Julkaistu

Treeniä/urheilua minun sokkosilmin

Meinasin ensin, että en postaile ennen kuin kaikki Azorit-matkakertomuksen osat on saatu luettavaksenne, mutta en malta olla hiljaa, tekee mieli kirjoittaa 🙂 Azoreita on siis luvassa edelleenkin, mutta nyt…

Tässä tekstissä yritän hivenen avata miten näkövammainen voi liikkua, mitä pitää huomioida, onko niksejä jne. Tämän aiheen Iive heitti mulle blogissani olleen arvonnan yhteydessä heinäkuussa. Ja tämän postattua olenkin vastannut kaikkien arvontaan osallistuneiden antamiin aiheisiin, tosin Toppiksen kvanttifysiikkateoria sai väistyä Rakkaustarinan tieltä 😀 Mutta nyt ei hempeillä vaan pistetään hiki haisemaan.

Luulen, että mistä nyt kirjoitan on monia erilaisia ajatuksia/näkemyksiä myös meidän näkövammaisten keskuudessa, mutta tässä minun kokemukseni ja tuntemukseni liikunnan riemuista. Tosiasia on, että täysin sokea henkilö ei pysty mallioppimaan. Ei ole mahdollisuutta katsoa miten jokin liike tehdään. Se on opetettava kädestä pitäen, tultava iholle, joskus aivan liki. Sokea voi myös tunnustella käsin ohjaajan tehdessä liikettä. Miten lantio liikkuu, miten kädet, jalat jne. Eli, sokealle ohjatessa jotain liikettä on unohdettava kaikenmailman koskemattomuusjutut. Myös hyvästä verbaliikasta on paljon hyötyä. Jos teemme esim. ryhmässä keppijumppaa, ohjaajan pitää olla selkeäsanainen. Ei voi sanoa ”siirtäkää keppi sinne alas” tai ”vie keppi tänne” tms. On ohjattava ” Ota hartialevyinen haara, aseta keppi niskan taakse, koukista polvista ja vie keppi samanaikaisesti ylös pään jatkeeksi”. Joitakin vuosia sitten kävin ahkerasti spinningtunneilla ja sielläkin ohjaajalla oli iso merkitys. Eli, mitä paremmin ohjaaja ohjasi sanallisesti sen parempi minulle. Ja pidän todella tärkeänä, että tiedän miten liike tehdään oikein. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sinnepäin ohjaus ja virheellinen suorittaminen. Itselläni ei ole mikään huippu koordinaatio eikä kehon hahmotus, joten mitä enemmän saan palautetta miten asia oikeasti tehdään sen parempi. Itseluottamus kasvaa, opin tuntemaan kehossani millaiselta oikea liike tuntuu.

Turvallisuus on tärkeää, jotta voin keskittyä liikkumiseen, siihen hikitreeniin ilman että tarvii pelätä vaikkapa putoavansa jostakin, tai huitasevan vierastoveria kahvakuulalla tms. Jos haluan juosta koiran kanssa en ikinä tee sitä asfalttiteillä jalkakäytäviä pitkin. En luota koiraan, että se malttaisi pysähtyä rotvallin reunojen eteen aina, ja jos ei pysähdy vaara nuljauttaa nilkka kiveykseen tai pahimmassa tapauksessa joutua kovaa ajavien autojen sekaan. Jos juoksen, haluan olla kutakuinkin varma, että alusta on tasainen, ei isompia kuoppia/railoja. Ulkoilureitit sopivat hyvin tarkoitukseen. Juostessa oppaan kanssa voimme mennä normiopastusotteessa, mutta silloin juoksu ei ole kovinkaan rentoa, joten parempi on käyttää lenkkiä. Lenkki voi nyt olla mikä vaan, mutta tarpeeksi iso, jotta molempien kädet mahtuvat liikkumaan juoksussa. Kilpajuoksussa opas ei saa vetää sokeaa juoksijaa vaan on tultava tasatahtiin. Olenpa ollut myös sellaisissa kisoissa missä juostiin 100 m siten, että 50 metrin paikkeilla oli suunnan antaja, joka huusi radan numeroa. Samaan aikaan juoksi vain yksi juoksija törmäilyjen välttämiseksi. Eli huutaja huusi ”kolme-kolme-kolme-neljä-neljä-kolme-kolme”. Joissain tapauksissa suunnan antaja peruutti juoksian lähestyessä tai suunnan antaja vaihtui toiseen, joka oli maalin tuntumassa. Eli radan numeroa huudettaessa tiesi millä radalla on ja mahdollisuus pysyä suunnassa ja mennä suoraan. Pituushypyssä voi hypätä ilman vauhtia milloin ei kyllä lennä mihinkään, tai opeteltava vauhdilla ja askeleet milloin ponnistus osuu kohdilleen. Tässäkin voi käyttää suunnan antajaa, kuten kuulan työnnössä, keihään heitossa jne.

Kun uin altaassa uin yleensä rataköyden vieressä pitääkseni suunnan oikeana. Päädyn kuulee aika hyvin tai uidessa käsi osuu siihen. En varmaan ikinä ole törmännyt seinään satuttaen itseni siihen. Kilpaa uidessa päätyyn tarvitaan merkin antaja. Merkin antaja koskettaa uimaria selkään esim. kepillä, jonka päässä on pallo. Tällöin uimari tietää valmistautua käännökseen.

Hiihtäessä on etua, jos reitti on tuttu. Opashiihtäjä hiihtää yleensä edellä, tai jos on rinnakkaiset ladut, vierellä. Kilpailevat käyttävät jonkinlaista kaijutinmikrofonisysteemiä, eli oppaalla on suun edessä mikki ja selässä kaijutin. Tällöin ei tarvitse kääntää päätä sanoessa ohjeita hiihtäjälle, ja vauhti ei hidastu. Itse en ole moista systeemiä koskaan livenä nähnyt. Viime talvena hiihdimme jonkusen kerran avokin kanssa tuossa likellä olevalla ladulla. Ostimme huomioliivit, jotta kanssa liikkujat huomaisivat erilaisuutemme ja välttyisimme vaaratilanteilta. On olemassa myös opas- ja sokea-liivejä. Ehkä liivejä on hyvä käyttää myös jos harrastaa juoksemista tms.

Kuntosalitreeniä tehdessä tai kahvakuulaa heilutellessa mulla ei ole mitään ns. apuvälineitä tai mitään erityisempiä niksejäkään. Kuntosaliharjoittelussa mielestäni on tärkeää, että liikkeiden tekniikka tulee opeteltua oikein. Ja alussa ohjaus onkin todella tärkeää. Painoissa ei lue pisteillä kilomääriä, mutta useimmiten kohokirjaimin kuitenkin. Joskus ne on vaan niin koristeellisiksi tehty että on vaikea tunnistaa. Oikea järjestys, siisteys helpottaa hommaa kummasti. Ja isoilla julkisilla saleilla on kyllä oppaasta iso apu. Ei ole kiva nimittäin haahuilla laitteesta toiseen ihmisiin törmäillen ja kokeillen onkos tässä nyt vapaata 😀

Väitän liikunnan harrastamisen helpottuvan ja monipuolistuvan, jos näköä on jonkin verran jäljellä. Voit helpommin lähteä juoksulenkille, painua ryhmäliikuntatunneille jne. Toki heikkonäköisellä on omat vaikeutensa. Ryhmäliikuntatunneilla on päästävä tarpeeksi lähelle ohjaajaa, jotta näkee mitä pitää tehdä. Ja jos haluaa mallioppia katsomisen kautta on päästävä lähelle ja sekään ei aina riitä ja silloin on ohjattava/neuvottava kädestä pitäen. Palaute on tärkeää. Mutta heikkari pystyy treenaamaan monipuolisemmin eikä tarvitse opasta niin paljoa kuin täyssokko. Toki sokkonakin pystyn tekemään paljon itekseni, treenaamaan tutulla salilla tutuilla laitteilla, tekemään kahvakuulatreeniä, pilatesta, joogaa jne. Kunhan vain ensin liikkeet on opittu ja opeteltu huolellisesti. Ajan yksin spinningpyörällä kotisalilla, käyn koiran kanssa lenkillä, joskus jopa juoksemme. Nyt tosin ei. Menneenä kesänä juostiin avokin innoittamana kerran 😀 Joskus olen miettinyt, että ehkä haluaisin juosta enemmän, mutta sitä pitää kattoa sitten kun Harmaakuono on eläköitynyt ja uusi opas on valjaissa. Sauvakävelylenkki toteutuu muuten siten, että kiinnitän koiran valjaiden kädensijaan mustekalan ja lenkitän sen ympärilläni olevaan mustekalaan. Näin koira mahtuu kulkemaan edelläni ja minulla jää molemmat kädet vapaaksi. Sauvakävelylenkkejä yleensä teen jonkun toisen seurassa, jotta voin olla sen turvallisuudesta täysin varma.
Useasti meillä sokoilla ei ole yhtä hyvä tasapaino kuin näkevillä. Minulla ei ainakaan ole mikään huippu. Se ei näy normaalissa arkiliikkumisessa, mutta en pysty seisoskelemaan pitkiä aikoja yhdellä jalalla. Tasapainon pitämistähän helpottaa katse, kun katsoo jotain kiintopistettä… Se ei ole mahdollista, mutta onneksi tasapainoakin voi treenata. Meillä on itse asiassa tavallinen pyöreä tasapainolauta, jolla tulee ihan liian harvoin keikuttua. Pitäskin kaivaa se näkösälle muistuttelemaan olemassa olostaan. Judossa tuon huonomman tasapainon sai kokea ihan konkreettisesti. Niin kauan judo tuntui hauskalta kun ”nujuttiin” matossa, mutta siirryttäessä pystyyn ja harjoteltaessa esim. jalkapyyhkäsyjä, eipä kaverin tarvinnut kuin hiukan horjuttaa ja pyyhkästä, nurin! Mut judokin on ihan mielettömän hyvä koordinaation ja kehonhallinnan treenausmahdollisuus. Siinäkin tosin ohjauksella on iso merkitys siinäkin. On laji missä todellakin ollaan tiiviissä tuntumassa joka tapauksessa fyysisesti, joten judokalle ehkä sokean ohjaaminen ei ole niinkään hankalaa, näyttää kädestä pitäen asioita. Ainakin sellainen olo tuli judossa käydessäni.

No pyöräilemään sokkona en voi lähteä. Tarvitsen tandempyörän ja mielellään myös pilotin. Olenkin haaveillut omasta pyörästä ja olinkin jo sellaista tilaamassa Aviriksesta, Näkövammaisten apuvälinemyymälästä, mutta heillä olikin maahantuontivaikeuksia. Asia on nyt hautumassa ja harkinnassa mistä pyörän hankkia ja paljonko siihen olen valmis sioittamaan. Löydänkö innokkaan kaverin sitä kanssani polkemaan jne.

Erilaiset kunnon seurantamenetelmät tyyliin sykemittarit ja vastaavat ei valitettavasti tällä hetkellä ole saavutettavissa. Oman hankaluutensa tuottaa myös esim. kuntosaleilla olevat kuntopyörät, soutulaitteet ja vastaavat missä toimitaan hipaisunäppäimin ja on miljoona valittavaa ohjelmaa. Haaveena on puhuva sykemittari, ja siitä olen täälläkin avautunut. Mahdollisuuksia on tutkittu ja yksi olisi jonkinlainen älypuhelimen ja sykemittarin yhdistelmä erään firman kautta, mutta hinta-arvio on 1500 euroa uuden puhelimen ja puheohjelman kanssa. Kirpasee, kirpasee. Ja kun en tarkalleen vielä edes tiedä miten se systeemi toimii. Ja mulla on jo puhelimissa puheohjelma. Haluaisin pitää sen, koska siihen on siirtolisenssi vain 85 euroa, joka pudottaisi hintaa ainakin parilla sadalla. Uuden puhelimen hankinta on edessä joka tapauksessa lähitulevaisuudessa. Täällä on siis kova mietintä käynnissä. Eräs ystäväni sanoi/ehdotti voisinko ajatella tuota itselleni joululahjaksi. Hm… Houkuttelevaa, mutta haluanko puhuvaa sykemittaria niin paljon? Tiedän jo nyt, että jos homma toimii, haluan sen ja maksan sen ison summan toteuttaakseni unelmani. Silloin voisin seurata sykekehitystä, kaloreiden kulutusta jne. Se olisi ihanaa ja toisi varmasti lisäpotkua urheiluun.

Jos liikuntasuoritukseen tarvitaan ajastinta on olemassa puhuvia kelloja ja ainakin jossain vaiheessa oli sellainenkin kello missä oli ihan ajastintoiminto, joka esim luki sekunteja, minuutteja tms. Helpottaa spurttien teossa. Tällä hetkellä en tiedä tuon kellon saatavuudesta. Mulla se ei vuosia sitten kovinkaan hyvin toiminut. Pitäisikin katsoa onko se Aviriksen valikoimissa. Josko uudempi malli toimisi paremmin.

On olemassa myös puhuvia askelmittareita. Minullakin sellainen on. Puhuu englantia enkä ole koskaan saanut siihen opastusta. Se itse asiassa jötköttää tuossa pöydällä uuden pariston ostoa ajatellen ja Aa:n mut siihen perehdyttänee lähitulevaisuudessa. Että kyllä kaikenlaisia pieniä niksejä ja apuvälineitä on millä liikkuminen onnistuu hyvin, ja vähän jopa pystyy seuraamaan liikunnan tehoa/määrää esim. tuon puhuvan askelmittarin kautta. Ja oma mielikuvitus vaan kehiin aina kun jokin homma meinaa kaatua sokeuteen 😀 Useimmiten jokin niksi löytyy, että voi toteuttaa juttua ainakin sovelletusti. Pelaapa ne sokot jalkapalloakin käsittääkseni ihan paralympiatasolla, ite en kyllä siihen ryhtyis 😀 Koripallo yms. on ehkä niitä lajeja joita ei pysty harrastamaan. Olen koripalloonkin tutustunut sen verran, että tiedän millainen kori on mihin pallo heitetään ja olen jopa yrittänyt osua siihen laihoin tuloksin tosin 🙂

Mmmmmmm…. Mitähän vielä? Mitähän oleellista olen unohtanut? Toivottavasti tästä tekstistä avautui edes hivenen miten liikun, miten treenaan. Kysykää vapaasti, jos jokin oleellinen juttu jäi käsittelemättä tai epäselväksi. Yritän parhaani mukaan avata asiaa lisää. Ja lopuksi toivotan ihan jokaiselle iloa liikkumiseen. Siitä tulee niin mahtava olo!

Julkaistu

Azorit, osa 1

Tämä lomamatkan matkakertomus tulee useammassa osassa, koska kuvamateriaalia on jonkin verran, ja toisekseen en näemmä osaa kirjoittaa lyhyesti, joten kukaan ei jaksaisi tätä kerrallaan kahlata läpi 🙂
Lähtöpäivän aamuna avokin kello soi 4.50, joten ehdinpä minäkin nukkua huikeat neljä tuntia. Aamu-unisena torkuskelin vielä peiton alla puolisen tuntia. Ehdin juomaan aamuteen ja syömään maustamatonta jugurttia kera myslin ja marjojen. Kuuden jälkeen matkasimme lentokentälle, jossa treffasimme Aa:n. Ei muuta kuin jonottamaan lähtöselvitykseen ja sieltä turvatarkastukseen. Tuota turvatarkastusta odotin mielenkiinnolla, aiheuttaisiko korvassa oleva proteesi metallintunnistimessa  reaktion. Olin kaiken varalta varustautunut todistuksella, jonka korvaoperaation jälkeen lääkäriltä sain. Metallinpaljastin pysyi hiljaa, joten eipä tarvinnut todistella mitään 😀
Lähtöä odotellessa kiertelimme kaupoissa ja tein ekan ostoksenkin. Tarvelistalla oli olkalaukku ja Marimekon myymälästä löytyi mielestäni aikas täydellisen kokoinen ja mallinen musta olkalaukku, joka näkyy kuvissakin. Hintaa laukulla oli kauheasti ja se kyllä vähän kirpas, mutta pitäisi olla laadukas. Ostettiin koneeseen pähkinöitä ja vettä. Aa valitsi itselleen jonkun lehden matkalukemiseksi. Ja vielä ennätimme ennen koneen lähtöä syömään smoothiekset ja ruisleivät. Lensimme Bulgarian Airilla, jossa oli bulgarialainen miehistö. Lentoaika Azoreille oli kuusi tuntia. Aamiaiseksi saimme broilerin rintaa perunamössöllä, joku kammottava majjoneesisotkusalaatti, leipää ja vettä. Jälkkärinä teetä/kahvia kera isohkon suklaakonvehdin, joka oli hurjan makea. Lennon loppupuolella ostimme loman kunniaksi viinit. Muuten matka kului rupatellen ja lueskellen. Mulla oli pari nidettä Nora Robertsin kirjasta Punainen lilja. Kirjaa en todellakaan voi suositella kenellekään. Oli sellasta ällöä seksihömppää, että huh!
Azoreille  Sao Miguelin saarelle laskeuduimme paikallista aikaa aamupäivästä puolikahdentoista paikkeilla. Azorien saariin kuuluu yhdeksän saarta ja Sao Miguelin saaren yksi pääelinkeinoista on turismi maatalouden ja kalastuksen lisäksi. Saaren pääkaupunki on Ponta Delgada, jossa asukkaita 30.000. Koko saarella 130.000 asukasta ja saman verran lehmiä 😀
Saaren toinen kaupunki on Ribeira Grande. Näiden kahden kaupungin lisäksi on paljon pieniä kyliä. Kylässä on asuttava yli kymmenen tuhatta asukasta ennen kuin se saa kaupungin oikeudet.
Oih, mikä ihana lämpö levittäytyi ympärille heti koneesta ulos päästyä. Pitkähihainen ja housut tuntuivat ihan liian kuumilta vaatteilta; hellevaatteita kaivattiin. Mutta, ei muuta kuin matkatavarat hihnalta ja vauhdilla Hispanian Bussille, joka veisi meidät hotelliin. Ensin ajoimme Ponta Delgadaan pariin kaupunkihotelliin ennen kuin ajelimme vartin matkan Kapellasin kylän lähistöllä olevalle huoneistohotellillemme.  Siellä saimme heti huoneemme, joten ei muuta kuin vaatteen vaihtoon ja huoneistoon tutustumaan. Avokin kanssa nukuimme makuuhuoneen puolella olleessa parisängyssä. Molemmilla oli yöpöydät sängyn vieressä. Makuuhuoneesta oli ovi kylpyhuoneeseen, jossa myös vessa.
Keittotila oli pieni ja sen vierellä korkea ruokapöytä. Samaisessa tilassa oli vaatekaapit, levitettävä sohva, jossa Aa nukkui. Olkkarista pääsi parvekkeelle, jossa ihanat kukkaloistot heti kaiteen takana. Partsilla pieni pöytä ja pari tuolia. Huone oli siisti, joten sinne oli mukava levittäytyä viikoksi.
Huoneistohotellimme Acorsonho sijaitsi toisen hotellin kanssa samassa pihapiirissä, ja tämän hotellin maksulliset palvelut oli myös meidän käytössä. Kapellasin kylään hotellilta matkaa oli parisen kilsaa. Pihapiirissä oli uima-allas ja aurinkotuoleja. Sisältä löytyi toinen allas ja höyrysauna. Kevyempää vaatetta saatuamme yllemme kiiruhdimme kolmeksi Hispanjan tervetulotilaisuuteen, jossa opas Noora kertoili retkitarjonnasta ja saarella olevista mahdollisuuksista. Olimme kotimaassa varanneet paikat jo kolmelle retkelle. Nooraa kuunnellessa tuli informaatioähky ja valinnan vaikeus. Saarella on todella paljon erilaisia mahdollisuuksia, joten on ehdottomasti aktiiviloman viettäjille unelmakohde. Miltä kuulostaa melonta- ja ratsastusretket, paljon erilaisia ja monen tasosia vaellusreittejä, valassafari, uinti delfiinien kanssa, uinti laguunissa, extremeeeta kosken laskua jne, jne… Kyllä kävi mielessä ”voi kun näkisin”. Noh, ehkä onneksi näön puute vähän rajasi valittavia mahdollisuuksia 😀 Infoähkyn turruttamina ja aamuaikaisesta väsyneinä lähdimme taivaltamaan kauppaan, joka oli reilun kilsan päässä. Kuljimme helkkarin kapeaa tietä pitkin, jossa ei voinut kulkea rintarinnan, oli mentävä peräkkäin. Autot suhahtelivat ohi ihan liki. Olin ihan stressissä ja kauhun partaalla. Ehdottomasti muuten niin ihanan saaren miinus. Kauppa kuitenkin löytyi, oli pieni, mutta kaikki tarpeellinen saatiin. Hedelmät ja vihannekset eivät totisesti olleet Eu-standardien mukaisia; tomaatit lommoisia, kurkut käyriä, banaanit minejä jne, mutta kaikki herkullisia! Ilmakuivattua kinkkua sai parilla eurolla yli 400 g, ja se olikin viikon ehdoton suosikki leivänpäällys.
Hotellille päästyä nälkä alkoi olla hirmuinen ja ravintolassa ruokatarjoilu alkoi 18.30, joten keittelimme teetä ja söimme pähkinöitä ja leipää. Kaikki oli tosi väsyneitä. Oltiinhan sitä Azoreiden aikaan herätty jo ennen kahta 🙂 Väsynein aivoin koetimme päättää miten lomaviikon käyttäisimme parhaiten ja suunnitelmat saatiinkin tehdyksi kutakuinkin. Päätimme osallistua vielä yhdelle retkelle niiden kolmen lisäksi joille olimme jo ilmottautuneet.
Hotelliravintola osottautui tasokkaaksi paikaksi. Todella herkullinen ruoka. Söimme avokin kanssa kanaa pekonilla, omenapinaattijuustokastikkeella. Annoksessa vähän myös salaattia ja perunaa. Kastike vei kielen mennessään. Olisi tehnyt mieli nuolla lautanen, jos olisi kehdannut 😀 No tapoja kun on, ei nuoltu 😉 Jälkkäriksi otin annoksen, jossa oli lämmintä suklaamoushea, minttuvaahtoa ja mantelikeksi. Oli muuten taivaallisen hyvää. Minttuvaahtokin oli tuoreesta mintusta valmistettu vaahto. Ja se suklaa, nammmm! Joimme ruuan kanssa pullon punaviiniä, hotellin nimikkoviiniä hintaan 13 euroa ja oli todella hyvä viini. Aterian jälkeen ei tarvinnutkaan muuta kuin suihkun ja sängyn. Unta ei tarvinnut odotella.
Hyvin nukutun yön jälkeen virkeinä uuteen päivään. Aamupalan syötyämme lähdimme Ponta Delgadaan opastetulle kaupunkikierrokselle. Hispanjalta oli järjestetty kyyti hotellilta Turismon eteen, josta retki alkoi. Jouduimme odottamaan lähes puoli tuntia kyytiä jonkin sählingin takia, mutta lopulta pääsimme matkaan.
Saavuimme Turismolle vähän myöhässä, mutta ehdimme kävelykierrokselle mukaan, jonka oppaana toimi Noora. Sää oli lämmin ja ihana, joten mikäs kävellessä kaupungin katuja. Kävimme mm. kahdessa eri kirkossa. Pienemmän kirkon yhteydessä oli ns. lahjoituspyörä. Mielestäni hauskalla idealla. Yleensähän kirkolle annetaan/lahjoitetaan nykyisin lähinnä kaiketikin rahaa. Paikalliset aikanaan ovat lahjoittaneet kirkolle mm. erilaisia hyötytavaroita. Nykyisin kuulemma viinipulloja, leipää tms. Lahjoitus asetetaan lahjoituspyörään ja pyöräytetään sitä. Hetken kuluttua pyörä pyörähtää ja saat vastalahjan. Vastalahja on tietystikin sitä arvokkaampi mitä enemmän itse lahjoitat. Laitoimme 10 euroa ja saimme rukousnauhan ja kuvakortin kirkon lähellä olevalla aukiolla olleesta patsaasta Kristuksen patsaan ihmeestä.
Tuolla aukiolla paikalliset viettävät toukokuussa uskonnollista juhlaa, jossa tätä patsasta kannetaan ympäri kaupunkia karnevaalimeiningein. Juhla kestää monta päivää ja lauantaina paikalliset konttaavat paljain polvin aukion ympäri ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aikas melkoista touhua sanon minä! Joka tapauksessa tuo lahjoituspyörä tuntui hauskalta ja erilaiselta mihin yleensä kirkkojen lahjoituksissa ollaan totuttu. Itse kirkko oli prameahko kultaisine koristuksineen.
Tutustuimme puisto Parque Urbanoon, jossa kaikki on tehtyä/kasvatettua ja sanotaankin romantiikan puistoksi, koska siellä paljon onkaloita ja muita kuhertelupaikkoja 😉 Saimme omaa tutusumisaikaa puistoon vartin verran. Lyhyt aikahan se oli meidän tunnustella käsin ja AA:n kuvailla paikkaa meille, joten ehdimme näkemään puistosta pienehkön osan. Jotkut ryhmäläisistä oli ehtineet kävellä puiston päästä päähän.

Oma suosikkini puistossa oli ehdottomasti bambumetsä.


Aikaa vievää puuhaa oli tutustua miten suuresta puusta oikein olikaan kyse 😀 Sai kävellä melkoisen matkan juurta seuraillen ennen kuin pääsi itse puun luo 🙂


(muistattehan, että kuvat näette suurempina klikkamalla niitä)
Kävimme myös Ponta Delgadan portilla, joka on ollut erityisen tärkeä paikka silloin kun kaupunkiin on saavuttu laivoilla. Jonkin vanhan uskomuksen mukaan, jos portista kävelee kolmasti ei pääse kaupungista pois 😀 Kukaan ryhmäläisistä ei kokeillut 😉

Kahvittelun jälkeen kävimme vielä toisessa isommassa kirkossa ja torialueella, jossa oli myynnissä mm. ananasta, banaaneja, juustoja. Arkisin kohtuu hiljainen paikka, mutta ilmeisesti viikonlppuisin hyvinkin vilkas. Ostin sieltä paprikatahnaa ison purkin, varmasti puoli litraa likimain hintaan 1.20 e. Ollaan laitettu sitä nyt ruokiin ja herkullista on. Antaa todella hyvän maun. Kävelykierros päättyi pienen ostoskeskus Solmareksen viereen, josta olikin hyvä siirtyä shoppailemaan. Tosin ensin käytiin syömässä ostoskeskuksen yhteydessä olleessa ravintolassa lounasta.
Löydettiin jokaiselle kenkiä. Mä ostin siniset  kevät/syyskengät, jotka ovat mokkanahkaiset. Ne oli kuin tehty mun jalalle. Mulla yleensä on kengät mustia tai tummanruskeita, joten nyt tuli repästyä. Lisäks löysin nahkaiset varvaslipokkaat hintaan 11 €. Kengät oli edullisia ja pienijalkaiselle, eli mulle löytyi tosi helposti millaista kenkää vain olisin halunnut ostaa. Avokki osti sandaalit kuten myös Aa. Avokki osti myös shortsit. Kaupunkikierroksen yhteydessä ostin rannekorun, nahasta tehdyn. En osaa selittää millainen se on eikä kuvaakaan tähän hätään ole 🙁 Tuo pikkukauppakeskus oli nopeasti kierretty, joten juomatauon jälkeen lähdimme kävelemään kaupungin kaduille. Aa löysi itselleen vielä jonkun paidan ja ennen ruokakaupassa käyntiä käytiin drinkeillä. Yhdeksäksi oli sovittu meille taksi, joka veisi hotellille.
Hotellilla käytiin hotellin baarissa omeleteilla ja lasillisilla. Palvelu todella hyvää. Pöytään tuotiin kynttilä ja ateria juomineen tarjoiltiin pöytään, vaikka kysymyksessä oli ”vain” baari. Takana aika pitkä päivä ja väsy alkoi painamaan silmiä, joten iltateen jälkeen suihkuun ja yöpuulle.
Seuraavana päivänä lähdimme kokopäiväretkelle, josta toisessa postauksessa.
               
Julkaistu

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä :O

Tiedättehän sanonnan ”suutarin lapsilla ei ole kenkiä”? Eilen sain sen taas todeta olevan totta ”kuin kirkon rotta” 😀 Pitkästä aikaa avokki oli halukas hieromaan selkäni, ja tuo tilaisuushan piti käyttää ehdottomasti hyödyksi, vaikka penkkitreeni kummitteli vaativana takaraivossa. Se kun jäi lauantaina tekemättä, herra Laiskamato voitti sillä kertaa. Vietimme kuitenkin rentouttavan illan saunoen rentoutuen. Tuo hieronta tuli kyllä ihan nappiin, sillä eilen avokin treenatessa ryhdyin valmistamaan pestoa, ja kun homma lähtee pisuttaan, niin se sitten kans pisuttaa :O 😀 Pilkoin parmesaanin pieniksi paloiksi ajatellen säästäväni raastamisen vaivan, että kyllä sauvasekotin niihin pystyy kun jäiset marjatkin taltuttaa. Noh, eipäs se niin sitten mennytkään! Vehe on tosin vähän reistannut ennenkin ja nyt moottori ei saanutkaan terään yht’äkkiä kosketusta. No ei muuta kuin monitoimikoneeseen jo möhjötty mössö, isoon kannuun ja kone päälle. No kappas perkuleen kone ei surahtanutkaan ja ruvennut toimimaan! Ei auttanut sitten mikään, ei se paska toiminut. Pesto oli pinjansiemeniä vaille valmis, tosin ne parmesaanit paloina 😀 Noh, pistin kuitenkin broilerin rintafileet maustumaan pestotekeleeseen. Ilmoitin avokille ettei ruuasta narinoita oteta vastaan 😛 Keittelin täysjyväriisiä, johon sotkin oman maan kirsikkatomaattia, thaipasillikaa ja chilitomaattikastiketta himpun verran. Ja uuniin broiskun kaveriksi. Loppujenlopulta ruoka oli kyllä herkullista, vaikka pestosta ei nyt ihan pestoa tullutkaan 😀

Meninpäs nyt aiheesta aikaslailla sivuraiteille. Avokki teki mulle pitkän, ihanan kahden tunnin selkähieronnan ja olin ihan tööt vähän aikaa sen jälkeen. Mulla on tosi jäykkä lantio, joka on kallellaan eteen. Tulee koiran kanssa liikkumisesta. Alaselässä on notkoa, joten kärsin pienesti selkäkivuista aika-ajoin. Selkärangan vieressä kulkevat pitkät selkälihakset ovat aivan jumissa niin niiden sisä- kuin ulko-osistakin. Eikä tuo hartiaseutukaan ollut jumitukselta säästynyt. Koiran kanssa liikkuessa vasen hartia työntyy eteenpäin, ja lapaluu kiertyy ulos. Tällä kertaa oikea lapa oli kuitenkin pahemmassa jökissä. Kuului vain hirveä rutina kun kuona-aineet runksahteli avokin sormien alla. Välillä sattu niin maan perkuleesti. Niskajumit on lisääntyneet noiden korvaongelmien myötä, joten niitä sai hieroa todella varoen. En kestä kovaa käsittelyä. Todettava on avokin tehneen jälleen hyvää työtä, nyt ei ole kinnannut selässä. On kyllä ollut aikas hakattu olo ja kosketusarkuutta enempi vähempi. Eilisiltana olin ehdottomasti sitä mieltä, että tänään töiden jälkeen tämä tyttö tekee penkkitreenin. Noh, olisihan mun pitänyt tietää… Oli nimittäin pirun tahmeaa, lihakset ihan lötköt ja väsyneet. Ei todellakaan palautuneet kovaa treeniä ajatellen. Noh, silti heiluin 40 min salillamme keskittyen enempi käsiliikkeisiin. Iski kuitenkin jonkin asteinen treenivitutus. Halu treenata kauhea ja kroppa ei… Noh, olo helpottu suihkun jälkeen 😀 Ja tälle päivää mahtuu myös toinen liikuntasuorite, sillä lähdimme reippaalle lenkille aamupäivällä. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Tuli ihanan endorfiininen olo. Kotiin päästyämme taivas avasi hanansa ja siitä lähtien vettä onkin tullut aikamoisia satseja kerrallaan.

Hieronta pisti kyllä kuona-aineet liikkeelle. Hirmuinen jano ja vessassa juokseminen yötämyöden. Kannattaa aina muistaa juoda hieronnan jälkeen juuri tuon takia, että ne liikkeelle lähteneet kuonat pääsevät elimistöstä pois. Eikä seuraavan päivän mahdollista kosketusarkuuttakaan kannata säikähtää. Eri asia on, jos hieronnasta tulee mustelmia ja kipuja, silloin on hierottu liian kovaa. Ja hieronnan jälkeen ei kannata het syöksyä treenaamaan tms. Hieronta on lihaksille kuin kova treeni, vaikka ne eivät työskentelekkään. Rasitus on kuitenkin kova, kun niitä muokataan ja venytetään. Ja jos sattuu saamaan tuollaisen maratonhieronnan voipi vielä seuraavankin päivän treenaaminen olla vähän niin ja näin. Ainakin ite huomasin etten ollut palautunut tarpeeksi pystyäkseni tekemään kunnon sähäkän treenin.

Eli, taas tullaan tuohon oman kehon kuunteluun, ja siihen miten tärkeää se on. Opettelu siis jatkukoon silläkin saralla.

Julkaistu

Motivoitumisessa asenne ja realismi ratkaisee

Tänään syksy on ehdottomasti näyttänyt parhaita puoliaan; aurinkoista ja lähes tuuletonta lämpötilan kivutessa mukaviin lukemiin. Eihän sitä voi muuta kuin pistää tossua toisen eteen. Aloitimmekin päivän seitsemän kilsan lenkillä, ja ulkoilusta/lenkkeilystä tuli ihan huippufiilikset. Kotiaskareiden tekokin maistui; pyykit ulos kuivumaan, tiskikoneen tyhjennys jne. Ai että miten vaatteisiin jääkin ihana raikas tuoksu ulkokuivauksen jälkeen. Lisää endorfiinia kummasti.

Mutta Inna halusi tietää miten motivoidun eri asioihin. Motivaatio onkin mielenkiintoinen juttu, ilman sitä on hankalaa toteuttaa monia asioita. Ihmisellä pitää olla unelmia ja tavotteita mitä kohti ponnistaa. Mielestäni Kaisa Jaakkola luennollaan sanoi hyvin ”Uskalla unelmoida jo tänään, muuten joku toinen unelmoi sun puolesta”. Ja eihän unelma välttämättä ole yhtään sellainen mitä itse haluat, jos joku toinen sitä ohjailee.

Aikaisemmin treenin motivaattorina toimi maalipallo, jota pelasin pitkään koskaan kuitenkaan tekemättä läpimurtoa tai nousematta aivan huipulle. Halusin kehittyä pelaajana ja ihmisenä. Lajissa tarvitaan hyvää koordinaatiota, jonkin verran kestävyyttä ja voimaa, ketteryyttä jne. Eli, hyvän ja laadukkaan harjoittelun piti olla monipuolista. Vaikka kuinka kyse on näkövammaislajista sokeuteni vaikutti harjoitteluun. En pystynyt mallioppimaan vaan jonkun piti näyttää asiat kädestä pitäen. Töitä oli siis tehtävä pysyäkseen edes jotenkuten mukana. Motivoituminen ei todellakaan aina ollut helppoa, koska olin itseäni kohtaan liiankin ankara ja valmentaja joskus sanoikin minun ajattelevan asioita ihan liikaa. Silti aina vaan alemmuuskomplekseista nousin yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt helmikuussa jouduin jättämään tuon minulle niin tärkeän harrastuksen ja kilpailemisen siinä kuulo-ongelmien takia. Tuntuihan se pahalta, mutta elämä jatkuu. Ja ei ole pois suljettua joskus palata lajin pariin, riippuu korvista 😀 En kuitenkaan tällä hetkellä asiaa juurikaan ajattele. Olen löytänyt liikunnan ilon, treenaamisen halun ilman maalipallollisiakin tavotteita. Olen kärsinyt aina ylipainoisuudesta, onnistunut pudottamaan painoa alle 65 kilon, mutta takaisinhan se läski on tullut. Nyt olen innostunut ravitsemusasioista ja todella pysyvistä elämäntapamuutoksista. Ja minua motivoi hurjasti unelma päästä alle 60 kilon, syödä monipuolisesti ja terveellisesti, nauttia liikunnasta monipuolisesti. Ehkä yhtenä motivaattorina on myös halu pyrkiä ennaltaehkäisemään esim. diapetesta ja muita elintasosairauksia. Äitini on sairastunut sepelvaltimotautiin, diabetekseen, kilpirauhasen vajaatoimintaan ja nyt uusimpana on selvinnyt selkäkipujen syy selkäydinkanavan ahtauma. Äitini on kyllä liikkunut jne, mutta itse olen vielä niin nuori, että voi olla jonkinlaisia mahdollisuuksia estää esim. kamalat selkävaivat hoitamalla itseään, kuntoilemalla lihaksia vahvistaen jne. Ja kyllä haluan urheilullisesti vielä rikkoa omia rajojanikin. Oppia koordinaatiota, kokea onnistumisia jne.

On päiviä milloin motivaatio on hukassa ja tekisi mieli antaa vain koko touhun olla. Silloin yleensä olen väsynyt tai sää on kovin matalapaineinen enkä saa päivän nuutuneisuutta pois kropastani. Huonoja päiviä tulee, siitä ei pääse yli, mutta positiivisella mielellä niitä tulee vähemmän. Omalla asenteella on suuri merkitys myös motivoitumiseen. Ei saa ajatella sen jonkin asian olevan PAKKOPAKKOPAKKOA. Ennemminkin parempana mahdollisuutena, parempana valintana. Voimme itse paljon vaikuttaa elämänlaatuumme valinnoillamme. Jokainen itse tietää mikä motivoi eniten ja sitä unelman täyttymystä kohti matkataan. Vastoinkäymisiä todennäköisesti tulee ja hairahtumisia entiseen, mutta silti suunta on parempaan, laadukkaampaan elämään. Se jos mikä motivoi ja antaa intoa liikkua ja syödä monipuolisesti ja terveellisesti. Hm… Onko se ”entinen elämä” nyt sitten ollut niin kamalaa/pahaa??? Toisissa asioissa joo, toisissa ei… Ruokailutottumukset on ainakin nykyisin huomattavasti paremmassa kuosissa kuin ennen. Olen onnellinen, että olen herännyt ruokateollisuuden kammottavaan kemikaalisotkutarjontaan. En voi haluta jatkuvasti sellaista syödä ja pilata elimistöäni. Siinä erittäin hyvä motivaattori syödä luomua ja laadukkaampaa hyvistä raaka-aineista tehtyä ruokaa. Ja treenin jälkeinen euforia on kokemisen arvoista aina uudelleen ja uudelleen, useammin ja useammin. Joten annetaan motivaation kasvaa ja paisua ja tehdään unelmistamme totta jokainen tahollamme. Ja jos joskus tökkii, ystävät, Blogisiskot autetaan toinen toisiamme eteenpäin.

Motivoitumisessa on tärkeää, että se mihin motivoituu on sellainen realistinen mahdollisuus ja joka kantaa pitkään hedelmää. Tiedän, voin painaa alle 60 kg. Se on täysin mahdollista! Tavoite mitä kohti motivoidutaan ei voi olla epärealistinen, jos niin on, motivaatio katoaa aika nopeaan. Tai jos haluat jotain kohtuu pinnallisesti, motivaatio todennäköisesti lopahtaa. Toiset voivat innostaa, kannustaa, mutta loppujenlopulta sen motivaation on lähdettävä minusta itsestäni. Tupakoitsijalle on turhaa saarnata sen vaarallisuudesta kuukaudesta toiseen. Ei se lopeta polttamista ennen kuin itse havahtuu haluun päästä irti moisesta tavasta.

Unelman/tavoitteen täytyy olla tarpeeksi haastava mutta mahdollinen. Liian helpolla pääseminen ei motivoi eikä tuota onnistumisen iloa tai tyydytystä tavoitteeseen päästyään. Esim. minulle pääsy alle 70 kiloon olisi ollut liian heppanen, en olisi tullut siitä onnellisemmaksi, tyytyväisemmäksi.Jos taas tavoitteeni olisin asettanu alle 50 kiloon, se olisi ollut epärealistinen. Ei ehkä aivan mahdotonta, mutta ei sellainen mikä olisi minua innostanut, motivoinut. Ja taas täytyy muistaa ettei pelkästään tuijotella vaa’an lukemia. Näillä esimerkeillä yritän vain avata mitä tarkoitan tuolla realismilla, epärealismilla jne… Mulle on mahdottomuus nostaa penkistä 150 kg, joten sellainen tavoite ei motivoi, mutta jos tavoittelen 50 kilon nostoa se jo kutittelee mukavasti sisälläin. No ehkä saitte kiinni mitä tarkoitan 😀 Mutta niinhän se on, joku motivoituu jostakin joku toinen taas jostain muusta. Toinen innostuu eri keinoin kuin toinen. Jokaisen on löydettävä itsestään se miten parhaiten motivoituu unelmansa täyttymiseen. Tsemppiä ihan jokaiselle! Hyvällä motivaatiolla, positiivisella energialla/asenteella kohti unelmaa, eikös?

Julkaistu

Tuijottavat toljottajat

Voi miten ihanaa on ollutkaan kun tänään ei ole satanut. Lähdin aamusta kaverin kanssa Hertsikan lenkkipoluille sauvakävelylenkkeilemään. Aurinko lämmitti ja tuoksui syksy. Käveltiin 75 min, jonka Harmaakuono jaksoi ihan mukavasti tepsuttaa. Välillä vähän vettä ja meno jatkui.

Mahtava fiilis, liikuntapäivien määrä on tällä hetkellä 7/9 ja huomiselle suunniteltu pitkä lenkki ja penkkitreeni. Eilinen jooga tuntuu vähän syvissä vatsalihaksissa, joten on sitä jotain tullut tehdyksi, vaikka treeni olikin todella rauhallinen. Se on hyvä, että nuo syvät lihakset joutuvat töihin, vahvistuvatpa ja keskivartalon hallinta paranee.

Ja sitten varsinaiseen tämän postauksen aiheeseen, joka ei nostata endorfiinista oloa, päinvastoin. Oltiin lenkin jälkeen ruokakaupassa ja Harmaakuono oli mukanani valjaissa. Opaskoirathan saavat tulla Suomessa kauppoihin, ravintoloihin, kahviloihin ja muihin yleisiin tiloihin. Paikkoihin missä varastoidaan elintarvikkeita koiraa ei saa viedä. Ja se on minusta täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävääkin. Monelle on varmasti outoa nähdä koira ruokakaupassa ja uteliaisuus herää miksi tuo on täällä. Silloin ehkä jäädään katsomaan vähän liian pitkäksi aikaa, mutta miksi se yrmeä tyhjä ilme? Avustajani kävi aivan kuumana aiheesta. Hän pitää tuijottamista äärimmäisen epäkohteliaana käytöksenä ja sanoo sen olevan vielä törkeämpää minua kohtaan, koska en näe sitä. En pysty puolustautumaan, en tuijottamaan vastaan jne. Olen aika pitkälle samaa mieltä. Muistan nuoruusvuosiltani kun olin äitini kanssa liikkeellä ja olin hänen opastuksessaan. Meitä vastaan tuli pyöräilijä, joka meinasi ajaa ojaan, koska tuijotti meitä, kahta naista ”käsikynkkää” kävelemässä 😀 Niin siis, opastusote ei ole ”käsikynkkä”, vaan opastettava ottaa oppaansa kyynärpään yläpuolelta kiinni. Mut karrikoidusti sanottuna kuljettiin käsikynkkää 🙂 Äitini totesi pyöräilijälle, ”saatana, olisit ajanut vaan ojaan, mitäs tuijotit” aika kiukkuisesti. Tuolloin nolotti, vaikka eipä siihen ollut mitään aihetta. Mehän vaan kävelimme kadulla niin kuin muutkin ihmiset erona vain se, että olin äitini opastuksessa. No nyt tuolla kaupassa oli useampia tuijottajia, jotka eivät sanoneet mitään, kasvoilla tyhjä ilme ja kauhea toljotus. Minähän olin tietysti onnellisen tietämätön koko tuijottajista ennen kuin AA avautui kotimatkalla aiheesta. Pohdittiin asiaa perinpohjaisesti. Moni ei ehkä tarkoita olla tyly tuijottaessaan eikä muutenkaan ilkeä. Uteliaisuus voittaa, mutta miksi silloin ei voisi vaikka hivenen hymyillä. Irtotiskin myyjä oli hymyillyt vienosti ja sanoikin meitä palvellessaan (aurinkokuivattuja tomaatteja ja viininlehtikääryleitä) Harmaakuonon huilimisesta ystävällisesti jotain. Joku nainen tuli vastaan todeten mieli tekevän rapsuttaa, mutta kun on töissä, ei rapsuta. Joku toinen taas jutteli Harmaakuonolle ettei ajele kärryillä päälle 😀 Kaupassa oli siis aivan ihania ja vilpittömiäkin ihmisiä, mutta avustajan päivä meni tuijottajista pilalle. Hän on matkustellut paljon ja asunut monta vuotta Lontoossa. Pohtikin ettei tiedä missään muualla tuijotusta olevan niin paljon kuin täällä. Hänen miehelleen oli kulttuurishokki heidän muuttaessaan Suomeen, se miten suomalaiset tuijottavat ilkeästi toisia ihmisiä.

En minäkään, tuskin kukaan välittää joutua tuijottelun kohteeksi. Liikkuessa koiran tai kepin kanssa en vaan tiedä tuijottajista mitään. Tiedän, että niitä riittää, mutta en tiedä tarkalleen milloin minua tuijotellaan. Ehkä se ei siksi minua myöskään samalla tapaa häiritse kuin avustajaani häiritsee. Ja ehkä juuri siksi avustajani kokee asian niin törkeäksi kun en tiedä siitä mitään, kun se tapahtuu, että ihmiset voi tuijottaa miten kauan huvittaa tekemisiäni tai erilaisuuttani. Varmasti silläkin on väliä millaista tuijotus on, onko se uteliaisuutta, tiedon halua, ilkeilyä, yrmyilyä tms… Voisihan se joskus sykähdyttää, kun pystyisi vastatuijottamaan niin kauan kuin tuijottaja kääntää päänsä pois. Tulisikohan siitä voittajafiilis???

Totuus kuitenkin on, olen sokea, olen erilainen ja siksi minua tuijotetaan, on tuijotettu monta kertaa ja tullaan vielä monesti tuijottamaan. Toivottavasti kuitenkin erilaisuus opittaisiin pitämään rikkautena ja hyväksyttävänä eikä toljottamisen arvoisena asiana. Ehkä meillä suomalaisilla on paljon opittavaa moniin suurkaupunkilaisiin verrattuna missä on paljon erilaisia ihmisiä ja siinä yksi sokko ei paljon tuijottelua aiheuta. Kun näkevät ystäväni aiheesta kiihtyy, totean heille, että ongelma ei ole minun vaan sen toljottajan. Jos kerran ei ole tapoja, minkä voin sille jne. Toki joskus haluaisin voivani toljottaa tarvittaessa takaisin, käyttää toljottajan asetta häntä itseään vastaan.

Tuijotuksista ja toljotuksista huolimatta olen hyvällä tuulella kiitos ihanan syyssään sauvakävelylenkkeineen. Ja onnellinen olen Harmaakuonon jaksamisesta. Ja kun avokki saa viimeisen asiakkaan hoidetuksi on aika perjantai-illan vieton kera kevyen napostelun. Eli, tuijottajat alta pois, teidät jyrätään, endorfiini jyllää 😉 :DD

Julkaistu

Joogatunnelmia ekan treenin jälkeen

Viikko sitten sähköpostiini tupsahti ilmoitus vapaista paikoista näkövammaisten joogaryhmiin. Olen joskus aikaisemminkin pohtinut asiaa mennäkkö joogaan vai ei. Aikatauluihin ei sillon sopinut, joten nyt päätin ilmottautua mukaan.

Jooga ei ole ihan vieras juttu. Onhan siinä jonkin verran yhtäläisyyksiä pilateksen kanssa. Pilatestunneilla kävin muutama vuosi sitten säännöllisesti huippuohjaajan Fatiman tunneilla, ja mukanani oli silloinen fyssariopiskelija. Kehityin tuon syksyn aikana aika paljon. Lantioon tuli liikkuvuutta ja hallintaa, tulin notkeammaksi ja koordinaationi parani. Fyssariopiskelija lähti ulkomaille ja oppaan saaminen mukaan hankaloitui ja seuraavana syksynä salilla ei enään pilatesta ollutkaan. Ja oma tie vei judotatamille.

Varsinaiseen joogaan olen saanut kerran kosketuksen. Olimme Malmössa leireilemässä ja meille pidettiin demomielessä joogatunti. Ei välttämättä ollut niitä helpoimpia kokemuksia. Ruotsin kielinen ohjaus, josta en ymmärtänyt käytännössä mitään. Pelitoverini ohjasi minkä omilta suoritteiltaan pystyi. Kävi ohjaajakin kirjaimellisesti asettelemassa minut oikeaan asentoon aina välillä. Vaikka kokemus olikin tuollainen se ei jättänyt mitään traumoja hommasta, joten tänään reippain mielin joogaamaan puoleksitoistatunniksi.

Kokemus oli miellyttävä. Liikkeet tehtiin hyvin rauhallisesti ja hitaasti oman hengityksen tahtiin. Hatha-jooga sopi kyllä aloittelijalle oikein loistavasti. Olen ollut aina pintahengittäjä, en hengitä pallealla oikeastaan ollenkaan. Siis pallea ei tule hengitykseen mukaan. Liian pinnallinen hengitys on meidän monen ongelma. Palleasta asti lähtevä hengitys kun täyttäisi keuhkot hapella paljon paremmin. Yritin keskittyä nyt syvään hengittämiseen ja saman aikaisesti liikkeiden tekemiseen. Koordinaatio ei ole mun vahvuuksia. Olen lirissä, jos pitää tehdä jaloilla jotain johonkin tahtiin ja kädet tekee jotain muuta toiseen tahtiin. Koska liikkeet olivat hitaita ja rauhallisia oli aikaa tehdä ne oikein ja oikea rytmikin alkoi löytymään. Ehkä pisin liikesarja, tai ainakin liikesarja, jonka kuvittelen muistavan meni: Lähtöasento selinmakuu kädet vartalon sivuilla ja jalat koukistettuina jalkapohjat alustassa. Sisäänhengityksellä polvet loittonevat toisistaan ja kädet menevät sivukautta ylös, uloshengityksen aikana polvet tulevat yhteen ja kädet laskeutuvat takaisin sivulle. Sisäänhengityksen aikana noustaan ns. pöytään eli lantio nostetaan alustastaan ja kädet menevät sivukautta ylös. Uloshengityksessä taas kädet laskeutuvat ja lantio palaa alustalleen. Liike venytti selkää mukavasti.
Pidin myös liikkeestä, jossa selinmakuulta polvet kallistettiin samalle puolelle ja vastakkaisen puolen käsi vietiin sivukautta ylös, toisella kädellä voitiin vielä ohjata venyvän puolen kättä enemmän viistoon. Siinä rauhallisesti hengitellen. Päinmakuuasennosta teimme kissavenytystä ja jotain olisiko voinut olla vuohta… Mun oli välillä vähän hankalaa kuulla ohjaajan puhetta, jos tuo oikea korva oli ylöspäin ja vasen lattiassa 😀 Tai, jos ohjaaja puhui kauempaa oikealta. Liikkeiden nimet meni vähän ohi, mutta ehkä ensi kerralla nimetkin kuulee paremmin.

Kokemus oli miellyttävä. Joogan yksi tarkoitushan on mielen rauhoittuminen. Siitä en mene sanomaan mitään. Niin paljon energiaa meni vielä liikkeiden tekemiseen ja oikeassa rytmissä hengittämiseen suhteessa liikkeisiin. Tunnin lopussa rentouduimme ja ainakin jotain kehossani tapahtui, sillä palelin hurjasti tunnin jälkeen ja pissahätä oli kova 😀 Sali, jossa oltiin oli tosin aika viileä. Niin kauan kun oli liikkeessä, vaikka rauhallisessakin, viileys ei haitannut. Loppurentoutumisen aikana se kylmä sitten iski. Ens torstaina uudelleen, ja ehkä silloin taas opitaan lisää joogan mailmasta.

Julkaistu

Oman kehon kuuntelu tärkeää

Aamulla kulku suuntautui kohden uimahallia, jossa oli paljon väkeä. Syksyn vesijumppakausi avattiin ja koululaisryhmät täyttivät hallin äänellään. Alkuun samalla radalla oli useita uimareita, joten uintivauhtiin ei meinannut päästä, koska piti varoa toisiin törmäämistä. Ratamme tyhjentyi ja sen ystäväni sanottua pääsi parempaan uintivauhtiin. Tosin jalkani on maanantain kyykkyilystä edelleen aika kipeänä (lue: SOSEENA)! Tunnin uituamme päätimme vetästä vielä vartin, joten matkaa kertyi 1400 m johon voin olla täysin tyytyväinen. Treenin jälkeen oli tosi mahtavaa venytellä raihnaista kehoaan porealtaassa ja ehkä jalkojen tuska vähän hellittikin.

Jalkojen palautumista ei varmastikaan nopeuttanut kaksi koirahierontaa, eli lattialla tuli ”könyttyä” pari tuntia. Koirat saivat kuitenkin apuja vaivoihinsa. Toisella on ollut tärinää takapäässä käydessä istumaan ja hieronta on tuonut selvästi helpotusta asiaan. Toinen koira on jo hyvin iäkäs ja takapää heikohko. Vaari oli muutaman päivän jälkeen edellishieronnan innostunut juoksemaan useita satoja metrejä ja tänään oli halunnut pidemmälle lenkille 😀 Että kyllä mielelläni siellä lattiatasossa vietän aikaa näiden ihanien karvaturilaiden kanssa ja autan niitä vaivoissaan, vaikka omat jalat huutaakin hoosiannaa avukseen.

Illaksi alunperin suunnittelin spinningtreeniä kotisalillamme, mutta luovuin ajatuksesta. Kävin itseni kanssa pitkän taistelun aiheesta ja lopulta uskoin kehoani: tarvitsen lepoa! Yritin vängätä vastaan ajatuksella, että ajan kevyellä vastuksella spurttaillen, joka saa kuona-aineet maitohappoineen jaloissa hyvin liikkeelle, mutta… lepo voitti. Avokin mennessä vetämään kevyttä treeniä nukahdin sängylle, joten tein luultavasti täysin oikean ratkaisun. Sinne pyörän selkään ehdin kyllä. Eikä mun treenit mene pilalle, jos kuuntelen mitä keho tarvitsee ja vielä toimin sen tarpeiden mukaan. Minusta ei tule huonoa, laiskaa, epäonnistunutta. Eikä minun tarvitse syyllistää itseäni siitä, että treeni jäi väliin.

Oman kehonsa kuuntelu ei välttämättä ole niitä helpoimpia asioita, tai ei ainakaan sen kehon viestinnän tulkinta. Saatika, että toimii kehon antamien viestien mukaan. Ne on vaan niitä opeteltavia asioita ja asioita mitä täytyy uskaltaa tehdä. Kenenkään laihdutus ei mene pilalle, jos antaa itselleen lepoa silloin kun kroppa sitä huutaa/vaatii. Uudet terveellisemmät elämäntavat eivät purkaudu/murene levon tarpeesta jne. Mutta, mistä sen tietää milloin kroppa kaipaa OIKEASTI lepoa ja milloin mahdollinen laiskamato hivuttelee vierailulle? Siinä on hyvä kysymys ja meille jokaiselle tykönämme opettelun paikka tunnistamaan ja erottamaan levon tarve ja laiskamadon vierailu toisistaan. Laiskamadolle ei pidä antaa liikaa tilaa, vaikka kyllä kai JOSKUS saa laiskotellakin, mielummin kuitenkin päivän liikunta-annoksen jälkeen.

Kun alan pohtimaan kaikenmailman syitä, jotka voi selvästi todeta tekosyiksi on selvää laiskamadon olevan kolkuttelemassa.Mitä ne tekosyyt sitten ovat? Nehän vaihtelee tarpeen mukaan, eikös? ”Ruokailut ei ole mennyt sopivasti treeniä ajatellen”, ”kello on jo noin paljon, emmä enään” tai ”no kun on vähän nuutunut olo” tai ”fiilis meni ohi” jne… Luetteloahan voisi jatkaa vaikka kuinka… Tekosyiden pohtimisen sijaan pitäisi tarttua itseään reippaana niskasta ja pistää akka/ukko liikkeelle 😀 Eihän se ole aina helppoa, ei ainakaan jos on tottunut antamaan niille tekosyille vallan ja laiskamadolle luvan kiemurrella mieleen.

Toisaalta, tunnistaako fiilistä ”nyt olen sepittämässä tekosyitä”. Ei välttämättä, sillä hetkellä ne syyt tuntuvat todellisilta ja oikeilta. Että mitäs siinä nyt puhut tekosyistä? Ei siis kovin helppoa, ja kuinka moni haluaa myöntää tuota tekosyyajattelua? Moni laihduttaja sitä kuitenkin pelkää ja siksi piiskaa itseään suorittamaan liikuntaa päivästä toiseen kenties unohtaen levon merkityksen, unohtaen että juuri minun pitää levätä. Moni meistä varmasti tietää sen, mutta itseään on piiskattava, koska… olen huono ihminen, jos en tätä nyt tee. Elimistö väsyy ja hommasta tulee useasti aina vain vaikeampaa ja toiset valitettavasti luovuttaa, palaa entiseen kilojen tullessa korkojen kanssa takaisin. Emmehän me sellaista halua? Ja siksi oman kehon kuuntelu, oppia tulkitsemaan sen viestejä ja toimimaan niiden pohjalta, nousee arvoon arvaamattomaan. Tänään todella tunsin olevani väsynyt/rasittunut. Yksinkertaisesti tiedostin tarvitsevani lepoa, kehoni huusi sitä. Silti yritin pullikoida vastaan. Kuuntelin kuitenkin kehon viestit ja kerrankin tottelin nukahtaen kesken illan parhaan treeniajan. Nyt kroppani on saanut lepoa! Ja kehityshän tapahtuu levossa, joten… Sateessa pieni lenkki koiran kanssa vetäen keuhkoihin happea yllinkyllin edistää palautumista. Solut saa happea ja koneisto toimii taas paremmin. Nyt hyvä yöuni ja huomenna tutustumaan joogan kiehtovaan mailmaan. Olen ilmottautunut näkövammaisten joogaryhmään. Haluan kehittää kroppani hallintaa, saada selkää ja lantiota liikkuvammaksi, itseäni notkeammaksi, joten katsotaan mitä joogalla on minulle annettavana levätyn illan jälkeen.

Julkaistu

Ruudunlukuohjelmat, pistenäytöt ja puhesyntetisaattorit

Blogisiskot, en ole unohtanut blogissani olleen arvonnan yhteydessä saamiani kirjoitusaiheita, ja nyt tartunkin Kupariperhosen antamaan aiheeseen. Millaisin apuvälinein käytän tietokonetta. Heti alkuun täytyy todeta, että en ole mikään atk-alan ihminen ja joku toinen ehkä osaisi selittää asiaa paremmin… Yritetään kuitenkin.

Mulla on ihan normaali läppäri normaalilla läppärin näppiksellä varustettuna. Kirjaimet j ja f ovat merkitty. Käytän kirjoittaessani kymmensormijärjestelmää, joten se sujuu nopsaan. Voidakseni lukea tietokoneelta juttuja tarvitsen ruudunlukuohjelman ja puhesyntetisaattorin tai pistenäytön. Mulla on molemmat. Pistenäyttö on 40-merkkinen, eli n. puoli riviä kerrallaan saan tekstiä näkyviin. Näyttöön nousee nastoja pistekirjoituksen muodoin ryhmittyen.. Apua, tosi vaikee selittää… No jos esim. ruudulla lukee ”Hepa”. Voin sanan lukea sormin pistenäytöltä pistekirjoituksella. Puhesyntetisaattori vastaavasti lukee ruudulla olevan tekstin ääneen. Esim. täällä blogeissa monesti luen ”käykää katsomassa sivun vasemmasta reunasta”, tai ”oikealta löydät linkin” jne… Ruudunluku ei toimi niin, vaan mulla ne kaikki on allekain. Esim. omaa blogiani lukiessa. ylhältä alaspäin ensin tulee Siirry bloggerin etusivulle linkit, sitten ne muut linkit seuraava blogi, jaa jne… Tämän jälkeen alkaa tekstiosuus. Päivitykseni näkyvät allekain. Tekstin alla on kommentit, muokkaa jne. ja aina allekain…

Postausten jälkeen tulee taas allekain lukijat ja mahdollisuus liittyä lukijaksi. Sitten tulee blogin arkisto ja alimpana mitä blogeja seurailen. Jos teksteissäni on kuvia, ne näyttävät kuin olisivat tekstin lomassa allekain aina vasemmassa reunassa, mitä ne ei suinkaan aina ole. Ruudunluku ei tulkitse grafiikkaa eikä kuvia, kuvien kohdalla lukee kuvan tiedostonimi. Ja tästä syystä nuo kaikenmailman turvatarkistukset tuottavat ongelmia. Onneksi Firefoxiin saa ns. lisäpalikan, joka tulkitsee esim. tuon turvallisuustarkistuksessa olevan tekstin ja sen saa leikattua leikepöydän kautta oikeaan kohtaan. Itse käyttäisin mielummin ie8, koska olen tottunut siihen. Näiden blogien myötä olen opetellut Firefoxiinkin.

Kaikenkaikkiaan netissä surffailu on monesti aika haastavaa ja joillakin sivuilla suorastaan mahdotonta. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin selata sivua, jossa ruudunluku ilmaisee esim. ”imagelink, link, link image, link…” No ei paljon kerro sivun sisällöstä 😀 Eli, niin kauan menee loistavasti kun sivuilla on selkeää tekstiä. Esim. Facebookkia käytän tietokoneella mobiiliversiota, koska siellä ei ole sitä kaikkea sälää ja käyttö helpottuu kummasti. Moni sokko kyllä käyttää myös täysversiota, mutta itse pärjään mobiililla.

Ruudunlukuohjelmat ei ole mitään edullisia hankintoja, eikä varsinkaan pistenäytöt. Esim. tämä minun 40 merkin näyttö maksoi yli 6 tuhatta euroa. 80-merkin näytössä hinta tuplaantuu, yllätys. Eli, ei näitä mennä kaupasta niin vaan ostelemaan. Anomuksen voi tehdä Kelalle ja Kelan tädit sitten katsovat tarvitsenko sellaista todella. Pelkkä puhe on toki edullisempi ja sellaisen on helpompi saadakin, mutta pelkän puheen kanssa koen oikeinkirjoituksen kärsivän, kun ei näe miten esim. vieraskieliset sanat, paikat tms. kirjoitetaan.

Kun käytän tietokonetta käytän ohjelmia näppäinkomennoin, eli hiirellä en klikkaile. Jokaiselle toiminnolle olen opetellut omat näppäinkomennot.

Kuin tilauksesta eilen Yle julkaisi jutun aiheesta ja voitte käydä lukemassa Osoitteessa http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/09/nakovammainen_surffaa_pistekirjoitusnayton_avulla_2804879.html Lisäksi wigipediaan hakusana ”pistenäyttö” tai ”ruudunlukuohjelma” tuo lisäinfoa ja kuvia pistenäytöistä. En ole varma löytyykö Näkövammaisten keskusliiton sivuilta kuvamateriaalia, mutta osoite on www.nkl.fi.

Toivottavasti tämä antoi edes pienen käsityksen mistä on kysymys. En valitettavasti oikein osaa tarkemminkaan selittää. Jos olisin joku apuvälineasiantuntija/teknikko, tai joku atk-ohjelmien kanssa hääräävä, tai huippukäyttäjä osaisin ehkä jäsennellä tämän paremmin. Ja pahoitteluni myös siitä, että joudutte nyt itse hakemaan esim. wigipediasta lisätietoa, että en ole linkittänyt tänne suoraan linkkejä mistä tietoa löytää. Ja kysyä saa aina!

Julkaistu

Nautinnollinen kärpäsen surina/purema/kutkutus :D

Kuulen kummaa surinaa ja tunnen outoa kutkutusta. Kärpänenkö? Kesähän on ohi ja kärpästen aika ohi, mutta surina vain voimistuu. Voimistuu päiväpäivältä. Mitä ihmettä se onkaan? Kutkutuskin lisääntyy ja endorfiini virtaa suonissa vaativana ja voimistuen koko ajan. Ei, eihän tää voi mitenkään olla kärpäsen aiheuttamaa, vai voisiko sittenkin? Kesän kärpäset ei ehkä tähän pysty, mutta tunnettehan tekin lajikkeen TREENIKÄRPÄNEN? Toisaalta, eihän kärpäset kai pure, mutta tällä lajikkeella on erityisominaisuutena puraista ja tehdä ihmiselle huippuhyvää, jos vaan purtu ottaa sen vastaan 😀
Ja nyt on käynyt niin, olen pureman onnellinen uhri! Ja Iive antoi lisäpotkua omassa blogissaan kirjattuaan kesän liikuntahaasteen suoritukset ja heittämällä syksyyn Liikuntahaasteen johon pureman uhrina oli pakko tarttua.

Ja tämä syyskuu on käynnistynyt hyvällä fiiliksellä. Torstainen ripeähkö sauvakävelylenkki sai perjantaiaamuna jatkoa uintitreenistä. Uitiin ystävän kanssa tunti ja metrejä taittui 1200 m, johon olen ihan tyytyväinen. Edellisestä varsinaisesta matkauinnista kun on aikaa yli kolme kuukautta. Lauantai meni liikuntojen osalta aikas pelastusarmeijalle, sillä perjantaina oltiin voileipäkakkubileissä. Maistelimme kolmea eri voileipäkakkua ja arvostelimme ne. Teema oli kalakakut. Kakkujen valmistajat olivat onnistuneet tekemään persoonallisia ja herkullisia kakkuja. Masalatonnikala oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Iltaan kuului myös saunomista ja lopulta lähdimme ravintolaan, jossa avokin kanssa tosin joimme jäävettä. Muutoinkin jätimme alkoholin minimiin, siiderit tms. kokonaan pois. Kakkujen kanssa pari lasia punaviiniä ja rapujen kyytipoikana parit snapsit. Ja ei siinä sen enempää kaivattukaan. Krapulaa ei ollut, mutta tajuton väsymys. En pysty tajuamaan niitä, jotka bilettää viikottain, musta ei vaan siihen olisi. Noh, lauantai-iltana leivoin sämpylöitä, jotka onnistu tosi hyvin. Niistä tuli ihanan siemenisiä. Avokki osti avustajan kanssa kaupasta luomusämpyläjauhoja missä oli valmiina paljon siemeniä ja ite vielä lisäsin kurpitsan, auringonkukan ja seessaminsiemeniä mukaan. Ohjeen nappasin Ruohonjuuren sivuilta. Jouduin sitä kuitenkin vähän soveltamaan, porkkanaa ei ollut eikä luomu- tai kauramaitoa. Sämpylöistä tuli hyviä, vaikka ehkä vähän sitä porkkanaa kaipasikin.

Eilen osallistuimme Helsingin ja uudenmaan Opaskoirakerhon kanssa Raaseborin Kirmaisuun. Matkavaihtoehdot oli 5, 9 ja 13 km. Itse lähdin toisen koirakon ja peesarin kanssa tuolle lyhyemmälle. Tuo yhdeksän kilsan pätkä kyllä olisi inspiroinut, mutta Harmaakuonon hidastuneen kulun vuoksi valitsin lyhyemmän matkan, jonka poika kävelikin reippaasti. Oli aika lämmin päivä ja osittain aurinkoistakin, joten tuo viiden kilsan matka ihmispaljoudessa oli varmasti oikein hyvä matka. Paikalla oltiin aika paljon etuajassa ja odotimme kaikki koirakot peesareineen maaliin, odottelua/istuskelua tuli aika paljon. Mikäs se siinä, aika kului kuulumisia vaihtaen. Kotona mua odotteli endorfiininen/kärpäsen purema avokki. Oli vetänyt hyvän penkkitreenin. Mieleni teki syöksyä kuntosalille treenaamaan, mutta ehkä vieläkin väsy painoi perjantailta. Ilta menikin relaillen.

Tänään meillä on ollut töiltä vapaapäivä. Töihin liittyen kuitenkin on työhuone imuroitu, pyyhitty pölyt ja pesty lattiat. Kirjallisena työnä mainittakoon sähköpostiviesti asiakkaille ”muistutuksena” olemassa olostamme 😀 Lisäks kokeillaan onko kysyntää lauantaina hoitoajoille. Ollaan kokeeksi avoinna nyt kolmena kuun vikana lauantaina, ja katotaan sitten jatko. Pitihän tätä ”kokeilua” samalla mainostaa.

Näin vapaapäivänä on ollu myös hyvä hetki kuntosalitreenin. Tehtiin molemmat jalkapainotteinen treeni. Treenivälineinä käytettiin kahvakuulia ja eri painoin varustettuja tankoja. Kyykättiin, treenattiin pohkeita, tehtiin heilautuksia jne. Sit ylätaljaa taakse ja eteen, pystypunnerrusta takaa tangon kanssa, vähän kropan hallintaharjoittelua jne. Aikaa meni 75 min ja tuli mahtava olo. Koneeseen smoothiesta, jossa pakastemansikkaa, hamppuproteiinia ja Rakkauspakkausta. Ei ehkä mitään taivaallista maultaan, mutta ei sisällä keinotekoisia makeutusaineita eikä väriaineita, joten ei muuta kuin kurkusta alas. Seuraavalla kerralla syntynee kenties maistuvaisempi drinkki 😀

Ruuan lasehdittua tarkoituksena on lähteä palauttavalle n. viiden kilsan lenkille, jonka jälkeen venyttelyt ja perinteisesti iltateestä nautiskelua. Annetaan tuon hyvää tekevän kärpäsen surista ja kutkutella ja nautitaan sen tuomasta endorfiinista. Tällä viikolla luvassa ainakin uintia, joogaa, sauvakävelyä ja penkkaamista! Ja toivotan uuden lukijan Mariskan tervetulleeksi lukijoiden joukkoon! Toivottavasti viihdyt täällä pitkään.

Julkaistu

Startti syksyyn liikkuen, ota vastaan liikuntahaaste sinäkin!

Eilisiltana luin Iiven blogista hänen kesäajan liikuntahaasteen tuloksia ja tulin siitä kovin hyvälle ja iloiselle tuulelle. Niin monipuolista liikkumista, ja haasteen tavoite täyttyi reilusti. Tuo Liikuntahaaste jäi kutkuttamaan mielen pohjalla ja aamulla hehkutin avokille asiaa, ja nyt täällä on kaksi, jotka aikoo ottaa syksyn liikuntahaasteen vastaan 😀 Eli 60 liikuntapäivää ajalla 1.9.-31.12., ja mukaan yli 30 min liikuntasuoritukset laidasta laitaan. Yhtenä päivänä voit tehdä vaikka viisi liikuntasuoritusta, mutta lasketaan vain päivien mukaan. Kuinkas moni ottaa haasteen vastaan? Haaste on ymmärtääkseni lähtöisin Kiloklubista. Haasta itsesi, haasta kaverisi tänään, huomenna, ylihuomenna…

Omalta osaltani tuo liikuntahaasteen toteutus on hyvällä alulla, sillä huomiselle olen sopinut kaverin kanssa uintitreenin ja sunnuntaina opaskoiraporukan kanssa kirmaistaan Raaseborissa. Tosin en uskaltanut ilmottautua Harmaakuonon takia 9 kilsan lenkille. Teen nuo pitkät lenkit mielummin rauhassa ja koiran kuntoa huomioiden, enkä vie ihmispaljouteen, jossa se vetää itsensä innoissaan ihan piippuun. Ei malta jolkotella, jos siltä tuntuu, kun muut menevät edellä 😀 Kävellään tuolloin sitten viiden kilsan lenkki. Mut tän illan sauvakävelylenkistä olen huippuonnellinen. Nimittäin mun tehtyä päivän työt ja syötyä salaattiannos lähdettiin Harmaakuonon ja avokin kanssa reippailemaan. Otin sauvat mukaan ja tehtiin 70 min 6.6 km lenkki. Harmaakuono meni tosi reippaasti, eka kierros 20 min, toka 25 min ja kolmas 23 min. Yks kierros on 2.2 km ja meiltä lenkkipolulle ehkä n. 100 m. Oon tosi tyytyväinen ja ilonen, kun vielä huomioi ton miten poika on viime aikoina lenkeillä ajoittain madellut.

Eilen käytiin muuten Harmaakuonon kanssa lääkärissä. Saatiin lisää rasvaa hotspottiin ja tarkastettiin purukalusto. Parissa etuhampaassa on halkeama, mutta lääkäri ei lähtisi sitä poistelemaan, jos ei ala vaivata. Rivien välistä luin, että ei nukuta mielellään noinkin vanhaa koiraa. Samalla juttelin pojan hidasteluista lenkeillä. Nyt viime sunnuntainakin vauhti vaihteli äärimmäisyyksistä toisiin, ja valjaat vaihdettaessa pelkkään hihnaan jätkä selvästi piristyi ja käveli reippaammin. Saatiin muutaman päivän särkylääkekuuri, jolla testataan onko Harmaakuonolla kipuja, tapahtuuko lääkityksellä valjastyöskentelyssä muutoksia, ja jos mitä tapahtuu kun lääkitys loppuu… Valjaat kuitenkin painavat parisen kiloa, joten ehkä jos on vanhuuden jomotuksia ja jumituksia, ne alkaa tuntua raskailta yllä. Ystävän kanssa meseteltiin pitkä tovi aiheesta, ja niistä tunteista mitä tuo kaikki tuo. Onneksi on ihania ystäviä, jotka ymmärtävät sen tuskan mikä tulee aina vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuota kipulääkekuuria en alottanut kuitenkaan vielä. Haluan tehdä sen sellaisessa vaiheessa, että on minulla todella aikaa tarkkailla sen vaikutusta.

Eilen oli painotavoitteen asettamispäivä. Paino oli maanantaista tippunut 69.9, joten 70 kg alitettu, mutta ei ole ensinmäinen kerta tänä vuonna, joten ei vielä suurempaa fiilistelyä nostata. Joka tapauksessa päätin, että nyt syyskuussa tavoittelen kahden kilon pudotusta, eli alle 68 kilon pitäisi päästä. Ja tuolle tavoitteelle antoi rohkaisua tämän aamun punnitus 69.6 kg. Noh, en elättelekkään toiveita siitä, että vauhti pysyisi tuollaisena. Nyt tosin tunnen kropastani lähteneen nesteitä pois. Avokki kommentoikin aamusella, että tunnun hoikemmalta jakiinteämmältä kun hölläkkäneste on vähentynyt huomattavasti. IHANAA! Jospa tämä tästä. Tuohon painon laskun hankaluuteen saattoi muutoinkin löytyä selitystä, ainakin osittain. Mun kaveri merkkas parin päivän tiistain ja keskiviikon syömiset Kiloklubiin ja kalorit huiteli 1400-1500 paikkeilla. Ja proteiinien määrä 70 grammassa, joten varaa on syödä vähän runsaammin protskua lisäten vielä kun huomioi tän mun fyysisen työnkin. Silloin tiistaina mulla oli kuus asiakasta, kuten tänäänkin. Ite ei vaan aina muista tän työn fyysisyyttä, ei jotenkin osaa huomioida sitä 🙂

Tuo syöminen on aika jännä juttu. En ole mitenkään erityisemmin ajatellut, että kun laihdutan mun täytyy syödä vähemmän. Ennemminkin olen ajatellut sitä mitä suustani pistän alas, ja silti sitten ilmeisesti syön, tai ainakin ajoittain olen syönyt liian vähän, eikä siksi kroppani pääse laihtumaan. Olikin tosi mukavaa tuo kaverin apu, antoi osviittaa missä mennään. Nyt pystyy vähän korjaamaan asiaa. Tänään esim. tein drinkin, johon tuli hamppuproteiinia, mustikoita, Rakkauspakkauksesta himpun verran jauhoja ja ihan vettä. Sitä olen asiakkaiden välillä hörppinyt lämpimän aterian lisäks.

Tällä hetkellä on niin ihanan endorfiininen ja energinen olo, ja odotan jo innolla aamun uintitreeniä. Ja treenikärpänen kutittelee mukavasti, joten tästä on hyvä aloittaa syksy reippaillen ja tarttua haasteeseen ja tehdä vielä vähän enemmän. Tosin edessä on tuo korvaoperaatio jossain vaiheessa, joka pistää liikunnat vähäksi aikaa seis, mutta ei murehdita sitä nyt. Nyt nautitaan olosta ja energiasta, hyvästä fiiliksestä.