Arkinen tammikuu

Päivä on pidentynyt täällä etelässäkin tunnin verran ja sää on ollut todella keväinen lauhoine keleineen. Viikot ovat sujahtaneet vauhdilla ja edessä on tammikuun viimeinen viikonloppu. Sen vietämme mökillä. Huomisaamuna startataan. tarkoitus on ulkoilla paljon ja rentoutua, sillä seuraavat kolme viikkoa on todella tiiviit: viiden päivän huovutus- ja kolmen päivän nauhakurssit ens ja seuraavan viikon aikana. Päivien pituus 8-16, jonka jälkeen muutamana iltana on asiakkaita hoidettavana.

Kotiuduimme loman vietosta 8. päivänä ja het maanantaina palasimme töiden pariin. Asiakkaita on ollut todella mukavasti kuluneiden viikkojen aikana. Illat ovat venyneet seitsemään kahdeksaan saakka. Tiistai-iltaisin olen ollut rottinkikoreja punomassa. Uusi ”aluevaltaukseni” on punoa koreja missä myös pohja on punottu rottingista. Ensiksi tein pienen sangallisen ns. hääkorin ja eilen sain valmiiksi pienehkön leipäkorin. Ensi kerralla ehdin olemaan kerhossa vain vajaan tunnin, sillä Näkövammaisten Kulttuuripalvelu järjestää neuleillan, jossa tutustutaan pistekirjoituksella oleviin neulekaavoihin. Aikoinaan Kuopion Sokeainkoulun käsityöopettaja on laatinut jonkinlaisen kaavamerkintäsysteemin pistekäyttäjille. Odotan tuota neuleiltaa innolla ja toiveikkaana. Illan ohjaajalta on mahdollisuus ostaa kansio itselleen. Jos systeemi vaikuttaa toimivalta tämä nainen taas tuhlaa kässäilyyn. Rottinkikerhosta vielä sen verran, että pyrin nyt kevätkauden tekemään koreja joissa pohja myös punottu ja haluaisin tehdä enemmän ohuemmasta rottingista koreja. Niistä tulee sirompia ja naisellisempia 😀

Keramiikka alkoi toissapäivänä. En saanut oikein mitään aikaseksi. Tein kaksi pientä kynttilän alusta ja kaksi riipusta. Millään ei meinannut syntyä mitään. Selvästi käynnistymisvaikeuksia. Ens maanantain kerta jääkin väliin huovutuskurssin vuoksi. Jospa sitten inspiraatiota löytyisi vajaan parin viikon päästä 😀 Keramiikka jatkuu aina huhtikuun viimeiselle viikolle rottinkikerhon tapaan.

Ympyräjakun vartalo-osa on valmis! Päättelin sen seuratessa toissatiistaina Urheilugaalaa. Oli kyllä rasittava lähetys. Jos minulla ei olisi ollut käsityötä käsissä ja jos en olisi odottanut Tähden valintaa vuoden urheilijaksi, en olisi jaksanut gaalaa seurata. Niin paljon siinä oli turhaa jauhantaa, että heikompaa heikottaa. Tärkeintä oli kuitenkin, että vihdoinkin urheilutoimittajien asenteet ovat kasvaneet niin paljon, että saimme Tähdestä vuoden urheilijan. Tähti on todella palkintonsa ansainnut. Gaalan aikana tuli jakku pääteltyä ja todettua sen olevan liian pieni minulle, jolla rintavarustusta riittää. Nyt on ollut hiukan motivaatio-ongelmia aloittaa hihojen neulontaa, mutta eiköhän se tästä. Olenkin neulonut kapeaa helmineuleellaraakasilkistä olevaa huivia. Se onkin edistynyt kohtuudella etenkin Syke-sarjaa keskiviikkoiltaisin katsellessa. Sarjaan olen aivan koukussa, vaikka mielestäni nämä uudet jaksot eivät ole ihan niin intensiivisiä olleet kuin aiemmat.

Viime torstaina Kulttuuripalvelu järjesti tutustumiskierroksen Lapinlahden Lähteeseen. Vietimme mielenkiintoisen pari tuntisen sairaala-alueella tutustuen erääseen valokuvanäyttelyyn, jossa oli isän ja tyttären valokuvia. Meille valokuvaaja-isä kuvaili itse kuvia kierroksen oppaan kanssa. Lopuksi kuuntelimme Alexis Kiven runoja. Kivihän on ollut Lapinlahden sairaalassa vähän ennen kuolemaansa lähes vuoden hoidettavana. Kaipasin enemmän historiasta tietoa, menetelmistä miten aikoinaan mielisairaita on sairaalassa hoidettu. Lisäksi minua kiinnostaa alueen luonto. Kulttuuripalvelun Fb-sivulta luin, että huhtikuulle on ilmeisesti suunnitteilla uusi kiertokäynti tms.

Viikonloppuihin mahtui synttärit, koirahieronnan perusteiden esittelyä, lenkkeilyä, rentoilua. Silmukkasiskotapaamisen jouduin jättämään unettoman yön jälkeen. Toivottavasti seuraavalla kerralla ei esteitä tule, sillä en ole heitä tavannut taas aikoihin. Nyt on kuitenkin aika lähteä tapaamaan nukkumattia, sillä aamulla kahdeksalta startataan.

Paralympiahuumaa

20 vuotta sitten Atlantan paralympialaisten jälkeen noin kuukauden päästä näytettiin tunnin televisiossa koostelähetys kisoista. Sydneyn kisojen aikaan puolen tunnin koosteita taisi tulla peräti kaksi kisojen aikaan ja kolmas taas yli kuukauden kisojen päättymisen jälkeen.

Nyt kisoja voi seurata päivittäin useamman tunnin ajan televisiosta ja Yleareenalta ja vieläpä suorana. Pitkä matka on kuljettu ja suunta on ollut oikea. On ollut käsittämättömän upeaa kun on voinut seurata kisoja realiajassa. Vihdoinkin vammaisurheilu on saanut sitä arvostusta mitä pitääkin ja minkä se ansaitsee. Kyse ei ole mistään höntsäilystä vaan kilpailu on kovaa. Urheilijoiden on treenattava määrätietoisesti päästäkseen tavoitteeseensa. Vamma tuo omat lisähaasteensa niin harjoitteluun kuin jossain määrin arkeen ylipäätään. Ponsoreita on vähemmän kuin ns. terveillä urheilijoilla ja monen onkin tehtävä myös töitä vaikka kilpailisikin korkeimmalla huipulla. Ponsoreiden kiinnostuksen herättämiseen tarvitaan näkyvyyttä, jota vammaisurheilu ei ole aina saanut. Nyt kuitenkin suunta on oikea. Arvostus on noussut. Tulevaisuudessa varmasti muutos antaa aina vain paremmat mahdollisuudet myös vammaisurheilijalle.

Vammaisurheilussa on paljon luokkia eikä luokittelua ole välttämättä helppoa ymmärtää. Onkin hienoa, että Paralympia-sivustolta löytyy aiheesta infoa. Hienoa on myös, että Yle:n asijantuntijakommentaattori Tuomas Törrönen avaa asiaa selostuksissaan ja kommenteissaan. Ihmetystä monesti herättää luokkien paljous, mutta myös vammatasoja on useita. Ei ole oikein, että esim. henkilöt joilla on selkäydin vamma korkeudella mikä vie jalkojen toiminnan ja henkilöt joilla vamma on korkeammalla vaikuttaen keskikropan toimintaan kilpailisivat samassa luokassa. Kilpailu ei olisi tasavertaista. Tai jos näkövammaisissa täysin sokea juoksisi heikkonäköisen kanssa samassa sarjassa. Heikkonäköisellä on paremmat harjoittelumahdollisuudet tehdä ainakin osa harjoituksista itsenäisesti ilman opasta. Sokealla opas on oltava paikalla, jotta harjoittelu sujuu turvallisesti eikä sokean urheilijan tarvitse olla varuillaan. On siis täysin perusteltua luokkien paljous. Joskushan niitä yhdistelläänkin, tällöin on jonkinlainen hyvitysjärjestelmä, josta en tiedä sen enempää.

Minulle tärkein ja rakkain laji on ehdottomasti maalipallo. Miesten otteluita olenkin seurannut tiiviisti ja nytkin odottelen tämän illan USA-matsin alkua. Torstai-iltana pötköttelin äidin luona peiton alla Suomen avausottelua seuraten SUORANA. Se tuntui upealta, vähän myös uskomattomalta. Valitettavasti miesten kisat eivät ole suomalaisittain sujuneet toivotulla tavalla, mutta eiköhän tänään kelkka käänny suuntaan oikeaan.

Myös maalipalloilijat luokitellaan, vaikka sillä ei ole samanlaista merkitystä esim. yleisurheilulajeihin verrattuna. Säännöissä ei ole tyyliin kentällä oltava aina yksi täysin sokea tms. Pelatessa ei ole väliä onko luokitus sokea, vaikeasti heikkonäköinen tai heikkonäköinen. Otteluissa pelaajien silmät ovat aina peitetty, jotta ei pysty hyödyntämään jäljellä olevaa näköään. Sokea saattaa jopa olla etulyöntiasemassa siinä ettei kentän hahmottaminen muutu lasien tullessa silmille. Vaikutusta on enemmän mielestäni harjoittelussa. Sokkonakin pystyy paljon tekemään asioita yksinkin, mutta esim. mallioppiminen on pois laskuista. Toki ei mallioppimen välttämättä käy heikkonäköiseltäkään helposti, mutta sokeaan verrattuna helpommin.

Oman maalipallourani lopetin yli viisi vuotta sitten. Tuolloin kuvittelin tosin jääväni tauolle kuulohuolien ajaksi. Paluuta kentille ei kuitenkaan enään tapahtunut. Siihen on varmasti monta syytä, mutta vieläkin vuosien jälkeen mieleen nousee paljon muistoja oman uran varrelta. Ja nyt kun kisat ovat iholla, tulevat minun kotiin en jää kylmäksi. Muistoja nousee pintaan, niitä fiiliksiä voittojen hetkillä ja maistellessa tappioiden karvasta kalkkia.

Tunteiden moninaisuudesta huolimatta olen todella iloinen vammaisurheilun saamasta huomiosta. Toivon mahdollisimman monen katsovan edes tovin huippusuorituksia vammaisurheilukentiltä. Se saattaa olla todella silmiä avaavaa. Ja uskokaa vain miten tärkeää tämä huomio on meille, jotka olemme erilaisia valtaporukkaan verrattuna. Toivottavasti nämä kisat taas murtavat edes hiukan ennakkoluuloja ja parantaa asennevammaisten eloa.

Lopuksi heitänkin kysymyksen: millaisia ajatuksia vammaisurheilu teissä herättää ja miksi?

Tunteiden viikko – Maalipallon mm-kisat

Tällä viikolla pelataan Espoon Tapiolassa maalipallon mm-kisoja. Huomenna alkavat pudotuspelit. Otteluita Tapiola-hallista on voinut seurata suorana Yle Areenalta ilman selostusta. Huomenna lähetys tulee selostuksen kanssa lukuun ottamatta kahta naisten puolivälieräottelua. Selostusosuus alkaa Suomen miesten ottelusta Kiinaa vastaan 13.30. Selostajana Jouko Vuolle ja asiantuntijakommentaattorina Tuomas Törrönen. Finaalit nähdään lauantaina Yle Areenan lisäksi televisiosta kakkoselta. On todella hienoa, että vammaisurheilua ja upeaa lajia maalipalloa näytetään Yle:n kanavilla. Ymmärtääkseni pitkin viikkoa on nähty myös Urheiluruuduissa pätkiä Espoon kisanäyttämöltä. Jos et ole vielä lajiin tutustunut, tee se heti huomenna Yle Areenalta alkaen klo 11.00
http://areena.yle.fi/tv/2316275>
Ja lauantain suoraan nettilähetykseen 9.20-15.00 linkki on
http://areena.yle.fi/tv/2316276>
Jos haluat tutustua joukkueisiin, uutisiin, aikatauluihin yms. ne löytyvät tapahtuman omilta sivuilta: www.goalball2014.fi
Maalipallon historiasta, säännöistä, Suomen sarjatoiminnasta jne. voit lukea puolestaan www.maalipallo.net-sivustolta.

Itse pelasin maalipalloa aktiivisesti 1996 syksystä kevääseen 2011, joten lajista ehti tulla minulle todella tärkeä vuosien mittaan. Koskaan minusta ei tähteä noussut ja kannoinkin monissa arvokisoissa ehkä sitä raskainta roolia – vaihtopenkillä istujan roolia peliajan jäädessä joihinkin minuutteihin turnauksessa. Minulle oli kuitenkin kunnia-asia kantaa rooli aina niin ettei omat tunteeni (pettymys itseeni, turhautuminen, alemmuuskompleksit yms.) näkyisi muille joukkueen jäsenille. Töitä tehtiin joukkueen parhaaksi ja minun oli oltava valmis mihin vaan tilanteen niin vaatiessa ja siihen ei omat mörköni saaneet vaikuttaa. Varmasti märehdin ja tuskittelin asiaa monta kertaa ihan liian paljon pääni sisällä lopulta kuitenkin aina selviytyen uudestaan ja uudestaan. Välillä se oli hyvin raskasta ja itsensä kanssa taistelua. Maalipallo oli kuitenkin minulle enemmän kuin harrastus. Nautin pelaamisesta, itsensä haastamisesta, treenaamisesta. Ja nyt Suomessa MM-kisat!
Miksi sitten lopetin pelaamisen, olihan kotikisat tulossa… Ne jotka ovat kirjoitteluani jo pidempään seuranneet tietävätkin syyn – kuulon heikkeneminen. Räpiköin vielä kaudella 2010-11 Suomen sarjassa ja maajoukkuevalmennuksessa helmikuulle asti. Lopulta oli kuitenkin hyväksyttävä tosiasia EN KUULE riittävästi voidakseni pelata. Halu oli olemassa, mutta paljonko iloa joukkueelle pelaajasta, joka ei kuule lajissa, jossa kuulo on ehdoton edellytys. Ei ollut vaihtoehtoja kamat komeron perukoille odottamaan aikaa parempaa. Mielessäni ajattelin, että tämä on vain tauko ja korvaleikkauksien onnistuessa palaan lajin pariin.
Mutta kuinkas kävikään… Sitä päivää ei vain tullut, vaikka kuuloni puolesta se olisikin voinut olla mahdollista. Alkuun tuntui elämä tyhjältä, viikonloput vapaina, ei turnauksia ei leirejä. Arki-iltaisinkaan ei mitään tekemistä kun en mennyt treeneihin. Sosiaalinen elämäkin tuntui olevan kadoksissa. Tuolloin talvella 2011 tunsin jopa yksinäisyyttä. Pohdinkin tuolloin paljon sitä miten hallitseva maalipallo elämässäni olikaan noina viitenätoista vuotena ollut. Hiljalleen kuitenkin tajusin elämän jatkuvan ja paljon muutakin touhua olevan. Ja mikä parasta sain kuuloni takaisin, silti ei Hepaa maalipallokentillä näkynyt. Toisenkin korvan leikkauksen jälkeen vielä mielessäni suunnittelin meneväni treeneihin kokeilemaan miltä pelaaminen tuntuu, mutta yht’äkkiä vuosi 2012 olikin jo pitkällä ja kentän valloitus edelleen tekemättä. En pysty sanomaan miksi niin kävi. Hiljalleen vieraannuin lajista enkä enään muistanut kotimaan sarjaturnausten ajankohtia, joukkueiden kokoonpanoja jne. Ja yht’äkkiä MM-kisat ovat täällä!
Maanantaina seurasin ensiksi Suomen miesten ottelun Tshekkiä vastaan Yle Areenalta. Oli jännä turnauksen avaus Suomen hävitessä maalilla. Istuin tässä tietokoneeni ääressä nappikuulokkeet korvilla ja kuuntelin pelaajien liikkeitä, pallon liikkeitä, heittoja, yleisön mylvintää… Elin mukana joka solulla. Ja naisten Turkki-matsissa kärsin joukkueen mukana. Peli ei vaan kulkenut. Pelien jälkeen olin henkisesti väsynyt ja tajusin jotain… vaikka en ole lajin parissa ollut kolmeen vuoteen, en nähnyt livenä yhtään ottelua, en koskenut pelivälineeseen, en ole ollut maalipalloilijoiden kanssa paljoakaan tekemisissä, vuodet pyyhkiytyi jonnekin ja Hepa ja maalipallo kuuluu yhteen – ainakin tämän viikon 😀

Tiistaina olin itse kisapaikalla ja fiilis yleisössä oli aivan mahtava. Ensiksi Tapiola-hallissa pelattiin miesten ottelu Suomen ja Espanjan välillä. Istuin katsomossa lumoutuneena fiiliksestä ja siitä, että olin paikanpäällä. Suomen miehiltä ottelu alkoi loistavasti. Mattila tinttasi ekalla heitolla pallon Espanjan maaliin!!! Suomi johti jo 3-0 ja ottelun lopussa Espanja onnistui kahdesti kaventamaan, mutta upea voitto miehille! Tunnelma katossa, ihmiset iloisia ja tuttavia mukavaa moikkailla.

Siirryimme Summa-halliin, joka on paljon pienempi ja sitä myöden ehkä tunnelmaltaan vielä tiiviimpi. Istuimme alimmalla penkkirivillä, joten olimme likellä pelikenttää. Huh, miten naisten peli herättikin kaipuun pelaamaan ja ottelua seuratessa järkyn levottoman olon. Jos edellispäivänä elin joka solulla netti-tv:n äärellä nyt elin jo solujen puolikkaillakin. Naiset pelasivat Usaa vastaan ja taistelivatkin ekan erän hienosti. Valitettavasti toisessa erässä loppupuolella tuli repsahdus ja Jenkit vei ottelun nimiinsä 7.2.
Noiden parin tunnin aikana tuli tuttuja tavattua ja halattua 😀 Voipuneena lähdimme jatkamaan matkaa. Kävimme syömässä ja teellä ennen kuin itse pääsin hikoilemaan. Menin Lauran kanssa kuntosalille ja spinningtunnille. Salilla tehtiin keskivartalolle ja yläkropalle lihaskuntoliikkeitä ja spinningtunnilla nostatettiin sykettä ja hikoiltiin, Aivan mahtavaa!!! Kotiin päästyä olo oli väsynyt mutta onnellinen. Siitä huolimatta unimatti unohti minut ja kuuntelin pitkälle aamuyöhön Saharan tytär-nimistä kirjaa. Aamulla matkasin ekokampaajalle murehtien etten ehdi katsomaan naisten Saksa- ja miesten Algeria-otteluita netti-tv:stä. Nyt kuitenkin hiukset ovat värjätty ja leikattu. Ja kotona sainkin kuulla molempien joukkueiden voittaneen ottelunsa. YES!!!
Päivä sujahti koomaillessa parin tunnin yöunilla. Jouduin perumaan (sattui sieluun) tandempyörätreffitkin, tylsyys!!! Kuudelta parkkeerasin itseni taas tietokoneen ääreen vahtaamaan naisten ottelua Venäjää vastaan. Ottelu pelattiin Summa-hallissa, joten ei netti-televisiointia. Onneksi Facebook-sivulle ottelun kulkua maalien muodossa päivitettiin paitsi 2-2 tasoituksen jälkeen ei pitkään aikaan tullut viestin viestiä 🙁 Ja meikä päivittää ja päivittää hermorauniona sivua :D:D Ottelu olisi ollut elintärkeää voittaa jatkoa ajatellen, mutta lopulta Venäjä vei 4-3 ja voi sitä harmituksen määrää.
Tänään en asiakkaiden vuoksi ehtinyt seuraamaan naisten Japani-ottelua ja nähdessäni tuloksen 4-0 Japanille, iski hurja harmitus/ahdistus. Suomen naisten ottelut turnauksessa olivat päättyneet 🙁 Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa 2006 mm-kisoissa ja tiedän miten hirveää se on!!! Ja nyt minua on harmittanut koko illan ja taas tajuan jos kerran maalipalloilija niin sitä on aina. Se jokin palo on minussakin edelleenkin. En voi muuten tuntea näin voimalla kaikkea tätä. Ei monet muistot vuosien varrelta tulvisi lujasti mieleeni… Nyt vaan toivon naisten joukkueelle kaikkea hyvää tulevaan. Mutta Suomen miehillä turnaus on vielä kesken. Illalla pelasivat tiukan Iran-matsin, joka päättyi tasuriin. Päivällä aiemmin Jenkki-peli sujui presidentin läsnäollessa voitokkaasti. Ja huomenna puolivälierissä vastaan asettuu Kiina. Ei muuta kuin kohden mitaliotteluita ja varmasti se kirkkain on kaikkien suomalaisten toiveissa. Siihen joukkueella on täydet mahdollisuudet, joten annetaan vain Hepan tunteiden maalipallosaralla yhä lennellä ja niiden muistojenkin tulvahdella mieleen. Paljon, paljon upeaa olen lajin parissa kokenut ja paljon vuosien varrella saanut arvokisaroolistani huolimatta. Ja josko vielä joskus kävelen komerolle ja sieltä perukoilta kaivan varusteet esille ja käyn kokeilemassa miltä se pelaaminen ihan oikeasti vuosien tauon jälkeen maistuu, katsotaan…

Ps: Valokuvat 1.7.2014 Suomi-Espanja- ja Suomi-Usa -otteluista. Valitettavasti jostain syystä naisten ottelukuvat ovat epätarkkoja, mutta silti halusin laittaa ne tänne…

Vammaisurheilun arvostus

Vuoden 2012 parhaat urheilijat eri katekorioissaan on valittu, ja kohu vuoden urheilija-valinnasta käy kuumana. Juuri itsekin luin Yle:n sivuilta Leo-pekka Tähden (ratakelaaja) saaneen toimittajien äänestyksessä selvästi eniten ykkössijoja (147) Vuoden urheilijan Tuula Petäjä-Sireenin saadessa 98 ja toiseksi sijoittunut Ruuskanen 47. Kokonaisäänimäärissä Lepe jäi kolmanneksi, joka kertonee siitä, että monen urheilutoimittajan listalle Tähti ei mahtunut laisinkaan. Kertonee jotain vammaisurheilun arvostuksesta Suomessa. Oli kuitenkin mahtavaa kansan äänestys Vuoden sykähdyttävimmästä urheiluhetkestä, jonka Tähti voitti. Ja mitä Facebookia selailin kaikki, jotka asiaa kommentoi olivat vähintäänkin pöyristyneitä.

Minusta ylipäätään on vaikeaa arvioida mikä laji tai urheilija ansaitsee eniten arvostusta. Jokainen kokee sen omalla tavallaan. Varmasti Tuulankin suoritus on maininnan arvoinen. Voiko eri lajeja ja urheilijoita eri lajeista laittaa ylipäätään paremmuusjärjestykseen??? Oli kyseessä sitten suuri ja tunnettu tai jokin markinaalilaji, urheilija antaa kaikkensa menestyäkseen lajissaan.  Näin on myös vammaisurheilun puolella. Vammaisurheilun arvostus on noussut paljon viime vuosien aikana. Se on saanut myös ihan eri tavalla julkisuutta kuin vaikkapa Sydneyn paralympialaisten aikaan. Silloin tuli kolme koostetta kisoista, kaksi kisojen aikana ja se kolmas melkein kaksi kuukautta myöhemmin. Nyt Lontoon paralympialaisten aikaan koostelähetyksiä tuli pari päivässä ja taisipa joukossa ola joitain suoriakin pätkiä. Eli on otettu isoja askelija, mutta vielä ei niin isoja askelia, että vammaisurheilija olisi valittu vuoden urheilijaksi.

Olen itsekin törmännyt ajatteluun, että eihän vammaisurheilu ole mitään urheilua. Että enemmän se on sosiaalinen tapahtuma. Ehkä niin on ollut joskus aikojen alussa, mutta koko ajan vammaisurheilukin menee ammatillisempaan suuntaan. Kilpailu kovenee huipulla, vaikka urheilijoita ei ole samoja määriä kuin ns. terveiden puolella. Jotkut sanovat, että juuri siksi menestystä tulee helpommin. Ehkä niinkin. Toisaalta vammaisurheilija joutuu huomioimaan harjoittelussaan vammansa tuomat rajoitteet, on oltava tukiverkostoa näkövammaisilla esim. oppaita tms. On asioita mitä on pakko soveltaa jne. Ei ole siis aivan yksinkertaista vaan mennä ja urheilla. Eihän se tietenkään ole terveilläkään ihan niin, mutta he eivät ainakaan tarvitse jatkuvasti juoksulenkille opasta tai avustajaa treenin onnistumiseksi. Moni vammaisurheilija on kokenut elämässään tragetian ja vammautuneet. Mikä sen hienompaa kuin löytää vammastaan huolimatta itselleen urheilulajin ja vielä menestyä siinä.

Toivon todella, että vammaisurheilun arvostus nousee tulevaisuudessa ja että Suomen urheilutoimittajat ”uskaltavat” arvostaa myös vammaisurheilijaa todellisena urheilijana, sillä huipulla olevat vammaisurheilijat ovat taatusti urheilijoita ja huippusellaisia.

1. Lontoo: judotunnelmia- ystävää kannustamassa

Jälleen ”matkaraporttini” tulee osissa.
Valitettavasti kuvia ei ole vielä käytettävissä, mutta tässä menomatkasta ja parilta ekalta päivältä kuulumisia ja fiiliksiä, jotka vietimme paralympialaisjudoa seuraten.

Keskiviikkoaamuna (29.8.) yhdeksäksi ekokampaajalle, joka värjäsi hiukseni kasvivärein ja lopuksi leikkasi ne. Onneksi tavarat oli lähes pakattuna, joten kotona viimeiset matkavalmistelut (ruokailu, suihku, käsimatkatavaroiden pakkaus) ja avokin ja Harmaakuonon halimista.
Lentomme oli lopulta lähes neljä tuntia myöhässä, mutta ihmeen kivuttomasti aika kentällä kului. Saimme 12 euron kupongit joilla ostaa ruokaa hyvityksenä lennon myöhästymisestä. Kävimme vetäsemässä salaatit, ostamassa vettä ja pikkupurtavaa koneeseen. Vihdoin ennen yhdeksää kone nousi lentoon ja matka kohden Gatwickin lentokenttää saattoi alkaa. Kauan odotettu ja etukäteen hehkutettu Lontoon matka oli nyt todellista.
Kolmen tunnin lennon jälkeen kiirehdimme hakemaan matkatavaramme ja junaan, joka veisi meidät Victorian asemalle, jossa Aa odotti miehensä kanssa meitä. He olivat hakeneet asuntomme vuokraajalta avaimen ja vieneet meille iltapalaa. Myös vuokraaja oli täydentänyt kaappeja, joten meitä odotti hedelmiä, leipää, croisantteja, teetä, tomaatteja tms. Aivan ihanaa ja huomaavaista. Ei totisesti yhdeltä yöllä olisi ollut kiva lähteä etsimään syötävää. Koska metrojen kulku oli siltä yöltä loppumassa AA oli hankkinut meille taksikyydin, jolla huristeltiin asunnolle kiitollisina tietoisuudesta iltapalasta ja puhtaiden lakanoiden väliin pääsystä.
Aamulla reippaina ylös ennen kahdeksaa, sillä Harringaymista, jossa asuimme ExCel-hallille matka-aikaa oli varattava minimissään 90 min. Ensin menimme junalla yhden pysäkin välin, jonka jälkeen vaihdoimme metroon. Ja metroakin vaihdettiin vielä kahdesti. Heti päästiin siis kiinni lontoolaiseen elämään; metroasemilla kävelyä, portaita portaiden perään. Metrot ja junat kulkivat niin tiheään ettei niitä juurikaan tarvinnut laiturilla odotella.
Vaikka metroja ei tarvinnut odotella, olimme ExCelilla katsomossa jälkeen yhdentoista. Judomatsit olivat jo alkaneet. Aikaa meni matkan loppupäässä metroasemalta hallille siirtymisessä, vaikka ne oli vierekkäin. Ihmisiä oli paljon, tuhansia, joten ei siellä niin vaan paineltu eteenpäin, vaikka liput oltiinkin ostettu. Noh, kiirekin oikeastaan loppui siinä vaiheessa kun saimme tekstarin, ettei suomalaisjudoka pysty ottelemaan niskavamman vuoksi. Varmasti urheilijalle niitä vaikeimpia päätöksiä jättää kisa kisaamatta, mutta terveys ennen kaikkea! Jani olisi otellut -66 kiloisissa. Kyllähän tuo tieto fiilistä ja latautuneisuutta toki laski, mutta istuimme judoa seuraamassa kaikesta huolimatta. 
Mukanamme oli entinen naisjudoka, joka on ollut huipulla 80-luvun alussa, mutta opiskelut ja työ vei naisen kilpauralta pois. Myöhemmin hän valmensi naisten maalipallojoukkuetta mm. 92 paralympialaiskultaan Barceloonassa. Sen jälkeen on noussut huipputuomariksi kansainvälisellä tasollakin. Ei judokaan kokonaan elämästä kadonnut, on ollut mukana nostamassa judoa näkövammaisten harrastukseksi ja valmentanut Kallungin Jania. Meillä ei olisi voinut olla parempaa asiantuntijaa, joka kertoo mitä otteluissa tapahtuu. Hänen eläväisyytensä, eläytymisensä oli jo niin mahtavaa seurattavaa, että aika kului siivillä. Toki itseäni hiukan helpotti, että olen judoa harrastanut vajaan vuoden.
Yleisössä oli kaiken ikäisiä ihmisiä ja paljon sellaisia, jotka eivät olleet judoa koskaan nähnyt. Otteluiden alkaessa skriinillä näytettiin mitä judo on ja selitettiin mikä tarkoittaa mitäkin. Yleisö eli mahtavasti etenkin Britti-ottelijan astellessa matolle. Isäntämaan judokan voittaessa paralympiapronssia yleisö räjähti. Pakko oli istua hetki kädet korvilla.
Otteluissa oli kolmen tunnin tauko ennen illan finaaleja. Tauolla söimme salaatit ja kuluttelimme aikaa. Ottelut alkoivat neljältä ja halliin jonotus aloitettiin jo ennen kolmea. Se oli uskomatonta miten paljon väkeä riitti. Tuolloin otteluiden jälkeen jäimme katsomaan vielä palkintojen jaon, vaikka Väsymys tosin painoi raskaana, sillä matkustus ja vähäiset yöunet veivät veronsa. Lopulta ennen kahdeksaa pääsimme kotimatkalle, jossa reilu tunti vierähtikin. Syömään mihinkään ei jaksettu lähteä. Tehtiin entisen judokan kanssa tonnikalamunakasta.
Perjantaiaamuna jälleen ajoissa ylös, sillä halusimme olla hyvillä paikoilla suomalaisnaisjudokan Päivin astellessa ensikertaa tatamille. Ja ehdimmekin hyvissä ajoin ja toivomillemme paikoille. Jouduimme tovin otteluiden alkamista odotellakin. Toisaalta hyvä niin, sillä Aa ehti näkemään judon esittelyvideon, joka helpotti varmasti seuraamista. Siinä odotellessa tunnelma oli jännittynyt. Kyllä ystävänsä puolesta näemmä voi jänskättää ihan huolella. Ekassa ottelussaan Päivi kohtasi Brassi-ottelijan ja valitettavasti ottelu ei vanhentunut montaakaan sekuntia kun Päivi lensi ipponin arvoisesti ja ottelu päättyi. Sellaista judo vaan on.
Näkövammaisjudo ei muuten oikeastaan eroa näkevien judosta kuin, että ottelijoilla pitää olla koko ajan ote. Näkeväthän kilpailevat jo siitä kumpi otteen saa. Sokeilla ei tule varoitutksia/huomautuksia, jos menee pois ottelualueelta. Heikkonäköisillä varoitukset tulee kuten näkevillekin. Judokissa on merkit ottelian sokeudesta, jotta tuomarit tietävät sen. Voi olla myös kuurosokeita milloin merkintä puvussa on erilainen, ja tällöin tuomarin tulee näyttää aina käteen tuomionsa.
Päivin tappion harmituksesta huolimatta ottelut jatkuivat ja ottelutauko tuli aikanaan. Tauko käytettiin taas ruokailuun ja jonottamiseen. Nyt istuimme muutaman muun suomalaisen kanssa ja Päivin tullessa keräilyotteluun turkkilaista vastaan sisuuntuneena aamupäivän lennosta, huuto oli melkoinen. Yleltähän judoa tuli netistä suorana ja siellä oli kaiketikin kommentoitu, että kannustusta riittää. Nytkään ottelu ei kauaa ehtinyt vanheta kun Päivi lennätti vastustajansa voiton arvoisesti ja me saatiin huutaa. Nainen otteli itsensä pronssimatsiin, ja huh miten syke nousi pronssiottelijoiden tullessa tatamille. Kannustus oli valtaisaa ja Päivillä ottelu espanjalaista kokenutta kehäkettua vastaan alkoi hienosti hyvällä heitolla, jonka ansiosta pääsi johtoon. Valitettavasti kuitenkin ottelu päättyi käsilukkoon espanjalaisen hyväksi. Joka tapauksessa hienoa ja ennakkoluulotonta meininkiä. Ääni käheänä huutamisesta iso harmitus ottelun jälkeen. Paikalla oli kuitenkin mahtava olla, sillä kokemus oli huikea Päivihän otteli -63 kilosissa.
Seurasimme ottelut loppuun, mutta ei jääty enää palkintojen jakoon. Lähdimme kotimatkalle. Taaskaan ei jaksettu syömään mihinkään, joten kaupasta haukipihvit ja salaattiainekset, nam! Hyvää!
Ilta vierähti kämpillä. Katselimme jotain paikallista kanavaa, josta tuli paralympialaisia aamusta iltaan. Kaipasimme maalipalloa, mutta sieltä tuli lähinnä kaikkea mitä isäntämaan urheilijat olivat päivän aikana tehneet ja miten menestyneet. Judohallilla selvittelimme myös mahdollisuutta hankkia lippuja maalipallo-otteluihin, mutta saamamme tiedon mukaan niitä sai vaan ja ainoastaan netistä. Aa kertoikin paikallisten kritisoineen lippusysteemiä. Myöhemmin kuulin kyllä väitteen, jonka mukaan lippuja olisikin saattanut saada ostaa paikan päältä. Noh, siinä vaiheessa se oli jo myöhäistä. Miesten kullan voitto jäi siis näkemättä. Mutta, toisaalta päivät oli täynnänsä ohjelmaa muutenkin, joten turhaa nyt jossitella jälkikäteen.  Onneksi tulostiedottaminen toimi hyvin meidän touhutessa kaupungilla, joten ei hätää. Upeaa kuitenkin, että maalipallossa palattiin 16 vuoden jälkeen kultakantaan. Naiset sijoittuivat neljänneksi.
 Ja te jotka jaksoitte loppuun asti, ymmärtänette miksi tämä tulee osissa 😀
Hepa kun ei osaa kirjoittaa lyhyesti :O

Haikeuttako vai tahto takaisin kilpakentille???

Tultiin aamulla tänne mökille ja ei kyllä upeampaa säätä olis voinu toivoa mitä nyt on, aurinko paistaa jopa kuumasti eikä tuuli suhise puissa. Harmaakuono on jo lammessa lotrannut ja multakasassa möyrinyt. Nyt rouskuttaa tyytyväisenä keppiä suurimmat energiat purettuaan. Me nautittiin ulkona teet ja nautiskelu jatkuuu roskien polton merkeissä.
Mulla Lontoon matka lähestyy, joten tällä viikolla vähän matkavalmisteluja: adapterin ja pattereiden osto, rahan vaihto, lentokentältä majapaikkaan matkareitin suunnittelua jne.   Aa on jo lentänyt Lontooseen, joten lisäinfoa matkareitistä on luvassa vielä myöhemmin. Pari ekaa päivää menee tiiviisti judohallilla. Torstaina 30. päivä ottelee Jani Kallunki -66 kiloisten sarjassa ja 31. päivänä perjantaina Päivi Tolppanen -63 kilosissa. Muuten matkasuunnitelmat aika avoimet: markkinoita, museoita tms.
Jos paralympialähetykset kiinnostaa, koosteita tulee kakkoselta to-aamusta alkaen. Karkeesti aamuisin vähän ennen yhdeksää ja iltaisin 20.30 paikkeilla. Maalipallo-ottelut taisivat alkaa 31. päivä, ja nyt Facebookista lukiessani porukan lähtötunnelmia ja fiilistelyä kisakylästä, mieleen on hiipinyt hienoinen haikeus, ehkä jopa paha mieli. Vielä 2008 tavoitteet oli Lontoon paralympialaisissa. Mutkia tuli matkaan keuhkoveritulpan muodossa. Siitä toivuin kuitenkin hyvin ja kaikki olisi voinut olla vielä mahdollista palatessani valmennukseen, mutta otoskleroosi päätti toisin. Huonolla kuulolla oli täysi mahdottomuus taistella kisapaikoista, saatika pelipaikoista ja jäätyäni ”tauolle”, paluuta en ole tehnyt. Joskus mietin miksi en palannut tammikuussa lajin pariin molempien korvien leikkauksien jälkeen. Ehkä olen ja olin ajautunut porukasta niin kauaksi etten ”osannut” palata, tai rohkeus ei riittänyt. Entä jos kuulo heikkenee uudestaan ja taas kaikki romuttuu???
En odottanut kaipauksen heräävän kilpailemiseen, mutta pakko myöntää vähän nyt sattuvan. Ehkä paluu olisi mahdollista vieläkin, mutta olenko saanut jo sen mitä maalipallolta voin saada? En ollut siinä huippulahjakkuus, joten ehkei minusta enää tällä iällä voi huippua tullakaan. Olisiko minua varten vielä jokin muu urheilulaji, jossa kokeilla rajojaan? Haluaisin vielä kokeilla ne rajani, ja laittaa itseni likoon ja toteuttaa onnistumisia urheilun parissa, ehkä jopa niitä unelmia, jotka maalipallon parissa jäi saavuttamatta.

Yhteenvetoa tammikuulta ja tavoitteita helmikuulle

Olen erittäin ankaralla tuulella itseäni kohtaan, joten en tiedä onko paras hetki tammikuun yhteenvedolle, mutta tässä se joka tapauksessa on kaikessa rehellisyydessään.

Liikuntahaasteeseen 10 merkintää, eli liian vähän, vähimmäistavoite oli 15 liikuntapäivää. Liikuntamerkinnöiksi en laske hidasvauhtisia koiran nuuskuttelulenkkejä, tai lenkkejä milloin herra kirmailee vapaana, tai lenkkejä mihin tulee katkoksia liian monta tai liian pitkiä taukoja. Kävellen käydyt kauppamatkat eivät myöskään pääse mukaan. Eli, liikuntamerkintä tulee silloin kun lenkkivauhti on reipas hikeä nostattava, tai kun se on ajallisesti 90 min tai enemmän.

Kelpuutan 7 lenkkiä (42.5 km) merkintöihini, joidenka lisäksi yksi yleiskuntosalitreeni ja kolme penkkitreeniä. Voimailun lisäksi kerta spinningiä ja kerta uintia, joten liikuntakertoja tulee 13 ja aikaa niihin on käytetty 15 tuntia 35 minuuttia. LIIAN VÄHÄN! Kyllä yksittäisiä liikuntakertoja olisi pitänyt tulla parikymmentä ja myöskin treenituntien olla lähempänä 25 kuin 20 tuntia.
Toisaalta olen ehkä onnistunut tekemään treenini tehokkaammin, ainakin kun penkkitreeniä ajatellaan. Olen myös pystynyt tekemään hyvävauhtisia lenkkejä Harmaakuononkin jaksaessa pakkasessa loistavasti.
Paino ei valitettavasti ole kääntynyt laskuun, joten 2.2. tavoitteena ollut 68 kilon alitus ei tule tapahtumaan. OTTAA PÄÄHÄN! Joka tapauksessa helmikuun aikana sen on tapahduttava! Mä vaikka muutan uima-altaaseen/spinningpyörän selkään/lenkkipoluille/suksille ja lopetan syömisen 😛 No ei nyt sentään. En ole menettänyt järkeäni. Jokin potku tarvittas, jotta paino alkais totisesti laskemaan. Turhauttaa aika pahasti just nyt!
Alkamassa on helmikuu ja totisesti haluan liikuntapäiviä ja treenimerkintöjä enemmän. Liikuntapäivissä 15 on syytä mennä rikki ja kerroissakin päästä parinkympin tuntumaan.
 4kk jaksolle olen asettanut tavoitteekseni mm. 20 km uinnin ajatuksella uinti per viikko, joten ei ole paha, mutta tammikuun jälkeen kasassa on vain yksi kilometri. Tähän on onneksi tulossa parannusta, sillä huomiselle ja torstaille on uintitreffit sovittuna. Helmikuun aikana tavoittelen 6-8 uintikertaa. Sen pitäisi toteutua, sillä kolme eri ihmistä on halukas käymään uimassa kanssani, jos aikataulut vaan osuvat yksiin. Hyvältä siis näyttää tällä hetkellä. Ja penkkitreeni jatkuu edelleen. Tosin nyt ollaan hiukan jäljessä, sillä Porvoon viikonloppukurssin myötä treeni on siirtynyt huomiselle. Tällä viikolla pitäisi siis tehdä kaksi kovaa penkkitreeniä, jotta aikataulussa pysyttäisiin.
  
Lenkkitavoitetta on ehkä vähän vaikea asettaa, mutta kyllä vähintään samaan pitäisi päästä ja mielummin enemmänkin. Asiaan vaikuttaa kuitenkin myös sää ja millaiset pakkaset täällä paukkuu. On muistettava myös, että Harmaakuonon tassutkin sietää pakkasta rajallisesti. Paukkupakkasilla on syytä lenkit korvata spinningpyörän selässä. Ja en ole unohtanut lumikenkäilyä, hiihtoa, luistelua ja kaitpa pulkkamäkikin jonkinlaisesta treenistä käy 😀 Mahdollisimman monipuolista liikuntaa talvesta nauttien.
Ja edelleen liikuntaa elämääni entistä säännöllisemmäksi tavoitellen.
Siinä ne eväät helmikuulle!
  

Hetki sitten julkaistiin uudistetut yrityksemme kotisivut

Tutustukaa ja antakaa palautetta!

Tänään tuli ilouutinen, näkövammaisjudokat Päivi Tolppanen ja Jani Kallunki omissa sarjoissaan on lunastanut maapaikat Lontoon paralympialaisiin

  Aivan huippua!

Käykäähän katsomassa

Pajulahtigames -vammaisurheilua Nastolassa

Suomen Vammaisurheilu (Vau Ry) järjestää Pajulahden urheiluopistolla Nastolassa ison kansainvälisen vammaisurheilutapahtuman tänä viikonloppuna. Tapahtumassa otellaan kovatasoinen maalipalloturnaus. Lisäksi lajeja mukana ovat sokkopingis, näkövammaisjudo, istumalentopallo, voimannosto, yleisurheilu,  jne. Jos on mahdollista mennä paikalle, suosittelen ehdottomasti! Jos ei paikan päälle pääse voi seurata nettitelkusta lähetyksiä.
Niitä voit katsoa
täällä. Ja samalla kannattaa tutustua tapahtuman kotisivuihin www.pajulahtigames.fi

Tarkoitus oli laittaa teille luettavaksi tänne Netti-tv:n lähetysajat, mutta en saa niitä siirretyksi tähän. Lähetysajat löytyvät Netti-tv:n sivulta.

Maanantaina jaettiin kesälajien urheilijoille apurahat. Kattava joukko myös vammaisurheilijoista sai ison tai pienen apurahan. Riemuitsen erityisesti ystäväpariskuntamme Päivin ja Artun puolesta. Molemmat saivat ison apurahan. Arttu valmistautuu Lontoon paralympialaisiin tandempyöräilyssä ja Päivin lajina on judo. Päivin saatatte huomenna nähdä judo-ottelulähetyksissä :)Totuushan on, että vammaisurheilijan on aina paljon vaikeampaa saada itselleen ponsoreita tukemaan urheilu-uraansa, joten tiedän todella apurahasta olevan heille iso apu harjoittelun mahdollistajana. Ja on todella hienoa, että apurahoja jaettaessa myös vammaisurheilijat huomioidaan aina vain paremmin ja paremmin..

Kevät: Luonto herää — niin minäkin

Tätä kirjoittaessani mustarastaan kaunis laulu kantautuu korviini ja ollaan saatu nauttia upeasta kevätpäivästä, lämmintä yli 20 astetta, aurinkoista ja kohtuullisen tuuletonta. Lumet ovat saaneet kovaa kyytiä viime viikkoina ja kevät on tosissaan lyönyt itsensä läpi talven otteesta. Lumien sulaessa ja sään lämmetessä myös minä olen herännyt henkiin; kuulo on kohentunut ja nyt leikattu korva onkin se kuulevampi korva. Tinnitusta on aika paljon ja välillä se on hermoja raastavaa. Sen kanssa on vain elettävä ja toivottava asettuvan edes jonkin verran. Nyt huomenna leikkauksesta tulee viisi viikkoa ja olen saanut vapauden liikkua, rehkiä, kastella pääni; elää normaalia elämää. Viimeisin lääkärikäynti oli 15.4. Tuolloin korvaa jälleen puhdistettiin ja sovittiin ekoista kuulotesteistä kesäkuulle. Niiden jälkeen tapaan jälleen kirurgin. Huimausoireista en kärsinyt missään vaiheessa sairaslomaani enkä sen jälkeen. Vielä tän kuun eka viikko meni aika epäsosiaalista elämää viettäessä ja kuulon kohentumista odotellessa. 5.4. olin läsnä järjestäjän ominaisuudessa Opaskoirakoululla peesarikoulutuksessa. Oli ihanaa huomata kuulevansa kohtuullisesti, vaikkakin ”pöntön takaa”. Onneksi minun ei tarvinnut tilaisuudessa sinänsä oppia mitään, joten sain ottaa tilanteen aika rauhallisesti. Perjantaina 8. päivä olin avokin ja avustajamme kanssa äänestämässä ja ruokakaupassa. Ulkoilusta nautin suunnattomasti, ja samalla tuli myös kansalaisvelvollisuus suoritettua. illalla piipahdimme iltaa istumaan Kallioon. Kuulo oli taas vähän tiistaita parempi, mutta vielä ei jaksanut keskittyä kuulemiseen kovin hyvin.

Tuolla viikolla Turkissa järjestettiin Näkövammaisten Mailmankisat joista oli paralympiapaikkoja Lontoon kisoihin jaossa. Maalipalloilijat niin miehissä kuin naisissa pelasivat itsensä Lontooseen. Miesten joukkue voitti turnauksen ja naiset sijoittuivat toiseksi. Lisäksi judossa miesten -66 kg sarjassa voiton vei Jani Kallunki ja sai näin arvokkaita rankingpisteitä tuota Lontoon paikkaa ajatellen. Naisjudoka -63 kg sarjassa Päivi Tolppanen sijoittui viidenneksi. Sijoitus sama kuin viime kevään MM-kisoissa. Judokoilla nuo paralympialaispaikat ratkeavat marraskuun EM-kisoissa. Ja täällähän ollaan tietysti hengessä mukana.

Pari viikkoa sitten kuulemisen kannalta vietin raskaan päivän neljän tunnin kokouksen muodossa. Suunnistaminen kaikuvissa käytävissä oli hankalaa ja itse kokouksessa oli vaikea kuulla mitä kukin sanoi. Olinkin aivan rättipoikki kotiuduttuani enkä jaksanut lenkille. Tuo ihanuus siirtyi seuraavaan iltaan, ja olikin elämys. Huomasin kuulevani vasemmalla korvalla mutkien takaa autojen äänet jo paljon kauempaa mitä aikaisemmin. Lintujen laulu oli ihanaa musiikkia korvilleni ja liikunnan ilo. Tuntui mahtavalta painaltaa sulia teitä pitkin koira valjaissa opastamisesta innokkaana. Taas siis huomaaminen kuulon kohentumisesta.

Lauantain 16. oli ensinmäinen päivä milloin en tuntenut väsymystä kuuntelusta. Ensin ystäväni kävi hieronnassa, jonka jälkeen lähdin tapaamaan toista koirakkoa kiinalaisessa syöden ja hänen luonaan iltaa jatkaen. Ulkona tuntui oudolta, kuulin lintujen siipien räpsettä ja pihoilta paljon enempi ääniä mitä aikaisemmin. Kaunis kevätpäivä silloinkin. Nyt todella alkoi tuntua, että haluaa paljon tekemistä ja tavata ihmisiä ja olla taas sosiaalinen. No heti seuraavana päivänä pääsinkin nauttimaan tuosta kaikesta kerhomme ulkoilupäivän muodossa. Kokoonnuimme Laakson kentälle, josta lähdimme kävelemään Maunulan majalle. Koirat opastivat iloisina ja ihmisillä keväästä iloinen mieli. Keskuspuistossa reiteillä oli vielä jonkin verran lunta. Tuntuikin hivenen utopistiselta tarpoa latupohjaa pitkin peipposten visertäessä. Pysähdyimme koirapuistoon jossa koirat saivat hetken kirmailla vapaana ja touhuilla keskenään. Maunulan majalla söimme ja kahvittelimme. Jatkoin vielä erään peesarin kanssa matkaa Pitkäkoskelle ja sieltä hänen kotiinsa. Käveltyä tuli 13 km ja oli ikionnellinen ja hyvä olo.

Sairaslomanihan loppui jo 10. päivä, mutta ekat asiakkaat minulla oli 18. päivä, ja oikeasti hyvä niin. Kuuleminen vielä tuon 11.4. alkaneen viikon alussa oli niin työlästä. Viime maanantaina olikin mukava aloittaa työt pitkästä aikaa. Nyt huhtikuussa onkin ollut aika hiljaista, liekö kauniiden kevätpäivien ansiosta vai mistä. Saa nähdä vilkastuuko vielä ennen kesälomia toukokuun aikana, tai millainen myynti tulee äitienpäivälahjakorteista.

Tiistaina oli mukava ja kiireinen päivä. Aamusta lähdin Vuosaareen tapaamaan perhettä, jossa opaskoirani velipoika viettää eläkepäiviään opastellen perheen tyttöä kotiympäristössä. Kävimme tunnin lenkillä ja vietimme rattoisan teetuokion koiria kuvaten ja vertaillen toisiinsa. Vuosaaresta piipahdin Itikseen teelle mailikaverini kanssa. Hänet oli kiva tavata ihan livenä ja jäi tapaamisesta tosi hyvä mieli. Toivottavasti tapaamme uudelleen. Sitten olikin aika kiiruhtaa kotiin suihkuun ja syömään, sillä oli aika päivän töiden. Niiden jälkeen lähdimme avokin kanssa tunnin lenkille ja reippailun jälkeen kuntosalitreeniä penkkipunnerruksen muodossa sekä keskiropan lihasten vahvistamista. Suihku, iltapala, venyttelyt iltatee. Tuon päivän jälkeen olin niin onnellinen! Elämä on siis palaamassa ennalleen ja siitä olen kovin onnellinen ja iloinen. Kuuleminen ei tuota enään tuskaa. Nyt vain toivoisi tuon oikean korvan leikkaamista. Se ei kuitenkaan varmasti ennen syksyä tapahdu. Joka tapauksessa tilanne on paljon talvea parempi, joten stressistä sen suhteen voipi hellittää. Nyt taas kiinnostaa kuntoilu, treenaaminen, sosiaalinen elämä. Pääsiäisenä tapasinkin kaksi ystävää, veljeni perheineen. Aikaa jäi myös avokin kanssa laatuajan viettoon hyvän ruuan merkeissä sekä vaihtohieronnat tehden. Eilen laadimme mulle myös penkkitreeniohjelman 12 seuraavalle viikolle, ja sitten pitäisi nousta 43-45 kg. Avokilla puolestaan tavotteena 120 kg, joten hiukan eri kilomäärien kanssa painitaan 😀 Tärkeintä kuitenkin treenaaminen ja kroppansa hyvään kuntoon saaminen! Jospa täällä blogissakin voitaisiin kääntää uusi lehti ja tuo korvapropleema jäisi vähän vähemmälle ja tilaa saisi elämän muut hienot asiat.

Maalipallo enemmän kuin harrastus

Viimeisimmät kirjoitukset ovat käsitelleet opaskoira-asioita ja olette lukeneet muisteloita vuosien varrelta koiran kanssa elämisestä. Nyt siirryn toiseen minulle kovin tärkeään aiheeseen maalipalloon, joka on elämässäni näytellyt isoa osaa. Kaikki koiraihmiset palaan kyllä vielä taatusti myös koira-asioihin myöhemmin.

Näkövammaisten joukkuepeli maalipallo on alunperin kehitelty auttamaan sotasokeiden veteraanien kuntouttamista. Pelin keksivät vuonna 1946 itävaltalainen Hanz Lorenzon ja saksalainen Sett Reindle. Laji esiteltiin mailmalle ensikerran Toronton paralympialaisissa 1976 ja ensinmäiset MM-kisat pelattiin Itävallassa 1978. Vuosien varrella peli on kehittynyt; pelikenttä leventynyt ja pidentynyt, peliaika pidentynyt, pallot muuttuneet, säännöt kehittyneet aina urheilullisempaan suuntaan. Maalipallo on saavuttanut suuren suosion ympäri mailmaa. Nyt peliä pelataan 1200 g painavalla kulkusia sisältävällä pallolla lentopallokentän kokoisella alueella. Peliaika on 2 x 12 min. Säännöt ja muuta infoa löydät osoitteesta www.maalipallo.net ja elävää kuvaa youtubesta hakusanalla goalbal. Kaikilla pelaajilla on silmät peitetty tummennetuilla laskettelulaseilla, jotta mahdollista näköjäännettä ei pysty hyödyntämään. Myös näkevät voivat pelata, mutta heillä ei ole edustusoikeutta arvokisoihin. Kenttä on merkitty kohoviivoin joidenka avulla pelaajat orjentoituvat pelialueella. Joukkueesta kerrallaan kentällä on kolme pelaajaa ja kaikki osallistuvat pallon torjumiseen. Ei ole erillistä maalivahtia. Heittotyylejä on monenlaisia: kuvaava on ehkä alakautta keilaheittotyyppinen heitto, mutta käytetään myös pyörähdysheittoa. Heittojen tarkoitus on murtaa vastustajan puolustus ja saada pallo maaliin. Onkin tärkeää tietää vastustajan ns. heikot kohdat, että millaiset heitot uppoavat verkkoon. Kierteet, suorat kovat, ristiheitot, taskut, pomppivat heitot tms. Miesten puolella heittonopeus nousee yli 70km tunnissa ja naistenkin puolella taidetaan hivutella 60km tuntinopeutta. Torjunta-asennon on oltava jämäkkä ja kasvot suojattuna. Se on kylkiasento, jossa kädet menevät kasvojen editse suoraksi vartalon jatkeeksi. Pallon osuessa asennon oltava jämäkkä, muuten pallo pomppii helposti yli tai heiton tullessa ääripäihin asento pettää ja pallo ohjautuu maaliin. Torjuntaan lähtöasento on joko pystystä tai polviltaan. Aikaisemmin pystyasennosta pelaaminen oli suosittua, mutta etenkin miesten puolella peli on nopeutunut niin paljon, että on ollut pakko palata matalaan lähtöasentoon. Myös suurimmaksi osaksi naiset pelaavat nykyisin matalasta lähtöasennosta. Itse kuulun tuolle aikakaudelle milloin opeteltiin pelaaminen pystyasennosta heti kuin vähänkin mahdollista. Näiden kuulo-ongelmieni takia olen kuitenkin joutunut pudottautumaan alas ja treenaamaan tuota matalasta lähtöasennosta pelaamista. Tuntuuhan se oudolta, mutta tuntuu sujuvan. Toki olen aikaisemminkin sitä testannut ja treenannutkin. Jokunen vuosi sitten polvilleen pudottautumiskeskustelua käytiin paljonkin, mutta sitä ei pidetä kovinkaan urheilullisena eikä myöskään näyttävänä. Siksipä kai on niin hankalaa ottaa ”takapakkia” pelaamisessaan. Toisaalta, jos se toimii, miksi ei? Ja nyt uudet pelaajat eivät nouse pystyyn, joten ehkä vanhan jääränkin olisi syytä taipua. Heittohan lähtee toki pystyasennosta. Ilmeisesti sekin on joskus tehty toispolviseisonnasta, joka kyllä tuntuu jo aika… Noh, onneksi laji kehittyy koko ajan ja sääntöjä kehitetään aina urheilullisempaan suuntaan.

Kuvaaja: Janne Ahokas

Suomeen maalipallo on tullut 1960-luvun alussa, mutta ei heti saanut jalansijaa näkövammaisten harrastuksissa. 60-luvun puolessa Sokeain Keskusliiton urheilutoimikunta (SKU) tuotti käännöksen saksankielisistä säännöistä ja alkoi levittää lajia Suomeen. Pallojen välitys harrastajille alkoi samanaikaisesti. Ensimmäinen SM-turnaus järjestettiin 16.4.1972 Aleksis Kiven koululla Helsingissä. Siitä lähtien maalipallossa pelattiin vuosittain SM-turnaus, kunnes vuonna 1995 siirryttiin sarjamuotoiseen SM-sarjaan. Siinä sarjaa pelataan syksystä kevääseen. Suomen mestari ratkeaa vasta kevään viimeisessä turnauksessa. Suomen Turussa pelattiin maaliskuussa 2001 maalipallon 30-vuotis juhlaturnaus, sillä tuolloin tuli tiettävästi kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä kansallisesta maalipalloturnauksesta. Ensimmäinen turnaus pelattiin 7.3.1971 Puolalan koulussa Turussa. Turnauksessa oli mukana viisi joukkuetta. Itse olin mukana tuossa 2001 pelatussa juhlaturnauksessa. Pelipaikalla oli myös maalipallonäyttely jonne oli kerätty lajin pelipalloja eri vuosikymmeniltä, pelipaitoja, mitaleita, lehtileikkeitä tms.

Itse olen lajiin tutustunut ja tykästynyt Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Liikkatunneilla olisinkin aina halunnut pelata maalipalloa 🙂 Arlaan siirryttyäni ammattiopintoihin laji vei mennessään. Olen pelannut vuodesta 1996 lähtien säännöllisesti ja aktiivisesti. Läpimurto on kuitenkin jäänyt valitettavasti tekemättä. Maajoukkue-edustuksia on tullut, mutta olen ollut se pääasiassa vaihtopenkillä istuja. Tärkeä ja raskas rooli sekin. Olisi hienoa vielä joskus onnistua ja löytää oikeat treenitavat millä kehittyä huipulle. Viime vuosien sairastelut (keuhkoveritulppa 2008 ja nyt käsillä oleva otoskleroosi) ovat kuitenkin hidastaneet haaveen toteutumista. Nyt odottelen tuota korvaleikkausta ja sen jälkeen taas tietää enemmän millä tasolla maalipallo voi elämässäni jatkua. Asiaa olen viime aikoina pohtinut hyvinkin paljon, mikä olisi parasta. Haluja on hirmuisesti, mutta riittävätkö resurssit. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan päätöksiä ehkä kannata tehdä. Treenaa ja nauttii liikunnasta ja maalipallosta leikkaukseen asti ja toipumisen jälkeen katsoo mikä tilanne, kuinka hyvin leikkaus onnistuu, miten kuulee tms. Ja sitten tekee uralleen ne ratkaisevat päätökset.

Joka tapauksessa maalipallo on antanut minulle monta unohtumatonta kokemusta tunteiden ääripäistä toiseen. On koettu itkut ja naurut, tunteiden pinnalla olot, matkarasitukset, henkinen stressi, onnistumisen iloa. Hotelleja, pelisaleja, joitakin nähtävyyksiä nähty ja tavattu paljon uusia ihmisiä. Monta ihanaa sattumaa voisi kertoa, mutta myös niitä kyyneleisiä tarinoita löytyy. Mutta se kaikki kuuluu urheiluun, enkä näitä kokemuksiani vaihtaisi pois. On aika kulunut fraasi, mutta niin vain se on 🙂 Näiden kuulo-ongelmieni myötä olen pohtinut myös pelaamisen lopettamista, mutta se ei vaan tunnu tulevan kysymykseen. Ehkä sen aika ei vaan todellakaan vielä ole. Haluan vielä lajilta jotain uutta ja ennen kokematonta. Se vaatii kuitenkin paljon ja aika näyttää miten elämä kuljettaa siinä suhteessa. Nyt vain toivoisi pian pääsevän korvaleikkaukseen.

Suomella on maalipallossa vahvat perinteet ja menestystä on tullut roimasti niin miehille kuin naisillekin. 1990-luvulla naisille kaksi mailmanmestaruutta, paralympiakulta ja hopeaa sekä kolme Em-voittoa. Miesten puolelta löytyy myös paralympiakulta ja hopea, mailmanmestaruus ja mitaleja EM-kisoista. Nyt 2000-luvulla on ollut ”hiljaisempaa” menestyksen saralla. Naisille 2000 ja 2004 4. tila paralympialaisissa, EM-kulta 2007, EM-hopea 2001 ja EM-pronssi 2009. Vuoden 2008 Pekingin paralympialaisissa Suomelta oli mukana vain miesten joukkue naisten karsiutuessa Brasilian paralympiakarsinnassa 2007. Nyt molemmat joukkueet hakevat paikkaa Lontoon paralympialaisiin 2012. Huhtikuussa Turkissa pelattavassa paralympiakarsintaturnauksessa miesten tulee sijoittua neljän ja naisten kahden parhaan joukkoon varmistaakseen paikan kisoihin. Toinen mahdollisuus on lokakuun Tanskan EM-kisoissa joissa parhaiten aijemmin ei-paikkaa saanut Euroopan maa lunastaa maaosapaikan niin miehissä kuin naisissakin. Eli, töitä tehdään kovasti ja valmennusleirejä n. kerran kuukaudessa, ehkä himpun harvemmin sekä kansainvälisiä turnauksia rahatilanteen mukaan. Nyt tammikuussa pelattiin Pajulahtigamesissa myös tasokas maalipalloturnaus, jonka miehet voittivat puhtaalla pelillä. Naisten joukkuetta vaivasi loukkaantumiset ja sijoitus oli 4. Tammikuun alun leiri oli paralympialeiri Pajulahdessa, jonne kokoontui kesälajien urheilijoita, jotka ovat ehdolla Lontoon paralympialaisiin 2012. Saimme infoa Lontoon kisajärjestelyistä sekä ohjeita miten toimia viestimissä haastatteluissa tms. Myös itse treenaamiselle oli hyvin aikaa ja ehdimmekin kolmen päivän aikana tekemään monta hyvää treeniä. Itselleni leiri oli henkisesti äärimmäisen raskas, sillä tämä kuulovikani oli edennyt ja koin olevani todellisissa vaikeuksissa. Kaikuvassa isossa hallissa ohjeistuksen kuuleminen tuntui hankalalta ja seisaalta pelaaminen alkoi takuta oikein kunnolla. Onneksi eräs kokenut pelaaja auttoi minut pahimman yli, vaikka kotiuduttuani olin aivan rikki ja valmis heittämään pyyhkeen kehään. Nyt olen siirtynyt tuohon matalaan lähtöasentoon, vaikka ei sitten kovin urheilullisen näköistä olisikaan. Toissaviikonloppuna matkasimme Malmööseen Malmö Open-turnaukseen seurajoukkueella ja tämä oli elämäni ensinmäinen turnaus polviltaan pelaten. Sijoituksemme ei mieltä ylentävä ole (10.), mutta ei ehkä ihan koko totuutta kertovakaan. Alkulohkon ottelut menivät joukkueeltamme alakanttiin. Hävisimme kaikki kolme peliä. Ensinmäisessä ottelussa sain roimasti itseluottamusta huomatessani, että matalasta lähtöasennosta pelaaminen sujuu eikä huonokuuloisuus häiritsekään kovin paljoa. Toisen ottelun alku lähti huonosti käyntiin päästämällä heti ekalla heitolla maalin. Tuossa ottelussa pelasin keskelläkin ja se sujui yllättävänkin hyvin. Pitää vain olla ahnehtimatta. Ottaa kiinni vain sen mitä varmasti tietää saavansa eikä kurottele liikaa. Kolmannessa ottelussa keskeltä livahti käsistäni maali ja taisi myöhemmässä vaiheessa mennä kulmakin siirryttyäni laitaan. Sunnuntaina sijoitusotteluissa pelasin molemmat ottelut kokonaan. Aamun ekassa käsistä meni yksi heitto läpi, mutta muuten pystyin tonttini pitämään puhtaana. Jälkimmäisessä ottelussa sain jopa maalihanani auki tekemällä yhden maalin 😀 Kaikenkaikkiaan päästimme liikaa maaleja ja puolustus valskasi sekä maalien teko oli liiaksi yhden pelaajan varassa. Pitäisi saada heittoihin tarkkuutta, voimaa ja monipuolisuutta.

Perjantaina matkustimme Malmööseen heti aamusta, joten jäi päivää shoppailuun ja kaupungilla kuljeskeluun. Minut yllätti ettei siellä ollut yhtään lunta. Pe-iltana satoi vähän räntää. Käytiin italialaisessa ruokailemassa. Shoppailukierrokselta löysin itselleni neulepuseron, tunikan ja lekkingsit. Ja illalla oli ihanaa rentoutua hotellin kylpyammeessa 😀 Kyllähän se useimmiten tahtoo niin olla, että pelireissuilla näkee majottautumispaikan ja pelihallin eikä paljoa muuta. Malmö on tosin tullut jo aika tutuksi, koska siellä olemme viettäneet monta Lady inter Cup-turnausta. Itse olen ollut mukana 2002, 2003, 2005, 2006 ja 2008 sekä olemme olleet mielestäni kerran maajoukkueena Ruotsin vieraana Malmössä. 2007 olin ystäväni ja pelitoverini kanssa Malmön seurajoukkueen viikon leirillä ja pidin kovasti heidän treenimenttaliteetista. Tuon viikon aikana jäi aikaa myös shoppailuun ja viimeisenä iltana Malmössa oli jokin karnevaali ja ihmisvilinää riitti yllinkyllin. Että kyllä sitä onnistuu välillä näkemään ja kokemaan muutakin kuin hotellihuoneen sängyn ja pelisalin hien tuoksut, tai ilmastoidun kylmyyden pelireissuilla 😀