Tuijottavat toljottajat

Voi miten ihanaa on ollutkaan kun tänään ei ole satanut. Lähdin aamusta kaverin kanssa Hertsikan lenkkipoluille sauvakävelylenkkeilemään. Aurinko lämmitti ja tuoksui syksy. Käveltiin 75 min, jonka Harmaakuono jaksoi ihan mukavasti tepsuttaa. Välillä vähän vettä ja meno jatkui.

Mahtava fiilis, liikuntapäivien määrä on tällä hetkellä 7/9 ja huomiselle suunniteltu pitkä lenkki ja penkkitreeni. Eilinen jooga tuntuu vähän syvissä vatsalihaksissa, joten on sitä jotain tullut tehdyksi, vaikka treeni olikin todella rauhallinen. Se on hyvä, että nuo syvät lihakset joutuvat töihin, vahvistuvatpa ja keskivartalon hallinta paranee.

Ja sitten varsinaiseen tämän postauksen aiheeseen, joka ei nostata endorfiinista oloa, päinvastoin. Oltiin lenkin jälkeen ruokakaupassa ja Harmaakuono oli mukanani valjaissa. Opaskoirathan saavat tulla Suomessa kauppoihin, ravintoloihin, kahviloihin ja muihin yleisiin tiloihin. Paikkoihin missä varastoidaan elintarvikkeita koiraa ei saa viedä. Ja se on minusta täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävääkin. Monelle on varmasti outoa nähdä koira ruokakaupassa ja uteliaisuus herää miksi tuo on täällä. Silloin ehkä jäädään katsomaan vähän liian pitkäksi aikaa, mutta miksi se yrmeä tyhjä ilme? Avustajani kävi aivan kuumana aiheesta. Hän pitää tuijottamista äärimmäisen epäkohteliaana käytöksenä ja sanoo sen olevan vielä törkeämpää minua kohtaan, koska en näe sitä. En pysty puolustautumaan, en tuijottamaan vastaan jne. Olen aika pitkälle samaa mieltä. Muistan nuoruusvuosiltani kun olin äitini kanssa liikkeellä ja olin hänen opastuksessaan. Meitä vastaan tuli pyöräilijä, joka meinasi ajaa ojaan, koska tuijotti meitä, kahta naista ”käsikynkkää” kävelemässä 😀 Niin siis, opastusote ei ole ”käsikynkkä”, vaan opastettava ottaa oppaansa kyynärpään yläpuolelta kiinni. Mut karrikoidusti sanottuna kuljettiin käsikynkkää 🙂 Äitini totesi pyöräilijälle, ”saatana, olisit ajanut vaan ojaan, mitäs tuijotit” aika kiukkuisesti. Tuolloin nolotti, vaikka eipä siihen ollut mitään aihetta. Mehän vaan kävelimme kadulla niin kuin muutkin ihmiset erona vain se, että olin äitini opastuksessa. No nyt tuolla kaupassa oli useampia tuijottajia, jotka eivät sanoneet mitään, kasvoilla tyhjä ilme ja kauhea toljotus. Minähän olin tietysti onnellisen tietämätön koko tuijottajista ennen kuin AA avautui kotimatkalla aiheesta. Pohdittiin asiaa perinpohjaisesti. Moni ei ehkä tarkoita olla tyly tuijottaessaan eikä muutenkaan ilkeä. Uteliaisuus voittaa, mutta miksi silloin ei voisi vaikka hivenen hymyillä. Irtotiskin myyjä oli hymyillyt vienosti ja sanoikin meitä palvellessaan (aurinkokuivattuja tomaatteja ja viininlehtikääryleitä) Harmaakuonon huilimisesta ystävällisesti jotain. Joku nainen tuli vastaan todeten mieli tekevän rapsuttaa, mutta kun on töissä, ei rapsuta. Joku toinen taas jutteli Harmaakuonolle ettei ajele kärryillä päälle 😀 Kaupassa oli siis aivan ihania ja vilpittömiäkin ihmisiä, mutta avustajan päivä meni tuijottajista pilalle. Hän on matkustellut paljon ja asunut monta vuotta Lontoossa. Pohtikin ettei tiedä missään muualla tuijotusta olevan niin paljon kuin täällä. Hänen miehelleen oli kulttuurishokki heidän muuttaessaan Suomeen, se miten suomalaiset tuijottavat ilkeästi toisia ihmisiä.

En minäkään, tuskin kukaan välittää joutua tuijottelun kohteeksi. Liikkuessa koiran tai kepin kanssa en vaan tiedä tuijottajista mitään. Tiedän, että niitä riittää, mutta en tiedä tarkalleen milloin minua tuijotellaan. Ehkä se ei siksi minua myöskään samalla tapaa häiritse kuin avustajaani häiritsee. Ja ehkä juuri siksi avustajani kokee asian niin törkeäksi kun en tiedä siitä mitään, kun se tapahtuu, että ihmiset voi tuijottaa miten kauan huvittaa tekemisiäni tai erilaisuuttani. Varmasti silläkin on väliä millaista tuijotus on, onko se uteliaisuutta, tiedon halua, ilkeilyä, yrmyilyä tms… Voisihan se joskus sykähdyttää, kun pystyisi vastatuijottamaan niin kauan kuin tuijottaja kääntää päänsä pois. Tulisikohan siitä voittajafiilis???

Totuus kuitenkin on, olen sokea, olen erilainen ja siksi minua tuijotetaan, on tuijotettu monta kertaa ja tullaan vielä monesti tuijottamaan. Toivottavasti kuitenkin erilaisuus opittaisiin pitämään rikkautena ja hyväksyttävänä eikä toljottamisen arvoisena asiana. Ehkä meillä suomalaisilla on paljon opittavaa moniin suurkaupunkilaisiin verrattuna missä on paljon erilaisia ihmisiä ja siinä yksi sokko ei paljon tuijottelua aiheuta. Kun näkevät ystäväni aiheesta kiihtyy, totean heille, että ongelma ei ole minun vaan sen toljottajan. Jos kerran ei ole tapoja, minkä voin sille jne. Toki joskus haluaisin voivani toljottaa tarvittaessa takaisin, käyttää toljottajan asetta häntä itseään vastaan.

Tuijotuksista ja toljotuksista huolimatta olen hyvällä tuulella kiitos ihanan syyssään sauvakävelylenkkeineen. Ja onnellinen olen Harmaakuonon jaksamisesta. Ja kun avokki saa viimeisen asiakkaan hoidetuksi on aika perjantai-illan vieton kera kevyen napostelun. Eli, tuijottajat alta pois, teidät jyrätään, endorfiini jyllää 😉 :DD

7 Replies to “Tuijottavat toljottajat”

  1. En kyllä minäkään ymmärrä tuota tuijottelua. Sattuuhan sitä itse kullekin, että katse saattaa käväistä toisenkin kerran jossain jos huomaa jotain massasta poikkeavaa, mutta ei koskaan tule tarvetta jäädä tuijottamaan avoimesti.

  2. Kupariperhonen
    Joo, mielestäni siinä ei olekkaan mitään pahaa, jos katsoo kahdesti tuijottelematta. On inhimillistä, että massasta erottuva kiinnostaa.

  3. Olipa TAAS kerran mahtava postaus sulla!! Minulla leimahtaa heti, jos näen jonkun tuijottavan halveksivasti (tai etenkin nauravan tai matkivan) toisen erityispiirteelle! Olen ärhäkkä myös tuomaan tämän mielipiteeni julki tilanteen niin vaatiessa! Olet Hepa erityinen, kuten jokainen meistä omalla tavallamme! Olet kuitenkin aivan tavattoman arvokas juuri sellaisena kuin olet! Sanon tämän aivan vilpittömästä sydämestä! Olet ihana!

  4. Ja yhdyn kanssanne tuohon, että tokihan erilainen kiinnostaa, mutta matkimista tai nauramista en suvaitse ollenkaan!! Murr!!

  5. Toppis
    Voi kiitos sanoistasi!
    Vaikka olen erilainen tiedän olevani arvokas oma itseni, juuri sellainen kuin olen.
    En minäkään siedä pelleilyä/matkimista erilaisten ihmisten erilaisuudesta. Jopa meidän näkövammaisten keskuudessa sitä tapahtuu, matkitaan monivammaisia tovereitaan tms. Sitä en voinut sietää kouluikäisenäkään ja mulla sitten olikin monen mielestä huono huumorintaju ja olin liian vakavamielinen. On vaan asioita mitkä ei saa mun huumorin kukkaa kukkimaan.
    Ja kaikki lukijat menkää Toppiksen blogista lukemaan tämän päivän postaus: aivan ihana, liikkis novelli autismisesta tytöstä.

  6. Itselläni on muutamia näkövammaisia kavereita, ja voin suoraan myöntää, että vielä muutama vuosi sitten, kun oma itsetuntoni oli aivan pohjamudissa en olisi varmasti pystynyt kulkemaan heidän kanssaan, koska olisin saanut kummastuneita katseita jne. Surkeaa, mutta niin se vain on.
    tällähetkellä se ei todellakaan haittaa, tai en vain jaksa välittää. Katseita, tuijottamista ja joskus kommenttejakin saa kun heidän kanssaan liikun. jos joku tuijottaa, niin antaa tuijottaa, yleensä katson "jos katse voisi tappaa" -ilmeellä takaisin tätä mulkoilijaa.

    Ja kuten kupariperhnen sanoi, katsominen on inhimillistä, jos jotain massasta poikkeavaa näkee, mutta senkin voi tehdä eri "sävyllä", voi siis katsoa, ja voi katsoa..

    Yleensä en edes jaksa sanoa näkövammaiselle ystävälleni että "jahas, meitä tuijotetaan taas". mitä sen kertominen hyödyttäisi?
    joitain hauskoja ja erikoisempia tilanteita saatan kyllä mainita, tyyliin "eräs nainen tuijotti meitä, ja käveli päin lyhtypylvästä". Noh, näin ei ole sattunut, mutta esimerkkinä nyt vain.

  7. Blueberry
    Hienoa, että itsetuntosi on kohonnut ja ettei nykyisin kummastuneet katseet erilaisuutta kohtaan häiritse sinua.
    Ja sillä tosiaan on merkitystä miten katsotaan. Jos uteluttaa hyväntahtoisesti, niin ei siinä mitään, mutta se toljotus 🙁
    Ja eipä sitä varmasti kannata jokaisesta tuijottajasta edes mainita näkövammaselle kaverilleen. Mitä sellaseen käyttämään energiaa. Ongelma on loppujenlopulta sen tuijottajan. En jaksa tuijotuksista välittää, vaikka joskus olisi toki ihanaa kun vois tuijottaa takaisin sillä "tappokatseella".

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *