Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Koskenlaskua ja poroja

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Alun perin tiistaille oli suunniteltu melontaretki Kitka-järvellä, mutta kovan tuulen ennuste muutti suunnitelman paljon jännemmäksi, nimittäin pääsimme kokemaan koskenlaskua Kitkajoella. Aamuun herätessämme ja koiriamme jalotellessa satoi räntää. Lähtiessämme ajamaan kohden Basecamp Oulankaa lämpöasteita oli hurjat kolme.

Basecampissa meitä vastassa oli kipparimme Martti Latva-Kurikka. Menimme ensiksi lisäämään yllemme lämmintä vaatetta ja sadeasut. Pynttäytyneinä siirryimme autokyydillä Käylään Kitkajoen rantaan, josta lähtö tapahtui. Ennen kuin asettauduimme koskenlaskulauttaan Martti kävi toimintatapoja ja turvallisuusasioita läpi.

Seikkailuryhmämme Kitkajoen rannassa pelastusliivit, kypärät ja sadevaatteet yllä kuuntelemassa melonnan ohjeistusta kippariltamme Martti Latva-Kurikalta ennen lauttaan nousua.
Ohjeistusta ennen lauttaan nousua

Menimme yksitellen lauttaan. Istuimme vinottain ponttoonin ja lautan reunan päällä. Toinen jalka työnnettiin edessä olevan ponttoonin alle ja toinen itsensä alla olevan ponttoonin alle. Aluksi joutui vähän hakemaan miten saappaansa saa tömäytettyä paikoilleen siten, että ei heti jalat irtoa. Asento tuntui aluksi vähän epämukavalta, mutta hiljalleen siihen tottui.

Lautassa käytiin läpi vielä melontaote, komennot mitä Martti käytti ohjatessaan miten kulloinkin tulee toimia. Sovimme, että 05 ja I-luokan koskissa myös me sokot melomme, mutta II-luokan koskissa nautimme vauhdin hurmasta kyytiläisinä. Kosket luokitellaan vaarallisuuden mukaan. Kolmos- ja nelosluokan koskia vielä lasketaan kaupallisessa retkeilytarjonnassa. Meidän 14 kilometrin reitillä oli seitsemän 0.5-2 –luokan koskea. Vielä juuri ennen lähtöä Martti muistutti meitä ”Muistakaa aina hymyillä”, silloinkin jos tulee mulahdus. Tiedättekös miksi? No hymyillessä ei ehdi tulla paniikki…

Jännitystä ilmassa. Ryhmämme suuressa koskenlaskulautassa jossa on perämoottori hiljaisempia osuuksia varten. Kaikilla on melat käsissään ja hieman jännittynyt ilme kasvoillaan ensimmäisiä koskia odotellessa.
Kohti seikkailua

Rannasta lähtiessämme saimme niskaamme pienen raekuuron. Sen minkä kesä kastelee, se myös sen kuivaa. Ja niinhän siinä kävi, että saimme retken aikana myös auringon paistetta. Raekuuro lähinnä nauratti meitä. Martti antoi melontatahdin ja pääsimme matkaan. Ensinmmäiset kosket olivat i-luokan koskia joissa meloimme kaikki. Kuulimmekin Martin suusta useaan ”Kaikki meloo”. Tutuiksi tuli myös ”vasen jarru” ”oikea jarru”

Basecamp Oulangan matkassa koskenlaskussa

Laskiessamme koskea tunsi alla veden voiman, mutta välillä myös kivet joidenka yli koskenlaskulautta mennä sujahti. Parin pienemmän kosken jälkeen alkoi jo kaivata isompaa ja hurjempaa laskua. Pääsimmekin nauramaan, kiljahtelemaan, hymyilemään Peurakoskessa ja Saarikoskessa. Voi sitä riemua ja onnellista oloa. Olen aina luullut, että sokeana koskenlasku olisi mahdottomuus enkä sitä osannut edes ehdottaa seikkailuviikon ohjelmaa suunniteltaessa. Onneksi tuli kova tuuli ja melonta järvellä vaihtui tähän huikeaan kokemukseen.

Koskien väliset osuudet melottiin hiljalleen luonnon hiljaisuutta kuunnellen ja onnellisesta olosta nauttien. Reitillä olleet isot järvialueet kuljettiin mukavan hiljaisella moottorilla. Välillä nähtiin joitakin lintuja, jotka jäivät valitettavasti lajimäärittämättä. Ennen lopussa ollutta isoa järvialuetta tyhjentelin toista kumisaapasta, jossa oli pärskeistä litratolkulla vettä. Märkä saapas takaisin jalkaan ja toppatakki ylle. Lopussa olikin ihana rentoilla koskia muistellen.

Sini levähtää koskenlaskulautassa melan varsien keskellä Kitkajoen kuohuessa lautan ympärillä.
Sinin lepotauko

Voi miksi kaikki hauska loppuu aikanaan? Niin tämäkin retki. Saavuimme Basecampin hiekkarannalle, jossa nousimme lautasta pois. Ennen kuoriutumista sadevaatteista ja fleeseasuista menimme iloiseen yhteiskuvaan. Olimmehan saaneet upean kokemuksen yhdessä. KIITOS Martti <3

Me tehtiin se! Riemukkaita tuuletuksia koskenlaskureissun jälkeen. Märkinä mutta onnellisina vasemmalta lähtien: kippari-Martti Basecamp Oulangasta, Heidi, Sirpa, Outi, Taija, Marianne ja Sini. Koirat eivät tälle reissulle päässeet.
Me tehtiin se!

Lämminhenkinen vierailu Kujalan porotilalla

Ennen vierailuamme Kujalan porotilalle pysähdyimme viettämään evästaukoa. Itsekullakin oli mukanaan aamulla tekemiään eväitä: leipää, keitettyä kananmunaa, hedelmiä, kahvia ja teetä. Koleassa säässä lämmin tee maistuikin hyvältä.

Kujalan porotilalla on pitkät perinteet, sillä toiminta on aloitettu jo 1860. Parhaillaan on menossa viides sukupolvi porojen hoitajina. Elämysmatkailu on tullut toimintaan mukaan 2017.

Perille päästyämme meitä oli vastassa porotilan isäntä Juha Kujala. Saimme ystävällisen ja lämminhenkisen vastaanoton. Kävelimme ensiksi heidän tunnelmalliselle kodalleen, jossa Juha kertoi meille poroista ja poron vuodesta. Hänen innostunutta tarinointiaan oli mukava kuunnella ja oppia uutta.

Kujalan porotilan isäntä Juha Kujala kertoo ryhmällemme poroista ja poron vuodesta istuessamme kodan lämmössä porontaljoilla.
Tietoisku porojen ja porotilan vuodesta

Mukavan kotahetken jälkeen kävelimme tilan laitumelle, jossa poroja pääsi rapsuttelemaan ja syöttämään. Sinne kävellessämme kuulimme kauempaa poroemon kutsuvan vasojaan. Juha toi kuivattua jäkälää, jota saimme poroille antaa kädestä. Tosin tuore ruoho vei tällä kertaa voiton. Juha otti Kaneli-nimisen vasan syliinsä, jotta saimme tunnustella sitä paremmin ja tarjoilla jäkälää.

Porotilan isäntä Juha Kujala nappasi syliinsä hurmaavan Kaneli-vasan jolle Marianne syöttää poron herkkua: jäkälää. Heidi ja Sirpa seuraavat vieressä.
Kaneli-vasan herkkuhetki
Pikkuinen suurisilmäinen Kaneli poronvasa hamuaa maasta sen suurta herkkua: poronjäkälää jota on ripoteltu vehreälle nurmikolle.
Kaneli-vasa

Lisäksi tapasimme alle kuukauden ikäisen vasan, jolla ei ollut vielä nimeä. Olisipa hauska tietää mikä sen nimeksi on tullut.  Voi miten kevyeltä sen askeleet kuulostivat ruohikolla.

Saimme isommalta porolta varovasti tunnustella kohtaa mihin porolla sarvet kasvavat. Sarven alut tuntuivat pehmeiltä ja poro selvästi arasteli kosketusta. Hauska oli myös kuunnella poron sorkista kuuluvaa luista naksetta. Poron sorkkaa sanotaan myös koparaksi.

Neljä aikuista poroa ja kaksi vasaa syömässä ruohoa vehreällä niityllä. Etummaisella porolla on hurjan komeat sarvet.
Porot ruokatauolla

paliskunta.fi sivulla kerrotaan: ”Poron liikkuessa koparoiden nivelistä kuuluu pakkasella selkeä naksuva ääni. Ääni syntyy koparan luista. Koparoiden nakse kertoo lähellä oleville eläimille naapurien liikkumisesta ja varoittaa, mikäli lähellä olevat porot liikkuvat nopeasti ja levottomasti. Porolla on myös lukuisia muita yhteydenpitoon liittyviä merkkejä. Poron takajaloissa on sorkanvälirauhanen, josta maahan jää hajuaineita. Voimakas haju toimii myös vaaratilanteista tiedottamisessa. Poron paetessaan pystyyn nostama valkea häntä toimii myös sosiaalisena signaalina tokan pitämiseksi koossa. Muut porot seuraavat edellä tolvaavan poron häntää.”

Vierailun lopuksi kävimme Käsityöpajassa, jossa oli paljon ihania tuotteita liittyen poroihin. Itse ostin poron sarvista tehdyn naulakon ja Otolle kapeita poron luita herkkuhetkiin. Myymälässä oli paljon Juhan vaimon tekemiä käsitöitä, mutta myös muilta lähiseudun käsityön tekijöiltä.

Saunassa yrttijalkakylpyjä

Palattuamme Seikkailuapinoiden majataloon pääsimme heti syömään. Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet meille herkullisen aterian. Aterian jälkeen lähdimme kävelemään pihapiiriin yrttejä jalkakylpyyn keräten. Samalla saimme tunnustella erilaisia kasveja. Itse suuntasin koirien ja Sirpan kanssa Kitkan rantaan. Veimme sinne digisanelimeni ja parapoloidimikrofonini. Tallennus oli päällä lähes yksitoista tuntia ja sain huikeita ääniä: kuikan huutoa, kalalokin kiljuntaa, kaakkurin ja härkälinnun mylvintää, tavien keskustelua, valkoviklon piippauksia jne. Aiempina öinä oli sateista ja tuulista, joten tallennukset jäivät tekemättä. Onneksi tuuli tyyntyi ja luvassa oli poutaa. Näiden tallenteiden kuunteluun kannattaa keskittyä ja käyttää aikaa, niin huikean upea kooste siitä tuli! Tallenteen alkuosa on tässä alla. Toinen osa tallennetta löytyy Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan -blogitekstin alusta.

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 1

Saunassa hemmottelimme jalkojamme jalkakylvyssä mihin oli laitettu juuri kerättyyjä villiyrttejä.

Luonnonyrttien peittämät jalat rentouttavassa jalkakylvyssä.
Hemmottelua keholle ja mielelle

Jalkakylvyn jälkeen teimme vielä jaloille kuuma-kylmä -hoitoa kuumaa ja kylmää vettä vaihdellen.

Saunassa kävi iloinen puheen sorina ja rentoutumishetken jälkeen olikin ihana valmistautua yöpuulle.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Luontoon tutustumassa tunturissa

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Jokaisena aamuna meille oli katettu runsas aamiaispuffet. Aamupalalla varmasti jokainen löysi itselleen sopivaa syötävää. Viikon aikana erityisruokavaliot oli huomioitu loistavasti.

Majatalon herkullisella aamiaisella oli tarjolla tuoreita kasviksia, levitteitä, leikkeleitä, leipiä ja pöydän mitalta kaikkea maistuvaa.
Seikkailuapinoiden majatalon runsas aamiaispöytä

Aamiaisen yhteydessä pakkasimme päivärinkkoihin retkieväät ja kokkaamiseen tarvittavaa välineistöä lautasineen ja ruokailuvälineineen. Valitsimme mukaan ateriaan laitettavaa. Sirpan kanssa otimme broileria ja riisiä.

Ajelimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon tarkoituksenamme kävellä Riisinrääpäsy-reitti, jonka kuljimme myös helmikuussa käydessämme Heidin luona vierailulla Sirpan kanssa. Siitä voitte lukea täällä.

”Riisin rääpäsy on maisemareitti Riisitunturille. Reitin varren nähtävyyksiä ovat mm. maisemat yli Kitkajärvien, Ikkunalampi, rinnesuot ja Riisitunturin huippu.”, kerrotaan Luontoon.fi-sivustolla. Reitti sopii lapsiperheille ja retkeilyä aloittaville.

Sisäänkäynti Riisitunturin kansallispuistoon kulkee vanhan hirsistä tehdyn aitan läpi. Aitan päätyseiniin on tehty ovet ja aitan sisällä on infotauluja kansallispuistosta.
Portti Riisitunturin kansallispuistoon

Luontoa aistimassa tunturissa

Meille reitti oli ennen kaikkea tutkimusmatka luontoon. Kuljimme rauhalliseen tahtiin tutustuen kasvillisuuteen. Ryhmäläistemme ja oppaamme Heidin lisäksi retkellä olivat mukana Anneli ja Tiia. Sää oli vaihteleva eikä oikein tiennyt oliko takki tarpeen vai ei. Alussa saatiin myös pienen pieni vesikuuro. Tuuli tuiversi noustessamme tunturiin. Tuulesta huolimatta pystyi aistimaan miten puusto oli matalaa ja maisema aukeaa.

Naava ja luppo näyttävät hyvin samalta ja niissä on monia alalajeja. Naavoja kasvaa Suomessa noin kymmenisen erilaista, luppoja vähän enemmän. Naavat ja lupot kasvavat vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Eli kun niitä on paljon kertovat ne ilman puhtaudesta. Näitä kasveja ei ole helppo erottaa toisistaan, ja monesti ne sekoittuvat ammattilaisillakin. Ero on monesti ihan dna-tasolla. Naavan ja lupon ero paljastuu helpoiten venyttämällä. Naavassa on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha kun sitä venyttää. Lupolla tuota jännettä ei ole. Naavat ja lupot erottaa toisistaan myös väristä. Naavat ovat usein kellanvihreitä, koska niissä on usniinihappoa, joka värjää ne kellertäviksi. Lupossa ei tuota happoa ole. Molemmat ovat jäkäliä, eli levän ja sienen yhteenliittymiä. Ne eivät vahingoita puita, joissa ne kasvavat. Ne eivät ime puun ravinteita vaan saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet ilmasta ja sadevedestä. Naavat ja lupot kasvavat koko maassa, mutta ovat harvinaisia alueilla, joilla on ilmansaasteita.

Heidi tunnustelemassa vanhan jäkälöityneen puun oksilta naavaa -vaiko luppoa? Senhän tietää varmasti vasta kokeilemalla.
Heidi tunnustelee luppoa. Vaiko naavaa?

Tapionpöytä, eli metsäkuusi ilman latvaa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se kasvaa vaakatasoon ja ei juurikaan ylöspäin. Näin oksista muodostuu litteähkö, laajeneva levy, jota on nimitetty ehkä muotonsa vuoksi pöydäksi. Herkän luonnon vuoksi ei ole luvallista poiketa reiteiltä, mutta oppaamme Heidi teki poikkeuksen, jotta saisimme käsityksen tapionpöydästä. Menimme hyvin varovaisesti tutkimaan kuusta ja sen alle.

Tiivistä tunnelmaa tapionpöydäksi kutsutun vanhan metsäkuusen oksiston suojissa. Puun vaakatasossa kasvavat oksat muodostavat ikäänkuin majan. Puuta tutkimassa Sini, Heidi ja Marianne.
Tapionpöytäpuun suojissa
Sini ja Marianne sekä taka-alalla Heidi tutustumassa tapionpöytään eli vanhaan metsäkuuseen jonka oksisto kasvaa vaakatasossa muodostaen majankaltaisen tilan.
Tapionpöytää tutkimassa

Wikipedian mukaan: ”Tapionpöytä syntyy mutaation tuloksena tai metsäkuusen menettäessä melko varhaisessa iässä latvansa, eikä mikään oksista jostain syystä voi muodostua uudeksi latvaksi. Kun kuusi omaksuu litteän kasvutavan, se ei enää myöhemminkään voi kasvattaa latvaa eikä kasvaa ylöspäin. Tapionpöydät kantavat vain harvoin käpyjä.” Aikoinaan tapionpöytä on ollut uhripaikka, jossa on uhrattu ”metsän kuninkaalle” Tapiolle.

Mitä ylemmäksi nousimme sitä pienemmäksi puusto muuttui. Tunnustelimme ja tuoksuttelimme mm. hillan kukkaa, vaivaiskoivuja sekä variksenmarjan kukkaa. Voi miten herkän kauniilta kasvit tuntuivat kädessä. Tuoksu oli hyvin mieto.

Heidi kumartuneena lähelle maan kamaraa haistelemaan pientä varvunkaltaista vaivaiskoivua.
Heidi vaivaiskoivua tuoksuttelemassa
Männyn juurella kauniisti kukkiva variksenmarja ja puuta kiertävä vaivaiskoivu.
Variksenmarjan kukkaloistoa

Tunturin laelta Ikkunalammelle

Tunturin huipulla tuuli navakasti, mutta aukeuden pystyi silti hyvin aistimaan. Toki olisi hienoa, jos upean maiseman voisi nähdä, mutta ei kannata tuhlata energiaansa murehtimalla  sitä ettei se ole mahdollista. Aistitaan ja nautitaan muilla aisteilla.

Riisitunturin huipulta aukeaa karu näkymä horisonttiin saakka. Tunturin laella kasvaa osin jo tuleentuneita matalakasvuisia heiniä ja ruohoja, loivia rinteitä täplittävät matalat havupuut. Huipulla on pieni lampi josta matalalla roikkuvat tummat pilvet heijastuvat. Matka alas jatkuu kivituhkan peittämää leveää polkua
Maisemaa Riisitunturin huipulla

Hetken kuulosteltuamme tuulta ja nautittuamme tunturin huiputuksesta lähdimme laskeutumaan kohti Ikkunalampea.

Riisitunturin sammaleenvihreä alarinne tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Rinteellä siellä täällä kasvavat matalat ja tuuheat kuuset seisovat tunturin tuulia uhmaten kivituhkan peittämän polun johdattaessa kulkijat alas tunturilta. Horisontissa sinertää kaukaisia tunturin lakia. Matalalla roikkuvat pilvet uhkaavat sateella. Pilvien välistä pilkistää aurinko.
Hieno näkymä Riisitunturilta
Otto opastamassa Heidiä kivituhkan peittämällä polulla. Polun kummallakin puolella kasvaa tuuheaa varvikkoa ja matalia havupuita.
Heidi ja Otto taittamassa taivalta
Tikkusuora ja hyvin ohut mänty jonka yläosassa kasvaa muutama kitukasvuinen oksa mutta sen alaosa on tuuhea, kuin leveä mekko. Uutta heleän vihreää kerkkää versoo runsaana vanhojen oksien lomasta.
Luonnon omia taideteoksia

Saavuimme Ikkunalammen katselu&levähdystasanteelle, jolle päästäkseen oli kuljettava lyhyt pätkä pitkoksia pitkin.

Seikkailuryhmä saapumassa Ikkunalammen levähdystasanteelle matalakasvuisen havumetsikön suojista. Tasanteelle kuljetaan pienen matkaa pitkosten yli. Osa vielä odottaa vuoroaan.
Seurue saapumassa Ikkunalammelle
Ikkunalammella. Heidi ja Sirpa saapumassa kolmen laudan levyisiä pitkoksia Ikkunalammelle. Heidi pitää kiinni Sirpan rinkasta. Edellä kulkee Anneli Ottoa taluttaen. Penkillä Ikkunalammen edessä istuvat jo Taija ja Outi, Marianne ja Tia. Sini seisoo edempänä Pekon makoillessa tasanteella. Suuret pumpulipilvet täplittävät sinistä taivasta Ikkunalammen yllä.
Ikkunalammen katselutasanteella

Ikkunalampi vastavalossa

Lähes tyynestä Ikkunalammen pinnasta heijastuvat raskaana roikkuvat pumpulipilvet ja niiden välistä pilkottaa sininen taivas. Rauhaa henkivää erämäälampea reunustavat matalat heinikkoiset penkereet ja matalakasvuiset havupuut. Lammen takaa siintää sinisävyisenä horisontissa kulkevien tuntureiden nauha.
Ikkunalampi

Jatkoimme matkaa kohden autiotupaa kulkien pitkospuita pitkin päästäksemme Ikkunalammen katselutasanteelta pois. Pitkoksilla etenemistapoja on monia meillä opaskoiran kanssa liikkuvilla. Oton valjaiden aisa osoittautui liian lyhyeksi pitkospuilla liikkumiseen vaikka se kaupunkiolosuhteissa onkin sopiva, muodostui kulkutavaksi kulkea Sirpan kanssa perätysten pitkoksilla ja Otto pitkososuudet taluttimessa. Marianne puolestaan kulki pitkoksilla Pekon opastamana Sinin peesatessa heidän takanaan.

Lähdössä pitkoksia kulkemaan. Heidillä hyvä ote Sirpan rinkasta varmistaa turvallisen kulkemisen.  Aurinko paistaa kauniisti suurten
pilvien välistä, ympärillä matalakasvuista harvaa havumetsää
Sirpa, Heidi ja Anneli pitkospuilla
Pitkokset ovat kahden lankun leveyiset ja niille nouseminen vaatii keskittymistä. Pekko odottelee että Marianne on valmiina matkaan.
Marianne lähdössä ylittämään pitkoksia Sinin ja Outin tarkkaillessa tilannetta

Lähellä ikkunalampea

Hassu pikkuinen pystyyn kuivunut kuusi jonka oksat näyttävät kasvavan kuusen huipulta alaspäin. Kuusi on kuin kolmion mallinen mekko. Taustalla vehreää, harvaa sekametsää ja tummareunaisia pumpulipilviä sinisellä taivaalla.
Pystyyn kuivunut kuusi

Lounashetki ja radiopuhelimien käytön harjoittelua

Autiotuvan pihapiiriin saavuttuamme totesimme tuulevan liikaa nuotiotulia ajatellen. Pöydän ääressä kokkasimme ateriamme. Leikkasin puukolla broilerfileet riisin joukkoon. Jokaisella oli omanlaisensa ateria. Koska nuotiotulia ei tehty Heidi ja Anneli autiotuvassa lämmitti ateriamme kaasulla.

Ruokahetki autiotuvan pihapöydän äärellä auringon paistaessa. Otto odottelee toiveikkaana pöydän ääressä mahdollisia herkkupaloja.
Ruokatauko autiotuvalla

Pöydän ääressä istuessani tuulesta huolimatta korviini kantautui minulle vieraan kuuloinen linnun laulu. Menimme Sirpan kanssa lähemmäksi ja onnistuin tuulesta ja puheen sorinasta huolimatta äänittämään pienen pätkän leppälinnun laulua.

Leppälinnun ääninäyte

Kun lähdimme autiotuvalta jatkamaan matkaa harjoittelimme radiopuhelimien käyttöä Pientä Karhunkierrosta ajatellen. Ryhmässämme oli eri nopeudella käveleviä, joten ryhmä hajaantuisi väkisinkin, mutta nopea yhteydenpito kaikkiin toimisi radiopuhelimien välityksellä. Radiopuhelimien käyttö tuli nopeaan tutuksi.

Sirpa ja Heidi sekä Otto kulkemassa juurten raidoittamaa ja kivituhkan peittämää polkua sekä harjoittelemassa radiopuhelinten käyttöä. Heidiltä se näyttää sujuvan hyvin.
Radiopuhelimia testaamassa patikoinnin lomassa

Riisinrääpäsy-reitti on helppokulkuista. Polulla oli vähänlaisesti juuria ja kiviä. Pitkososuudetkin olivat lyhyitä. Reitin ehkä hankalin kohta oli autiotuvan jälkeen ollut kosteikko. Siinä oli mietittävä miten ylitys parhaiten sujuisi.

Lyhyt mutta vaativa kosteikon ylitys. Alkumatkasta kaksi puuta vieretysten, sitten tasapainottelua pyöreän tukin päällä ja askellus sivuun yhden laudan levyiselle pitkokselle. Anneli auttaa Outia pyöreän tukin yli.  Taija testaa maaston märkyyttä etualalla. Sirpa opastaa Heidiä ylityksen alkupäässä pienen kostean rinteen alastulossa. Vesi ei ole syvää mutta takuuvarmasti kylmää eikä syvyyttä tee mieli testata. Vedestä pilkistää lisäksi petollisia kiviä.
Reitin varrella oli haasteellisia paikkoja.

Ja sujuihan se. Kukaan ei kastellut kenkiään.

Lähtöpisteeseen saavuimme iloisina onnistuneesta luontoretkestämme.

Iloisia ja onnellisia hymyjä Riisitunturin kansallispuiston sisäänkäynnin edessä joka on kuin aitan pääty jonka keskellä on ovi.
Voittaja-ilmeitä! Vasemmalla Sirpa, keskellä Heidi sekä Otto ja oikealla Anneli

Suloisia lampaita

Matkalla lammastilalle Heidin autollinen pysähtyi Pentikin tehtaanmyymälään tekemään ostoksia. Me Sirpan kanssa ajelimme suoraan lammastilalle.
Metsänreunan Lammastilan emäntä Anne Pätsi oli meitä vastassa lampaineen.

Komea lammaslauma tiiviinä muodostelmana hamuamassa vihreää tuoretta ruohoa. Joukossa valkoisia lampaita, pari ruskeaa sekä yksi mustavalkoinen.
Lampaiden ruokahetki

Muidenkin saavuttua lammastilalle pääsimme tutustumaan 12-vuotiaaseen Siiri-lampaaseen, jota aluksi hiukan hermostutti opaskoiramme Otto ja Pekko. Pidimmekin koiramme kauempana. Saimme rapsutella vanhusta sekä kokeilla saksilla talvivillan leikkaamista. Voi miten ihanan pehmeältä uusi kesävilla talvivillan alla tuntuikaan. Tuntui rauhoittavalta, suorastaan terapeuttiselta työntää sormet Siirin villaan ja saksilla leikata vanhaa villaa pois.

Heidi tunnustelemassa Siiri-lampaan pehmeää alusvillaa kyljen kohdalta. Kaulasta ja päästä villa on jo leikattu. Heidillä on sakset valmiina villan leikkaamiseen. Siiri on Annen varmassa otteessa rauhallinen ja tähyää kauempana telmiviä opaskoiria.
Heidi, Siiri-lammas ja Metsänreunan lammastilan Anne
Siiri-lampaan ihanat luonnonvalkoiset kiharat lähikuvassa ja Heidin kädet saksimassa pitkää talvivillaa lyhyemmäksi.
Siiri-lammas Heidin parturoitavana

Kun jokainen oli saanut kokeilla villan leikkaamista pääsimme syöttämään lampaille niiden suurta herkkua – raakaa makaronia. Ne tulivat ihan hassuiksi syöden kädestä kauhealla vauhdilla makaronia suuhunsa. Mitä putosi maahan ei siellä kauaa ehtinyt vanheta.

Lammastilan Anne ojentamassa makaroonia Heidille. Ruskea keritty lammas Heidin ja Annen edessä odottaa herkkuja malttamattomana. Mariannella on jo makaroonia kädessään. Outi ja Taija odottelevat vuoroaan.
Lampaiden herkkuhetki: kuivattua makaroonia!

Seikkailuapinoiden majatalolle palattuamme pääsimme miltei heti saunomaan. Saunan jälkeen nautimme illallista ja sen aikana kuulimme seuraavan päivän ohjelmamuutoksesta. Kovan tuulen vuoksi Kitkajärvellä melonta ei tullut kysymykseenkään.
Mitä melonnan tilalle saimmekaan, siitä voit lukea seuraavassa postauksessa.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Seikkailuporukka Riisitunturin tuulisella huipulla ryhmäkuvassa. Kuvan otti retken vetäjä Heidi Savolainen Seikkailuapinoista. Heidi juuri ja juuri mahtuu kuvaan etuoikealla muun ryhmän vilkuttaessa iloisesti taaempana.
Seikkailijaryhmämme lepotauolla

Seikkailu alkoi jo yöjunassa

Edellisyönä en ollut nukkunut silmällistäkään. Olin ollut Villingin saaressa linturetkioppaana näkövammaisille. Lintuja lähdimme kuuntelemaan neljältä ja  iltayöstä nukkumatti unohti treffata minua. Linturetken jälkeen saaresta suoraan Vantaan opaskoirakoulun avoimiin oviin myymään käsityötuotteitani.

Päivä oli helteinen ja nukkumattomuuskin vaivasi. Kotona ehdin syömään, vaihtamaan vaatteet ja oli aika lähteä Helsingin rautatieasemalle, jossa tapasimme muiden seikkailuviikkoon osallistuvien kanssa.

Olimme eri makuuvaunuissa, koska meille oli varattu lemmikkihytit  opaskoirien vuoksi. Omaan hyttiini Oton kanssa päästyäni pian selvisi, että lähin wc on rikki. Peesarin Sinin opastamana tutustuin vaunuaulan toisella puolella olevan käytävän varrella olevaan  wc:n. Ovi oli varustettu mekaanisella lukolla, joten sokkokin tiesi milloin se on lukittu. Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi tuli ilmi oven lukossa olevan jotain vikaa ja konnari suositteli toisessa vaunussa olevaa wc:tä. Eipä siis muuta kuin taas opettelemaan uusi reitti vaunuvälikön läpi vessaan. Voin sanoa, että vaunuväliköt ovat hirveitä paikkoja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat napista painamalla ja meteli on jäätävä. On todella epämiellyttävää liikkua niissä yksin. Itse wc oli myös pyörätuolia käyttäville sopiva, ei kynnyksiä jne. Kaikki toimi kuitenkin hipasunapeista painamalla. Tässä vessassa oli se hyvää, että esim. oven lukittuessa kuului piippaus. Sokkona pärjäsi siis suht ok. 

Vaunuväliköissä kulkeminen vessaan päästäkseen tuntui kyllä todella ahdistavalta. Aloin kuitenkin alistumaan kohtalooni, sillä väsy painoi kulkijaa raskaana. Hytissäni nököttäessäni Sini soitti, että konnari ehdotti minun paikkani siirtoa samaan vaunuun hänen ja Mariannen kanssa. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pian erittäin mukava konnari tulikin auttamaan minua siirtymään tavaroineni ja koirineni toiseen hyttiin. Se oli ilmeisesti invahytti, sillä ovi avautui ja sulkeutui hipasunapeista, kuinkas muutenkaan.

Wc oli kuitenkin käytävän toisella puolella. Eipä muu kuin taas opettelemaan jo kolmannen veskin toiminnot. Tämä viimeisin oli muutoin samanlainen hipasunapein toimiva kuin edellinen, mutta nyt sokkoa auttavat piippaukset puuttuivat. Konnari laittoi teippiä lukituspainikkeen kohdalle. Hän oikeasti yritti auttaa meitä.

Vielä kun opin, että halutessani avata hytin oven sisäpuolelta se on tehtävä istuen sängyllä, jotta nappeihin osuu, aloin olla valmista kauraa petiin. Vielä ei oltu edes Tampereella. Onneksi Sini lupasi ottaa Oton jalottelemaan Mariannen ja Pekon kanssa

Tampereelle tultaessa juna oli myöhässä ja vettä satoi kaatamalla. Koirien jalottelupaikkaakin joutuivat etsimään, sillä Tampereenratikka- ja tietyömaat olivat aiheuttaneet muutoksia. Makasin sängyllä, haistoin sateen ja saadessani märän koiran takaisin hyttiin tunsin syyllisyyttä, että en ollut itse mukana koirien jalottelussa. Kuivasin Ottoa ja nukahdin. Voih, miten hyvää nukkuminen tekikään.

Matkasta väsynyt Otto on nukahtanut junavaunun lattialle pää Heidin jalan päällä.
Väsynyt opaskoira Otto

Matkalla Kuusamoon kosken kuohuntaa ja visiitti lintutornilla

Sunnuntaiaamuna saavuimme seitsemän jälkeen Rovaniemelle, jossa kaimani Heidi ja peesarini Sirpa olivat meitä vastassa. Sirpa oli ajellut edellispäivänä kotikonnuiltaan Rovaniemelle. Jälleentapaamis- ja tervetulohalauksien jälkeen käytimme Oton ja Pekon tarpeillaan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohden Kuusamoa. Matkustin Sirpan kanssa muiden matkustaessa Heidin autossa. Matka taittui Sirpan kanssa kuulumisia vaihtaen. Onneksi edellispäiväisestä väsymyksestä ei ollut enään tietoakaan. Ajeltuamme reilun tunnin (n. 82km) pysähdyimme Auttikönkäällä, joka on vielä Rovaniemeä. Voi miten kosken kohina rauhoittikaan mieltä ja arjen kiireet valuivat kehosta ja mielestä pois.

Kosken kuohuntaa kuunneltuamme istuimme syömään Heidin mukanaan tuomia eväitä mm. hedelmiä ja mehua, Hyttysiä oli jonkin verran. Sää oli ukkosta enteilevä. Lähdimmekin jatkamaan matkaamme.

Pysähdyimme n. 50 km myöhemmin Posion lintutornille. Linnusto oli kovin hiljaa. Tornin lähistöllä pesii kuulemma upea laulujoutsenpari.

Posion lintutornille johtaa leveä ja tasainen laudoitettu reitti. Suorarunkoisten mäntyjen takaa näkyy lintutorni sekä sen takana häämöttävä vesistö.
Posion lintutorni
Lintutornilta avautuu sadunomainen maisema. Pastellisävyiset pumpulipilvet peittävät taivaan ja heijastuvat tyynen Posiojärven pintaan.
Näkymä Posiojärvelle Posion lintutornista

Harmiksemme huomasimme rannassa olevan rikottu pullo. Onneksi sirpaleet saatiin kerätyksi pois eikä koiristamme kukaan sirpaleisiin astunut. Voi kun ihmiset muistaisivat olla jättämättä jälkiä luontoon. Maastossa olevat lasinsirut voivat saada paljon pahaa aikaan.

Kotivaaran lenkki luontoa tutkaillen

Seikkailuapinoiden majataloon saavuttuamme majottauduimme ja lounastimme herkullista kalakeittoa. Sääennuste lupasi kovia ukkos- ja sadekuuroja myöhemmälle iltapäivää, joten lähdimme heti syötyämme kävelemään ns. Kotivaaran lenkin. Sinne pääsee käytännössä Seikkailuapinoiden majatalon pihapiiristä. Kuljimme rauhalliseen tahtiin erittäin hiostavassa säässä. Ukkonen selvästi teki tuloaan. Sirpa totesikin ukkosesta näin: ”Ukko se vaan siivoaa taivasta.”

"Matka Kotivaaran huipulle alkaa Seikkailuapinoiden majatalon pihasta halki peltojen ja niittyjen. " Retkeläiset kulkevat vehmaan niityn poikki kulkevaa polkua kohti uusia seikkailuja.
Polku kohti Kotivaaran huippua nousee varvikon lomassa, mäntyjen katveessa. Retkeilijät nousemassa ylämäkeen painostavassa säässä.
Kohti Kotivaaraa

Reitin varrella pysähtelimme tunnustelemaan kasvillisuutta. Uusi tuttavuus oli meistä useammalle tupassara. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä ja kansankielellä tätä tikkutukkaa kutsutaan usein ryssänpääksi tai peikonpääksi. ”Tupassara on monivuotinen kapealehtinen kasvi joka muodostaa tuppaita, kasvitieteilijän termillä kaulamättäitä jotka sopivilla paikoilla kasvavat vieri vieressä`, tietää Kalevan toimittaja ja biologi Pekka Rahko. Kommentti on poimittu Kalevan artikkelista:

Peikonpäät kiehtovat kuvaajia. Peikonpää eli tupassara tai ryssänpää on komea mätäs jossa tuore vihreä kasvusto nousee mättään keskeltä peittäen alaspäin roikkuvat kuivuneet heinät.
Peikonpäät kiehtovat kuvaajia

Reitillemme osui myös jokunen korvasieni

Muhkea korvasieni puolukan varpujen ja kuivan karikkeen ympäröimänä.

Kotivaaran lenkki on n. kolme kilometriä pitkä. Oli mukava kävellä pitkän juna- ja automatkan jälkeen. Jännittää saimme pysyisimmekö kuivana lenkin ajan ja pysyimme kuin pysyimmekin. Innostuimme vielä kävelemään majatalolta Kitkan rantaan koiria uittamaan. Koirilla oli kivaa ja niiden ilonpitoa oli mukavaa seurata. Siinä vain tanner tömisi ja vesi loiskui kun opaskoirat Otto ja Pekko sekä Sirpan koirat eläkeläisopas Turo ja opaspentu Jossu  nauttivat elämästään. Siinä ei paljoa koirien ikäero tuntunut 4kk-10.5v. Kivaa oli

Koirien ansaittu uimatauko rannalla. Kolme labbista matalassa rantavedessä. Järvi on tyyni ja pastellisävyiset pilvet heijastuvat tyyneen veden pintaan. Tummia pilviä kertyy taivaan rantaan.
Koirien uimahetki

Tikkupullan paistoa ja rentoa rupattelua

Kitkan rannalta käveltyämme onnellisien koirien kanssa Seikkailuapinoiden majatalolle, hengähdimme hetken ja kokoonnuimme majatalon pihapiirissä olevaan kotaan tikkupullan paistoon. Outi ja Marianne kokosivat tulisijaan puuklapit ja saivat sytyttää tulet kotanuotioon. Keittiöhengettäret Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet pullataikinan tikkupullan paistoa varten. Minulle oli tehty gluteiiniton taikina. Vaatikin todellista kärsivällisyyttä saada tikkupullani kypsäksi. Kärsivällisesti kuitenkin pullaa paistelin. Mikäpä siinä oli istuskella, rupatella ja kuunnella sateen kohinaa kodassa lämpimässä.

Heidi asettelee taikinaa pitkän puukepin päähän kodan lämmössä.
Tikkupullan pujottelu paistotikkuun vaatii keskittymistä
Retkeilijät rentoutumassa kodassa tulen lämmössä. Tikkupullat paistuvat ja vesi lämpenee nokipannussa tulen yllä.
Tikkupullan paistoa kodan lämmössä

Mukavan kotahetken jälkeen iloinen rupattelu jatkui saunassa. Sauna lämpenikin joka ilta ja nautimme siitä kovasti. Tulopäivän iltana illastimme saunan jälkeen. Ajatus oli mennä toviksi kotaan juttua jatkamaan, mutta pian totesimmekin kaikkia nukuttavan, joten lähdimme nukkumaan tyytyväisinä ja onnellisina. Ihana seikkailuviikkomme oli vasta alussa, joten syytä levätä kunnolla.