellessa. Ja totuus on että firmalla menee hyvin järkevällä talouden hoidolla, joka selvästikin kannattaa.

Markkinointia on kuitenkin jälleen mietittävä sillä tuo Googlen ponsorilinkki päättyi kolmessa kuukaudessa – osumat tuli täyteen. Klikkauksia on tullut tuo 500 ja näytössä näkynyt yli 50.000 kertaa. Luvut tuntuvat hurjilta huomioiden asiakasvirtauksen. Tänään juuri soiteltiin ja kyseltiin kiinnostusta jatkoa ajatellen. Ei tällä kokemuksella kyllä haluta jatkaa sopimusta. Rahansa saa helpommallakin kankkulan kaivosta alas 🙁 Olen tullut siihen tulokseen, että puskaradio on parasta mainosta, mutta ensin täytyy saada riittävästi sanan levittäjiä asiakasvirtaukseen, jotta puskaradiolla pärjäilee. Ja kotisivuille pitäisi saada mahdollisimman pian linkki Googlen karttapalveluun ja Facebookin fanisivullemme. Näkövamman vuoksi kaikki ei vaan käy kädenkäänteessä eikä noita tietotekniikkataitojakaan ole tarpeeksi. Noh, kyllähän rahalla saa kaikki toimimaan, mutta pienyrittäjänä ei kuitenkaan ole resursseja maksaa kotisivujen ylläpidosta tai päivityksistä tuhansia euroja. No jospa tämän tammikuun aikana saisimme sivuillemme tarvittavat päivitykset ja lisäykset. Ja toivoa sopii myös tämän lamakauden taittuvan. Näin jouluaikaan emme ole kuitenkaan stressanneet mistään tuollaisesta vaan vietetty vapaata muutamia päiviä ihan tietoisesti, jotta hivenen tulisi lomaa ja irtaantumista työkuvioista. Näin kotona ollessamme ei tosin täysin onnistuneesti. Nyt on kuitenkin aika palata arkeen töidenkin suhteen. Saattaa vuoden lopun kirjanpito tms. ajan tasalle ja katsoa ja verrata edellisvuoteen… Että ei muuta kuin luottavaisesti eteenpäin!

Maalipalloa ja kirjallisuutta

Huomaan vuoden vaihtuneen ja blogikirjoittelun jääneen, vaikka niin on ollut tarkoitus kirjoitella edes suhteellisen säännöllisesti. No onneksi puolustuspuheenvuoroja ei tarvitse pitää kuin itselleen, joten todettakoon olleen kiireinen syksy. No taitaapi se aikalailla paikkaansa pitääkin; joka ikinen viikonloppu jotain jouluun asti. Pidän kyllä siitä että touhua riittää, mutta jouluna nautin siitä kun ei ollut mitään sovittua menoa. Sain vaan nauttia joulusta avokkini kanssa hyvin syöden, rentoutuen kirjojen parissa. Lukutoukkaudestani en ole täällä juurikaan kirjoitellut. Minulla on aina menossa kirja joko äänitteenä tai pisteillä ja usein molempina samaan aikaan. Pistekirjojen lukijana olen vähän laiska, se on kovin kausiluonteista. Nyt minulla on menossa Nora Ropertsin kirja Sininen daalia. äänikirjana joulun aikaan kuuntelin Matti Yrjänä Joensuun Rautahuone sekä Wilbur Smithin Armottomat. Pidin molemmista kirjoista. Smith kuvaa asioita tarkasti, joskus ehkä liiankin tarkasti. Muistan aina Leobarti kulkee yössä-kirjassa kuvauksen siitä miten iso leobardi virtsasi päähenkilön päälle 😀 Uusimmissa Smithin kirjoissa jumitutaan välillä ehkä liikaa jatkuvaan sotimiseen. Armottomat onkin vanhempaa tuotantoa ja upposi minuun niin hyvin, että katselinpa nukkumatin leffateatterista viiltelypainajaisiakin. Joensuu on ollut minun suosikkikirjailija aina. Joskus minusta tuntuu, että Harjunpää on kuin Joensuu itse poliisityössään. Olen lukenut kaikki Joensuun kirjat ja kuullut kuunnelmat mitä niistä on tehty. Petteri Sallinen on ihan huippu näytellessään Harjunpäätä. Rautahuone oli taattua hyvää laatua. Pidin enemmän kuin edellisestä kirjasta Pahan pappi. Ja kirja tulikin kuunnelluksi käytännössä päivässä. No ei Smithiinkään kolmea päivää enempää mennyt… Oli kyllä huomattavasti pidempikin kuin tuo Joensuun kirja.
Nyt kuuntelen huomattavasti kevyempää, sillä menossa on kirja koirien tarinoita, kirjoittajina ovat olleet mm. Sinikka Salo, Tuija Lehtinen, Uma Aaltonen, Maija Lindroos jne. Ihanaa kevyttä koiraluettavaa 😀 Joskus olen miettinytkin, että mitä jos aikanaan ei olisi äänikirjoja tullutkaan jne. Ne niin paljon antaa sisältöä elämään ja myös voi kirjojen parissa oman mielikuvituksensa antaa lentää. Elokuvista ja näyttelijöistä tiedänkin hävettävän vähän, ja varmasti kirjallisuuden sarallakin paljon toivomisen varaa olisi. Todelliset klassikot kun tahtoo multa jäädä lukematta.

Maalipallon parissa meni neljä viikonloppua. Loka-marraskuun vaihteessa lajin parissa vietettiin kolme perättäistä viikonloppua. Ensin pelattiin sarjojen avausturnaus ja seuraavana puolestaan valmennusleirillä treenattiin, ja kolmantena jälleen sarjaturnaus. Nämä kaikki Pajulahdessa, jonne matka vie taasen tulevana perjantaina leireilemään. Kumpikaan sarjaturnaus ei ollut joukkueeltamme mitään huippuesitystä. Ehkä ensinmäinen turnaus oli kaksijakoisuudestaan huolimatta parempi kuin tuo toinen. Siinä nuljautin vähän vasenta nilkkaanikin, mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Leirillä puolestaan oli paljon erilaisia peliä parantavia harjotteita. Monet vielä uusia ja sujui takkuisesti. Tulevana viikonloppuna kuitenkin päästään niitäkin taasen varmasti harjoittelemaan. Ja se neljäs maalipalloviikonloppu oli viikkoa ennen joulua kun matkasimme Madridiin maajoukkueella kansainväliseen naisten maalipalloturnaukseen. Matka oli vain viikonlopun mittainen, mutta sattumuksia ei totisesti puuttunut. Samaisena viikonloppuna nimittäin lentoliikenne oli sekaisin keski- ja Länsi-euroopassa olleiden lumimyräköiden takia. Perjantaiaamuna saapuessamme kentälle yhdeksältä lentääksemme Amsderdamin kautta Madridiin klo 11.00, reitti vaihtuikin Prahan kautta. Ja tuo kone lähtisi vasta 16.45. Päivä Helsinki-Vantaalla kahvilaa vaihdellen joukkuehenkeä nostattaessa 😀 Puuhahan oli mulle sinänsä tuttua, sillä olinhan paria viikkoa aikaisemmin odotellut neljä tuntia myöhässä ollutta Kuusamon lentoa 😀 Prahan kone lähti lopulta 18 maissa. Uusi jännityksen aihe, ehtisimmekö Madridin koneeseen, mutta eipä ollut hätää. Prahan kenttä pieni ja kone tunnin myöhässä. Saavuimme hotellille yhden pintaan kun alunperin olisi pitänyt saapua iltapäivällä viiden maissa. Turnausjärjestäjiltä hieno ele, huoneissamme oli lautaset missä oli leipää ja salaattia. Aamulla seitsemäksi aamupalalle ja turnauspäivään, johon kuului neljä ottelua joista voitimme kolme. Sunnuntaina pelasimme kaksi ottelua, jotka sujuivat voitokkaasti. Jälkimmäinen oli turnauksen finaaliottelu Israelia vastaan. Ottelu meni vapaaheittokisaan asti. On pakko tunnustaa, että olin aika paniikissa mennessä suorittamaan omaa osuuttani. Tilanne oli tasan! Ja jotenkin ei ollut kovin itsevarma olo. Jotenkin kuitenkin tuon paskan epävarmuuden sain tungetuksi jonnekin… Torjuin pallon, ja vielä omalta huonommalta puoleltani. I S O  H U O K A U S :O Heittoon olikin paljon helpompi lähteä kun se mikä eniten jännitti sujui onnistuneesti. Heitin maalin, huh! Johdimme maalilla! Tämän jälkeen seuraavan pelaajan tarvitsi ottaa vain kiinni, peli olisi siinä, ja niin siinä kävi! Sitten aika kotimatkan… Aamulla kuulimme noista peruutetuista lennoista ja suljetuista lentokentistä. Ei ollut kovinkaan korkealla odotukset kotimatkan suhteen. Yllätys olikin suuri ja iloinen: saimme Amsderdamin kautta lennot Helsinkiin ja matka sujui niin sutjakkaasti, että saimme pinkoa tossua toisen eteen Damin kentällä ehtiäksemme koneeseen. Madridin kone oli – yllätys – myöhässä kriittisen puolituntia. Damissa laskeuduimme c-terminaaliin ja Helsingin kone tietystikin D-terminaalin perällä, mutta ei muuta kuin juoksuksi. Olen viimeksi käynyt 2001 Damin kentällä ja silloinkin juossut helvetisti kuullakseni vain ettei kone johon kiiruhdimme ollut edes vielä laskeutunut 😀 Noh, tällä kertaa juoksu kannatti, koneeseen ehdimme emmekä olleet ihan viimeisiäkään :O Saavuimme kotimaahan puolen yön jälkeen todetaksemme laukkujen jääneen matkan varrelle. Vielä ennen kotiin pääsyä täyttämään ilmoitusta tapahtuneesta. Jouluviikko sitten jännättiin ja odotettiin. Tiistaina kaksi pelaajaa sai laukkunsa, torstaina minä ja eräs toinen, perjantaina valmentaja. Parin muun pelaajan laukuista en tiedä. Toivottavasti kuitenkin kaikki ovat tavaransa saaneet takaisin. Maalipallo ei varmastikaan monelle kovin tuttu, joten käykääpä lukemassa www.maalipallo.net Ja lupaan jonain kertana selittää täälläkin lajia tarkemmin. Nyt en vaan jaksa 🙁