Vuosi 2013

Kulunut vuosi on ollut ennätyksellinen käsitöiden suhteen. Puikoilta on syntynyt ponchoja, kaulureita, tuubihuiveja ja neulepäällisiä valokransseihin. Kesken jäi elämäni ekat villasukat, mutta jospa nekin valmistuisivat ensi vuoden aikana 😀 Neulomuksien lisäksi syntyi iso kasa mehiläisvahakynttilöitä ja opin tekemään koirien vetolelun munkinnyöritystekniikalla, vaikka hommasta ei mun suosikkipuuhaa tainnut tullakkaan. Myös iso kasa tyhjiä kahvipusseja odottaa askartelijaansa. Kyllä mä nekin vielä taltutan 🙂 Tosiasia on, että käsitöistä on tullut iso osa elämääni eikä lämmin kesäkään täysin neulomushimoa tauottanut. Ja halu oppia uutta on edelleen hirmuinen. Oppia ymmärtämään erilaisia neulomusohjeita ja siirtämään vieläpä ohjeet käytäntöön :D:D

Käsitöiden merkeissä olen kuluneen vuoden aikana viettänyt monta huippukivaa hetkeä Silmukkasiskojen kanssa. Matkustimmepa porukalla keväällä Tallinnaan lankakauppoja kiertämään ja marraskuussa Tampereelle käsityömessuille sekä monena iltana istuimme porukalla neulomaan ja herkuttelemaan 😀 Jos lopetettuani maalipallon miltein kolme vuotta sitten, tuntui tyhjältä, ei tunnu enään!!!

Kuluneena vuonna suurimpia asioita mitä elämässämme tapahtui oli opakoirani Harmaakuonon eläköityminen ja uuden oppaan Oton elämäämme tulo. Tuohon koiran vaihtoon on liittynyt paljon suuria tunteita eikä sitä oikein ymmärräkään miten paljon rakkautta sydämeen voi mahtua eläintä kohtaan. Nyt Harmaakuono viettää ansaittuja eläkepäiviä luonamme ja minä koetan kasvaa Oton kanssa koirakoksi ensi vuoden aikana. Koska koirat ovat kovin erilaiset tie ei kovin helppo ole ollut ja vieläkin yhteisiä kilometrejä on taitettava ennen kuin homma sujuu pääsääntöisesti hyvin. Toivottavasti kuitenkin itsekin kasvan muutoksessa ihmisenä ja opin tästä vaiheesta jotain uutta mikä kantaa minua eteenpäin elämässäni.

Olen kuitenkin onnellinen, että Harmaakuono on luonamme vielä hyväkuntoisena vanhuksena samalla peläten päivää milloin on aika hyvästien. En tiedä voiko siihen valmistautua, ehkä sen jollain tasolla hyväksyn, silti se pelottaa. Nyt on kuitenkin syytä nauttia siitä ajasta mitä meillä yhteistä aikaa on. Tänä vuonna olemme kuitenkin saaneet tutustua myös Ottoon ja seurata miten poika ottaa vanhuksesta oppia, ihanaa aikaa!

Ilokseni huomaan, että vuoden aikana ne varhaisaikuisuuden ja teinivuosien ystäväsuhteet ovat heränneet uudelleen henkiin. Yhteydenpito on ollut monen kanssa luvattoman huonoa ilman mitään varsinaista syytä. Arki on rullannut vain omalla painollaan. Nyt kuitenkin tilanne on muuttunut. Eräänkin ystävän kanssa löysimme toisemme taas opaskoirakurssilla ja myöhemmin ratsastuksen merkeissä. Olen onnellinen siitä. En nimittäin halua kadottaa ystäviä vuosien takaa vain aikuisen arjen pyörittämisen takia, joten ystävät hyvät pidetään ystävyydestämme jatkossakin kiinni! Ja otetaan uusi vuosi vastaan ystäväpariskunnan kanssa täällä mökillä 🙂

Mökillä olemmekin avokin kanssa viettäneet vapaa-ajastamme suurimman osan. Kesällä ei meitä työpäivien ulkopuolella kaupungissa juuri näkynytkään. Olemme saaneet nauttia aurinkoisista talven, kevää, kesän ja syksynkin päivistä. Keväällä täällä luonto hullaannutti minut täysin ja sisälle malttoi just ja just nukkumaan. Kesän aikana saimme nauttia ihanan monta ateriaa lammen rannalla, istua iltanuotiolla, pulahtaa lammen raikkaaseen veteen, kestitä ystäviämme ja viettää heidän kanssaan rentoa oleskelua unohtamatta. Mökki on ihana ja ei meillä ainakaan turha hankinta.

Blogissa olen myös kirjoittanut niistä hyvistä elämäntavoista, laihduttamisesta ja liikunnasta, joten eipäs sivuuteta aihetta nytkään. Painon pudotus ei ole sujunut olleskaan toivotulla tavalla. Se ei ole onneksi kuitenkaan noussutkaan, joten painonhallinta on kai sinänsä sujunut ainakin tyydyttävästi. Edelleen kuitenkin haluan päästä sinne alle 60 kilon, joten ryhtiliikettä kohden. Lisää reipasta liikuntaa. Kävelylenkit eivät koiran kanssa riitä, eikä pari kertaa kuukaudessa uinnit ja ratsastukset. Teholiikuntaa on lisättävä! Lisäks mökillä saunasiiderit ja ruokailujen yhteydessä olevat viinilasilliset pitää minimoida. Niistä tulee turhia kaloreita ja muutenkin. Pohdinkin avokille joulusaunassa, että mikä siinä onkin niin pirun vaikeaa. Molemmat pidämme treenaamisesta/liikunnasta ja liikunnan jälkeisestä olosta, mutta miksi silti on taas niin vaikeaa saada se tiiviiksi osaksi elämää??? Pitääkö aina olla jokin urheilullinen tavoite, jota kohden ponnistaa, eikö hyvä olo ole riittävä kannustin??? Jospa kuitenkin yhdessä löytäisimme taas sen treenikärpäsen pureman, koska se purema on oikeasti aika magee!!!

Tän loppuvuoden mahtavimpia juttuja on ollut ratsastus ja sen säännöllistyminen. Hevosen selässä oppii uutta omasta kehostaan, keskivartalon hallinta paranee, wouh. Odotan jo tammikuista ratsastustuntia! Ja tällä hetkellä ainakin näyttää ettei ratsastusvarusteiden osto ollut turhaa. Ja ystävän joululahjaksi antama raippakin pääsee käyttöön. Toivottavasti vuoden päästä voisin sanoa tandem-pyörästä samaa. Nyt en päässyt ajelemaan laisinkaan, joten pilottien metsästys on aloitettava hyvissä ajoin kevään häämöttäessä. No jos sitä talvea nyt edes tuleekaan…

Mutta joo, kulunut vuosi on ollut hyvä, vaikka tunnekuohuinen koiran vaihdon myötä. Ulkomailla Tallinnaa lukuun ottamatta en käynyt ja ihmettelen hiukan ettei matkakuume ole iskenyt pahemmin. Nyt tosin tunnen sisimmässäni, että ensi vuonna haluan lentoon ja kokemaan jotain uutta ja mielenkiintoista ulkomaiden kamaralle 🙂 Ehkäpä mökki on hiukan rauhoittanut minuakin… Mene ja tiedä…

Vuoden aikana moni teistä lukijoista on auttanut minua monin eri tavoin, kuka kuvaillut valokuvia, kuka kirjoittanut neuleohjeen kaavat auki jne. Haluan kiittää teitä kaikkia ja lähettää virtuaalisesti, mutta sitäkin lämpimämmät halaukset teille kaikille. Avustanne olen kovin kiitollinen ja haluaisin korvata apunne jotenkin, mutta kukaan teistä ei tunnu korvauksia huolivan 🙂 Olkoon sellainen julkinen kiitos ystävät hyvät!
KIITOS!!!

Ja lopuksi hurjan paljon jokaiselle iloa vuoden vaihteeseen ja onnellisuutta, rakkautta, menestystä tulevaan vuoteen 🙂

Messari-viikonloppu ja ystävien treffausta – kiireistä, mutta ihanaa :D

Viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa oli mailman suurin koiratapahtuma, Messarit. Olen joskus vuosia sitten piipahtanut messuilla, mutta nyt vietin aikaani sielä kaikkina kolmena päivänä. Ja jos Otto oli väsynyt messurupeamasta, olin minäkin. Tosin viikonloppuun mahtui paljon muutakin mikä varmasti osasyynä hurjaan väsymykseen. Silti yhtäkään ystävä- ja sukulaistreffausta en olisi tahtonut jättää toiseen kertaan. Teitä kaikkia oli mukavaa nähdä vielä ennen joulua.

Perjantaina lähdin Oton kanssa kotoa ennen puolta päivää Opaskoirakoululle, josta lähdin erään kouluttajan ja toimistosihteerin kanssa kohti Messukeskusta. Koululla oli käynnissä paukkutestit testeissä oleville koirille. Varmasti olisi ollut sekin mielenkiintoista seurattavaa. Kouluttajalla oli mukanaan siitosnarttu Viivi. Molemmat koirat olivat täpinöissään Messukeskuksen parkkipaikalle päästyämme. Koiria oli joka puolella ja melske melkoinen. Kulkuluvat ja koirien passit tarkistettua päästiin itse messuhalliin. Pohdimme miten kulkeminen sujuisi parhaiten. Koiralle ihan liikaa erilaisia ärsykkeitä toisten koirien, lelujen, ruuan ja ihmisten muodossa. Päädyimme kulkemaan ihmisopastuksessa Oton ollessa seurauksessa. Noh, seuraaminen ei mennyt kuin oppikirjassa, mutta Hyötykoiraosastolle päästiin. Opaskoirakoulun päivystysaika alkoi klo 13. Ylimääräistä tilaa ei juurikaan ollut. Vieressämme Kaverikoirat esittelivät toimintaansa, toisella puolella puolestaan poliisikoirat. Tapasimme myös avustajakoira-väkeä. Ohitsemme kulki paljon ihmisiä ja paljon koiria. Otto seisoskeli lähes koko pari tuntisen. Isot ja pörröiset koirat sai pojan haukahtamaan kerran kumeasti, mutta hyvin aloillaan pysyen. Muutama ihminen pysähtyi kyselemään meiltäkin opaskoirista ja kävipä meitä moikkaamassa myös ystäväni, jolla on myös siitosnarttu sekä eräs Silmukkasiskoista.

Päivystysaikamme loppuhetkillä vasta Otto malttoi hetkeksi köllähtää ja ottaa vähän rennommin. Onneksi kotona ehti lepäillä parisen tuntia ennen iltaohjelmaa 😀 Lähdimme ystäväpariskunnan luo viettämään iltaa. Ja olikin hauska ilta, herkullinen tapasillallinen, saunomista, kuulumisien vaihtoa jne. Harmaakuono haki koko ajan huomiota tassuttamalla milloin ketäkin ja pyytämällä ulos, vaikka minuutti sitten sieltä oli tullut 😀 Otto oli rauhallisempi, vaikka keittiössä pitikin tarkkailla ruokien viimeistelyä. Saimme myös hyvät naurut kuunnellessamme vanhoja äänityksiä vuosien takaa. Kyllä ystäviä on kiva nähdä, vaikka valitettavan harvoin. Onneksi homma lähtee käyntiin aina siitä mihin viime kerralla on jääty ja välissä ollut aika katoaa. Se sitä oikeaa ystävyyttä parhaimmillaan on. Kotiin oli kuitenkin lähdettävä, jotta seuraavaan messupäivään jaksoimme. Yöunet jäi reiluun viiteen tuntiin, mutta oli se sen arvoistakin.

Lauantaiaamuna matkasimme Oton kanssa kymmeneksi Messukeskukselle, jossa yksi kouluttajista oli minua vastassa. Liikuimme messutilassa edellispäivän tapaan. Hakeuduimme tapahtumakehän laidalle. Huih, haastattelu lähestyi. Tapasimme toisen haastateltavan avustajakoiran käyttäjän Chili-koiransa kanssa ja haastattelijan Heidin. Saimme hedsetit päähämme ja osuutemme alkoi 10.30 Heidin kertoessa alkuun yleistä hyötykoirista. Meidän haastattelumme oli ensiksi vuorossa. Kerroimme itsestämme ja koiristamme lyhyesti, kuka voi saada opas- tai avustajakoiran, mitkä tahot niitä tuottavat, kuinka paljon Suomessa koiria on jne. Miten kanssakulkijoiden tulisi koiriin suhtautua, mitä koirilta vaaditaan, mitä koirat tekevät avuksemme. Yleisöäkin oli jonkin verran paikalla, joten ei ihan tyhjälle katsomolle tarvinnut rupatella. Osuutemme jälkeen toiminnastaan kertoivat mm. kaverikoirat, pelastuskoirat ja sotakoirat. Otolle oli sotakoiran esitys kestämätön paikka. Sota koira komennettiin maahan ja sotilas(varusmies) lähti ryömimään lattiaa pitkin koiran liittyessä mukaan. Etenivät heitettyä palloa kohden hitaasti ryömien ja varusmiehen pyssyllä palloa osottaen. Otto istui aloillaan, mutta ulvoi äänekkäästi. Sama toistui sunnuntaina, mutta silloin haukunnan kera. Mietimme pojan reaktiota. Ehkä Otto koki sen uhkaavaksi, jännittyneeksi, latautuneeksi tms. Sotakoiran (oikeammin varmaankin rajavartioston koira) otettua pallon suuhunsa Ottokin rauhoittui, tosin sunnuntaina jatkoi hiljaisempaa ulinaa vielä vähän pidempään.

Hyötykoiraesityksen jälkeen pujottelimme taasen standillemme, jossa oli esillä rajalaitoksen koirat, kaverikoirat jne. Kouluttajan lisäksi mulla oli seurana peesarikaveri, joka oli tullut Messareihin fb-päivityksen innoittamana. Hänen kanssaan tehtiin pieni shoppailukierros. Ostin kympillä kymmenen siankorvaa, kympillä viis isohkoa nahkarullaluuta, kympillä kolme röhkivää possulelua ja Otolle joululahjaksi lelun, joka on luun muotoinen, ja jonka päällä on ”taskuja” minne saa herkkuja piiloon. Ja ne ”taskut” limitetään yhteen. Koira saa lisähaastetta. Peesari halusi maksaa Ykin lahjan, pallon, josta lähtee pitkä paksu karvahäntä. Piipahdettiin teellä ”henkilökunnan” kahviossa ja Otolle se olikin hyvä hetken rentoutumisen paikka. Tuntui ihan pahalta herätellä poika taas hommiin. Standilla päivystettiin yhdestä kolmeen. Nyt Ottokin malttoi välillä köllötellä kaikessa rauhassa. Kuulokoirista kyseltiin paljon, mutta heidän edustusta ei paikalla näkynyt. Oli vain esitteitä. Erään naisen kanssa keskustelimme opaskoirilla käytettävistä valjaista. Joku kyseli miten voin ylittää kadun, jos risteyksessä ei ole ääniohjattuja liikennevaloja. Noh, tarkkaavainen kuuntelu ja rohkeasti yli, HUIH! Kysyjä kuitenkin tiedosti ettei koira osaa arvioida autojen etäisyyksiä ja nopeuksia, ettei koira tee sitä ratkaisua milloin katu ylitetään. Sen ratkaisun teen minä siellä valjaiden yläpäässä.

Ruokakaupan kautta kotiin ja ystävää treffaamaan. Keiteltiin kahvit ja teet, jonka jälkeen ystäväni loi minulle aple-tilin, ladattiin Iphoneen näkövammaisille tarkoitettuja ohjelmia. Palaan aiheeseen vielä tarkemmin omana postauksenaan, mutta todettakoon minun saaneen etukäteisjoululahjaksi Iphonen avokilta juuri noiden näkövammaisohjelmien vuoksi. Toistaseksi käyttötaito ei kovin kaksinen ole ja edelleen vanha Nokiani on käytössä, jotta saan puhelut ja tekstarit hoidetuksi :D:D Joka tapauksessa ilta meni Iphonen merkeissä. Otto nukkui jaloissa, säpsähteli ja tassut univilistivät. Harmaakuono haki tietystikin ystävältämme hellyyksiä.

Sunnuntaina taasen kymmeneksi Messukeskukseen ja siellä tapahtumakehän laidalle odottelemaan haastattelun alkamista. Avustajakoiran käyttäjä oli vaihtunut, mutta itse haastattelu meni samalla rungolla kuin edellispäivänä. Nyt muutama pitkä kuulutus tosin keskeytti juttutuokiomme pariinkin kertaan. Saimme kuulijoilta hyvää palautetta kuten edellispäivänäkin, joten kaiketikin esitykset menivät hyvin. Otto oli haastattelun aikana katsellut kaihoisasti viereisen kehän agilityradalla tehtyjä harjoituksia. Otto vaikutti väsyneeltä, joten kouluttaja vei koiran opaskoiran autoon nukkumaan reiluksi tunniksi, sillä olin messuilta lähdössä vielä keskustaan ystävää tapaamaan. Oton levätessä kiertelimme shoppailukojuja, mutta itse en enään ostanut mitään. Käytiin myös teellä. Ennen yhtä sitten matkani jatkui seuraavaan tapaamiseen. Messarit oli mielenkiintoinen, vaikkakin aika raskas (mielettön hälinä) kokemus. Ihmiset ja koirat olivat mukavia ja heidän kanssaan oli kiva jutella. Ja ehkä taas muutamille tuli myös lisätietoutta opaskoirista.

Tarkoitus oli kierrellä keskustan kivijalkaliikkeitä, mutta suurimmaksi osaksi ne olivat kiinni. Otto oli rättipoikkiväsynyt, todella haluton opas. Kulku oli haahuamista. Käytiin Ruohonjuuressa, josta ostin vadelmamarmeladeja seuraavan päivän kaveritapaamiseen, itelleni dödöä, Clipperin luomukaakaota, Frantsilan saunatuoksun Sininen hetki sekä pari suklaapatukkaa illan ystävän kanssa vietettävää teehetkeen. Kun kivijalkakaupat eivät olleet auki päädyimme Kamppiin kiertelemään. Jos oli Otto väsynyt, aloin olla minäkin. Ihmisvilinä ja hälinä uuvutti. En ostanut mistään muualta mitään. Lopuksi kävimme kaakaolla. Neljän maissa suuntasimme kotiin. Avokki oli valmistanut ruokaa, ihanaa. Illalla vielä ystäväni tuli teelle. Pari tuntia hujahti nopsaan jutellen ja koirien kynnetkin tuli leikatuksi. Koirat oli vieraasta innoissaan. Oton hepulointi saattoi olla myös stressin laukeamista.

Vaikka messut olikin messuiltu vielä yksi kiireinen päivä edessä. Koska Otto oli naatti päätin suoda sille vapaapäivän, jonka koira varmasti ansaitsi. Avokin kanssa nuuskuttelulenkki ja lepäilyä, kyllä kelpas. Itse lähdin taas keskustaan treffaukseen. Käytiin Punnitse & säästä-Kampin uudessa isossa myymälässä. Sorruin ostamaan tummalla suklaalla päällystettyjä manteleita, ananasta ja mansikoita. Tiimarista löytyi vielä ulkotulia, maksoin neljästä isosta ulkotulesta hurjat 2.40 €Istuskelimme hyvän tovin jutellen Thehuoneella juoden jouluista teetä. Mukava, rento hetki. Sitten mun matka jatkui Riihimäelle äidin luo. Samalla tapasin toiseksi vanhimman veljeni perheineen. Vein joulumuistamiset Riksun sakille, juotiin teet ja rupateltiin. Äidiltä sain isohkon joulukukka-asetelman, jossa hyasintteja ja punalatvaa, avokille kahvia ja joulutorttuja, yhteisesti kynttilöitä, mehua ja hilloja. Ja vielä ennen kotiutumista kävin moikkaamassa ystävää. Teetä ja siemenrieskaa, nam. Teetä tuli juoduksi aika paljon tuon päivän aikana :D:D Hiukan ennen yhtätoista olin kotona, tavarat purettuani ja suihkussa käytyäni kutsui sänky.

Takana hektiset päivät, mutta ihana oli kaiken tohinan keskellä tavata teidät kaikki ja kokea Oton kanssa messuelämää. Kiitos kun saimme olla Messareissakin mukana. Nyt on tuntunut hyvältä viettää normityöpäivää ja asiakkaiden välillä kirjoitella tätä postausta. Päivällä aiemmin julkaistun joulukorttipostauksen kirjoittelin jo viime torstaina.

Blogimiitti Helsingissä 9.6.

On kesäisen blogimiitin aika. Bloggaajat ja lukijat kokoontuvat Helsinkiin 9.6. sunnuntaina. Tapaamispaikkana on rautatieasema klo 14.00, josta iloinen joukko jatkaa matkaa Suomenlinnaan nauttimaan alkukesän tunnelmasta. Tarkoitus on käydä syömässä joko Suokissa tai Hesan keskustassa. Paikkaa ei ole vielä päätetty. Miittiin ovat kaikki bloggaajat ja lukijat tervetulleita. Lisäinfoa löytyy mm.
täältä. Ja halutessasi voit laittaa liittymispyynnön Facebook-ryhmään HBM 2013. Siellä sovitaan mm. ruokapaikka tms.

 Itse olin viime vuoden toukokuun blogimiitissä, joka järjestettiin Jyväskylässä. Oli lämminhenkinen ja mukava päivä. Jännitin päivää paljon, mutta onneksi junalippu oli hyvissä ajoissa taskussa, niin en jänistänyt 😀
Nyt kun miitti on melkein kotikonnuilla tuloani en pysty varmistamaan lipun ostolla. Ja taas jännittää, vaikka vuoden takaisesta on vain hyviä muistoja. Nyt ehkä lisäjännitystä tuo uusi opaskoira. Mietin pärjäänkö sen kanssa isossa ryhmässä ja pelkään, että vien liikaa jonkun aikaa, jos koiran opastus ei ole vielä ihan uomissaan. Ja kai vähän jännittää myös uudet ihmiset joita en ole tavannut. Mutta mukaan olen ilmottautunut, joten eiköhän Hepakin paikalle ilmesty uuden opaskoiransa kanssa. Toivottavasti teistäkin mahdollisimman moni innostuu ja lähtee mukaan.

Kohta lähden Harmaakuonon kanssa viimeiselle vieraan paikan lenkille ja sen jälkeen aterioimaan poronkäristystä, joten tästä tulee hieno päivä 🙂 

Sydän täynnä rakkautta

Eilen Opaskoirakerhomme järjesti koirakoille tottistreenit. Vantaan koululta saatiin paikalle kaksi kouluttajaa ohjaamaan kymmentä koirakkoa. Lisäksi mukana oli peesareita ja muita avustajia. Itse seisoskelin sateessa ilman koiraa. Pohdin päivästä toiseen vienkö Harmaakuonon treeneihin vai en. Onhan uuden oppaan kanssa yhteisen taipaleen aloittamiseen viikko aikaa. Arvelin Harmaakuonon treenin ”kestävän”, mutta omista tunteistani en ollut varma. Lopulta soitin kouluttajalle ja sain tukea jättää Harmaakuono kotiin harjoittelemaan eläkekoiran virkaa. Sitä se onkin saanut harjoitella jo oikeastaan pari viikkoa.

Vappu ja sen jälkeiset päivät meni mökillä. Minä flunssaisena ja surullisena. Puhuin paljon puhelimessa ja viesteilin ystävien kanssa. Perjantaina Harmaakuonon veli sekä velipuoli lähtivät viimeiselle matkalleen. Elin hengessä voimakkaasti mukana ja lopulta aloin pelätä omanikin puolesta. Olihan Harmaakuonolla hammasoperaatio edessään ja nukuttamisessa riskinsä, joten sanonta ”ei kahta ilman kolmatta” änkeytyi väkisinkin mieleen. Flunssaisena paijailin Harmaakuonoa aina kun se malttoi olla lähelläni. Avokin kanssa ulkotöissä oli paljon mielenkiintoisempaa kuin flunssaisen ja surullisen meikäläisen kanssa. Noina päivinä opin taas paljon lisää mitä kaikkea koirakoiden matkoille mahtuukaan, miten paljon tunteita, kiintymystä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä.

Avokki mökkipäivinä puuhaili pihapuuhien parissa. Keräsi kasvimaalta ison kasan heinää pois. Tälle kesää siihen ei voi vielä istuttaa tai kylvää, maa on käännettävä ja rikkakasvit häädettävä.



Eipä kovin edustava raivauksenkaan jälkeen, mutta Harmaakuono paikalla tottakai karahka suussaan 😀

Perjantaina olo oli jo parempi, joten nautin ulkoilusta minäkin. Lintujen konserttia kuuntelin ja ajattelin koiraystäviämme niiden viimeisinä hetkinään. Oli rankkaa tietää kellon ajat milloin se kaikki tapahtuu. Toisaalta olen kuitenkin kiitollinen, että ystävämme halusivat jakaa nuo hetket kanssani. Vielä saunan jälkeen poltimme mehiläisvahakynttilän veljien muistolle.

Lauantaina palasimme kotiin. Täällä keittiöremppa eteni seinien levytyksellä. Harmaakuono joutui taas tyytymään pienempään elinympäristöön. Ja kun me lähdimme vielä juhlimaan nelikymppisiä, ei Harmaakuono voinut riemusta pomppia. Onneksi takapiha antaa lisätilaa kölliä siellä aina kotona ollessamme.

Maanantai-iltana panikoin hammasoperaation onnistumista ja kehittelin mielessäni kauhukuvia sen epäonnistumisesta, tai ehkä lähinnä siitä ettei Harmaakuono heräisikään uniltaan. Olin niin hermostunut, että heräsin varttia yli neljä enkä saanut enään nukutuksi. Ennen kahdeksaa olinkin jo Opaskoirakoululla, josta lähdimme kennelpäällikön kanssa viemään Harmaakuonoa hoidettavaksi. Juttelimme matkalla ja kerroin pelostani. Harmaakuono tassutteli lääkäriin reippaasti. Vastaanottoaulassa odottelimme tovin, jonka jälkeen menimme huoneeseen missä hampaita katsotiin ja sydäntä kuunneltiin. Me lähdimme pois ja koira hoitajan kanssa käytävää pitkin jonnekin hoitotilaan. Kennelpäällikkö lupasi soittaa heti kun saa tiedon koiran heräämisestä. Niin myös tapahtui ennen kolmea iltapäivällä. Se oli suuri helpotus ja illan työt sujui rauhallisin mielin. Koira yöpyi koululla, jotta nähtiin toipumisen alkavan hyvin. Mulla oli illalla jo herraa hirmuinen ikävä. Teki mieli soittaa päivystäjälle ja varmistaa Harmaakuonon vointi. Järki voitti ja sain oltua soittelematta. Ehkä siihen auttoi kaksi pitkää puhelua kahden ystävän kanssa.

Keskiviikkoaamuna menin sovitusti koululle kahdeksaksi ja sain rakkaan koiran luokseni. Se pomppi tullessaan. Oli kuulemma ollut innoissaan myös edellispäivänä kun kennelpäällikkö oli koiraa hakenut lääkäriltä. Peräpää vain keikkui kuulemma kun jalat eivät vielä ihan kantaneet. Toipuminen oli vauhdissa ja koira iloinen. Tuntui niin hyvältä ja onnelliselta. Saatiin hoito-ohjeet ja matka mökille saattoi alkaa. Äiti asemalta kyytiin ja menoks.

Harmaakuono rakastaa keppejä kuten kuvista varmasti on tullut selväksikin. Nyt oli pakko pitää herraa kiinni, jotta hampaiden poistokohdat saisi parantua rauhassa. Viis hammastahan sieltä purukalustosta lähti. Valvotusti sai olla vapaanakin ja ilmeisesti särkylääke oli väsyttävää, koska poika oli aika raukea muutaman tunnin sen jälkeen.

Päivät sujahti puutarhapuuhissa ja keväästä nauttien. Eilisaamuna ei millään olisi tahtonut tulla kaupunkiin. Nyt kuitenkin Harmaakuonolla viimeiset päivät opaskoira-statuksella. Eilen tottistreenejä seuratessa koin taas koiran vaihtoon liittyvien tunteiden moninaisuuden. Kiehtoi ajatus treenata uuden koiran kanssa niitä harjotteita mitä nyt tehtiin. Samalla kertaa kaipasin Harmaakuonoa rinnalleni, mutta uskon ratkaisun jättää koira kotiin olleen oikean.

Perjantaiaamuna avokki ja Harmaakuono lähtevät mökille remppaa pakoon. Itse lähden lauantaiaamuna Silmukkasiskojen kanssa Tallinnaan. Tunnen jotenkin tuon perjantaiaamun merkittäväksi, silloin Harmaakuono lähtee eläkepoikana mökkeilemään ja seuraavan kerran tavatessa sen olen uuden oppaan kanssa ja Harmaakuono eläkeläinen. Kun tuota ajattelen kyyneleet nousevat silmään. Samalla muistan, että elämässäni kääntyy uusi lehti kera uuden opastajan, kiehtovaa, jännittävää. 
Mutta miten paljon voikin rakkautta mahtua sydämeen, rakkautta koiraa kohtaan. Ja kohta sitä rakkautta saa myös toinen koira. En usko ettenkö voisi rakastaa myös tulevaa opasta yhtä kiinteästi ja vahvasti kuin Harmaakuonoa. Eihän se tietenkään päivässä tapahdu, mutta rakastun kuitenkin, eikä se ole Harmaakuonolta pois. Meidän rakkauttamme ei estä eikä riko mikään. Kyllä sydämeen mahtuu toinen ja joskus se kolmaskin rakas koira. Sinne mahtuu toki myös ne ystävärakkaudet ja avokkirakkaus. Rakkautta mahtuu niin paljon sydämeen kuin tarve vaatii. Rakastetaan paljon niin meidän kaikkien on hyvä olla.

Surua sydämessä

Murhemieli, kyynelsilmä…
Kun kuulin Harmaakuonon veljen olevan vakavasti sairas, niin sairas, että on vain yksi ja ainoa mahdollisuus, siitä lähtien olen tuntenut suurta surua ja myötäelämisen tuskaa.  Olen ajatellut perhettä paljon, rapsuttanut velipoikaa mielessäni, lähettäny sydämessä voimaa ja lohtua.  Muistan miten reipas, energinen ja iloinen herra oli meidän viimeksi (alle 3vk)  tavatessamme. Veljekset kirmasivat iloisina yhdessä vapaudesta nauttien. Ennen pois lähtöäni tunnustelin koiralla olevia patteja, enkä voinut tietää niiden olevan imusolmukesyöpää.  Tuo koiraherra on säilyttänyt pirteytensä ainakin eilisiltaan, vaikka on vain ajan kysymys milloin on aika lähteä. viimeiselle matkalleen. Se tapahtuu  joka tapauksessa perjantaina, koska vaihtoehtoja ei ole. Tuntuu pahalta, mutta  sen jälkeen koiralle ei tule tuskia ja kauniit muistot säilyvät.  Toivon koko perheelle voimaa, lohtua ja että voisivat vielä hetken nauttia rakkaasta ystävästään ennen kuin koiran on aika päästä tuskattomille niityille kirmailemaan.

Harmaakuonon veli on ollut perheineen kovasti mielessä. Tänään sain toisen suruviestin ja alkoi tuntumaan kestämättömältä. Ystäväni kirjoitti omalta koiraltaan löytyneen jonkinlaisen kasvaimen maksasta, ja että heillä on vielä yhteistä aikaa hiukan. Koira on Harmaakuonon velipuoli, puolisen vuotta vanhempi.  Tuntuu kovin raskaalta ystävien koirien sairastumiset, ja varmasti sukulaisuudella Harmaakuonoon on myös tekemistä ja siitä, että ovat kutakuinkin saman ikäisiä koirimuksia.  Ehkä myös pelko  milloin on Harmaakuonon vuoro. Olen tunnustellut pojan patteja vainoharhaisena ja  kai jonkinlaista varautumistyötä tehnyt, vaikka epäilenpä onko siitä tosi paikan tullen mitään hyötyä.  Näinä hetkinä sen todella tajuaa kuinka tärkeitä nämä opaskoirat käyttäjilleen on, olisivat varmasti meille ihan tavallisina kotikoirinakin.  Ja kun ystävien koirien sairastuminen surettaa näin paljon, pelottaa miten sitä oikein hajoaakaan kun itse on samojen asioiden kanssa tekemisissä.  Harmaakuonolta poistetaan viikon päästä pari-kolme hammasta, ja nyt jo hirvittää, jos jotain meneekin pieleen tai jotain kamalaa arvaamatonta ilmenee toimenpiteen aikana…

Ystäviä, käsitöitä ja teeillan tunnelmia

Eilisiltana avokin katsoessa nyrkkeilyä minun oli tarkoitus valloittaa tuo meidän laiskanlinnamme kuulokkeet korvilla (Wilbur Smith – Kivihaukka), käsissä neuleharppu tarkotuksena harputella sininen tilaustyö kaulaliina valmiiksi, ja ulottuvilla muki kamomillateetä ja Lindin mansikkasuklaata.  Närästyskohtaus pilasi kaiken. Tuo hirmuinen vaiva iskee harvoin, niin harvoin ettei mulla koskaan ole siihen lääkettä. Parasta on kömpiä peiton alle, tyyny rinnan ja vatsan kohdalle ja pyrkimys rentoutua, olla liikkumatta.  Ei tehnyt mieli edes kirjaa kuunnella. Onneksi olo helpottui ja jäin samantein yöunille. Olihan edellisiltana mennyt myöhään ystäväpariskunnan vieraillessa luonamme. Söimme siemenrieskaa, kinkku-parmesan-salaattia, kanan nuijia ja jälkkäriksi marjajäädykettä.  Viiniäkin livahti jokunen lasi juttelun kulkiessa laidasta laitaan. Kahvittelun jälkeen vielä saunomista ja mukavaa yhdessä oloa.  Eilinen meni vähän pelastusarmeijalle, vaikka varsinaisesti ei krapula vaivannutkaan.  Eipä ihme, että uni maistui viime yönä ja ilta ei jatkunut närästyskohtauksen jälkeen neuloen/harputellen. Tänään kaulaliina on kuitenkin harputeltu loppuun ja nyt pari suklaapalaa ja teemuki nököttää vieressä.

Keskiviikkona treffasin käsitöiden ja teatterin merkeissä  ystävää, joka opetti mulle mehiläisvahakynttilöiden tekoa ja kahvipusseista askartelua. Nyt harjottelimme koiran vetolelun tekoa munkin nyöritystekniikalla ontelokuteesta. Kude käy ihoon, jos vähänkin pääsee liukumaan ihoa vasten, joten siinä saa olla tarkkana. Nyt minulla on täällä vetolelun alku ja ainekset toiseen vetoleluun, joten asiaan palataan vielä.

Teehetken jälkeen ohjasin ystävälle koirahieronnan perusteita, jonka jälkeen vietiin oppaamme juoksemaan hetkeksi koira-aitaukseen. Ja sitten olikin aika istahtaa seuraamaan näkövammaisteatterin esitystä
Kuningatar K
Näytelmä oli aika vaikea ja ilman kuvailutulkkausta siitä ei olisi päässyt oikein tolkkuunsa. Pääroolin esittäjäkin vaihtuu useampaan kertaan. Pidin kuitenkin näyttelijöistä ja heidän innostaan esiintyä, joten käykäähän oheisesta linkistä esitystä katsomassa.

  Torstaina vietimme mukavan illan Liioliin kanssa Thehuoneella Eerikinkadulla Helsingissä. Siellä maistelimme monenlaista teetä alottaen miedosta valkoisesta teestä siirtyen vahvempiin makuihin.  Minulle ehkä uusin tuttavuus oli tee, joka oli höyrytetty vuohenmaidolla. Tuoksu oli makea toffeemainen, maku taas aika olematon. Pu’er kiinalainen tee oli tuttu jo ennestään. Nyt pääsin maistamaan teetä mihin oli lisätty ruusunnuppuja, toi mukavaa makua. Ilta oli rento ja mukava, suosittelen teen ystäville. Itse haluaisin joskus osallistua Suomenlinnassa olevaan japanilaiseen teeseremoniaan. Pitäisi kai olla ryhmä, jotta se olisi mahdollista. Tuolloin torstai-iltana ei tarvinnut iltateetä kotona keittää 😀

MadH on liittynyt teidän lukioiden joukkoon! TERVETULOA ja kiitos haasteesta. Kuten edellisen postauksen kommenteissa tunnustinkin, olen viime aikoina ollut kamalan laiska haasteisiin vastailemaan, mutta yritän ryhdistäytyä.

Lopuksi:
Mieletön tunne kun kuulin peipposen laulavan ja mustarastaan visertävän.
Kevät, se on tullut sittenkin.

Ystävät ja kaverit

Kolmenkympin paremmalla puolella on jo oppinut tosiasian: elämässä ystävä- ja kaveripiiri muuttuu vuosien varrella. Toiset pysyvät pitkään elämässä, toiset taas vaan piipahtavat siinä ja katoavat syystä tai toisesta. On surullista menettää ihmisiä elämästään, mutta kuljemme monesti vain eri suuntiin ja arjen keskellä yhteydenpito jää. Toisten kanssa tavatessa juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jääty, pitkäkin tauko vain katoaa väliltä. Se kai on sitä oikeaa ja kestävää ystävyyttä. Joskus ystävyys voi olla tiivis, vaikka kestääkin vain hetken elämässä.

Kun olin allekouluikäinen leikin pihapiirin lasten kanssa. Toiset hyväksyivät vammani, toiset vältteli sen vuoksi. Kun kävin koulua Jyväskylän näkövammaisten koulussa, kaveri- ja ystäväpiiri muuttui. Pihan lapset jäi ja koulun kaverit tuli tilalle. En enään mahtunut pihapiirin jengiin, olinhan arkipäivät kaukana kotoa, joten hiljalleen näkevät kaverit hävisivät. Lomilla se tuntui kaikkein pahimmalta, olishan ollut koko kesä aikaa touhuta muiden pihan lasten kanssa. Leikin itsekseni ja jonain kesänä minun luonani kävi tyttöporukka jostain ystäväpalvelusta. Heistä ei kestään tullut oikeaa kaveria tai ystävää. Jopa ala-asteikäisenä koin touhun keinotekoisena ja jonain velvollisuustapaamisina.

Jyväskylässä onneksi kavereita ja ystäviä riitti, isommaksi kasvaessa aloin kaipaamaan kavereita, jotka olivat integroituneet normaaleihin kouluihin. Tutustuminen tuntui vaikealta, mutta onneksi kirjeenvaihto auttoi asiaa. Koin itseni laitostuneeksi heidän rinnallaan ja jotenkin vammaisemmalta kuin he. Silti heistä on vieläkin ystäviä jäljellä. Emme tapaa usein, mutta kun tapaamme ystävyys on matkassa. Se tuntuu hienolta.

Ammattikoulussakin ystävä- ja kaveripiiri muodostui näkövammaisista. Minulla ei ollut yhtään näkevää kaveria saatika ystävää. Se tuntui pahalta ja monesti mietin minussa olevan jotain pahasti vialla. Järjellä ajatellen missäpä niitä näkevien kanssa olisi päässyt ystävystymäänkään. Harrastukset kun näkövammaisten joukkuepelissä maalipallossa, ja muu vapaa-aika opiskelutovereiden parissa.

Opiskeluiden jälkeen vapaa-ajasta vuosi vuodelta maalipallo nappasi isomman osan, ja siellä pelaajat oli pääsääntöisesti näkövammaisia kuten itsekin. Heidän kanssaan touhuilimme toki paljon muutakin kuin vain pelasimme tai treenasimme. Maalipallokavereista/ystävistä suurinosa katosi minun jäätyä lajista pois reilu pari vuotta sitten. En itsekään osannut pitää yhteyttä heihin. Alkuun tuntui kovin tyhjältä, jopa yksinäiseltä, vaikka lähimmät ystävyyssuhteet olivatkin säilyneet ja kestävät edelleen.

Toki matkan varrella on ollut lyhyitä kaveri- tai ystäväsuhteita näkeviin ihmisiin. Vasta viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut. Opaskoiratouhujen kautta tutustuin pariin ihanaan ihmiseen. Heidän kanssa tapaamme muutenkin kuin opaskoirien merkeissä. Välillä tarvitsen apuja milloin mihinkin, ja pelkäsin menettäväni heidät jos ”vaadin liikaa” pyynnöilläni. En ole menettänyt ja toivon heidän pysyvän elämässäni vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Rakkaan harrastuksen lopettaminen oli kova pala, ja kuten aiemminkin kirjoitin, elämä tuntui tyhjältä. Toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla löysin käsityöt. Pitkäaikainen ystäväni maalipalloajoilta lähtien toi harpun ja lankaa. Pitkäaikainen asiakkaani, josta on tullut ystävä vuosien varrella suunnitteli käsityötapaamista viime keväänä ja käsityötuokioiden myötä syntyi Silmukkasiskot. Minulla ei ole siskoa, mutta koen tiivistä ystävyyttä, vilpitöntä välittämistä Silmukkasiskojen kanssa touhutessa. Heistä on tullut siskoja ja ystäviä minulle. Nykyään uskallan aina vain rohkeammin kysyä neuvoa tai apua käsityöhöni iskiessä ongelma. Tapaamisissa kaikki kyselevät ja neuvovat toisiaan. Toivottavasti minäkin voin tuoda Siskoille edes joskus jotain uutta tietoa tai antaa neuvoa jossakin. He antavat minulle niin paljon, haluan antaa samalla mitalla heille. Samoin toki kaikille muillekin ystävilleni riippumatta olivat he näkeviä tai näkövammaisia.

 On jännää huomata miten tilanne on muuttunut. Vielä joitakin vuosia sitten kaikki ystäväni oli näkövammaisia. Muistan vielä kesällä 2011 kirjoittaneeni täälläkin aiheesta näkevien ystävien vähyys. Nyt minulla on myös näkeviä ystäviä, ja heidän kanssaan tällä hetkellä yhteydenpito on tiiviimpää kuin näkövammaisten. En usko sen johtuvan vammattomuudesta/vammaisuudesta, luulen vaan, että nykyiset harrastukseni vaikuttavat asiaan, eikä se vähennä näkövammaisten ystävien merkitystä tai arvoa. Olen edelleen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. Ja ystävyyttä ei mitata sillä onko näkevä vai näkövammainen. Se on epäoleellista ystävyyden tai kaveruudenkin syntyessä ja kestäessä.

Olen onnellinen, että nyt minulla on ystäviä niin näkövammaisissa kuin näkevissä ihmisissäkin. Nyt olen siinä elämäntilanteessa, jota olen toivonut. Muutoksen myötä uskon minusta tulleen rohkeampi touhuamaan myös näkevien mailmassa. En ole enään se ”pelkkä” vammainen muiden vammaisten keskellä. Enkä myöskään laitostunut nuori vammaisten keskellä. Olen aikuinen nainen, joka elää elämäänsä ja pääsääntöisesti nauttii siitä ilman alemmuuskomplekseja. Jos sellainen alemmuusfiilis iskee, se onneksi talttuu melko nopeaan. Vielä kun voittaisin pelon ja jännityksen opiskella näkevien kanssa, se mahdollistaisi englannin opiskelun. Toki se vaatii myös, että luotan itseeni ja siihen, että jopa minä voin oppia vieraan kielen. Vielä joskus ilmottaudun kurssille, se päivä tulee vielä! Voitan pelot ja möröt 😀

Kotiviikonloppu: siivousta ja vaihtohieronnat

On aika uskomatonta, että viimeksi olen viettänyt KOKONAISEN viikonlopun kaupungissa kesä-heinäkuun vaihteessa. Ehkäpä siis oli jo aika. Mökkielämästä on nautittu, mutta säiden huonontuessa on aika nauttia kaupunkielämästä. Tosin nyt viikonloppuna saimme nauttia myös auringon paisteesta ja sateettomista hetkistä.

Siivousinspiraatio iski yht’äkkiä meihin molempiin, joten eilen rauhallisen aamun jälkeen pölyrätti käteen ja pölyjen pyyhintää joka nurkasta ja tasolta, imurointia, mattojen pöllytystä, pyykin pesua. Ja mikä mukavempaa kuin yhdessä puuhaaminen.

Siivouksen jälkeen söin bataatti-porkkanasosekeittoa, johon on lisätty chiliä, valkosipulia ja yrttejä. Bataatti maistui ihanan makealta johon chili toi potkua juuri oikealla tavalla. Oli taas fiilisteltävä miten hyvää kasvisruoka voikin olla. Ihastuin myös kesäkurpitsaspakettiin tomaattikastikkeella. Siihen kastikkeeseen tomaatin lisäks basillikaa, aurinkokuivattua tomaattia, valkosipulia, punasipulia, mustaa pippuria. Kesäkurpitsa suikaloidaan spaketinauhamaiseksi ja höyrytetään. Kastikkeeseen paahdetaan vielä auringonkukan siemeniä. NAM!!! Perjantai oli tuo kokkauspäivä Aa:n kanssa. Lisäks pisteille merkattiin ostamieni lankojen värit. Samalla puhuttiin terveellisestä, kevyestä ruuasta ja fiilisteltiin keitoksiemme makua 😀 Siitä tuli niin hyvälle tuulelle.

Eilisiltana ennen saunaa hieroin avokin niskahartia-seudun. Ja oli aikamoinen jumitus. Ei ihme, että valitteli jo päänsärkyä. Hieronnan päälle sauna, joten uni sohvalla maistuikin makeasti. Viettelin myöhäisiltaa tässä tietokoneella mesetellen pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Nykyisin ollaan yhteyksissä aivan liian harvoin, mutta kun ollaan, niin se olemassa oleva ystävyys ponnahtaa paikoilleen ja juttu jatkuu siitä mihin edelliskerralla on jäänyt.
Se tuntuu hienolta.

Tänään oli mun vuoro pötkähtää hierontapöydälle hierottavaksi. Edelliskerrasta olikin aikaa. Jumitus oli lähinnä ala- ja keskiselässä. Harteiden yläosat ja niska olivat yllättävän vähän jännittyneet. Pystyin jopa niskakäsittelystä nauttimaan, ja minun tapauksessa se on aika harvinaista.

Piipahdin Partylite -kynttiläkutsuilla. Ostin äidille lumipallokynttilät. Tiedän hänen pitävän niistä, ja se olikin suurin syy mennä kutsuille.Kotiin ostin isoja tuikkivia viherruoho tuoksultaan.
Kahvipöydässä oli tarjolla erilaisia piirakoita. Söin pienen palan vuohenjuusto-ananaspiirakkaa sekä omppupiirakkaa. Detoxin puhdistusviikot on lopuillaan ja huomenna alkaa ns. vakautusviikko/paluu normaaliin ruokailuun. Toki ei ole tarkoitus kiskaista kaikki pahikset heti kurkusta alas huomisesta lähtien, tai oikeammin tästä illasta… kun kerran söin jo ne piirakan palaset. Mutta todella toivon ja uskon, että tämä Detox on tuonut uusia kasvisruokareseptejä
 mitä syödä jatkossakin. Ja se on ehkä koko jutun paras juttu. Toivottavasti myös kuona-aineiden mukana olisi jotain ylimäärästä kemikaalia myös kehosta hävinnyt. Lisäks iloitsen painon pudotuksesta, vaikka se ei ole detoxin päätarkoitus, mutta kemikaalikuonien vähetessä kropassa, voi helpottaa kuulemma jatkossa laihtumista. Saa nähdä. Toki edellyttää sitä järkevää syömistä terveellisistä ruoka-aineista liikuntaa unohtamatta.

Huomenna olisi erittäin mielenkiintoinen keskustelutilaisuus mihin haluaisin mennä kuuntelemaan, mutta tällä hetkellä näyttää siltä etten saa ketään kaverikseni/oppaakseni.
Mutta, jos liikutte Helsingissä ja aihe kiinnostaa, tässä Facebookista napattu info tilaisuudesta:

Aitoja makuja… Mats-Eric Nilsson Helsingissä
8. lokakuuta 2012, 17:30 – 19:00
Kellohalli
Työpajankatu 2 rak. 1 e
00580 Helsinki, Finland
Mats-Eric Nilsson ja Noora Shingler keskustelevat lisäaineista, elintarvikealan huijauksista ja miten syödä puhdasta taloudellista ruokaa eri vuodenaikoina.
Nilssonin uusi kirja ”Aitoja makuja ympäri vuoden” on myynnissä kuten myös Aitoa ruokaa ja Vaara vaanii kattilassa.
Tulkaa mukaan kuuntelemaan uusinta uutta ”Aidosta ruoasta”
Vapaa sisäänpääsy.

Vuosi 2011 iloineen ja suruineen

Vuosi 2011 on loppumassa ja uusi vuosi tuloillaan, joten on pienen yhteenvedon aika…
Kolme huipputärkeää asiaa
1.       Kuulon palautuminen
2.       ”Ruokaherätys”
3.       Yrityksen toiminnan nousujohteisuus
Kuulon palautumisesta olen ikionnellinen. Se vaati molempien korvien leikkauksen. Etukäteen toimenpide tuntui pelottavalta, mutta ehdottomasti kannatti. Kuulo-ongelmien vuotena olen joutunut sopeutumaan aina vain uudelleen ja uudelleen muuttuvaan tilanteeseen. Toivottavasti nyt tilanne pysyy kohillaan eikä suurempia muutoksia tule. Nyt nautin todella siitä ettei tarvitse kysyä uudelleen ja uudelleen ”mitä”, eikä tuntea epävarmuutta kuuliko asiat oikein vai ei.
Kuulon kohetessa tunnen miten haluan aina vain sosiaalisempaa ja monipuolisempaa elämää.
Leikkauksien vuoksi olin pakotettu kahteen kolmen viikon sairaslomaan ja jälkimmäisellä lomalla löysin käsityöt: neulominen ja harputtelu korujen valmistusta unohtamatta. Aika näyttää tuleeko näistä uusia todellisia harrastuksiani. Juuri nyt tuntuu, että tulee, mutta kahellaan ensi vuoden aikana miten käy 😀
”Ruokaherätys” on tehnyt tuloaan jo pidempään, mutta keväällä löi itsensä todella läpi ajatusmailmassani. Kiinnostus lisäaineettomiin vaihtoehtoihin kasvoi räjähdysmäisesti. Nyt suosinkin luomua ja lähiruokaa ja shopatessa ylipäätään valitsen ne mahdollisimman lisäaineettomat vaihtoehdot. ”Ruokaherätys” on tuonut myös kokeiluhalun kokkailussa. Valmismarinoituja tuotteita ei jääkaapista nykyisin juurikaan löydy, ja se on loistojuttu. Ruoka-asiat on saaneet minut ”juoksemaan” erilaisilla ravitsemus- ja hyvinvointi-luennoilla. Erilaiset ravitsemussuuntaukset kiinnostavat, ja ravitsemusaiheisia blogeja etsiessä löysin oikeastaan myös tämän ihanan blogimailman.
Blogin kirjoittamisen aloitin tossin jo elokuussa 2010, mutta kirjoitusinto oli aika vähäinen. Löydettyäni ravitsemusblogien lisäksi treeni- ja laihdutusblogeja innostuen kommentoimaan kirjoituksia jne. aloin myös itse kirjoittamaan enemmän ja enemmän. Ja tästä bloggailusta onkin tullut minulle todella tärkeä uusi harrastus.
Omaa yritystä olen pyörittänyt kolmisen vuotta ja nousujohteisesti mennään, joka tietysti ilahduttaa suuresti. On aivan mahtavaa kun tullaan ostamaan lahjakorttia ja siinä sivussa varataan itselleenkin hoitoaika tai mainitaan kuin ohimennen työkaverin suositelleen.  Silloin tietää tehneensä hyvää työtä. Joulun jälkeen vertailin joululahjakorttien myyntiä ja selvä nousujohteisuus näkyi luvuissa, vaikka nyt puhutaankin talousvaikeuksista, lamasta ja taantumasta. Pienyrittäjänä ja palvelua tarjoavana yrittäjänä nuo uutiset ajoittain hirvittää, sillä ihmiset tulevat ymmärrettävästi varovaisiksi ja palveluistahan sitä ensin tingitään, jotta rahaa säästyy mahdollisten pahojen päivien varalle, ellei sitten lama suoraan iske esim. irtisanomisena het kimppuun. Toivotaan ettei vuodelle 2012 olevat ennusteet ja näkymät olisi todellisuudessa niin ikäviä ja synkkiä mitä viime viikkoina ollaan uutisoitu.
Vuoden 2011 mieleen painuvia päivämääriä
* 7.-9.1 Valmennusleiri                     Pajulahti (Toistaseksi viimeinen maalipalloleirini, jonka jälkeen kuulovaikeuksien vuoksi olin enemmän kuin loppu)
* 31.1. Päätös vasemman korvan leikkauksesta (eka tapaaminen minut leikanneen lääkärin kanssa)
* 19-20.2 Maalipallosarjaturnaus, Pajulahti (Vika turnaus, jossa pelasin ja jonka aikana tein päätöksen maalipallon tauolle jäämisestä)
* 22.3. Otoskleroosileikkaus (vasen korva)
* 2.5. ”Energiaa elämään” – luento ravinnosta/Jukka Harju (Huippuluento ja ”ruokaherätys” sai lisävoimia ja vakuutusta oikeasta suunnasta)
* 20.6. Päätös oikean korvan leikkauksesta
* 31.7.-7.8. Lomailua Pertunmaalla (Ihana mökkiviikko!)
* 15.-22.8. Lomamatka Azorien saaret (Toinen ihana lomaviikko)
* 1.12. Oikean korvan leikkaus
Listaan voisi lisätä monta mukavaa tapahtumaa:
Retki Kaunissaareen
Ilta Suomenlinnassa
Mökki-ilta ystäväpariskunnan kanssa
Päivä Ruuneberg-laivalla
Lenkkeilyt Harmaakuonon veljen perheen kanssa
Retkeilyt Haltialan maisemissa
ystävien kanssa touhuamiset (uinti, ratsastus, shoppailu, grillailu, treffailu) jne…
Elämä ei tietenkään aina ole ruusuilla tanssimista, eikä pidä niin ollakaan. Myös vuoteen 2011 on kuulo-ongelmien lisäksi mahtunut muutakin ikävää.
Olen ehkä??? kärsinyt ajoittain vähän yksinäisyydestä/mielipahasta, joka on ollut minulle aika uusi tunne. Toisaalta syynä saattaa olla rakkaan harrastuksen pois jääminen, joka täytti vuosia arki-iltoja ja viikonloppuja. Nyt olikin yht’äkkiä paljon enemmän ihan vapaata aikaa ja siihen totuttelu tuntui vaikealta ja elämä ajoittain tyhjältä.
Tänävuonna on myös siirtynyt ajasta ikuisuuteen (tai mihin lie) ystävien läheisiä, äidin veli, oma isä jne… Kuolema on ”puhutellut” aikaisempaa enemmän ja sitä miten elämä menee vauhdilla ja matkalla moni lähtee ennen itseäni  täältä, herättää tunteita/ajatuksia, ehkä jopa pelkojakin.  Oman isän kuolema jätti minut aika kylmäksi. Nyt on aika perunkirjoituksen ja pohdintojen vaatiakko lakiosuutensa vai ei. Isä on jättänyt testamentin, jossa pyritään siihen, että emme saisi lakiosuuksiamme hänen kuoltuaan. No tuskinpa hällä paljoa perittävää olisikaan. Toisaalta koen asian periaatteelliseksi. Hän ei eläessään vastuuta kantanut juuri lainkaan, joten tarvitseeko meidänkään niellä ihan kaikkea… No tämän asian kanssa painin vielä tulevanakin vuonna L
  
Kaikenkaikkiaan voin kuitenkin olla kuluneeseen vuoteen tyytyväinen. Olen saanut uuden ystävän, olen päässyt muutaman kerran issikkavaellukselle, joten ratsastushaaveeni toteutui. Olen saanut kuuloni takaisin, löytänyt lisäaineettomamman elämän. Avokin kanssa elämme onnellista elämää, vaikka joskus törmäilevätkin minun sosiaalisuus ja hänen koti-ihmisyys. Harmaakuono syys/talvi/kevätaikaan jaksaa opastaa, on energinen leikkisä rakas ystävä ja apulainen!  Tulevana vuonna toivon hyvien ystävyyksien säilyvän ja vanhojen ystävien kanssa aktiivisempaa yhteydenpitoa, sillä itsekin olen aivan liian laiska välillä yhteyksiä pitämään. Ja toki toivon vielä Harmaakuonon jaksavan opastaa ja pysyvän terveenä.  Ja jospa oma henk.koht. tavoitealle 60 kiloa toteutuisi vuonna 2012 olisin enemmän kuin onnellinen. Sitä kohti lähdetään satsaamaan.
Persaukselle saa ja pitää potkaistakin oikein kunnolla.
Laihdutukseen ja liikkumiseen palaan kyllä vielä ihan omana postauksenaan, sillä tulevalle vuodelle täällä asetellaan haasteita ja tavotteita. Haluaisin onnistua pitämään aktiivisen, liikunnallisen vuoden ilman mitään tylsiä lamaannuksia milloin mistäkin syystä. Haluan liikunnan/treenin vahvana takaisin elämääni, koska hyvä treeni tuo endorfiinin kroppaan ja sen tunteen haluan kokea ensi vuonna monta kertaa enemmän kuin nyt olen kokenut.
Nyt minun pitäisi kokea nukkumasan hellä kosketus, sillä työpäivä edessä, joten blogisiskot tämä vuodatus loppuu tähän…
Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun, onnittelen!
  

Ajatuksia laihduttamisesta ja ystävyydestä pihakeinussa kesästä nauttien

Kello lähestyy iltakahdeksaa ja mittarissa vieläkin yli 26 astetta lämmintä. Tulin istumaan tänne takapihan keinuun kesäillasta nauttimaan. Avokki treenaa tunnollisesti. Itse laiskottelen menkkakipuisena edelleen. Eikä fiiliskään ole ollut paras mahdollinen, mutta huomenna on mukavaa ohjelmaa luvassa; shoppailua ystävän kanssa ja illalla ystäväpariskunnan kanssa treffaamista. Lauantaille suunnittelimme avokin kanssa piknikkiä. Kyllä mielikin tästä piristyy. Ja tämän aamun ilouutisiin kuului ehdottomasti vaakalukemat!!! Mullahan on puhuva vaaka, ja jotta lukemat ei jäisi epäselviksi, vaaka toistaa lukeman kolmeen kertaan ja aika kovaa. Joskus olen miettinyt, että pitääkö noiden aparaattien suunnittelijat puhetukea tarvitsevia samalla ääliöinä.. Pitää puhua hitaasti, selkeästi, kovaa. No muistaa täytyy tietysti, että meissä tarvitsijoissa on toki monenlaisia ihmisiäkin. Voitte vaan kuvitella miltä tuntuu kuunnella vaakan kauhulukemat kolmesti ja kovaa toistettuna 😀 Tänäaamuna kuitenkin ilo oli suuri vaa’an sanoessa ”Painonne on 69.3 kiloa, painonne on 69.3 kiloa, painonne on 69.3 kiloa”. Laskua tapahtunut helteestä ja menkoista huolimatta, jeeeeee!!!! Joskos jumitus olis nyt vähäksi aikaa hellittänyt ja paino jatkaisi laskuaan. Koska tämä on mulla ollut varsin hidasta, heinäkuun vikana päivänä toivon todella olevani päässyt alle 68 kiloon, mieluiten alle 67.5 kiloon. Tiedän olevan turhaa tavoitElla esim. alle 65 kiloa. Azoreille olisikin hienoa lähteä sitten alle 67 kiloisena 🙂 Kadehdinkin teitä joilla paino tippuu viikossa tuon mitä minulla kuukaudessa tai jopa kahdessa. Vakavasti ottaen, on hyvä muistaa meidän kaikkien olevan erilaisia ja reakoivan eri tavalla eri systeemeihin jne, joten eipä taida olla aiheellista kadehtia.

Nyt kun olen lueskellut muutaman viikon ihmisten laihdutusblogeja olen huomannut itsestäni että en kirjoita ulkonäköseikoista koskien laihduttamista. En pohdi miten rumannäköinen olen omine läskeineni tai miltä näytän treenatessani läskeissäni. En tiedä onko se hyvä vai huono asia kun en asiaa paljoakaan ajattele. Uskon siihen vaikuttavan tämän näkövammaisuuteni. En todellakaan tarkoita ettenkö haluaisi näyttää kropassani hyvältä jne, tai etteikö minulle olisi väliä miltä näytän. Kyllä välitän, mutta en ehkä välitä niinkään siitä miltä muiden silmissä näytän, tai kehtaanko tehdä jotain kun olen ylipainoinen sen takia kun se näyttää karmealta. . Äh, en tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan? Ajattelen enemmän sitä fiilistä mikä tulee ollessani kevyempi, samalla toki ulkonäköni paranee ja voin käyttää kenties erilaisia asustekokonaisuuksia tms.Laihtumisella on paljon hyviä terveysvaikutuksia, rasitus nivelissä vähenee, sydän ei joudu niin kovalle rasitukselle, kenties kolesteroli ja verenpaine laskee, kroppa notkistuu, liikkuvuus lisääntyy jne. Ne ulkonäkömuutokset tulevat siinä sivussa. Toki ilahduttaa, jos joku toteaa mun laihtuneen, tai näyttävän hyvältä. En kuitenkaan osaa ajatella/kirjoittaa rumista läskimakkaroistani tai niiden katoamisesta. Kyllä tavoittelen tuon vatsaröllykän katoamista ja persuksen pienenemistä/kiinteytymistä. En osaa niistä vain kirjoittaa. Minusta onkin mukavaa lukea blogeista myös ajatuksia liittyen ulkonäkömuutoksiin. Tuo minulle taas asiaan uutta näkökulmaa, katsontakantaa.

Ylipäätään minusta on ihanaa lukea näkevien kirjoituksia, vaikka teksteissä vilahteleekin paljon valokuvia joita en valitettavasti näe. Olen aina sanonut, että vammaisella henkilöllä pitäisi olla ystävä/kaveripiirissään vertaisiaan että täysin terveitä ihmisiä. Vertaistuki on tärkeää, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on saada niitä vammattomia kontakteja. Ne tuo laajuutta ja normaaliutta. Hirveä sana ja voikin miettiä mikä on normaalia… Noh joka tapauksessa olen käynyt peruskoulun näkövammaisten koulussa Jyväskylässä. Ennen kouluikää kavereita riitti kotipaikkakunnallani pihapiirissä. Kouluvuosien heti alkuaikoina kaverit kuitenkin katosivat. Kun tulin viikonloppuisin kotiin en enään mahtunutkaan porukkaan. Toki Jyväskylässä tuli uusia näkövammaisia kavereita, silti muutos tuntui pahalta. Nykyisinhän näkövammaiset pääsääntöisesti integroidaan tavallisiin kouluihin ja tuolla erityiskoulussa on paljon lapsia joilla on muitakin vammoja kuin näkövamma. Kotikuntani ei kuitenkaan ollut valmis kustantamaan minulle tavalliseen kouluun koulunkäyntiavustajaa. Pitivät parempana minun olla erityiskoulussa. Siirtoa yritettiin monta kertaa vuosien aikana, koska tiedettiin minun pärjäävän normaaliopetuksessa, mutta ei koskaan onnistunut. Koulun opetustasoon vaikutti oppilaiden monivammaisuus ja tänäkin päivänä kärsin siitä esim. kielien suhteen. En sano etteikö siellä olisi ollut paljon hyviäkin asioita…. Mutta piti kirjoittamani kontakteista näkeviin ihmisiin… Yläasteella ja ammattikoulussa kaveripiirini muodostui täysin näkövammaisista ystävistä. Ammattikoulussa oli joitain normaalisti näkeviä ihmisiä, jotka alkuun kaverustuivat hyvinkin innokkaasti, mutta kenties opastustarve, avustaminen vieraissa paikoissa tms. tuntui hankalalta/rasittavalta… En tiedä. He katosivat. Ammattikoulun jälkeen elämässäni on ollut joitakin näkeviä kavereita, mutta pääsääntöisesti kadonneet alkuinnostuksen mentyä ohi.Tällä hetkellä minulla on yksi hyvä näkevä ystävä, joka joskus auttelee mua esim. tässsä blogissa, lähtee shoppailemaan tms. Olemme tutustuneet koiratouhujen kautta. Välillä minua pelottaa kysyä apua johonkin, koska pelkään menettäväni hänet. En halua olla riippaystävä, joka on aina jotakin vailla. Vieraissa paikoissa kun ei vaan pysty liikkumaan täysin itsenäisesti. Onneksi ystäväni on pysynyt elämässä ja toivottavasti pysyy pitkään, ja opin luottamaan siihen ettei kaikki katoa ympäriltäni, vaikka joskus apua tarvitsenkin.

En koe olevani yksinäinen, mutta näkeviä ihmisiä joskus kaipaan enemmän elämääni. Siksipä nautinkin kun boin täällä blogimailmassa olla läsnä, tutustua ja vaihtaa ajatuksia. Toivottavasti myös virtuaalielämän ulkopuolisia uusia ihmiskontakteja
syntyy jotakin kautta. Ja kyllä edelleenkin myös näkövammaiset ystäväni ovat minulle tärkeitä!

Jahas, kylläpäs nyt aiheet hyppäsi laihdutuksesta, ulkonäköön, ystäviin… Välillä tekstiä katosi ja homma meni uusiksi, mutta jospa nyt nämä kesäillan keinuaatokset olis tässä. Aika mennä keittelemään iltateetä ja halimaan avokkia jolle oon tänäänkin kiukutellut ihan turhaan!