Epätoivosta toivoon

Lähestyn suojatietä, jonka edessä vesilätäkkö, Otto hidastaa varhain ja pysähtyy niin ettei joudu lätäköstä menemään. Emme välttämättä ole suojatien kohdalla vaan sen sivussa. Ylityksestä selvitään, matka jatkuu. Käännytään oikealle tielle, joka laskeutuu. Märkää, hiekotushiekkaa, kuraa, lätäköitä… Eipäs tuosta huvita mennä, Otto tekee suunnan muutoksen välttääkseen tien inhottavuudet ja löydän itseni joltain aukealta. Onneksi kuulin junan äänen ja sain komennettua Oton takaisin tielle… Näin alkoi meidän viime torstainen matka salille. Maanantaina pääsimme laskeutuvalle tielle ja kääntymään vasemmalle radan varteen. Radan varressa kuljetaan haettaviin portaisiin asti. Vasemmalla on silta, josta pääsee autotien varteen, sinnehän Oton mieli halajas. Ehkä himpun kuivempaa. Ei kun takasin radan varteen ja tottakai väärään suuntaan, joten ympäri ja uudestaan. Lopulta portaat alas ja alikulkuun hitain maleksivin askelin. Paluumatkalla maleksien alikulkuun, mutta se löytyi kuin löytyikin. Portaat ylös ja radan varteen maleksimaan. Avokki ja avustaja tulivat meitä vastaan. Ottoon en saanut minkäänlaista vauhtia ja olo oli toivoton.

Eilen oli todella märkää, kumisaappaat ainoat oikeat jalkineet. Oton kulku oli luokatonta, joten pissalenkkeihin liikkumiset jäi. Tänään aamulenkki loi jo uskoa parempaan. Ja puoliltapäivin pääsimme koulutuslenkille. Koira vaadittiin liikkumaan niin hiekalla kuin lätäköissäkin. Järvilätäköt toki sai kiertää, mutta maleksimaan ei saanut jäädä yhtään. Koiralla heilui häntä korkealla koko lenkin ajan, vaikka Otto joutui kulkemaan sellaisista paikoista mitä inhoaa. Koiraa tietysti kehuttiin aina onnistumisen jälkeen. Liikkumiseen käytettiin kyynärvarsilukitusta, hihnasta nyppäsyjä, valjaiden helistelyä yms. Ei siis mitään koiraa satuttavaa. Äänenkäyttö oli myös tärkeässä roolissa. Mitä enemmän vaadittiin sitä enemmän kehuttiin. Ja minun on muistettava aina etten lähde ohjaamaan koiraa vaan pistän sen liikkeelle käskyin, kenties valjaita nostaen. Oton jumitteluiden myötä monesti ajaudun liian eteen koiraa nähden ja silloin väännän valjaista, jota ei saa tapahtua. Sama ylityksissä, koira liikkeelle ja sitten minä. Ette usko miten hyvältä tuntui kun koira alkoi tajuta, että nyt mennään eikä meinata, silti häntä heilui ja kaikilla oli hyvä olla. Samalla minulle opin paikka siitä, että voin olla napakampi ja vaativampi, Otto ei mene rikki siitä. Tuntuu vain piristyvän 😀

Ongelmat ei varmasti ole taltutettu kahdella koulutuslenkillä. Edellinen oli jo toissalauantaina. Otto varmasti kokeilee jatkossa minua missä se aita nyt olisikaan matalimmillaan, mutta minun on oltava vaan tiukkana, niin tiukkana ja vaativana kuin vaan yksikseni liikenteessä voin ja uskallan ilman, että aiheutan vaaratilanteita. Ja lisäkoulutuslenkkejä tullaan varmasti tekemään tämän kevättalven mittaan.

Maanantaina ja eilen minusta tuntui, että ei meidän koirakkous kestä kauaa, että ei tästä vaan tule mitään. Surin jo kaikki mahdollisuudet. Tänään jaksan taas uskoa parempaan huomiseen. Soitto heti koululle kun tökkii ja sitten taas treenataan. Ja treenaan itekseni ja aina kun mukanani on joku näkevä, joutunee peesaushommiin 😀 Että kyllä vielä taisto jatkuu, jotta perjantaina neljä vuotta täyttävä Otto on luonani vielä vuosienkin päästä. Tämä kaikki kertoo vaan siitä, että joskus opaskoirakoksi kasvamisen eteen joutuu tekemään helkkaristi työtä, joskus se kestää pidempään, joskus on vaikeaa jne. Mutta kun se työ alkaa palkita, onnella ja hymyllä ei rajoja! Onneksi Suomessa on myös huippuammattitaitoisia kouluttajia, jotka auttavat meitä koirakoita.

Kriisi – kosteutta inhoava opaskoira!

Vaikka täydennyskoulutuksessa lätäköistä aloimme päästä eteenpäin viime viikolla tapahtui romahdus. Eksyimme matkalla Vidaan mennen tullen ja reittiä kerratessa liikkumistaidon ohjaajan kanssa Oton työmotivaatio katosi täysin. Menomatka molempina päivinä haettaviin portaisiin asti sujui hyvin. Poika kiersi lätäköt pienin kannustuksin. Portaista alikulkuun ja kohden Vidaan, meni myös kuten piti, mutta paluu. Alikulkua koira ei suostunut näyttämään. Toisella kerralla vasta kun ohjaaja käveli herkkupalan kanssa edellämme alkoi alikulkukin löytymään. Ja kun koira ”pakotettiin” alikulkuun, vauhti loppui. Se maleksi umpimielisenä hitaasti eteenpäin. Ei ottanut mitään kontaktia meihin. Olo oli epätoivoinen, hätääntynyt, epäonnistunut… Alikulusta portaat löytyi hyvin ja nekin noustiin reippaasti. Keskiviikkona kävimme pikaisesti S-marketissa, joten portaiden yläpäästä käännös oikealle. Kaupan pihassa poistuessamme sieltä Otto nuuski ja kun kielsin tyypin vauhti taasen katosi. Eteenpäin päästiin ohjaajan opastaessa minua ja koira seurauksessa. Kun Otto alkoi kiinnostumaan taas meiningeistä tartuin valjaisiin. Vauhti kuitenkin taas lätäköiden kohdalla lopahti. Torstaina vauhti loppui alikulun jälkeen portaat noustuamme. Koira olisi suunnannut S-markettiin ja minä vasemmalle. Kun menimme vasemmalle Oton mielenkiinto tai mikä lie lopahti ja taas madeltiin.

Mieli oli enemmän kuin maassa. Jo keskiviikkona soitin Oton kouluttajalle ja selvitin tilannetta. Sovittiin, että hän tulisi perjantaiaamuna meitä katsomaan. Niin myös tapahtui. Otto mateli puista pudonneiden lehtien kohdalla, kostealla asfaltilla, vesilätäköiden kohdalla. Portaisiin päästiin kannustuksin. Portaiden hakua treenattiin ja haettiin siihen varmuutta. Käytettiin makupaloja. Vidaan opasti hyvin, mutta paluu taas takkuisaa etenemistä. Alikulku ei edelleen kiinnostanut, mutta lopulta koira kääntyi sinne. Kehuja ja matelua. Haettiin taas portaikkoon varmuutta makupaloilla eikä Otto intoontunut niistäkään. Portaiden jälkeen taas koiran mieli vei S-markettiin ja minun radan varteen. Eteneminen oli hidasta lonnimista. Kouluttajakin käveli pätkän koiran kanssa koettaen innostaa tms. Ei auttanut! Oli aika vakavien pohdintojen.

Kuinka kauan olen valmis taistelemaan jumittelun kanssa? Tarvitsisinko reippaamman koiran? Mistä Oton innottomuus johtuu? Kouluttajan arvio on, että kosteusinho on niin vahva, että se vaikuttaa toimimiseen, ja että se on pahentunut. Otto on herkkä ja painostaminen saa sen lukkoon. Noh, märistä kohdista on ollut pakko mennä ja varmastikaan en aina ole osannut oikealla tavalla tsempata ja kannustaa koiraa.

Aikanaan saavuimme kotiin ja minulla raskas mieli. Ahdisti pahasti ja tuntui todella pahalta. Mieli teki paeta pahaa mailmaa peiton alle kyynelehtimään ja unohtaa Tampereen matka tyysti. En kuitenkaan jättänyt lähtemättä reissuun, ja onneksi en. Vietin nimittäin todella ihanan viikonlopun parin Silmukkasiskon kanssa Kädentaitomessuilla. Miesväki lähti mökille, joten niin Otto kuin minäkin saatiin hengähdyshetki ja etäisyyttä asioihin- Otto olikin kirmannut pitkin pihaa saaden hurjia labbishepuleita. Taatusti jätkällä oli ollut paineita ja stressiä. Varmasti tilanne on ollut sillekin inhottava. Olen iloinen, että rakas karvakuono sai purkaa olojaan, vaikka jonkun mielestä hitaan/laiskan koiran energia pitäisi kanavoida opastamiseen. Voi olla niinkin, mutta en usko kyseessä olevan laiskuuden. Onhan Otto energiatasoltaan ja sähäkkyydeltään paljon rauhallisempi mitä Harmaakuono, mutta en sanoisi sitä laiskaksi. No oli miten oli. Kuulimpa myös kommentin siitä, että opaskoira saisi kirmailla vapaana vain käyttäjänsä ollessa paikalla. No nyt ei käyttäjä ollut, mutta perheen jäsen oli, ja paikkakin oli tuttu ja turvallinen mökin piha.

Myös minä sain etäisyyttä asiaan viikonlopun verran. Sunnuntai-iltana kuitenkin kotona yksin ollessani ja Facebookia selaillessani ahdistus palasi ja tietoisuus todellisuudesta, että elämme Oton kanssa kriisissä. En minä siitä halua/haluaisi luopua! Jos Otosta ei olisi kelleen toisellekaan oppaaksi mihin se menisi eläkepäiviä viettämään? Kolmea koiraa emme voi emmekä halua pitää, mutta ventovieraalleko koira sitten joutuisi? Entä jos minä olenkin vain epäonnistunut Oton kanssa ja se lisäkoulutuksella toimisikin jonkun muun oppaana loistavasti? Koira tekisi sitä työtä mihin se on koulutettu ja olisi apuna jollein toiselle, joka olisi tietysti hienoa, mutta ajatus aika sietämätön. Kuulisinko koskaan enään Otosta meni se eläkekoiraksi tai oppaaksi toiselle? Voisimmeko sittenkin päästä tästä yli ja opastus alkaisikin sujumaan? Puhelu ystävän kanssa teki hyvää!

Kun avokki saapui eilen mökiltä koirien kanssa, kumpikaan ei ollut huomaavinaan minua. Otto ei tullut tervehtimään. Vasta tovin jälkeen se tuli minusta puolen metrin päähän ja istua ponotti siinä kunnes kosketin ja rapsutin sitä. Siitä eteenpäin se onkin vanhaan malliin kulkenut perässäni ja tänään sohvalla istuessani pitänyt päätään polvellani. Ja entä se opastus? Liki täydellistä! Aamulla kiersimme lenkin, joka oli eka lenkkimme silloin kun Oton tapasin. Pojan vauhti oli reipas, se pysähtyi suojateiden eteen. Ei hämmentynyt edes jalkakäytävällä olleesta autosta. Siihen lastattiin jotain tavaraa ja mieshenkilö ohjasi meidät turvallisesti auton ohitse. Otto jatkoi reippaasti matkaansa. Tarjosi Siilitietä, mutta jatkoi hienosti Majavatien käännökseen. Siinä sitä sai aavistuksen muistutella halutusta suunnasta, mutta vauhti ei kadonnut. Lehtolantieltä suojatien näytti himpun liian aikaisin ja siksi Majavapolulle ajauduimme keskelle tietä ja syrjää vaatiessani vauhti hetkellisesti katosi, mutta löytyi pian uudelleen. Enhän minä tuollaisesta opastuksesta halua luopua! Opastus jatkui hyvänä läpi päivän iltalenkkiä myöden. Soitinkin kouluttajalle ja kerroin kuulumisiamme. Tapaamme tod.näk. perjantaina. Nyt kuitenkin jatketaan Oton kanssa eloa ja yritetään tehdä elämästämme mukavaa. Märkyyksille en voi mitään, mutta jospa Otto vielä saisi inhonsa sitä kohtaan edes vähän talttumaan. On vaan siitäkin tullut kovin tärkeä koira minulle ja ajatus siitä luopumisesta on ihan kauhea. Jossain se raja kuitenkin menee. Sitä en vaan tiedä missä. Joskus on osattava lopettaa ”pään hakkaus seinään”, sillä kyllähän opaskoiran tarkoitus on helpottaa liikkumista eikä vaikeuttaa sitä. Joskus on ne tunteet työnnettävä vaikeiden päätösten tieltä ja tehtävä ratkaisuja. Vielä en kuitenkaan tee mitään peruuttamatonta, mutta yritän kasvaa mahdollisuudelle, että Oton ja minun yhteinen taival voi jäädä aiottua lyhyemmäksi. Toki toivon, että niin ei käy, vaan jatkamme yhdessä Oton työuran loppuun asti eläkepäiviin.

Puhuin myös eilisiltana pitkän puhelun toisen ystäväni kanssa. Sain hältä paljon voimaa ja tukea. Eikä toki sovi unohtaa Fb:ssä saamaani vertaistukea. Olen ollut asian kanssa ehkä liiankin avoin, mutta haluan olla rohkea ja puhua niistä vaikeuksistakin mitä välillä voi opaskoirien kanssa tulla. Koira on kuitenkin eläin eikä jokin väline, jota käytetään kun tarvitaan ja muuten odottakoon komerossa. Se on läsnä joka hetki ja sillä on myös tunteet, hyvät ja huonot päivät, pelot, inhot tms. Aina se opaskoiran kanssa elo ei ole ruusuilla tanssahtelua, parhaimmillaan vaikka sitä olisikin.

Mutta eteenpäin mennään ja katsotaan miten Otolle ja minulle käy. Vielä en luovuta, vielä hakkaan päätä seinään ja toivon sen antavan periksi. Tänään se jo vähän antoikin kuivan kelin muodossa.

Messari-viikonloppu ja ystävien treffausta – kiireistä, mutta ihanaa :D

Viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa oli mailman suurin koiratapahtuma, Messarit. Olen joskus vuosia sitten piipahtanut messuilla, mutta nyt vietin aikaani sielä kaikkina kolmena päivänä. Ja jos Otto oli väsynyt messurupeamasta, olin minäkin. Tosin viikonloppuun mahtui paljon muutakin mikä varmasti osasyynä hurjaan väsymykseen. Silti yhtäkään ystävä- ja sukulaistreffausta en olisi tahtonut jättää toiseen kertaan. Teitä kaikkia oli mukavaa nähdä vielä ennen joulua.

Perjantaina lähdin Oton kanssa kotoa ennen puolta päivää Opaskoirakoululle, josta lähdin erään kouluttajan ja toimistosihteerin kanssa kohti Messukeskusta. Koululla oli käynnissä paukkutestit testeissä oleville koirille. Varmasti olisi ollut sekin mielenkiintoista seurattavaa. Kouluttajalla oli mukanaan siitosnarttu Viivi. Molemmat koirat olivat täpinöissään Messukeskuksen parkkipaikalle päästyämme. Koiria oli joka puolella ja melske melkoinen. Kulkuluvat ja koirien passit tarkistettua päästiin itse messuhalliin. Pohdimme miten kulkeminen sujuisi parhaiten. Koiralle ihan liikaa erilaisia ärsykkeitä toisten koirien, lelujen, ruuan ja ihmisten muodossa. Päädyimme kulkemaan ihmisopastuksessa Oton ollessa seurauksessa. Noh, seuraaminen ei mennyt kuin oppikirjassa, mutta Hyötykoiraosastolle päästiin. Opaskoirakoulun päivystysaika alkoi klo 13. Ylimääräistä tilaa ei juurikaan ollut. Vieressämme Kaverikoirat esittelivät toimintaansa, toisella puolella puolestaan poliisikoirat. Tapasimme myös avustajakoira-väkeä. Ohitsemme kulki paljon ihmisiä ja paljon koiria. Otto seisoskeli lähes koko pari tuntisen. Isot ja pörröiset koirat sai pojan haukahtamaan kerran kumeasti, mutta hyvin aloillaan pysyen. Muutama ihminen pysähtyi kyselemään meiltäkin opaskoirista ja kävipä meitä moikkaamassa myös ystäväni, jolla on myös siitosnarttu sekä eräs Silmukkasiskoista.

Päivystysaikamme loppuhetkillä vasta Otto malttoi hetkeksi köllähtää ja ottaa vähän rennommin. Onneksi kotona ehti lepäillä parisen tuntia ennen iltaohjelmaa 😀 Lähdimme ystäväpariskunnan luo viettämään iltaa. Ja olikin hauska ilta, herkullinen tapasillallinen, saunomista, kuulumisien vaihtoa jne. Harmaakuono haki koko ajan huomiota tassuttamalla milloin ketäkin ja pyytämällä ulos, vaikka minuutti sitten sieltä oli tullut 😀 Otto oli rauhallisempi, vaikka keittiössä pitikin tarkkailla ruokien viimeistelyä. Saimme myös hyvät naurut kuunnellessamme vanhoja äänityksiä vuosien takaa. Kyllä ystäviä on kiva nähdä, vaikka valitettavan harvoin. Onneksi homma lähtee käyntiin aina siitä mihin viime kerralla on jääty ja välissä ollut aika katoaa. Se sitä oikeaa ystävyyttä parhaimmillaan on. Kotiin oli kuitenkin lähdettävä, jotta seuraavaan messupäivään jaksoimme. Yöunet jäi reiluun viiteen tuntiin, mutta oli se sen arvoistakin.

Lauantaiaamuna matkasimme Oton kanssa kymmeneksi Messukeskukselle, jossa yksi kouluttajista oli minua vastassa. Liikuimme messutilassa edellispäivän tapaan. Hakeuduimme tapahtumakehän laidalle. Huih, haastattelu lähestyi. Tapasimme toisen haastateltavan avustajakoiran käyttäjän Chili-koiransa kanssa ja haastattelijan Heidin. Saimme hedsetit päähämme ja osuutemme alkoi 10.30 Heidin kertoessa alkuun yleistä hyötykoirista. Meidän haastattelumme oli ensiksi vuorossa. Kerroimme itsestämme ja koiristamme lyhyesti, kuka voi saada opas- tai avustajakoiran, mitkä tahot niitä tuottavat, kuinka paljon Suomessa koiria on jne. Miten kanssakulkijoiden tulisi koiriin suhtautua, mitä koirilta vaaditaan, mitä koirat tekevät avuksemme. Yleisöäkin oli jonkin verran paikalla, joten ei ihan tyhjälle katsomolle tarvinnut rupatella. Osuutemme jälkeen toiminnastaan kertoivat mm. kaverikoirat, pelastuskoirat ja sotakoirat. Otolle oli sotakoiran esitys kestämätön paikka. Sota koira komennettiin maahan ja sotilas(varusmies) lähti ryömimään lattiaa pitkin koiran liittyessä mukaan. Etenivät heitettyä palloa kohden hitaasti ryömien ja varusmiehen pyssyllä palloa osottaen. Otto istui aloillaan, mutta ulvoi äänekkäästi. Sama toistui sunnuntaina, mutta silloin haukunnan kera. Mietimme pojan reaktiota. Ehkä Otto koki sen uhkaavaksi, jännittyneeksi, latautuneeksi tms. Sotakoiran (oikeammin varmaankin rajavartioston koira) otettua pallon suuhunsa Ottokin rauhoittui, tosin sunnuntaina jatkoi hiljaisempaa ulinaa vielä vähän pidempään.

Hyötykoiraesityksen jälkeen pujottelimme taasen standillemme, jossa oli esillä rajalaitoksen koirat, kaverikoirat jne. Kouluttajan lisäksi mulla oli seurana peesarikaveri, joka oli tullut Messareihin fb-päivityksen innoittamana. Hänen kanssaan tehtiin pieni shoppailukierros. Ostin kympillä kymmenen siankorvaa, kympillä viis isohkoa nahkarullaluuta, kympillä kolme röhkivää possulelua ja Otolle joululahjaksi lelun, joka on luun muotoinen, ja jonka päällä on ”taskuja” minne saa herkkuja piiloon. Ja ne ”taskut” limitetään yhteen. Koira saa lisähaastetta. Peesari halusi maksaa Ykin lahjan, pallon, josta lähtee pitkä paksu karvahäntä. Piipahdettiin teellä ”henkilökunnan” kahviossa ja Otolle se olikin hyvä hetken rentoutumisen paikka. Tuntui ihan pahalta herätellä poika taas hommiin. Standilla päivystettiin yhdestä kolmeen. Nyt Ottokin malttoi välillä köllötellä kaikessa rauhassa. Kuulokoirista kyseltiin paljon, mutta heidän edustusta ei paikalla näkynyt. Oli vain esitteitä. Erään naisen kanssa keskustelimme opaskoirilla käytettävistä valjaista. Joku kyseli miten voin ylittää kadun, jos risteyksessä ei ole ääniohjattuja liikennevaloja. Noh, tarkkaavainen kuuntelu ja rohkeasti yli, HUIH! Kysyjä kuitenkin tiedosti ettei koira osaa arvioida autojen etäisyyksiä ja nopeuksia, ettei koira tee sitä ratkaisua milloin katu ylitetään. Sen ratkaisun teen minä siellä valjaiden yläpäässä.

Ruokakaupan kautta kotiin ja ystävää treffaamaan. Keiteltiin kahvit ja teet, jonka jälkeen ystäväni loi minulle aple-tilin, ladattiin Iphoneen näkövammaisille tarkoitettuja ohjelmia. Palaan aiheeseen vielä tarkemmin omana postauksenaan, mutta todettakoon minun saaneen etukäteisjoululahjaksi Iphonen avokilta juuri noiden näkövammaisohjelmien vuoksi. Toistaseksi käyttötaito ei kovin kaksinen ole ja edelleen vanha Nokiani on käytössä, jotta saan puhelut ja tekstarit hoidetuksi :D:D Joka tapauksessa ilta meni Iphonen merkeissä. Otto nukkui jaloissa, säpsähteli ja tassut univilistivät. Harmaakuono haki tietystikin ystävältämme hellyyksiä.

Sunnuntaina taasen kymmeneksi Messukeskukseen ja siellä tapahtumakehän laidalle odottelemaan haastattelun alkamista. Avustajakoiran käyttäjä oli vaihtunut, mutta itse haastattelu meni samalla rungolla kuin edellispäivänä. Nyt muutama pitkä kuulutus tosin keskeytti juttutuokiomme pariinkin kertaan. Saimme kuulijoilta hyvää palautetta kuten edellispäivänäkin, joten kaiketikin esitykset menivät hyvin. Otto oli haastattelun aikana katsellut kaihoisasti viereisen kehän agilityradalla tehtyjä harjoituksia. Otto vaikutti väsyneeltä, joten kouluttaja vei koiran opaskoiran autoon nukkumaan reiluksi tunniksi, sillä olin messuilta lähdössä vielä keskustaan ystävää tapaamaan. Oton levätessä kiertelimme shoppailukojuja, mutta itse en enään ostanut mitään. Käytiin myös teellä. Ennen yhtä sitten matkani jatkui seuraavaan tapaamiseen. Messarit oli mielenkiintoinen, vaikkakin aika raskas (mielettön hälinä) kokemus. Ihmiset ja koirat olivat mukavia ja heidän kanssaan oli kiva jutella. Ja ehkä taas muutamille tuli myös lisätietoutta opaskoirista.

Tarkoitus oli kierrellä keskustan kivijalkaliikkeitä, mutta suurimmaksi osaksi ne olivat kiinni. Otto oli rättipoikkiväsynyt, todella haluton opas. Kulku oli haahuamista. Käytiin Ruohonjuuressa, josta ostin vadelmamarmeladeja seuraavan päivän kaveritapaamiseen, itelleni dödöä, Clipperin luomukaakaota, Frantsilan saunatuoksun Sininen hetki sekä pari suklaapatukkaa illan ystävän kanssa vietettävää teehetkeen. Kun kivijalkakaupat eivät olleet auki päädyimme Kamppiin kiertelemään. Jos oli Otto väsynyt, aloin olla minäkin. Ihmisvilinä ja hälinä uuvutti. En ostanut mistään muualta mitään. Lopuksi kävimme kaakaolla. Neljän maissa suuntasimme kotiin. Avokki oli valmistanut ruokaa, ihanaa. Illalla vielä ystäväni tuli teelle. Pari tuntia hujahti nopsaan jutellen ja koirien kynnetkin tuli leikatuksi. Koirat oli vieraasta innoissaan. Oton hepulointi saattoi olla myös stressin laukeamista.

Vaikka messut olikin messuiltu vielä yksi kiireinen päivä edessä. Koska Otto oli naatti päätin suoda sille vapaapäivän, jonka koira varmasti ansaitsi. Avokin kanssa nuuskuttelulenkki ja lepäilyä, kyllä kelpas. Itse lähdin taas keskustaan treffaukseen. Käytiin Punnitse & säästä-Kampin uudessa isossa myymälässä. Sorruin ostamaan tummalla suklaalla päällystettyjä manteleita, ananasta ja mansikoita. Tiimarista löytyi vielä ulkotulia, maksoin neljästä isosta ulkotulesta hurjat 2.40 €Istuskelimme hyvän tovin jutellen Thehuoneella juoden jouluista teetä. Mukava, rento hetki. Sitten mun matka jatkui Riihimäelle äidin luo. Samalla tapasin toiseksi vanhimman veljeni perheineen. Vein joulumuistamiset Riksun sakille, juotiin teet ja rupateltiin. Äidiltä sain isohkon joulukukka-asetelman, jossa hyasintteja ja punalatvaa, avokille kahvia ja joulutorttuja, yhteisesti kynttilöitä, mehua ja hilloja. Ja vielä ennen kotiutumista kävin moikkaamassa ystävää. Teetä ja siemenrieskaa, nam. Teetä tuli juoduksi aika paljon tuon päivän aikana :D:D Hiukan ennen yhtätoista olin kotona, tavarat purettuani ja suihkussa käytyäni kutsui sänky.

Takana hektiset päivät, mutta ihana oli kaiken tohinan keskellä tavata teidät kaikki ja kokea Oton kanssa messuelämää. Kiitos kun saimme olla Messareissakin mukana. Nyt on tuntunut hyvältä viettää normityöpäivää ja asiakkaiden välillä kirjoitella tätä postausta. Päivällä aiemmin julkaistun joulukorttipostauksen kirjoittelin jo viime torstaina.

Rakas Harmaakuono tänään 12 vuotta

12 vuotta sitten syntyi Vantaan opaskoirakoululle Opas Ponitalle 4 pentua joista kahdesta tuli opas. Ykin kanssa tiemme kohtasi pojan ollessa reilu 2-vuotias. Sain tutustua erittäin vilkkaaseen ja energiseen koiraan, joka sulatti sydämeni melkeinpä kertaheitolla. Taistelin vasten hyppimistä ja liikavetoa vastaan toisen taltuttaen, mutta veto etenkin vieraissa paikoissa jäi. Silti vietin ihanat yhdeksän vuotta koirakkona Ykin kanssa ja viime keväänä kun vanha herra eläköityi tunsin luopuvani ensinmäisen kerran koirasta, luovuin koirakkoudestamme ja Ykin opaskoirastatuksesta lähteäkseni uuteen koirakkosuhteeseen nuoren Otto-pojan kanssa. Luopuminen koski, mutta lohduttavaa oli se, että rakas koira jää luoksemme viettämään eläkepäiviään, tuhisemaan, sipsuttamaan ja huomiota kerjäämään Nyt on reilu puoli vuotta opeteltu puolin ja toisin uutta suhdettamme Oton opastellessa minua. Välillä Ykille iskee mustasukkaisuus ja vanhus haluaisi väkisin valjaisiin häntä heiluen. Ja jos nuori Otto saa Ykin mielestä liikaa hellyyksiä on aika tulla väliin ja ottaa komentava haukahdus käyttöön ja ilmoittaa kuka se on oikeastaan se koirien koira. Toisaalta kaksikko köllöttelee välillä rintarinnan, tassuttelee kuono-persustuntumalla toisissaan kiinni mökin ovesta sisään, leikkivät yhdessä ja ovat selvästi ystävystyneet.

Harmaantuminen lisääntyy koko ajan. Ei riitä harmaa kuono vaan tassut, vatsan alunen takamusta myöden ovat harmaantuneet. Iloisuus on tallella ja Ykillä hyvä olla. Paljon onnea ja rapsutuksia komeaan ikään päässyt eläkepappa. Nautitaan ystävyydestämme ja yhdestä olosta niin kauan kuin sinun on hyvä olla luonamme.

Harmaakuono lääkärissä

Moni varmaan jo ajattelee ”voi ei! Eikö tuo nyt voi kirjoittaa jostain muustakin kuin koirista?”
Kyllä sekin päivä vielä koettaa, uskokaa vaan…  Toivottavasti en kuitenkaan vielä saa teitä kyllästymään ja äänestämään hiirulaisen painikkeilla itseänne pois täältä. Tänään on nimittäin ”pakko” taas kirjoittaa. Harmaakuonon eläköityminen vaan lähestyy, mutta ennen kuin postauksen aiheeseen vinkkaan:
Opaskoira-asiaa minun ja Harmaakuonon sanoin ja kuvin
täällä (sivu9)
Mulla ei ollut aavistustakaan, että lehti ilmestyy myös netissä…

 Harmaakuono on ollut mulle möksällään. Olenhan ihan kauhea: eilen kävelin nuoren vieraan koiran kanssa jättäen herran avokin kanssa kotiin. Ja tänään ei aamulla ilmesty kuppiin ruokaa. Siksipä on syytä maata olkkarin pöydän alla hipihiljaa, etten vaan vahingossakaan tulisi rapsuttamaan. Ennen lääkäriin lähtöä alas tullaan portaita hiukan hissukseen, vasta valjaat ja hihna kädessäni saa herran innostumaan.

Käytiin kävelemässä pieni lenkki todeten jalkakäytävien olevan aika karmivassa kunnossa. Aurinko lämmitti ja tuntui muutoinkin keväiseltä. Harmaakuono näytti tienhaarat ja suojatiet komiasti. Tais muistuttaa mua, että kyllä hän osaa 😀

Opaskoirakoulun pihalla on paljon tuoksuja ja opastustouhut meinaa vähän jäädä. Klinikan ulko-ovi löytyi ja melkeinpä heti päästiin lääkärin vastaanotolle. Yleensä Harmaakuono on singahtanut huoneeseen, nyt hipsutti vähän perässäni sisään. Into palasi oven sulkeuduttua ja valjaat riisuttua.  Koira saikin liikkua huoneessa vapaasti ja herra moikkailikin niin lääkärin kuin eläintenhoitajankin. Samalla koiran liikkumista seurattiin ja koira ei näyttänyt varovan mitään liikesuuntia millään raajoillaan. Tämä touhukkaana syöksyili eläintenhoitajan rapsutettavaksi. Harmaakuonon iloisuus, energisyys tuntui tekevän vaikutuksen ja siitä oltiin mielissään. Puhuimmekin siitä, että paras lahja minkä työkoiralle voimme antaa, on terveenä ja elämäniloisena eläkepäivät milloin koira voi liikkua sen mikä sille tuntuu hyvältä. Ei tarvitse jaksaa virastoissa, kaupungin kaduilla, ruokakaupassa opastaa. Tuollaisia eläkkeelle siirtyviä koiria halutaan nähdä eläketarkastuksissa enemmän ja yrittäessä toppuutella Harmaakuonon intoa lääkäri korosti miten hienoa on nähdä koira noin energisenä ja hyvävoipaisena.

Olihan Harmaakuonon hetkeksi asettauduttava aloilleen. Nähdessään verinäytettä varten otetut tavarat lääkärin kädessä poika pakitti viereeni, mutta meni kiltisti näytteen ottoon. Kolme putkellista otettiin verta ja välillä vanhus aikoi ottaa paikalta hatkat. Pysyi kuitenkin pienin komennoin aloillaan. Sen jälkeenkin kävi aina lääkärin lähellä moikkaamassa, mutta ei varmuudeks pidemmäksi aikaa uskaltanut jäädä 😀

Verinäytteistä tutkitaan munuais- ja maksa-arvot, sokeri sekä pieni verenkuva. Tulokset saan sähköpostiini ja jos jotain niistä ilmenee hoitotoimenpiteistä toki ollaan yhteydessä. Verikokeiden jälkeen lääkäri kävi vielä koiran tunnustellen läpi. Rasvapatteja oli siellä täällä ja ovatkin varmastikin koiran loppuelämän riesa. Niitä ei poisteta, jos eivät ala vaivaamaan. Kuulemma myös ohutneulanäytteistä on luovuttu, koska tulos ei ole kovin luotettava. Tällä hetkellä patit ei tunnu koiraa häiritsevän ja ovat kiinni alustassaan.

Kerroin Harmaakuonon massuttavan suutaan ja syynä ilmeisestikin muutama huono hammas. Keppien pureskelu on tehnyt tehtävänsä. Suu kuvataan ja tarvittavat poistot tehdään ennen eläkkeelle siirtymistä. Opaskoirakoululta huolehditaan Harmaakuonolle hammaslääkäriaika.

Puhuimme myös siitä vääjäämättömästä tosiasiasta, päivästä, joka tulee eteen. Aikaisemmin Vantaan koululla ei ole tehty koiran lopettamisia, mutta tämän uudehkon lääkärin myötä asia on muuttunut. Sen voi tehdä koululla tai tarvittaessa myös kotona. Lääkäri sanoi, että ei halua kenenkään joutuvan istumaan päivystyksessä tuntitolkulla odottamassa, että joku ehtisi koiransa nukuttamaan. Hänen mielestään tilanteen pitää olla rauhallinen kaikkien osapuolien kannalta. Minulle tuli hyvä mieli. Olen joskus nimittäin miettinyt joudunko Harmaakuonon viimeisen matkan tekemään jonnekin vieraalle eläinlääkärille. Ajatus tuntuu kestämättömältä omankin tuskan takia. Ehkä asia on edes himpun helpompaa kun se tapahtuu tuttujen ihmisten keskellä. No eihän sitä oikeasti ikinä tiedä mitä tapahtuu ja miten käy, mutta lohdullista tietää, että asian voi hoitaa koulun eläinlääkärin kanssa. Ja sydän on haljeta hyvästä mielestä, siitä että myös vanhuksesta ja sen hyvinvoinnista työurankin jälkeen välitetään.

Lopuksi Harmaakuono sai vielä kolmoisrokotteen. Viime keväänähän koira oksensi (sattumaa vai ei, ken tietää) rabies-rokotteen jälkeen mustaa multaa ja romahti täysin toipuen hyvin. Nyt vietimme kahvihuoneessa tovin koiraa tarkkaillen ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ja mikäs se täällä odottikaan – ruokakuppi täynnä ruokaa :O

Asiakkaana koira

Tällä viikolla minulla on ollut asiakkaana kaksi 14-vuotiasta koiraa. Hierontahan tekee hyvää vanhen evan koiran lihaksistolle ja nivelistölle. Toki kulumia tms. ei saa pois, mutta ympärillä olevia lihaksia rentoutetuksi, ja siten helpotetuksi koiran oloa. Lihasta venyttelemällä ja nivelten liikkuvuuttaylläpitämällä koiran liikkuvuus säilyy paremmin. Iän myötä tulee kankeutta ja nivelten liikerajat pienenevät. Koirien vesijuoksulla ja ylipäätään vesiliikunnalla on myös erittäin myönteiset vaikutukset koiran hyvinvointiin.

Kävin syksyllä 04 ihmishierojille, kuntohoitajille ja fysioterapeuteille suunnatun koirahierontakurssin. Itse kiinnostuin koirahieronnasta oman opaskoirani myötä, ja vilkas oppaani saikin olla ”harjoitusasiakkaana” useamman kerran.Pidän hierontaa tärkeänä työkoirille ja koirille, jotka liikkuvat paljon erilaisissa harrasteissa. Koirakko-kavereilleni aina puhun oppaan raskaasta ja vaativasta työstä. Miksi ei palkita ystäväänsä hyvästä ja arvokkaasta työstä antamalla tälle rentoutushetki. Ja tästä en puhu mainostaakseni itseäni vaanopaskoirien hyvää oloa ajatellen. Ja samoja terveisiä voisin sanoa muillekin työkoirien ohjaajille/käyttäjille. Koirahieronta on vielä Suomessa ehkä vähän tuntematonkin juttu. Välillä törmää lausahduksiin ”Ai koiriakin hierotaan”, ”no mitäs vaivoja koirilla on” tai ”onhan niillä sitten kai samoja vaivoja kuin ihmisilläkin”. Ja niinhän se on. Koiran lihakset jännittyvät samaan tapaan kuin meilläkin.

Hoitotilanne etenee aina koiran ehdoilla. Ensiksikin on tärkeää voittaa koiran luottamus. Tämän jälkeen hoito sujuu yleensä hyvin. Koira rentoutuu kenties ihmistä paremmin ja on reakoinneissaan vilpittömämpi, ja ehkäpä siitä syystä useimmiten hieronta tehoaa nopeammin. Löydettäessä kipupiste, tai jännittynyt lihas koira saattaa lipoa huuliaan, nostaa päätään, kudos väristä sormien alla, pyrkiä pois tms. Hoitajan on oltava rauhallinen mutta määrätietoinen. On tärkeää, että koira tuntee olonsa turvalliseksi ja luottavaiseksi hoitotilanteessa.

Mieltäni on lämmittänyt kovasti jo vuosia sitten saamani palaute. Koira-asiakas kävi luonani muutamia kertoja. Siltä oli leikattu tassusta nivelsiteet ja lääkäri suositellut jälkihoitona hierontaa. Puolivuotta myöhemmin sain koiran omistajalta joulukortin, jossa hän kertoi hieronnan auttaneen toipumisessa oleellisesti lääkärinkin mielestä.

Mieltä lämmittää myös se kun huomaa hoitosarjan edetessä edistymistä. Minulla käy koira, jolla on erittäin kovia jännityksiä takareisissä ja pakaran seudussa. Ensinmäisillä kerroilla koira veti takatassunsa kippuraan ja tärryytti takapäätään. Kerta kerran jälkeen tärinä vähentyi eikä tassuakaan tarvinnut vetää koukkuun niin paljoa. Lopulta kippuraanmeno ”unohtui” ja tärinäkin jäi pois.

Jos vilkas koira nukahtaa, tuhisee tyytyväisenä, lepää käsien alla rentoutuneena
 on saavutettu paljon. En erityisemmin pidä koiran nuolemisesta, mutta on se jotenkin hellyyttävää kun rentoutunut koira nousee venytellen ylös, heiluttaa häntäänsä ja nuolaisee kädestä tai jopa naamasta.