Musta, kookas uros kokeilussa

Hierottuani asiakkaan vaihdoin ulkoiluvaatteet (kevyttoppahousut) ja valmistauduin muutenkin lenkille lähtöön. Vaatteet on jo selkeä merkki Harmaakuonolle pääsystä lenkille, joten se kipitti portaat alas ja eteiseen heiluttamaan häntäänsä. Se kouras syvältä sisimmästä ja melkein itku tuli. Onneksi avokki ja Aa tuli kaupasta ja kouluttajaa kera mustan uroksen odotellessa sain muuta ajateltavaa (tuleva keittiöremppa) ja kootuksi itseni. Jotenkin ajatus oli kestämätön – lähteä toisen koiran kanssa ulos.

Ovikellon soidessa Harmaakuono ryntäsi portaat alas ja oven avattuani tervehtimään nuorukaista. Kouluttaja ja nuorukainen tuli sisälle ja koirat saivat tutustua toisiinsa. Istuskelimme hetken rupatellen. Nuorukainen on helmikuussa täyttänyt kaksi vuotta. Se on selkeästi säkäkorkeudeltaan korkeampi mitä Harmaakuono. Sillä on isommat luut ja lyhyt kuono, paksu häntä. Vaikutti energiseltä, tasapainoiselta, leikkisältä tapaukselta. Harmaakuono tietystikin koetti alistaa hyppimällä selkään (normaalia) ja leikittäessä murmutti, että lelu on sitten hänen. Nuorukainen ehti kuitenkin nujertaa Harmaakuonon pikkuveli-pehmon 😀 Kävipä hetkeksi nuorukainen nukkumaankin ja hakemassa rapsutuksia multa ja avokiltakin. Kouluttaja oli ilmeisesti tyytyväinen näkemäänsä.

Lähdimme ulos. Harmaakuono singahti taas alakertaan kun menin laittamaan icebugit (pirun liukas keli) jalkaan. Palautin herran ylös avokin luo. Jäikin sinne rapsuteltavaksi nuorukaisen kipittäessä portaat alas. Vähän se kummeksui kun puin sille työvermeet ylle. Selvästi käänteli päätään kouluttajan suuntaan. Pääsimme kuitenkin ulos ja kävelemään.

Nuorukaisella oli hurja pissihätä, pissatuksen jälkeen käveltiin puolisen tuntia. Nuorukaisen veto oli pehmeä ja tuohon vauhtihirmuuni totuttuani kaipasin vetoa enemmän. Kouluttaja kuitenkin uskoi, että reippautta löytyy kun tutustutaan. Nyt poika oli kyselevän, miettelijään tuntuinen. Hetkittäin meni aika hyvää vauhtiakin, joten ehkä se vauhtikin sieltä löytyy. Syrjän se piti hyvin ja kouluttaja piti poikaa rohkeana koirana, uskaltaa tehdä ratkaisuja tarvittaessa määrätietoisesti. Aika mukavasti Nuorukainen alkoi ottamaan komentoja minultakin ja toi hienosti kotiovelleni pienin kannustuksin ja ohjeistusten avulla. Ja se häntä, se heilui lähes koko ajan pystyasennossa 😀 Poika ei välittänyt muista koirista eikä ihmisistäkään. Meni eteenpäin kuin juna.

Kävelyn jälkeen kertoilin tuntemuksiani ja kouluttaja taas lisää koiran ominaisuuksista. Uskoi vahvasti, että koira voisi sopia minulle, ja että vauhti lisääntyy. Huomenna soitellaan kun ollaan mutusteltu asioita yön yli. Oli se vaan jännä kokemus kävellä toisen koiran kanssa, ja pakko tunnustaa, ei se niin kauheaa ollu kuin etukäteen kuvittelin. Ehkä kouluttajan läsnäolosta oli tukea ja turvaa minullekin. Tosin Nuorukainen näytti suojatiet ja tien haarat hienosti, mutta ehkä tuki olikin siellä henkisellä puolella tarpeen.

Kotona avokki ja Aa odotti innokkaana pääsevänsä kuulemaan tuntemukseni. Niitä sitten ruokailun yhteydessä matusteltiin. Ja olen asiaa matustanut pitkin iltaa, ja luulen tietäväni mitä kouluttajalle huomenna sanon. Harmaakuono muuten kipitti mua vastaan kun tulin sisälle. Nuorukainen ja kouluttaja lähtivät suoraan takaisin koululle. Ei Harmaakuono kai ihan verisesti ole loukkaantunut, kun tuli tervehtimään 😀

Viikonlopun aikana en erityisemmin ehtinyt koirakohtaamista jännittämään. Jännitys ja tunnemyrsky tuli oikeastaan vasta ulkoiluvaatteita pukiessani ja nähdessä millaisen reaktion se teki Harmaakuonoon. No reaktio on toki normaali, mutta nyt siihen liittyi tuo tosiasia, että Harmaakuono jää kotiin ja minä lähden toisen koiran kanssa. Siksi kai se sävähdytti aikalailla.

Näin tämä koiran vaihto -prosessi vaan etenee ja minä kasvan sen mukana. Opin itsestäni uutta, opin koirista lisää – mielenkiintoista, koskettavaa aikaa elellään.

Näemmä joka päivä tapahtuu – mua taitaa jo vauhti hirvittää

Eilen mut haastateltiin johtavan kouluttajan toimesta ja tänään eräs kouluttajista soitti haluavansa tulla kokeilemaan minulle koiraa. Toki tiesin, että näitä ns. koirakokeiluja tod.näk. tulee, mutta että jo nyt! Huih!
Ja minusta on upea juttu, että koirakokeiluja tehdään mahdollisuuksien mukaan. Varmasti helpottaa, tai ainakin antaa laajempaa näkökulmaa päätettäessä kelle mikin koira valitaan.

Yhdeksän vuotta sitten tapasin Harmaakuonon ensinmäisen kerran juuri tuollaisella koekävelyllä. Kouluttajan kanssa käveltiin pieni lenkki, sain käskeä koiran istumaan ja maahan. Muistan miten kiltisti Harmaakuono totteli, vaikka en varmasti ollut siinä vaiheessa sille yhtikäs mikään. Oikea auktoriteetti oli takanamme. Ehkä se vaikutti 😀 Olin aivan myyty ja ihastuksissani iloiseen lappisurokseen. Kävellessämme potkaisin irtokiviä, jotka lähti pyörimään kadulla, Harmaakuono meinasi, että nyt pääseekin leikkimään. Nykäs valjaista pyöriviä kiviä kohti 🙂

Kävelyn jälkeen sain kuulla kouluttajilla olevan seuraavana päivänä palveri, jossa koiria jaettaisiin. Toivoin koko sydämestäni, että myös kouluttajan mielestä Harmaakuono on minulle sopiva koira. Meni pari päivää ja puhelu kouluttajalta sai minut ilahtumaan ja odotuksen nousemaan huippulukemiin. Kuukauden päivät vielä ennen yhteistyökurssia jouduin jännittämään ja odottamaan. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla vietettiin avointen ovien päivää. Tuolloin pääsin Harmaakuonoa tarhalla tervehtimään. Se vaan hyppi ja haukku päästessään kopistaan käytävälle. Ei todellakaan kovin koulutetun oloinen 🙂 Ja vielä muutama yö oli jaksettava odottaa kurssin alkamista. Iloitsin kovasti siitä miten pitkään kouluttaja jutteli tuolla kv-päivässä kaikesta siitä mitä tulossa oli.

Onko tuosta kaikesta todella jo YHDEKSÄN VUOTTA??? :O

Taitaa Harmaakuonon ulkonäkö kertoa, että ON.
Harmaata oli jo silloin kun sain pojan. Toki ihan vaan joitakin karvoja. Nyt harmaata on hurjasti paljon enemmän. Ja uni maistuu vanhoilla päivillä – ainakin rankkojen lumikenkälenkkien jälkeen. Mökillä useampana iltana Harmaakuono makas taljalla kuono pitkin taljaa syvässä unessa pitkiä aikoja.

Ja jos pysähdyimme lenkillä koira pötkölleen ja keppiä järsimään

No tulevana maanantaina tapaan kouluttajan ja jonkun koiran. En kysellyt etukäteen koirasta. Tein sen tietoisesti, jotta en kehittele ennakkokuvitelmia viikonlopun aikana. Vähän jännittää koko juttu, lähteä kävelemään jonkun oudon koiran opastamana. Onneksi kouluttaja on mukana 😀

No kuuluu tänne vähän muutakin. Tänään saimme Aa:n kanssa firman paperit (työlistat, kuitit, työhuonevähennyslaskelmat tms.) valmiiksi kirjanpitäjälle toimitettavaksi. Ihanaa, homma on nyt tehty. Nyt vaan vastailla kirjanpitäjän mahdollisiin kysymyksiin 😀

Mökkilomalla neuloin joustinneuleponchon

Poncho on ollut ylläni tällä viikolla luennolla sekä Silmukkasiskojen tapaamisessa. Kommentit ovat olleet tyyliin ”lämpimät värit” ”ihanan pehmeä” ”pehmeää lankaa” ”siisti neulejälki” jne. Olen kyllä itsekin tyytyväinen. Aa laittoi nuo hapsut, muuten olen neulomuksen tehnyt itse. Lanka ( KIM lang yarns: 68% villaa 29%alpakka 3%polyesteri, tehty puikoilla 8 (kaulaosa nro5), käsinpesu) on kohtuuarvokasta 6-7 euroa 50 gramman kerä. Sitä saa ainakin Lankatalo Priiman verkkokaupasta ja Helsingin myymälästä Mäkelänkadulta.

Ja kun nyt opaskoirista jauhan laitan lopuksi pariin videoon linkit
Isona minusta tulee hyvä opaskoira – Tarvitsen hoitokodin!
Opaskoirakoulu – Sokeille opastajia ja kavereita
(Huomatkaa, juttu on 2-osainen, 2. osan linkki löytyy sivulta)
Opaspentu Jedan muistolle
(Valitettavasti joskus sairaus vie pikkupennunkin)

 Eilen pohdiskelin, että aloittaakko uus blogi teemalla opaskoirat ja saatujen kommenttien perusteella lukijoiden mielestä koirajutut mahtuvat  hyvin tämän nykyisen blogin sisältöön, joten jatketaan vanhaan malliin – ainakin toistaseks.

Mökkitunnelmaa valokuvin

Harmaakuonon eläköityminen lähestyi taas yhdellä askeleella, sillä opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa soittelimme toisillemme ristiin. Mulla oli asiakas ja henk.koht. puhelin soi yläkerrassa. Jostain syystä tiesin soittajan, vaistosin sen. Kuulostaa pöljältä, mutta silti… Noh, hoidon jälkeen kiiruhdin kuuntelemaan vastaajaan jätetyn viestin. Ehkä hivenen vaivautunut tai oikeammin ehkä tunnesyistä varovainen soiton syyn informointi. Harmaakuonon vointia jne. Kyynel nousi väkisinkin silmään sitä kuunnellessani. Asia alkaa tulla vain konkreettisemmaksi ja konkreettisemmaksi. Soitin takaisin hetken hengiteltyäni ja keräiltyäni itseäni kasaan. Nyt kouluttajalla oli kiire, tahtoi tietää laittaako nimeni jo kevään listoihin koiran vaihtajien joukkoon. Sovittiin, että voi laittaa ja että soittaa minulle uudestaan huomenna, haastattelee paremmin. Seuraavaan asiakkaaseen oli vaikea keskittyä enkä saanut iltapäivällä kirjoitettua raporttia, jonka kirjoitus on loman takia jo muutenkin viivästynyt. En vaan kyennyt. Harmaakuono pötkötteli olohuoneen pöydän alla ja sitä rapsutellessani tassutti kättäni vastaukseksi.

Mutta nyt tämän postauksen aiheeseen, valokuviin 🙂
Vielä en ole saanut kuvailuja viime viikon kuviin, mutta sunnuntai-iltana putkahti joulukuvien kuvailut. Älkää säikähtäkö, en ala esittelemään näin maaliskuussa tontun ja muiden jouluhössötysten kuvia, mutta muutama kuva ansaitsee paikkansa täällä…

Aatonaattona kävelimme mökkitietä pitkin yllämme minun Kädentaitomessuilta ostamat jakkivillatakit joissa fleesevuori. Ostin takin avokille 4v kihlapäivälahjaksi ja samalla ihastuin itsekin. Takit on olleet todella loistohankinta mökkielämään. Tuolloinkin pakkasta oli reilut kymmenen astetta ja hyvin tarkeni.

Retkemme tarkoitus oli etsiä kuusen oksia tuoksua mökkiin tuomaan. Mökissä ei kuuselle tilaa, joten tyydyimme oksiin 😀

Aattoiltana nautiskelimme saunan jälkeen jouluaterian pitkän kaavan mukaan. Välillä pidimme taukoja antaen toisillemme lahjoja.
Ja tottahan toki Harmaakuonokin sai omansa.

Ja kun matot myllätty vokin pehmoa alkaa pureskella 😀

Lopuksi täytyy hehkuttaa vielä, mökillä tekemäni poncho on nyt valmis. Aa eilen viimeisteli sen ja teki siihen hapsut. Tänään se oli mulla illalla luennolla ja kaveri kommentoi sen olevan ihanan lämpimin väreillä neulottu. Kuva on tulossa tännekin 🙂

Ensiaskel kohti Harmaakuonon eläköitymistä ja uuden kuonokkaan saamista

Loppujenlopulta ei ole vielä paljoa kerrottavaa, mutta ensiaskel on otettu kohti Harmaakuonon eläkkeelle siirtymistä ja uuden oppaan hakemista. Askel on pieni, mutta sisälläni myllerrys melkoinen. Ehkä juuri siksi kirjoitankin.

Olen järjestänyt Opaskoirakerhon vieraaksi Hussin liikkumistaidon ohjaajan, joka tulee kertomaan muuttuneista käytänteistä ja vastailemaan kysymyksiimme. Muutoksia on tullut, koska tällä hetkellä Suomessa on kolme opaskoiria kouluttavaa tahoa yhden sijasta. Miten jatkossa opaskoiria hakevien jono etenee, miten valikoituu miltä tuottajalta koira tulee käyttäjälleen jne. En näihin kiemuroihin puutu sen enempää, koska kaikki ei ole itsellenikään täysin selvää. En halua antaa väärää tietoa, joten… Ja tuskinpa tuo pyrokratia on se mielenkiintoisin juttu. Helmikuisen vierailun jälkeen olen varmasti itsekin viisaampi. Ja kun itse joudun koiran vaihdon lähestyessä asian kanssa ihan käytännössä tekemisiin. Viesteillessäni kerhotapaamisen tiimoilla liikkumistaidonohjaajan kanssa sain hyvän tilaisuuden ottaa esille oma tilanteenikin. Kirpaisihan se vähän kirjoittaa, että Harmaakuono eläköityy tämän vuoden aikana ja että haluan uuden opastajan. Seuraava askel on, että minun luokseni tullaan kotikäynnille. Silloin jutellaan tilanteestani (terveydentila, liikkumisvalmius, koiran tarve ja mitä kaikkea lie) ja käydään tekemässä puolen tunnin lenkki, jotta liikkumistaidon ohjaaja näkee miten liikun ja millaiset liikkumisvalmiuteni koiran kanssa on.

Kun anoin opaskoiraa 2002 (huih, 11 vuotta sitten) ei ollut tätä käytäntöä tavata sairaanhoitopiirinsä kuntoutusohjaaja kotikäynnin merkeissä. Muistaakseni kävin silloista kuntoutusohjaajaa tapaamassa hänen työpaikallaan ja silmälääkärissä toteamassa sokeuteni. Esikurssilla koiran kouluttajat kävelytti parin kolmen erilaisen koiran kanssa ja katsoi millainen koira minulle sopii vai sopiiko olleskaan. Lisäksi minua haastateltiin ja päätös koiran saamisesta tehtiin. Tällöin maksusitoomus oli jo olemassa. Nyt systeemit on muuttuneet ja sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat tapaavat asiakkaansa heidän kodeissaan. Näin tapahtuu myös koiran vaihtajille. Onhan terveydentilassa tai elämäntilanteessa voinut tapahtua sellaisia muutoksia mitkä estävätkin koiran kanssa liikkumisen omista haluamisistaan huolimatta.

On ehkä jotenkin hassua, mutta minua jännittää tuo tapaaminen, että minun kotiin tullaan ”tarkkailemaan” tilannettani, tullaan katsomaan miten liikun jne. Olen perusterve, elän terveellistä elämää, olen tasapainoinen jne. En tiedä mitään syytä miksi en voisi saada uuteen oppaaseen maksusitoomusta. Silti jännittää. Samalla tunnen hienoista kutkuttavaa odotusta uudesta mahdollisesta opastajasta. Toisaalla taas syvää surua, haikeutta Harmaakuonon vuoksi. Että ”syrjäytän” sen nuoremman tilalta. Pelkään päivää milloin Harmaakuonolle en pue valjaita, pelkään lähteä uuden oppaan opastettavaksi, vaikka toisaalta se kutkuttaakin.

Olen tiennyt tämän prosessin käynnistyvän, silti mielentilan vaihtelu asiaa kohtaan on yllättänyt, ja taitaa olla tosiasia, että tämä kaikki on vasta alkua. Onneksi lohdullinen tieto on, että Harmaakuono jää kotiimme eläkepäiviään viettämään. Niin on ainakin suunniteltu ja avokin kanssa sovittu. Toki lopullisesti asia ratkeaa siinä vaiheessa miten herra sopeutuu uuteen tilanteeseen. Uskon, että asiassa saan neuvoa ja tukea opaskoirakoululta. Ylipäätään on muistettava etten ole yksin, vertaistukea on tarjolla, kouluttajilta saa tukea ja apua jne. Eli, nyt on vaan aika kohdata vuosi 2013 Harmaakuonon eläköitymisvuotena ja uuden koirasuhteen alkamisvuotena. Se kuuluu elämään ja koiran kanssa, jos haluaa liikkua tämäkin vaihe on läpi käytävä, huh!

Huomaan, että menen silittelemään Harmaakuonoa ja juttelemaan sille tilanteesta. Haen ehkä hänen pehmeästä turkistaan, koiran lämmöstä lohtua ja turvaa, ehkä jopa voimaa. Joskus minusta tuntuu, että koira tietää miksi. Se toki voi olla ja varmaan onkin inhimillistämistä ja monen mielestä liiallista sellaista. Se tunne kun toinen painaa päänsä syliin ja nojaa jalkaan, on lähellä lohduttavana, liikuttavana tekee olon inhimillistäjäksi.

Lukijat, varoituksen sana 😀
Tämä on varmasti aihe mitä ei voi välttää, jos tätä blogia lukee. Tiedän jo nyt,  että tulen tästä elämänvaiheestani kirjoittamaan paljon asioiden edetessä. Nyt asia on liikkumistaidon ohjaajan tiedossa, seuraavaksi sovimme kotikäynnin ajankohdan ja siitä se sitten käynnistyy vääjäämättä.

Terveiset takan lämmöstä

Takassa ritisee tuli, avokki kuuntelee Wilbur Smithin kirjaa Leobardi kulkee yössä. Itselläni menossa Sofi Oksasen esikoiskirja Stalinin lehmät. En ole aikaisemmin Sofin kirjoja lukenut, mutta päätin nyt lukea hänen kirjansa ilmestymisjärjestyksessä. Aloitin kirjan keskiviikkoiltana nukahtaen aina eilisiltaan asti muutaman minuutin jälkeen. Ei välttämättä johdu kirjan huonoudesta, pikemminkin raittiin ilman myrkytyksestä. Tultiin tänne mökille keskiviikkoiltana ja ollaan päivittäin käyty parin tunnin lenkeillä. Harmaakuono on saanut kirmailla vapaana ja nauttia lumesta. Lunta täällä on tosin huomattavasti vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla. Torstaina kuljimme päätietä pitkin lumisateessa, perjantaina poikkesimme auraamattomille sivuteille ja peltojen reunoille. Kävelyyn lumesta saatiin lisäraskuutta ja taivahalta pyrytti lisää. Eilisellä lenkillä sää oli tyyni ja paluumatkalla leijaili joitakin hiutaleita. Avokki pääsi testailemaan uutta otsalamppua, jonka turvin uskaltauduimme pimeässä ulkoilemaan.
Eilen teimme yhdessä ruokaa. Avokki kuori perunat ja siivutti ne. Lisäsin kerman, mausteet ja valkosipulin. Valkosipuliperunoiden kaverina valmistimme hirvipataa punaviinissä. Hirven lisäksi siihen tuli paprikaa, mustapippuria, valkosipulia, yrttejä ja pekonia. Pata lähes neljäksi tunniksi leivinuuniin paistumaan. On varmaan aika turhaa kehuskella, sillä ruoka oli herkullista. Alkupaloina söimme salaattia, jossa oli salaattisekoitusta, leipäjuustoa, paprikaa, tomaattia, kurkkua, viinirypäleitä, poromakkaraa, oliiviöljyä, mustapippuria. Sen kanssa kraavisiikaa. Pääruualle oli lisukkeena vielä äidin tekemää puolukkasurvosta, joten juhla-ateriamme koostui aikaslailla suomalaisherkuista. Juhlimme meidän 4v kihlapäivää (22.11. ja 5.12. 5 v yhdessä olonpäivää) kynttilöiden valossa. <3 p="p">
Mökkeilyyn kuuluu tietystikin myös saunominen. Saunatauolla ripein askelin ilkosillaan lumeen pyörimään. Pyörimisen jälkeen tuli hoppu takaisin saunan lämpöön. Kylmää lunta :O Mutta niin huippumahtavaa!
Viime viikot on olleet aikas tohinaa täynnä, joten tämä mökkeily on ollut paikallaan. Huomenna takaisin kaupunkiin ja puolentoista viikon rutistus kohden joulua edessä. Pari viikkoa sitten ollut viikonloppu meni nopeaan. Perjantaina järjestötohinoita, lauantai Silmukkasiskojen kanssa Porvoossa. Se oli ihana päivä. Ensin kiertelimme Porvoon pikkukaupoissa ostoksia tehden. Lankoja, kynttilöitä, jouluteetä tms oli kotiin tuomisina. Shoppailun jälkeen ajelimme yhden Siskon kotiin neulomaan ja nauttimaan pannarista kera hillon ja kermavaahdon. Turinaa riitti. Itse olin ehkä hiukan vaisuhko, sillä tuolla viikolla kärsin uniongelmista ja takana oli yksi huonosti nukutuista öistä. Neuloin ja kuuntelin mukavan leppoisaa turinaa.
Sunnuntaina suuntasimme avokin ja Harmaakuonon kanssa veljeni perhettä tapaamaan ja sieltä äidin luo. Kotiin viemisinä toimme pakkaseen lisää mustikoita, äidin tekemää puolukkasurvosta, puolukkahilloa, karpalohyytelöä jne. Mukavaa oli tavata kotiväkeä. Maanantaina taas töiden pariin.
Viikko sujahtikin töitä tehden, kaulaliinoja neuloen, kynttilöitä valmistaen. Tuolloin maanantaina avokki kävi ostoksilla tuoden Harmaakuonolle mökille vietäväksi lampaantaljan. Ja talja onkin ollut koiran suosikkipaikka.
Keskiviikkona käytin Harmaakuonoa eläinlääkärillä. Näytin rasvapatteja, jotka jäävät valjaiden vatsaremmin alle. Niitä ei aleta leikkaamaan, jos ei ala oireilemaan. Valjaisiin saan tarvittaessa opaskoirakoululta valjaisiin pehmusteita. Harmaakuono sai kehuja virkeydestään ja upeasta harmaantumisestaan. Palaute sai olon iloiseksi ja tyytyväiseksikin. Jos kaikki menee hyvin opastusaikaa voisi olla vuoden päivät jäljellä, mutta katsotaan miten käy. Jotenkin tuo lääkärikäynti taas toi Harmaakuonon lähemmäksi sydäntä.
Torstaina matkustin äidin luo, sillä voitin Outlet-messuilla Sarafaani-nimiseen vaatekauppaan 100 € lahjakortin. Siellä myytävät vaatteet ovat enemmänkin varttuneelle väelle, joten äidille oiva joululahja. Tosin kauppaan saapuessa hän totesi ””täällähän on todellakin vanhojen akkojen vaatteita”, ja menikin tovi ennen kuin löysi tarpeeksi nuorekkaita puseroita itselleen. Tuo kommentti vähän hymyilitti, sillä äitini täyttää 65v. Eihän se toki tarkoita, että on pukeuduttava ”mummovaatteisiin”. Päivä äidin luona meni nopsaan ja mukavasti.
Viikonloppuun mahtui Opaskoirakerhon pikkujoulut, tuubihuivin neulonta ystävälle joulumuistamiseksi, kynttilöiden valmistamista ja relailua. Alkuviikosta töitä jne, keskiviikkona joululahjaostoksilla, joten mökille tulo tuli parhaaseen mahdolliseen hetkeen. Nyt voisikin paistaa parit joulutortut omppuhillolla. Äidin luona maisteltiin omenahillolla täytettyjä joulutorttuja hyväksi todeten, joten avokki kiikutti kaupasta omenahilloa. Eipä siis muuta kuin naatitaan mökin rauhasta ja lämmöstä vielä tämä ilta.

Mustaa oksennusta rapies-rokotteen jälkeen – sydän oli ratketa pelosta

Tänään sydämeni oli pysähtyä ja olin jo varma, että menetän tuon
rakkaan Harmaakuonon, mutta tarinalla on onneksi paljon onnellisempi
loppu.

Harmaakuonolla oli aika rokotukseen ja yleiseen terveystarkastukseen
opaskoulun eläinlääkärille. Tuo harmaakuonoinen herra käyttäytyi kuten
aina lääkärissä käydessä, energisenä, vähän stressaten. Kerroin
kuulumiset ja koiran terveydentilaa katsottiin. Vaikutelma: virkeä 11
ikävuotta lähentelevä energinen herra. Sydän-äänet normaalit ja paino sopiva.
Rabies-rokote niskaan, punnitus ja rentoa rupattelua vielä ennen pois
lähtöä.
Harmaakuonolla olikin kiirus päästä pois liian steriilistä paikasta 😀

Emme kotimatkalla päässeet kovinkaan kauas kun koira alkoi oksentamaanauton jalkatilaan.
Siinä likaantui omat housunikin. Kovasti koira yritti yrpätä oven viereen ja varmasti olisi syöksynyt ulos, jos olisi päässyt. Paniikki nosti päätään ja pelko rokotteen aiheuttamasta vastareaktiosta hiipi kauhuna mieleen.
Käännyimme takaisin koululle ja pihaan päästyä oksentelu jatkui.

Kävellessämme ovelle valjaissa tuntui nytkähdys, kuului
kops ja koira lyyhähti maahan
Ei noussut parilla kehotuksella
Nousi ylös hetkeksi kopsahtaakseen takaisin
Lääkäri Lena ja koulun kennelpäällikkö Vesa tulivat paikalle
ja he saivat Harmaakuonon kävelemään sisään.
Äänensävyt oli vakavia ja oma oloni hirveä.
Vesa tuli sanomaan, että kyydin  kannattaa lähteä ja mun tulla sisälle.
Jäin hoitamaan maksun Vesan mennessä Lenan avuksi sisälle.
Hetken ehdin seisomaan pihapiirissä sydän pelkoa täynnä. Mietin jo kaiken mahdollisen noina hetkinä ja tunsin miten käteni vapisivat.

Päästyäni sisälle lääkäri kysyi onko Harmaakuono voinut syödä kahvinpuruja.
No ei kai ihan mahdottomuus, mutta… ei herra roskiksia ole
dyykkaillut – ainakaan ennen.
Lena ja Vesa pohtivat mitä musta voisi muuta olla.  Herra nimittäin yrppäsi mustaa oksennusta. Mulla välähti
”voisiko se olla multaa”. KYLLÄ!
Parvekkeella on viljelyksiä joihin viime kesänä koira ei koskenut. Nyt
uutena oli hernettä. Soitin avustajalle (oli meillä), että onko hernepurkilla
käyty tonkimassa ja olihan siellä tongittu. Ilmeisesti herneensiemenet on pitäny kaivaa parempiin suihin 🙂

Helpottavaa, kyse ei ehkä sittenkään rokotteen aiheuttamasta
reaktiosta Asiasta haluttiin kuitenkin saada varmuus.

Harmaakuono alkoi vastaamaan hännän heilutuksin ja katsein lääkärin
jutteluun. Jäimme tarkkailtavaksi koululle. Vietimme reilun tunnin koulun henkilökunnan taukotilassa.  Koira sai tuoretta vettä, jota se alkoikin ahnaasti juomaan. Vielä tuli pienet mustat yrpät,
mutta koiran kunto kohosi.
Jos olisi käynyt toisin, koiralle olisi laitettu kanyylin kautta
nestettä, jotta oltaisiin valmiudessa, jos elimistö olisi rokotteesta
alkanut romahtamaan. Pelottava ajatuskin. Onneksi nuo rokotteiden vastareaktiot ovat harvinaisia.

Jäin huoneeseen Harmaakuonon kanssa. Poitsu lepäili ja heilutti häntää
jutellessani sille. Lena ja Vesa jatkoivat koira-asiakkaiden
vastaanottoa käyden katsomassa meitä usein. Koska koiran olo selvästi koheni omakin olo alkoi helpottua.

Ja pianpa Harmaakuono jo lähti vastaan Lenan tullessa ovesta. Terävä koiran ilme ja iloisuus olivat palanneet.
Seurailimme tilannetta vielä jonkin aikaa ennen kuin saimme luvan
lähteä kotiin.

Onneksi kyse oli mullan mussutuksesta eikä rokotteen vastareaktiosta!
Hernepurkki nostettiin pöydälle. Jospa jatkossa hernettä ei tarvitsisi
enään kaivella…

Jälleen kerran tajuaa sen miten arvokas, rakas tuo nelitassu onkaan,
miten suurta apua se on antanut liikkumiseen. Ja se että se on
opaskoira ei jää siihen. Harmaakuono on niin paljon muutakin kuin
apuri. YSTÄVÄ!!!

Kotiuduttuamme poitsu on lepäillyt ja syönyt riisiä. Minä istunut
lattialla silitellen, taputellen kiitollisena tapahtumien onnellisesta
lopusta.

Kuulumisia viikon varrelta

Kuusamon reissun jälkeen ollaan oltu jo pari viikkoa kotona, ja todettava on miten helvatun helppoa on jatkaa lipsuilua ruokien suhteen, tai oikeammin napostelun ja herkuttelun suhteen. Oikein ottaa päähän moinen, mutta näiden viikkojen aikana on ihan liikaa vedetty napaan hiilaripommeja makean herkun muodossa. Eli, on aika ryhdistäytyä niin ravitsemuksellisesti kuin liikkumistakin ajatellen.
Tällä viikolla on mukamas ollut niin paljon kaikkea ettei ole ehtinyt kunnolla liikkumaan. Ja kattia kanssa, sanon minä!

No onneksi en aivan hunningollekaan ole lennähtänyt. Laadukkaan ja hyvinvoivan elämäntavan etsiminen edelleen jatkuu, ja ennen kaikkea miten voin parhaiten hyvin. No hiilarimössöt paljon vähemmälle ja nyt olen etsinyt kosmetiikkatuotteista niitä luonnon omista raaka-aineista valmistettuja tuotteita. Aihe on kiinnostanut jo pidempään ja kytenyt takaraivossa, mutta… nyt taitaa olla se hetki milloin muutos todella tapahtuu. Maaliskuun lopulla olleessa saunaillassa tutustuin Vihreä savi-kosmetiikkatuotesarjaan, joka tulee Italiasta. Olen käyttänyt sarjan shamppoota ja tykästynyt siihen. Ekokampaajan pakeilla käymistäkin olen jahkaillut jo pidempään, mutta ehkä nyt tuon samaisen illan innoittamana vihdoinkin saan varatuksi kampaajalle ajankin.

Perjantaina kävimme avustajani kanssa Outlet- ja Kädentaito -messuilla. Lisäksi messukeskuksessa oli lapsimessut ja jokin pienoismallitapahtuma. Pysähdyimme pitkäksi toviksi
Janron Ky:n osastolle, jossa meille esiteltiin heidän myymiään luonnon raaka-aineista valmistettuja tuotteita. Ja minä jos kuka olin otollista maaperää muutoksen tuulissa ja pohdinnoissani 😀 Ostin:
HAPPY FOOT-jalkanaamio (hedelmähapposukat, jotka pehmittävät kovettumat, poistavat kuolleet ihosolut)
DeoCrystal stick (suolakividödö, uskomatonta mutta parin päivän kokeilun perusteella toimii!!!)
DETOX - vyöhyketerapeuttinen jalkapohjalaastari (poistaa kuonia kehosta)
Kaupan päälle sain vielä jalkavoiteen.

Jalkanaamio pidetäään jaloissa pari tuntia ja 5-7 päivän kuluttua kuollut ihosolukko irtoaa. Detox-laastarit laitetaan molempiin jalkapohjiin viitenä yönä peräkkäin(yksi kuuri). Ajattelin, jos vaan kiinnostusta lukijoillani riittää, kirjoittaa molempien tuotteiden kokeilusta aikanaan oman postauksensa, kuten myös tuosta dödöstäkin.

Messuilta tein muitakin löytöjä. Ostin esim. korvikset, joissa punaiset helmet, joidenka ympärillä poron nahasta tehdyt kiekot. Hyväntekeväisyyskoruna ostin sinisen paperimassasta valmistetun rannekorun. Kuuluu samaan sarjaan kuin avokilta saamani korvikset ja helminauha viime syksynä. Itse asiassa täällä blogissa ei taida olla yhtäkään kuvaa missä minulla on nuo avokin ostamat korut. Asiahan pitäisi korjata, koska näemmä palaan koruihin uudelleen ja uudelleen. Messuilta löysin vielä hopeisen kolmi-osaisen korun. Korua voi käyttää joko yhtenä pitkänä kaulakoruna, tai siitä voi erotella kolme eri korua: ranne, nilkka ja kaulakorut 😀 Minusta koru oli jotenkin symppis ja käytännöllinen. Outlet-puolella oli aamusta nuo korut puoleen hintaan, joten sorruin vielä ostamaan kaulakorun (metallia), jossa roikkuu käkikello ja ketjun toisella sivulla lintu. On oikeastaan harmi, että mulla ei ole nyt kuvia koruista, saisitte paljon paremman käsityksen, mutta ehkäpä asia korjaantuu jossain vaiheessa saadessani asian hoitamiseksi apuja…

Tiistaina ennen Christer Sundqvistin keskustelutilaisuutta ravintorasvoista Pasilan kirjastossa, kävin entisen työkaverini kanssa syömässä. Reilu tunti vierähti rupatellen nopsaan ja kun sortumisia on nyt tullut, tuli tuolloinkin suklaaprauniiseen, huoh! Oli se hyvää, mutta… Onneksi keskustelutilaisuudessa ei puhuttu niistä hiilareista 😀 No valitettavasti tuosta suklaisesta herkusta löytyi varmasti myös niitä pahoja trans-rasvoja niiden turhakehiilareiden lisäksi. Joka tapauksessa (sortumisestani huolimatta) keskustelutilaisuus oli mielenkiintoinen. Tosin isompia väittelyitä ei päästy kuulemaan. Ei ollut paikalla kevyttuotteiden ja kovetettujen kasvirasvojen puolustajia.

Keskiviikkona sortumiset jatkuivat. Vietin ihananteema illan käsitöiden merkeissä, tutustuin muutamaan uuteen ihmiseen, jotka samalla tutustuivat harputtelun saloihin. Heillä itsellään oli paljon monimutkaisempia käsitöitä joidenka valmistuksesta minulla ei ole hajuakaan. Mukavaa oli. Iltaan kuului tietysti myös nyyttärit, joten tarjolla oli: viherfetasalaatti, tortillasipsejä, suolakeksejä, juustoa, suklaakakkua, suklaakarpaloita, suklaariisikakkuja jne. Ja kyllähän niitä ”piti” maistella 😀 Oli joka tapauksessa mahtavaa kun pääsin käsityöiltaan mukaan, ja toivottavasti kokoonnumme taas mahdollisimman pian uudestaan.
  Samaisena päivänä vierailin Harmaakuonon veljen perheen luona, jossa perheen äidin kanssa vaihdoimme kuulumisia ja söimme siskonmakkarasoppaa, teen kanssa perunapiirakat. Tarkoitus oli mennä uimaan, mutta naistenvaivat iskivät, joten uinti jäi toiseen kertaan. Ai että miten ikävöinkään uimaan pääsyä!

Nuo naistenvaivat on taasen aiheuttaneet harmaita hiuksia. Olen ollut nyt kolme päivää tosi alamaissa ja huonotuulinen ennenkaikkea avokille.  Perjantai-illastakin vaan nyyhkin sohvassa ja olisin myynyt mailmani, jos joku olis ostanut 😀 Nyt onneks alkaa helpottamaan. Tää ilta on ollut taas mukavaa yhdessä oloa, vaikka päivällä ennen opaskoirakoululle lähtöä vielä kiukuttelinkin.

Tänään vietettiin Vantaan Opaskoirakoululla avointen ovien päivää. Keskiviikkona vietettiin kansainvälistä perinteistä Opaskoirapäivää. Olin avoimissa ovissa Opaskoirayhdistyksen nimissä myymässä varainhankintatuotteitamme patamyssyjä, patakintaita, patalappuja, keittiöpyyhkeitä sekä Opaskoiravuosikirjoja. Samalla tuli tavattua tuttuja ja juteltua mm. Harmaakuonon hoitoäipän kanssa. Hänellä Harmaakuono ehti olemaan puolisen vuotta ennen kuin elämäntilanteensa vuoksi Harmaakuono siirtyi toiseen paikkaan. Oli ihanaa kuulla miten valloittava persoona tuo on ollut jo vauvana 😀 Koululla sain pitää sylissä 7-8 viikkoista labbispoikaa. Vitsi, miten suloinen tyyppi. Anturat silkinpehmeät, ei vielä yhtään kuluneet. Niin vauvamaisen pehmeät, suloset. Isot luppakorvat kokoonsa nähden ja pennun tuoksu. Teki mieleni ihan vahingossa vaan tuoda sellainen suloinen otus kotiin. Kyllä kun pentua sylkyttelin oma menkkavitutuskin hälveni 😀

Töitäkin on ”ehditty” tekemään. Tällä viikolla mulla oli pitkästä aikaa koira-asiakkaitakin. Koirien hieronnasta tulee aina niin hyvälle mielelle, siitä saa itsekin voimaa 😀 Eilisillan asiakas hoidon loputtua nuolaisi naamasta ja nojaili minuun. Se vilpitön kiitos lämmittää mieltä kummasti.

Olen saanut uuden lukijan. Tervetuloa Maijus! Toivottavasti viihdyt lukijoiden joukossa!
Ja kaikille rentouttavaa kevätsunnuntaita! Nautitaan keväästä, auringosta, linnunlaulusta, tuoksuista, tuulesta…
Ja Hepakin lopettaa herkuttelut ja alkaa liikkumaan!

Painon pudotusta ja Harmaakuonon kuulumisia

Mun ei varmaan pitäis hehkuttaa täällä, koska painoni on heitellyt aika reippaasti viime aikoina. Viikko sitten kauhistelin täälläkin punnitustulosta jolle selitykseksi annoin suolaisen ruuan, tuoreen ruisleivän ja menkkojen läheisyyden. Onneksi paino ei tuosta noussut enempää, vaikka menkat iskivätkin vasta maanantaina. Kävin kuitenkin etsimässä ”virallista” tietoa menkkapainonnoususta ja löysinkin artikkelin, jossa sanottiin painon voivan nousta 1-3 kiloa menkkojen takia. Siitä ei pidä huolestua, sillä nestekertymät sulaa pois kuukautisten aikana. Siihen on avuksi myös liikunta, joka myös helpottaa kuukautiskipuja. En kuitenkaan löytänyt tietoa siitä montako päivää ennen kuukautisten alkua nestettä alkaa kertymään kroppaan. Eiköhän se ole yksilöllistä kuten se miten paljon paino nousee menkkojen alkumainingeissa.
Tuolloin maanantaina pudotusta viime torstain lukemiin tuli 700 g, joten ehkä sillä suolaisella wokillakin oli osuutensa asiaan. Edellismaanantainahan oltiin jo alle 68 kilon lukemissa.
Ja tänään vaaka yllätti iloisesti kertoen painoksi 67.3 kg, joten tuo 68 kiloa on alittunut selvästi. Näin vaaka väitti myös eilen ja tiistaina, joten voinen vähän hehkuttaa 😀 Jeee, jeee, jeee!!!
Ilahduttaa kovasti myös se kun avokki tulee halaamaan ja toteaa ”kyllä sä oot pienentynyt”. Ja äidin kommentit ”noissa viime kesän kuvissa oot paljon pyöreämpi kuin nyt” ja ”sulta on lähtenyt tosta rintojen edestä ja alta sekä vyötäröstä, vatsasta”. Ja ite huomaan joidenkin housujen lököttävän alapersauksesta. Että kaitpa tämä on oikeasti totta, että vihdoin tapahtuu muutoksiakin kropassa eikä vain iänikuista jumitusta kuukaudesta toiseen.
Ja että muutokset ovat sellaisia mitkä toisetkin saattavat huomioida enkä vain minä itseäni tutkiskellessani 😀
Tästä kuitenkin matka jatkuu edelleen. En kuvittelekkaan, että nyt laihdutus olisi kokenut jonkin helppouspainikkeen. Tod.näk. nyt putoaa sen mitä putoaa ja sitten alkaa taas sitkeääkin sitkeämpi taistelu jumituksia vastaan.  Huhtikuun 2. tavoitteena painaa alle 66 kg, huih ja tammikuun alussa olen asettanut tavoitteekseni 30.4. 65.5 kg, joten sitä kohti matkataan. Kanarian ja Kuusamon reissut kieltämättä tuo hommaan hiukan lisähaastetta, mutta katsotaan miten ämminkäisen käy.

Aamulla kävin opaskoirakoululla. Eilisellä lenkillä valjaiden kahvasta kuului naks ja se katkesi. Aisat lenkottivat ja tuntuma koiraan huono. Pääsimme lenkin loppuun onnellisestikuiteskin. Koululla sain heti kommentin kennelpäälliköltä ”no nää valjaat on kävelty ihan puhki, te olette ainakin kävelleet”. Valjaista uusittiin aisa, eli se mistä pidän kiinni. Koiran kroppaosa kori pysyi vanhana. Olisin saanut senkin uuden, mutta tulimme siihen tulokseen, että koiralla on mukavempaa kun ei ole niin jäykät vermeet päällä.

Samalla kennelpäällikkö leikkas Harmaakuonon kynnet, katto korvat, suun, karvaa ja ihoa. Terveeltä vaikutti ja hyväkuntoiselta energiseltä pakkaukselta. Harmaakuonolla on kuulemma hyvin tyypillinen ikääntyvän opaskoiran kroppa; etupää vankka/vahva ja takapäässä heikkoutta. Harmaakuono ei mielellään varannut takapäälleen kovinkaan vahvasti kynsiä leikattaessa. Harmaakuonon harmaantuminen/valkoistuminen keräsi myös hymyäviä kommentteja niin johtavalta kouluttajalta kuin kennelpäälliköltäkin.  Juteltiin myös vähän Harmaakuonon lämmönsietokyvystä. Kyllä minua jännittää miten tuleva kesä menee. Nyt poitsu on niin energinen, että ei huolen häivää, mutta miten parin kolmen kuukauden päästä.

Tänään se on tosin ollut hyvin rauhallinen koko päivän. Koululla käynti taitaa olla vähän stressaavaa. Siellä unohtuu kyllä opastukset tyystin. Hajuja on joka puolella valtavasti ja niitä on ihan pakko haistella 😀

Tunteita, riipaisevia tunteita harmaakuonon nivelrikkoepäilyn johdosta


Istun takapihalla olevassa puutarhakeinussa kesästä nauttien ja tartun tässä kirjoituksessa kipeään aiheeseen opaskoirasta luopumiseen. Näin meille ei onneksi vielä käynyt, sillä tiistaina otetuissa röndgenkuvissa ei ollut mitään löydöksiä. Joka tapauksessa tämän viikon aikana ehti pohtia paljon asioita, ja oikeasti tajusi kuinka paljon tuo karvainen apulainen merkitsee. Miten pahalta pelkkä ajatuskin sen eläköitymisestä saatika lopettamisesta tuntuu.
Poika on avannut minulle niin paljon uutta ja liikkuvampaa mailmaa. Kävelynopeuteni on moninkertaistunut valkoisen kepin kanssa liikkumiseen verrattuna. Liikkumisesta on tullut jouhevampaa ja olen saanut mahtavia kokemuksia erilaisissa opaskoiratapahtumissa joista voisi mainita esim. Lapin vaellus, peesaripatikat, retket eri luontokohteisiin jne. Olen tutustunut moneen uuteen ihanaan ihmiseen ja saanut uusia ystäviä. Ja miten koira onkaan myös verraton ystävä, aina iloinen kotiin tullessa tai töihin puettaessa. Häntä huiskaa valjaat nähdessään ja monesti pieniä kenguruhyppyjä kielloista huolimatta. Kyllähän sen on koiran ottaessa tiennyt, että se vanhenee ja jonain päivänä siitä on luovuttava. Ajatus on kuitenkin tuntunut kaukaiselta, mutta tosiasia on kuitenkin, että opastusvuosia on jäljellä maksimissaan 2.5 ja pojan täyttäessä 12 eläkepäivät alkavat joka tapauksessa. Vuosi sitten opaskoirien eläkeikä laskettiin 13 vuodesta 12 vuoteen, ja mielestäni se on hyvä asia. Kyllähän moni on asiaa myös protestoinutkin. Miksi koira ei voisi opastaa, jos on terve ja hyväkuntoinen? Mielestäni on kuitenkin hyvä koiran saadessa nauttia eläkepäivistä mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena. Onhan se tehnyt pitkän ja vaativan työuran. Miksi se ei siis voisi saada loppuelämästään olla vain onnellinen tavallinen koira koiran metkuineen. Haistella lenkeillä, liikkua rennommin, tehdä asioita vanhan koiran tahtiin. Haluan ainakin oman oppaani saavan nauttia tuosta kaikesta, jos vain mahdollista. Oma tuska ei saa mennä koiran hyvinvoinnin edelle.

Viikko sitten menimme opaskoirakoululle eläinlääkärille rokotuksia varten. Selvisi kuitenkin ettei tänävuonna rokotuksia tarvita. Kynsien leikkuun yhteydessä ilmeni kiputila oikean takatassun kintereessä. Lääkäri oli heti sitä mieltä, että se on kuvattava ja suljettava nivelrikon mahdollisuus pois. Hänen mielestään nivelrikko ei heti eläköitytä koiraa, tietysti riippuen oireista ja miten pitkälle se on edennyt. Arveli koiran voivan opastaa vielä vuodesta kahteen. Sitten oltaisiinkin jo hyvin lähellä pojan eläkeikääkin. Kotiuduttuani mietin paljon tuota pojan eläköitymisasiaa. Avokki lohdutti sanomalla koirasta tulevan hänen eläkeläiskoira, että se saa olla kotonaan. Tästä on aina välillä puhuttu ennenkin. Muistan erään saunakerran kun avokkini sanoi oikein painokkaasti, että koiraa ei anneta mihinkään vaan hän pitää sen. Se liikutti minua kovasti ja tunsin suunnatonta helpotusta. Siitä huolimatta tunsin suunnatonta surua ja tuskaa miettiessäni, nytkö on tullut sen aika, ja miten pian se tapahtuu käytännössä jne. Pojan tilalle uusi opas tuntuu myös aika pelottavalta ajatukselta, vaikka nyt tietääkin paljon enemmän kuin nykyisen koiran saadessaan. Monesta asiasta on oppinut ja tietää miten on tehtävä toisin, kenties paremmin, johdonmukaisemmin jne. Ja sitten on muistettava uuden oppaan olevan täysin oma persoonansa, se on erilainen kuin tämä minun nykyinen harmaakuononi. Uusi voi olla paljon rauhallisempi, epäsosiaalisempi tai jotenkin muuten erilainen. Sen kanssa taistellaan kenties eri asioista. Ehkä liikaveto ei ole ongelma vaan paikalleen jämähtäminen. Huh, miten sitten osaankaan toimia??? Ja jos harmaakuono viettää eläkepäiviään haluammeko toisen koiran talouteemme? Vastaus on kyllä, koska haluan reippaan liikkumiseni säilyvän, laajan ulkoilumahdollisuuksien pysyvän jne. Että voin ulkoilla pitkiä lenkkejä myös ilman ihmiskaveria. En asu yksin ja avokin mielipidekin merkitsee toki. Hän sanoikin pari päivää sitten minun ottavan uuden koiran pojan eläköityessä. No kuten sanottua kuvista ei vikaa löytynyt, joten asiasta ei vielä tullut ajankohtainen, herätti kuitenkin siihen, että asiat on hyvä tehdä selväksi hyvissä ajoin eikä paniikin keskellä.
Tiistaina näin ensinmäistä kertaa rauhoitetun koiran. Harmaakuonolle annettiin piikki,jonka jälkeen tämä jonkin aikaa touhotti, asettui pötköttämään tarkkaavaisena. Lopulta myös kuono laskeutui lattiaan. Tavallaan se tuntui jopa pelottavalta. Koira oli niin liikkumaton eikä reakoinut mihinkään. Kuvien oton jälkeen sain pojan viereeni ja poika herätepistoksen. Pitkään se vielä nukkui. Kokeilin vaivihkaan hengittääkö se, tuntuuko sydämen syke ja helpotus oli suuri tuntiessani ne 😀 Tästä kokeilusta olin täysin hiljaaa. Hiljalleen jätkä nosteli päätään ja alkoi katselemaan ympärilleen. Nousi seisomaan, oli kuin patsas. Mietti varmaan, mikä hitto häneen oli iskenyt. Seistessään takapää meinasi tippua ja koira nuokahteli. Pyysin istumaan, istuikin ja rojahti takaisin kyljelleen. Totesi vissiin ettei jaksa olla vielä pystyssä. Pois lähtiessämme poika käveli reippaasti autoon. Ilta oli hyvin rauhallinen. Herra lähinnä nukkui eikä pyytänyt ruokaa. Annoimmekin ruuan vasta seuraavana aamuna. Tuli tassuttamaan kahdeksalta avokkia, nyt olisi vähän nälkä 😀

Kuvauksissa oli myös toinen opaskoira, nuori tyttö, jonka selkä notkahtelee ja pää riippuu valjaissa. Selkeää vikaa ei löytynyt, tutkimukset jatkuvat sen osalta. Aika kurjalta tuntui, sillä koira on vielä nuori, mutta jotain on pahasti vialla. Toivottavasti tyttö kuntoutuu ja voi jatkaa hyvää elämää, jos ei oppaana niin muuten. Reissussa olin opaskoirakoulun työntekijän kanssa. Puhuimme myös koirien eläköitymisestä ja minulle oli uusi tieto terveystarkastus mikä koirille tehdään eläkkeelle siirryttäessä. Minusta se oli huojentava tieto. Myös se, että eläkelläisoppaat voivat käydä opaskoirakoululla lääkärin vastaanotolla maksaen lääkkeet ja tarvikkeet itse. Olen aina jatellut, että toivottavasti harmaakuonoa hoitanut lääkäri voisi jatkaa pojan hoitamista loppuun asti. Nyt kuitenkin nautimme vielä yhteisistä lenkeistä, yhdessä kulkemisesta kesäkuumuus huomioiden. Voi miten tuo eläin onkaan minulle sydäntä riipaisevan rakas. Niin rakas, että haluan sille hyvän ja arvokkaan loppuelämän. Se on niin paljon muutakin kuin apuväline. Inhoankin tuota ”apuväline”-termiä opaskoirien kohdalla. Ei se mikään väline ole, on elollinen olento, lihaa ja verta. Ei sellainen ole väline, se on opaskoira! Ja koska tuo sydämen sulattaja vuosivuodelta sietää kuumuutta huonommin ja huonommin lähden Mustiin ja mirriin ostamaan viilentävää kaulapantaa ja mahdollisesti myös petiä. Kuulin vinkkiä sellaisista ja haluan kokeilla niitä. Ja vielä lukijoilleni: Harmaa kuono tuli tähän keinun eteen jalkoihini laskien kuononsa varpailleni. Se hellyys tuntuu niin hyvältä ja liikuttavalta. Ja minun on ihan pakko rapsuttaa korvan takaa ja silittää kuonon päältä mistä tiedän sen pitävän.

Otoskleroosi säätelee elämääni, mutta eteenpäin mars

Niin se vain menee, otoskleroosi molemmissa korvissa voi hyvin ja pitää tiukasti otteessaan. Viime keskiviikkona otettujen kuulokäyrien mukaan vasen korva on lokakuun tasolla, mutta oikeassa korvassa on tapahtunut kuulomuutoksia ja kuulo madaltunut melkein vasemman korvan tasolle, joten siinä selitys miksi yleiskuuleminen on heikentynyt, miksi tammikuun valmennusleiri kävi liian raskaaksi. Tuota tietoa osasinkin oikeastaan odottaa, sillä vasemmalla korvalla kuulen puhelimessa puhuessani ihan niin kuin jo pitkään. Silti minusta on tuntunut, että kuulen muutoin paljon huonommin nyt kuin esim. tuolloin lokakuussa. Tuolla keskiviikkoisella käynnillä allekirjoitettiin kuulokojeen luovutussopimus, joten nyt voin käyttää leikkaukseen asti kuulokojetta vasemmassa korvassa. En edelleenkään ole kuulokojeen kanssa ystävystynyt, mutta tulen toimeen rauhaisissa tilanteissa missä ei ole kuin pari ihmistä keskustelemassa. Asiakastilanteissa siitä on jopa hyötyäkin. Mutta, auta armias jos on samassa tilassa useampia ihmisiä ja puhuvat yhtäaikaa, peli on menetetty. Ei tule mitään. Ja edelleen kuulokojeen kanssa etäisyyksien hahmottaminen on erittäin pirullista, vaikeaa ellei jopa mahdotonta.Noh, joka tapauksessa on apuvälineenä, josta toivottavasti voin luopua vielä jonain päivänä.

Tammikuun lopussa tapasin korvakirurgin, joka kertoi leikkauksen hyödyt ja haitat. Korosti riskejä, mutta silti halusin leikkauksen. Joskus, harvoin tosin tasapainoon voi tulla pysyviä vaurioita ja toipuminen sokealla kestänee pidempään kuin normaalisti näkevällä henkilöllä, joten tästä syystä sairaslomanikin tulee olemaan pidempi. Normaalisti se nykyisin on kuulemma puolestatoista kahteen viikkoon. Itse toimenpiteestä lääkäri kertoi, että se kestää n. 45 min, joskus vähän yli tunnin, puudutus ja rauhoittavaa. Ulkoista haavaa ei välttämättä jouduta tekemään laisinkaan. Kuuloluuketjusta rikotaan luukudosta ja laserilla porataan reikä mihin proteesi asetetaan, jonka pitäisi sitten johtaa ääni jatkossa sisäkorvaan. Nuo jutut tärykalvon pois siirtämiset, makuhermon katkaisu ja jonkin jänteen katkaisu kuulostivat aika hurjilta, eikä se porauskaan nyt ihan hirveästi innostuksen värinöitä aikaan saa. Silti odotan ja toivon, että kaikki menee hyvin eikä pysyviä tasapaino-ongelmia tulisi tai korva kuuroutuisi. Nyt sitten vain odotellaan tuota leikkausta ja todella toivon sen tulevan pian, etenkin kun tuo toinenkin korva on huonontunut. Lääkäri sanoi, että mätäkuussa ei leikkaa ja että puoli vuotta on hoitotakuu. Kuulin kuitenkin, että tämän puolen vuoden aikana saatan saada leikkauspäivän, joka onkin esim. lähemmäksi vuoden päästä. Ajatus siitä on ihan hirveä, että tässä vuosi odoteltas vielä. Koko prosessi kun käynnistynyt jo viime elokuussa. Eikä tämä odottaminen töidenkään kannalta ole kovin mukavaa. Olen myös peruutusaikojen jonossa, joten mitään isompia suunnitelmia ei voi tehdä ja se turhauttaa. Markkinointitempaukset ovat nyt vähän kyseenalaisia myös, jotta en ole yht’äkkiä myymässä ei oota sairaslomani ratoksi. Ja sehän olisi pahinta mahdollista markkinointia. Toivotaan nyt kuitenkin, että asia etenee nopeammalla aikataululla.

Viimeisimmän maalipalloturnauksen jälkeen jouduin tekemään kipeän päätöksen, sillä tuo kotimaan sarjaturnaus osoitti ettei kuulo enään riitä pelaamiseen. Malmö openin jälkeen hullussa mielessäni kuvittelin että pystyn pelaamaan matalasta lähdöasennosta, mutta en huomioinut pelisalien erilaisia äänimaisemia, kaikuja ja akustiikkaa. Noh, viikonlopun turnauksessa Pajulahdessa onneksi heräsin tosiasioille. Pelihaluja olisi ollut, mutta en halunnut pelata, jotta joukkueella säilyisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet menestymiseen. Kökötinkin pääasiassa vaihtopenkillä itseäni tsempaten ja yrittäen auttaa omaa joukkuetta hyviin suorituksiin. Tuon pelisalin kaiku ja akustiikka söi jotenkin äänet ja olin todella hankaluuksissa. Kotiuduttuani ainoa mitä saatoin tehdä oli ilmoittaa valmentajalle maalipallon jäävän osaltani tauolle. Päätös sattuu, mutta se oli pakko tehdä. En halua menettää peli-iloa, jos joskus vielä pystyisin palaamaan maalipallokentälle, en myöskään menettää ylipäätään liikunnan, treenaamisen riemua. Tänään olinkin uimassa ja se tuntui rentouttavalta, suorastaan terapeuttiselta. Ei tarvinnut yrittää kuulla mitään. Saattoi vaan uida ja uida, ottaa spurtteja ja pistää kroppansa töihin.

Uinnin jälkeen näin opaskoirakoululla koiranpentuja 5-viikkoisia söpöläisiä. Ne oli juuri syöneet ja tavanneet vierailijaryhmän. Nukkuminen maistui… Niiden karva jotenkin niin pehmeää ja untuvaista. Olivat kyllä niin hellyyttäviä 😀 :O Olisin voinut ottaa yhden taskuuni ja tuoda kotiin. Emokoira otti myös huomionsa kantamalla leluaan ja huiskimalla hännällään, änkeytynmällä keskellemme lekottelemaan rapsutettavaksi. Pennut imivät nisää eivätkä välittäneet vaikka niitä kokeilikin. Anturat oli pehmeät ja niin pienet, kuono söpöläinen, tuntokarvat pehmeät… Oi-oi… Kyllä niitä lellitteli ilokseen. Ja ystävän kanssa teehetki tuon jälkeen, sekin oli paikallaan. Elämän on siis kaikesta huolimatta jatkuttava ja maalipallolla aina paikkansa sydämessäni kävi jatkossa miten tahansa. Kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi saada oma luonnollinen kuulo edes osittain takaisin. Ei ehkä pidä liikaa toivoa, on oltava realisti kuitenkin. Eilen kävin ostamassa television katselua varten langattomat kuulokkeet, jotta avokkini ei tarvitse kuunnella telkkaria kovin kovalla. Kuulemma, jos se minun kuulemiseni mukaan menee avokin pää räjähtää 😀 Mutta, näin tämä otoskleroosi vaan säätelee elämääni ja sen kanssa on vain elettävä ja eteenpäin porskutettava.