Talviloma

Vietimme talvilomaa helmikuun viimeisellä kokonaisella viikolla. Minun lähtiessä edeltävänä perjantaina Siljan kanssa Kökariin, avokki matkasi mökille touhuamaan. Minun ja Oton matkaan lähtö tapahtui aamuviiden aikoihin. Aamun ja aamupäivän aikana tuli neulottua ahkerasti tuubihuivia. Neulomisintoa riitti vielä siis lauttamatkallekin 🙂

Lauttamatkan aikana sumu hälveni ja loppupäivän saimmekin nauttia auringosta. Minun ja Siljan kohokohta oli ehdottomasti tervaleppälehdossa urpiaisparvi, jonka alle pääsimme lintujen ääntä tallentamaan. Tallenteessa kuuluu hauskaa rapinaa, lintujen ruokailurapinoita 🙂Paluumatkalla majapaikkaan tallentui sinitiaisten heleää laulua. Päivällisellä söin ehdottomasti parasta janssoninkiusausta mitä koskaan olen syönyt. Yhdeksän maissa kömmimme jo unille, sillä pitkä päivä uuvutti onnelliset lintuharrastajat. 🙂

Seuraavana aamuna lähdimme kahdeksan maissa taasen retkeilemään. Yöllä oli ollut pikkupakkanen, kaunis kirpeä kuura-aamu. Tallensimme svengaavaa talitiaista ja iloisesti visertäviä viherpeippoja, kuljimme kuuraisilla kallioilla, juoksutimme Ottoa vapaana, keräsimme lepänkäpyjä ja meriruokoa.Herkullisen lounassalaatin jälkeen liikuimme autoilla saarta kiertäen. Aurinko meni pilveen ja tuuli yltyi. Satamassa oli todella kylmä muiden katsellessa kaukoputkilla mm. uiveloita. Liikkeessä vielä tarkenikin, mutta seisoskelun myötä tuuli meni luihin ja ytimiin. Pienellä kyläkävelyllä kohdalle osui isolepinkäinen. Päivällisen yhteydessä pääsimme tutustumaan Saaristolaisleivän leivontaan. Illalla saunoimme ja projektimme tallentaa sadan eri lintulajin äänet syntyi 🙂

Sunnuntai valkeni hyvin tuulisena ja pilvisenä. Rauhallinen aamu aamupuuroineen ja pienen kävelyn merkeissä. Kotimatkalla satamassa ehdimme vielä katselemaan lintuja ja korviini kantautui laulujoutsenten äänet. Matka sujui pohdiskellessa projektimme blogille nimeä ja miten blogissa projektia esitellään. Paraisissa pysähdyimme syömään. Päästyämme kotikonnuille minun ja Oton matka jatkui vielä mökille, jossa olin vähän ennen yhdeksää.
Tarkemman retkikertomuksen Kökarin viikonlopusta voi käydä lukemassa Täältä. Suosittelen lämpimästi, sillä pääsee kuuntelemaan samalla upeita tallenteita.

Maanantaiaamuna saimme Maria-ystävän Thean ja Millin kanssa visiitille. Koirien kirmailtua pihassa nautiskelimme teet kuulumisia vaihtaen. Päivä jatkui äidin saapumisella. Tein meille ruuaksi jauhelihatäytteisiä paprikoita. Iltaa vietimme nuotiolla terästetystä kaakaosta nauttien. Taisihan siinä mailmakin parantua aika tavalla 🙂

Seuraavana päivänä ulkoilimme pihapiirissä auringosta nauttien. Tuuli oli hyisen kylmä, mutta linnunpönttö saatiin paikoilleen ja Ottoa kirmautettua 🙂Ruuaksi valmistui äidin ikiherkullista maksakastiketta ja perunoita. Illalla saunoimme ja viettelimme rauhaisaa iltaa. Edellisiltainen nuotiotunnelma taisi vähän verottaa itse kunkin reippautta. Seuraavana päivänä lähdimme kävelemään pelloille ja metsäteille. Minulla ja äidillä oli sauvakävelysauvat. Paljon näkyi jäniksien jälkiä. Oli myös ilmeisesti metsäkoirien tassut jälkensä jättänyt. Kauempaa kuului pyssyjen pauketta ja koirien haukkua. Lunta oli aika vähän, Viljankorret puskivat lumen alta läpi.Reippailun jälkeen poseerasimme mökin pihapiirissä lammen rannassa olevien kuusien luona.Äiti, jota Otto seurasi tiiviisti koko äidin vierailun ajan 🙂

Ulkoilun jälkeen maistui äidin paistamat letut kera itse tehdyn vadelmahillon ja kermavaahdon. Ulkona tuuli yltyi yltymistään ja illaksi saatiin melkoinen lumipyry. Mökissä oli kodikkaan tunnelmallista äidin täyttäessä ristikoita, avokin kuunnellessa Luonto-Suomen talvi-iltaa ja minun editoidessa Kökarin lintunauhoitteita. Oli hyvä olla rakkaiden kesken. Koko aikaa ei tarvitse olla puhumassa tai tekemässä porukalla jotain. Välillä voi olla omissa touhuissaan ja silti nauttia läheisten läsnäolosta. Ateriaksi valmistui riistakäristystä ja perunamuusia. Illalla katselimme Sykkeen ja nautiskelimme iltateet.

Torstaiaamuna äiti pakkasi tavaransa ja valmistautui kotimatkaan. Lunta oli satanut edellisillan ja yön aikana niin paljon, että äidin lähdettyä pistimme avokin kanssa lumikengät jalkaan ja suksisauvat käsiin lähtien reippailemaan reilun tunnin ajaksi. Kävelimme pitkin peltoja ja ponnistelimme ojien kautta seuraaville peltoaukeille.

Reippailun jälkeen sauna lämpimäksi ja nauttimaan saunan lämmöstä.

Perjantainen lumikenkälenkkimme venähti pariin tuntiin. Nyt kiertelimme metsäteitä ja polkuja pitkin. Kuulimme hömötiaisen ja käpytikan ääntelyä. Pilvisyys väistyi ja loppupuolella reippailua jo aurinko paistoi. Kuvaushetkellä vielä pilviharso peitti taivaan.Lenkin jälkeen valmistin makaroonilaatikon, jota riitti seuraavallekin päivää. Illalla yritin laihoin tuloksin tallettaa saunan ikkunan kautta pöllöjen ääntä. Tosin minulla ei ole aavistustakaan onko mökin lähistöllä moisia lintuja, mutta piti kokeilla. No Lopputulos oli olematon. Liian tuulista sanoisin nyt tietoisuuteni lisäännyttyä.

Lauantaina aurinko paistoi ja sää oli täydellinen. Lumikengät jalkaan ja nauttimaan. Kuljimme pelloilla, metsäteillä ja lopulta innostuimme vielä kiertämään ns. ympyrälenkinkin. Liki kolme tuntia sujahti eikä sittenkään olisi malttanut lopettaa, mutta olin aika uupunut reippailumme jälkeen. Ihanaa joka tapauksessa oli. Ei mitään väliä väsymisestä.Taisi Ottokin väsähtää, ainakin päätellen unikiepistään.

Ruuan jälkeen sauna lämpimäksi ja pitkä saunominen rentoutuen. Olo oli onnellinen. Iltateetä ja huovutuskurssipostauksen aloittelua, mutta uni voitti. Seuraavana päivänä tavarat kasaan, mökki siistiksi ja teksti huovutuskurssista valmiiksi ennen kotiin paluuta. Tälle lomaa ei paljoa säät olisi voineet olla paremmat. Kyllä ulkoilu, reippailu, kevättalvi ovat vaan niin voimaannuttavia.

Tunnista sata lintulajia

Vietämme Suomen juhlavuotta; itsenäinen Suomi 100 vuotta. Juhlavuosi on tuonut paljon erilaisia juhlia, tapahtumia, kampanjoita jne. Birdlifella on mm. kampanja Tunnista satalintulajia, joka tarkoittaa minulle ja Silja-ystävälleni tallentaa sadan eri lintulajin äänet niin hyvinä, että äänestä pystyy tekemään lajimäärityksen. Idean isä on Ari Linna, joka toimi retkioppaanamme Kökarin lintuviikonlopussa helmikuun puolivälin jälkeen. Siellä kuljimme paraloidimikrofonini kanssa tallentaen mm. tavalliset sini- ja talitiaisen, viherpeipon, erikoisempana urpiaisparven ruokailua ja hippiäisen hentoa ääntelyä. Istuessamme iltaa idea syntyi ja innostuimme Siljan kanssa siitä kovasti. Kotimatka sujahtikin pohtiessa miten toteutamme projektin. Selvää oli, että perustamme blogin, mutta miten saada lintujen äänet blogiin ilman tallenteessa oltavaa kuvaa kuten youtubessa. Myös blogin nimi pohditutti, sillä halusimme siitä sellaisen, jota voisi halutessaan käyttää myös uusien projektien tullen. Luotamme siis siihen, että niitä projekteja tulee juhlavuodenkin jälkeen 🙂

Nimeksi päätettiin Satakielenlaulu ja kun saimme hyvän vinkin äänitallennuksien latauspaikastaei muuta kuin ensinmmäinen blogipostaus julki.

Olemme tästä projektista enemmän kuin innoissamme. Projektin myötä tulemme liikkumaan luonnossa paljon, ja sekös saa minut hykertelemään onnesta. Edelleen täälläkin kertoilen myös lintu- ja luontokuulumisianikin, mutta tarkemmin jos projektin edistymistä ja luontoretkikertomuksia haluaa lukea, niin kannattaa ottaa blogi seurantaan. Sen löydät täältäSamalla haluamme tuoda esiin sitä miten luonnosta voi nauttia monin eri tavoin. Läheskään aina ei tarvita näköä. Haluamme myös lintujen äänien mukaan tarinaa retkiltämme ja tuntemuksistamme. Toivottavasti moni innostuu tästä, sillä niin innoissamme itse olemme. Perustimme blogille&projektille myös Facebook-sivun, jossa myös realiaikaisia päivityksiä, joten käykäähän painamassa sitä tykkää-painiketta täällä

Päivän kooste 27.1.2017 – talvinen luonto

Kun kalenteria katsoo, talvessa ollaan. Siltä ei kuitenkaan välttämättä ole viime viikkoina sään puolesta tuntunut. Minulle on tullut maaliskuinen olo, vaikka tammi-helmikuuta on vasta elelty.

Vietimme tammikuun viimeisen viikonlopun mökillä torstaista sunnuntaihin. Saunoimme kahdesti, ruuaksi kokkasimme Tacokuoriloita jauhelihatäytteellä, kanasalaattia ja kinkkukiusausta. Viikonlopun aikana en juurikaan neulonut. Iltaisin kömmin ajoissa nukkumaan.

Olihan se mökille otettava uusi mikrofoni nauhureineen mukaan. Pihapiirissä kulkiessamme vain tiaiset ääntelivät hetkittäin. Harkitsin laittaisinko mikrofonin ja nauhurin ulos nauhoittamaan. Kiinnitin pyykkinaruun ja onneksi kiinnitin, sillä saimme monta upeaa otosta. En ole tiennytkään, että palokärjellä on kahdenlaista lentohuutelua, mutta nyt opin senkin. Käpytikka ponnekkaasti tiuskahteli, palokärki huutelun lisäksi rummutteli, korppikrookkui, tiaiset käyttelivät ääntään monipuolisesti.

Syötyämme avokki kuunteli vanhoja luontoiltoja minun leikatessa lintunauhoitteita. Lopuksi tein arkistoiduista pätkistä päivän koosteen. Sen kuunteluun tarvitset kymmenisen minuuttia aikaa. Kannattaa kuunnella, sillä uusi mikrofoni on loisto kapine 🙂 Kommentit ovat tervetulleita.

Lauantaina kävimme kävelemässä. Oli järjettömän liukasta, joten kuljimme piannarta ja peltoja pitkin. Sää oli harmaa, mutta tavattoman lauha. Luonto oli kovin hiljainen. Avokki kuuli jostain kauempaa punatulkun laulun.

Suunnittelin ulkoiluttavani mikrofonia saunan jälkeen pöllöjen toivossa, mutta väsymys voitti. Toisaalta myös tuuli oli virinnyt ja käsittääkseni pöllöt huhuilevat parhaiten tyynessä säässä. Vai onko niin, että silloin sen kuulee parhaiten? Toivottavasti kevättalven pöllöretkillä pääsen kuulemaan pöllöjä. Odotukset ovat ainakin kovat.

Mennyttä ja tulevaa

Mökkilomamme on viimeisessä illassaan. Loman aikana olen viettänyt tietokoneella aikaani todella vähän, joten myös blogin puolella se on näkynyt tekstien julkaisemisen vähyytenä. Olen keskittynyt ympyräjakun neulomiseen ja luonto-ohjelmien kuuntelemiseen. Arkeen paluu on kuitenkin edessä eikä intohimoiseen neulomiseen ole samalla tapaa aikaa kuin täällä mökillä ollessamme.

Vuosi on vaihtunut ja vuoden 2017 tohinat alkamassa. Mennyt vuosi tarjosi niin iloa kuin kyyneleitäkin, kuten joka vuosi. Tällä kertaa niitä kyyneleitä kuitenkin riitti yllinkyllin pitkäksi aikaa. Se iso tuska sydämessä rakkauden teon hetkellä on unohtumaton. Siihen Harmaakuonon lähtöön tähtien kotiin sisältyy onneksi vielä paljon enemmän rakkautta. Minun ja meidän oli aika päästää rakas Ykki matkaan huhtikuun puolessa. Ehkäpä siksi alkuvuosi mökin vesiongelmien keralla on jäänyt mieleen hiukan tahmeana ja ikävänä aikakautena.

Kevät saapui, linnut palasivat muuttomatkoiltaan ja hiukan Ykin lähdöstä toivuttuani huomasin hurahtaneeni lintuihin. Vielä kun opin leikkaamaan äänitiedostosta pätkiä Audacity-ohjelmalla nauhoittelu antoi lisäpontta lintuharrastukseen. Onneksi myös avokki kiinnostui linnuista, joten täällä ollessamme iltaisin aika kului lintuja tunnistellessa ja niiden laulua nauhoitellessa. Nauhoittelu tosin oli lähinnä minun vastuullani ja veinkin useana yönä nauhurin puuhun roikkumaan. Sadepäivinä oli hyvää aikaa käydä nauhotteita läpi ja kyllä monta upeaa ääntä sain arkistoitua. Mainittakoon esim. laulurastas, lehtokerttu, keltasirkku, käpytikka, palokärki, peippo, hernekerttu, sinitiainen jne.

Kesän kohokohtia lintuilun lisäksi oli päästä tunnustelemaan ihkaoikeaa alpakkaa, käydä katsomassa upea Kirka-musikaali ja kokea japanilainen teeseremonia Suomenlinnassa.

Valitettavasti elokuun aikana väsymys, silmäoireet, akillesjännekivut palasivat ja kilpparikokeiden jälkeen lääkenoston myötä olo taasen koheni syyskuun puolella. Elokuussa tapasin ensikertaa uuden ystävän, jonka kanssa juttelimme nuotiolla tuntikausia ja sen jälkeen olemme käyneet Sipoonkorvessa reippailemassa ja Haltian luontokeskukseen tutustumassa. Syyskuussa sain kokea myös upean päivän Espoo-Kauniainen -akselilla unohtamatta lokakuista vierailuamme Hunsalaan. Luontoretkeily on ihanaa ja alkaneelle vuodelle toivon luontoretkiä paljon lisää.

Kesää ja syksyä varjosti avokin ahdistusoireet, mutta onneksi astmalääkitys on auttanut tilanteeseen. Lokakuisella lomallamme avokki ahkeroi linnunpönttöjä oireiluista huolimatta minun pyöritellessä mehiläisvahakynttilöitä.

Elämässäni uusi valtaus tuntuu olevan käsityömyyjäiset. Olin menneenä vuonna myymässä töitäni neljästi Iiriksessä, kolmesti Made in Korso-tapahtumissa, kerran Vantaan näkövammaisten käsityömyyjäisissä. Lisäksi joulukuussa järjestin myyntitapahtuman kotonamme. Käsityöt kuului siis elämään hyvin vahvasti. Rottinkikoreja ja keramiikkatöitä syntyy turhankin paljon ja kevään jälkeen on ehkä mietittävä jatkamista ensi syksynä ryhmissä. Neuloosi riehui vahvana talven hiipuen Ykin lähtöön. Kesällä sain aikaseksi yhden kolmiohuivin ja sittemmin tikuttelin ahkerasti kranssin päällisiä. No nyt olen lomalla neulonut koko syksyn edestä melkein valmiiksi vartalo-osan ympyräjakusta.

Lokakuun lopulla olin tehnyt jo kaikki mehiläisvahakynttilät, mutta Inkun ideapajassa valmistui vielä kastamalla parafiini-steariini sekä valamalla soijavahakynttilöitä. Sovi ei unohtaa myöskään perinteikästä viikonloppua Tampereen Kädentaitomessuilla. En ostanut muuten yhtäkään lankaa 🙂

Vuoden aikana blogipostauksien määrässä jäin alle 90 tekstiin. Olen kirjoittanut vähemmän vain 2010 milloin bloggaamisen aloitin. Toivottavasti lukijat pysytte läsnä, vaikka kirjoitustahti olisikin hiukan harvempi mitä aiemmin. Ja eihän sitä tiedä miten taas innostun kirjoittelemaan tälle vuodelle. Harrastushan tämä on eikä tästä saa ottaa stressiä. Tekstiä syntyy silloin kuin hyvältä tuntuu.

Menneenä vuonna oli tasaisen hyvin töitä melkeinpä koko ajan kesäaikaa lukuun ottamatta milloin itsekin lomailimme paljon. Nyt firman paperit heti alkuvuodesta kuntoon ja veroilmoitus kasaan. Sitten saa taas olla rauhassa sellaisilta velvotteilta. Kuluneeseen vuoteen töiden määrän osalta voin olla tyytyväinen, ja voin olla tyytyväinen myös käsityömyyntiin. Tosin se on pientä, niin pientä etten ole lähtenyt firmaani laajentamaan.

Tänään päivittelin työ- ja henk.koht. kalentereitani. Olen ilmottautunut muutamalle Ura käsillä-hankkeen käsityökursseille, sopinut kolmesta linturetkestä ja työkalenterissakin on hyvin merkintöjä, joten reipastahtinen tulee olemaan alkuvuosi mielenkiintoisien asioiden merkeissä. Pääsen opettelemaan huovutusta, tekemään nahkatöitä, retkeilemään Kokarin saarella, kuulemaan pöllöjen huhuilua. Ja varmasti paljon paljon muutakin ihanaa. Toivottavasti onnistumme vanhojen ja uusien ystävien kanssa viettämään aikaa yhdessä erilaisten teemojen ja mukavan yhdessä olon merkeissä. Joskus nimittäin tuntuu, että arki vie mukanaan ja yhteydenpito on luvattoman huonoa, vaikka niin ei sen haluaisikaan olevan.

Ykki muistoissa

Vielä kerran palaan rakkaaseen Harmaakuonoon. Ykki olisi täyttänyt menneenä lauantaina 15 vuotta, joka on hurja ikä. Siihen herra ei ihan jaksanut. Eli kuitenkin pitkän hyvän elämän.

Tänään on päivälleen kahdeksan kuukautta kun silitin Harmaakuonoa viimeisen kerran. Kohta vuosi vaihtuu. Aika kuluu nopeaan ja Harmaakuono säilyy muistoissain.

Keväällä tuskan ollessa suuri Ykin viimeisinä päivinä kirjoittaminen toi helpotusta. Niinpä naputtelin muistoja alkutaipaleestamme Ykin kölliessä jaloissani. Tekstiä en saanut kuitenkaan valmiiksi enkä koskaan tiennyt kirjoitankokaan. Silloin tällöin teksti on mielessäni kummitellut ja lopulta kirjoitin loppuun. Koetin valita sopivia kuvia, mutta alkuajoistamme minulla ei ole kuvan kuvaa, valitettavasti.

Mietin julkaisenko tätä vai en. Päätin julkaista, vaikka teksti on suurimmaksi osaksi tajunnan virtaa surutyön keskellä. Tekstiä voisi jäsennellä paremmaksi, mutta sen tunnetilan vuoksi mikä silloin oli en halua ronkkia tekstiä, olla kriittinen sille. Teksti on ollut minun tuskani helpottamiseen ja nyt se on teille muistoja Harmaakuonosta 🙂

YKKI
Synnyit joulukuussa 2001 Opaskoirakoululla Vantaalla. Minä asuin Leppävaarassa ja elämäni täyttyi maalipallosta ja mieleni perukoille oli hiipinyt ajatus opaskoirasta. Helmikuussa 2002 sinun viettäessä Hannelen luona pentuaikaa uskaltauduin puhumaan ääneen halustani hakea opaskoiraa. Sain kannustusta ja potkaisun persaukselle ja ryhdyin toimeen. Kevättalven aikana asiat eteni ja vappuaattona sain silloiselta Opaskoirakoulun toimistosihteeriltä soiton ja ilmoituksen olevani nyt opaskoirajonossa. Se oli jännää, mutta silloin en sinusta vielä tiennyt mitään. Jossain vaiheessa muutit toisen Hannelen perheeseen. Minä jatkoin elämääni Leppävaarassa.

Asuin yksiössä ja ajatellessani elämää siellä koiran kanssa kasvoi halu muuttaa isompaan asuntoon. Tieni vei Korsoon kaksioon keväällä 2003. Tuolloin olit puolitoistavuotias ja opiskelut työelämääsi alkaneet tai alkamassa. En enään muista tarkalleen, vaikka kouluttajasi sen minulle on kertonutkin. Joka tapauksessa syksyllä 2003 kävin esikurssin opaskoiran saantia ajatellen. Kävelin kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Pidin enemmän vauhdikkaasta meniästä. Käsittääkseni tuona syksynä sairastit pahan kennelyskän ja sen vuoksi jäit luokallesi, ja taisipa sinun villeydelläsi ja energisyydelläsikin olla osuutensa asiaan. Pääsit viettämään vielä hoitoperheeseesi joululomaa ja talvella 2004 opintosi jatkuivat ammattitaitoisen kouluttajasi Pekan kanssa.

ENSITAPAAMINEN
Eräänä maaliskuisena päivänä tiemme kohtasivat. Kouluttajasi Pekka oli soittanut minulle ja halusi tulla kokeilemaan miten sopisimme kanssasi yhteen kulkemaan. Olit kuulemma ”vauhtiraketti”, joten jännitin pysyisinkö vauhdissasi mukana. Muistan aina kun Pekka päästi sinut koulun auton takaa pois, pompit iloisena ja energisenä. Kuultuasi nimesi on pakko myöntää sen tuntuneen alkuun hyvin omituiselta, mutta veit sydämeni hyvin nopeaan iloisuudellasi. Lähdimme kävelemään ja olihan se vauhti erilaista mitä valkoisen kepin kanssa liikuttaessa, mutta pysyin mukanasi. Jossain vaiheessa potkaisin kiven vierimään ja sinähän koetit siitä innostua leikkimään. Sain komentaa sinut istumaan ja maahan. Tottelit tavattoman hienosti ja olin siitä todella vaikuttunut. Ylipäätään valloitit sydämeni sen lenkin aikana ja toivoin saavani sinut minua opastamaan. Pari päivää jouduin kuitenkin päätöstä odottelemaan ja voi sitä riemua Pekan soittaessa, että sinusta tulee opaskoirani. Muistan meidän puhuneen pitkään. Eihän minulla ollut koirista juurikaan kokemusta ja mielessäni miljoona kysymystä ja Pekka vastaili rauhalliseen tyyliinsä.

Vielä oli odoteltava reilu kuukausi, mutta jännitys ja odotus oli ihanaa aikaa. Välillä minua pelotti osaisinko huolehtia sinusta. Näin untakin, että en muistanut ruokkia sinua viikkokausiin. Nyt nuo unet hymyilyttää, sillä kyllä aina huolehdit siitä, että ruokasi sait. Ja taisinpa muistaa käyttää sinut tarpeillasikin, vaikka sitäkin murehdin osaisinko ja muistaisinko. Voi niitä pienen ihmisen pelkoja ja hassuja ajatuksia. Huhtikuu kului eteenpäin ja kansainvälisenä Opaskoirapäivänä Opaskoirakoululla tapasin sinut pikaisesti. Olin silloisen avustajani kanssa tutustumassa paikkaan ja vietimme mukavan jutteluhetken kouluttajasi kanssa. Käytiin katsomassa sinua. Hypit ja haukuit muiden koirien tapaan. Et ehkä tuolloin parhaita puoliasi näyttänyt. Olin siihen vähän onnistunut varautumaan, sillä vuotta aiemmin näin velipuolesi Neron vouhottavan samalla tapaa eikä siihen saanut mitään kontaktia niin kuin ei saanut sinuunkaan. Vielä oli nukuttava muutama yö ja juhlittava vappu pois alta ennen kuin aloitimme yhteistoimintakurssin Loma- ja kurssikeskus Onnelassa.

ENSINMMÄISET YHTEISET VIIKOT
Sinut tuotiin huoneeseeni ja olit iloisen riehakas. Huomasit kuntopalloni, josta olit valmis tekemään entisen, mutta kouluttajasi pelasti pallon turvaan. Jäimme hetkeksi kahden sinä riehakkaana ja minä hivenen arkana koetin ottaa sinuun kontaktia. Et pysynyt aloillasi vaan menit joka suuntaan kita ammollaan. Hetken kahden oltuamme sain valjaat käsiini ja ohjeistuksen miten ne yllesi puetaan. Oli todella hienoa, että heti alusta lähtien sai tehdä kaiken itse. Kulkumme suuntautui tarpeiden tekopaikalle ja takaisin. Iltapäivällä lähdimme ensinmmäiselle lenkillemme, jota kouluttaja kutsui Eino Leinon lenkiksi. Vedit aivan järkyttävästi, läähätit, kakkasit ja pissasit kävellessäsi. Olit hermostunut ja stressaantunut. Luotin kouluttajan sanaan, että ei tämä aina tälläistä tulisi olemaan ja oikeassahan Pekka oli. Lenkin varrella oli ihana lehtikasa, jossa tykkäsit piehtaroida ja olit kuulemma erittäin närkästyneen näköinen kun eräällä kerralla joku toinen koira olikin tehnyt tarpeensa Sinun lehtikasaasi.

Ensinmmäisenä yönä unihaukuit ja pelkäsin koko ajan, että sinulle tulisi tarve päästä ulos. Kävitkin tökkimässä muutaman kerran, mutta pysyin sinnikkäästi pedissäni. Ikimuistoinen hetki oli se kun aamulla lähdimme huoneestamme. Kouluttajasi, se tuttu ja turvallinen ihmisauktoriteetti seisoi käytävän toisessa päässä. Suorastaan lensimme hänen luokseen. Pekan rauhallisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Hän ei huomioinut sinua vaan kehotti meitä jatkamaan ulos ja tarpeillesi. Jouduit jatkamaan matkaasi epävarman ja ehkä vähän arankin emäntäsi kanssa, joka koetti pitää valjaista kiinni epätoivoisesti.S iitä se ensinmmäinen kokonainen päivämme kuitenkin käynnistyi.

Yhteistoimintakurssimme aikana harjoittelimme liikkumista niin kaupungissa kuin maaseudullakin. Minusta oli kovin outoa kun en enään törmännytkään mainosstandeihin, roskakoreihin, polkupyöriin. Aivan kuin ne olisivat kadonneet. Ja miten kävelynopeuteni nousi hurjasti verrattuna valkoisen kepin kanssa liikkumiseen. Eräänä aurinkoisena aamupäivänä kävelimme Onnelasta Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin, että reissuun menee vaikka miten kauan ja hämmästykseni oli todella suuri kun kouluttaja kertoi meidän olevan Järvenpäässä. Olimme kulkeneet reippaasti ja se tuntui mahtavalta. Tiesin nyt miksi todella olin halunnut opaskoiran, päästäkseni liikkumaan vauhdikkaasti.
(Vauhtia riitti vielä lenkeillämme 2011 kun vietimme lomaviikkoa Pertunmaalla)Ja sinä todella tarjosit minulle vauhtia. Teillä oli myös koppikaverisi Bentton kanssa tapana metkutella yhdessä. Harjoittelimme oven hakua. Olitte kulkeneet ovelle ties miten monta kertaa kurssin aikana, mutta nyt maleksitte vain oven ohi välittämättä mitä teiltä pyysimme. Ehkäpä jonkinlainen kokeiluvaihe oli alkanut. Onnelan pihapiirissä myös eksyttelitte meitä käyttäjiä samoina iltoina. Eksytyksiin kun vielä lisätään sinun valtava tarve hyppiä kaiken liikkuvan ja elollisen päälle, olin jo epätoivoinen. Seuraavana aamuna ennen kaupunkiharjoituksia lähdimme huoneestamme vasta ties miten monen uusiksi oton jälkeen. Uusinnoista oli apua, kuljit kaupungissa hienosti ja opastusilmettäkin oli nähtävissä. Se tuntui uskomattomalta. Miten koira saattoi hetkessä muuttua ihan erilaiseksi vouhkaajasta arvokkaasti kulkevaksi oppaaksi.

HARMILLINEN ALLERGIA
Kurssin aikana ravistelit paljon korviasi ja raavit itseäsi, joten aloitimme kotiutumisen heti eläinlääkärillä. Hiivatulehdushan korvista löytyi ja pääsin heti harjoittelemaan lääkitsemistäsi. Sinä vaistosit epävarmuuteni ja käytit sitä hyväksesi mennen tullen ja korvatippojen laitto kesti aina oman aikansa. Hiljalleen minä opin ja varmuuteni kasvoi etkä sinäkään temppuillut enään. Nuoruudessasi läpi kävimme monta korvatulehdusta eikä ihosikaan hyvin voinut. Kutisit paljon ja hilseilit. Syksyllä todettiin varasto- ja pölypunkkiallergia, joten kuivamuona pois ja tilalle riisiä, perunaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Monesti herätit kummastusta kun rouskuttelit tyytyväisenä kupistasi raastettua kaalia masuusi. Sinua hoidettiin kortisonilla, joka pissatti hirmuisesti ja alkuun myös väsytti. Energisestä sydänten murskaajasta ei ollut jälkeäkään. Onneksi kortisonilääkitystä pystyttiin vähentämään ja lopulta se jäi pois kokonaan. Joinain talvina kovilla pakkasilla oli purkki haettava ja annettava lääkettä kutinaa helpottamaan. Erilaisista allergiareaktioista ei kuitenkaan täysin päästy eroon. Rakastit uimista ja hotspotti oli kesäisin tuttu vieras ja mitä vanhemmaksi tulit sitä herkemmin ihosi reakoi myös itikoiden pistoihin. Sait useasti lääkeshampoopesuja sekä hoitoaineita turkkiisi. Et kovin pitänyt suihkuttelusta ja pesemisestä, mutta suostuit kiltisti siihen. Hoitoaineen hieronta turkkiisi taisi olla miellyttävää. Samalla saivat lihasjumitukset kyytiä. Muuten välillä taisi olla fiiliksesi, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Useamminkin olisin voinut sinua hieroa. Sinä olit kuitenkin syy innostukseen opiskella koirahierontaa.

KOIRAKOKSI KASVAMINEN
Yhteistoimintakurssin jälkeen alkoi kotipaikkakoulutus. Jo kurssin aikana olimme käyneet tutustumassa ensinmmäisiin lenkkireitteihin kotikonnuilla. Muistan alkuun jännittäneeni kotipaikkakoulutuksessa ja pelkäsin epäonnistuvani kanssasi, mutta Pekka osasi rohkaista antaa vain virheiden tapahtua, jotta niitä päästäisiin korjaamaan. Päänvaivaa aiheutit minulle rouskuttelemalla tien varrelta jotain. Olin arka tunkemaan kättäni kitaasi asian selvittääkseni. Mielikuvituksessa kuvittelin ties mitä kunnes kerran suustasi roikkui pitkä voikukan varsi. Niinpä Pekalle kertomaan, että syöt niitä minua opastaessasi ja tapa saatiin hyvin kitketyksi pois. Ehkä se oli myös jonkinlainen sijaistoiminto. Varmasti sinuakin jännitti kulkea minun kanssani pitkin Mataria. Se tunne kun olimme onnistuneet yli neljän kilsan lenkin ihan kahdestaan, se oli todella mahtavaa. Hiljalleen kuljit aina vain pidempiä pätkiä paremmin ja paremmin. Kulkeminen kanssasi oli todella nautittavaa. Välillä tosin vedit liikaa, joka olikin se sinun heikko kohtasi. Intoa oli aina niin hirmuisesti ja välillä into muuttui vouhkaamiseksi. Rakastit myös vasten hyppimistä ja käden suuhun ottamista. Niitä ominaisuuksia moni vähän pelästyi, mutta useimmiten iloisuudellasi, ystävällisyydelläsi silti voitit aremmatkin puolellesi. Töitä tehtiin paljon hyppimisen ja näykkimisen karsimiseksi.

Rautatieasemilla sinulta katosi itsehillintä useasti täysin. Vouhkaamisella ja vetämiselläsi ilmeisesti koetit selvittää hälyisän ja ihmisiä pursuavan paikan. Kahdesti olisin voinut vaipua maan alle, sillä rakas Harmaakuono niin paljon minua hävetti. Ensinmmäisellä kerralla olimme Keravan asemalla äitini ja sinun kanssasi. Lipunmyynti tapahtui pienehkössä huoneessa, jonne tuli samaan aikaan muitakin asiakkaita. Sinähän innostuit hyppimään vasten. Lopulta sain sinut maahan ja äiti koetti selittää ihmisille ettei sinua tarvitse pelätä ja ettet tee mitään pahaa. Huh-huh, huokaus kun istuimme lopulta junassa. Riihimäellä opastit loistavasti asemalta äidilleni. Hämmästelimme miten pystyit muuttumaan niin totaalisesti riehkaavasta pölhöstä taitavaksi opaskoiraksi.

Rautatieasemat eivät tosiaan tainneet olla suosikkipaikkojasi. Toisella kertaa milloin olisin voinut vaipua maan alle oli Toijalan lipun myynnissä. Mennessämme ostamaan lippua, hyppäsit tiskiä vasten. Rauhoitut aika nopeaan, mutta muistan virkailijan kommentin ikuisesti ”Eivätkös opaskoirat ole yleensä koulutettuja?”En enään muista mitä siihen koetin selitellä, mutta silläkin kertaa selvisimme junaan ja kotiinkin.

Hyppiminen oli alkuun todella ongelma meillä. Kouluttajakin tuli asiaa ratkomaan eräänkin kerran Iirikseen. Et tietenkään silloin pomppinut loikkiasi ja taisi vähän turhauttaa meitä kaikkia kun ei päästy ongelmaan kunnolla käsiksi. Kouluttaja oli hommannut paikalle ihmisen hissiin, jotta todellinen tilanne syntyisi, mutta sinä et pompannutkaan. Jotenkin tiesit Pekan olevan jossain lähellä, vaikka hän piilottelikin itseään. Mutta eräänä marraskuisena päivänä Onnelassa pyyhkäsit ovesta sisälle minä valjaiden toisessa päässä touhua täynnä ja painelit suoraan kahvilan jonossa olevan Juhan luo, pomppasit häntä vasten. Voi poika minkä menitkään tekemään, hyppäsit opaskoirakouluttajaa vasten. Pääsimme Juhan ohjauksessa ottamaan uusiksi sisälle tulomme ja kahvilan jonoon menomme.

Olit aina rohkea eivätkä sinua hätkähdyttäneet tietyömaat tai isot työkoneet. Minusta isot aurat ja traktorit, kuormurit yms. tuntuivat aika pelottavilta ison kokonsa ja äänensä vuoksi. Lenkkireitillämme oli iso tietyömaa. Kuljit määrätietoisesti koneista välittämättä. Minua hirvitti, mutta päätin pysyä mukanasi rohkeana. Kouluttajan kuvailu varmasta olemuksestasi toi lisää uskoa selviämme työmaasta ja niin kävikin. Tuo kuvaa sinua hyvin. Et arkaillut haastaviakaan paikkoja. Ainoa mikä oli sinua hermostuttavaa oli paikat missä oli paljon ihmisiä. Silloinkaan et arkaillut, pikemminkin painelit eteenpäin vauhdilla päästäksesi tilanteesta mahdollisimman pian pois.

Vetäessäsi pidit kovaa röhkivää ääntä, josta sinut monet muutkin muistavat. Valitettavasti ääntä ei ole missään tallennettuna. Muistan kuitenkin miten hiljaisena aamuna ympäristössä kaikui sinun röhkiessä kuin sika. Jotkut sanoivatkin sinua opassiaksi. Usko vaan Ykki kaikella rakkaudella  Varttuessasi röhkiminen väheni eikä sitä enään moneen vuoteen kuultu, vaikka vetää jaksoit ihan loppuaikoihisi asti.

PUKUKOPPIELÄMÄÄ
Muutamana ensinmmäisenä yhteisenä vuotenamme jouduit viettämään paljon aikaasi urheiluhallien ja koulujen pukuhuoneissa. Pelasin maalipalloa ja sinun osasi oli tylsempi. Jouduit pukuhuoneessa olemaan kiinni valitettavankin pitkiä aikoja. Toki ottelupäivinä otteluiden välillä kävimme ulkoilemassa kuten myös leireillä treenien välillä. Pukuhuone-elo ei varmasti energiselle touhottajalle kovin kivaa ollut, vaikka paljon sait rapsutuksia kilpaillessasi opaskollegan Toven kanssa huomiosta. Molemmat sitä saitte niin pelikavereilta, valmentajilta, huoltajilta kuin tuomareiltakin. Noina vuosina vain kerran tapahtui se mitä kukaan ei koskaan haluaisi joutua kokemaan. Olit saanut pissavaivoihisi antibiottikuurin, joka pisti vatsasi toimimaan. Meidän treenatessa maajoukkueleirillä sinä pukuhuoneessa koetit hätääsi pidätellä. Hihnasi oli kiinni penkin jalassa. Sinä et hätääsi tehnyt siihen missä olit vaan raahasit penkin suihkuhuoneen puolelle ja teit ripulit sinne. Kun tulimme paikalle, olit tavattoman nolo poika, mutta paha olosi voitti nolouden. Oksensit pukuhuoneeseen. Valmentajamme Riikka pesi suihkulla ripulit suihkuhuoneesta ja minä siivosin pukuhuoneen puolelta oksennustasi. Minua hävetti, vaikka et varmasti hädällesi mitään voinut. Samalla minua säälitti, että et ollut päässyt tarpeillesi, vaikka olimme pois alle kaksi tuntia.

Vaikka pukuhuone-elämä ei varmasti niitä parhaimpia hetkiäsi ollutkaan, opastit minut aina reippaasti niihin. Joskus mennessämme Mikkolan koulun treeneihin, et halunnut näyttää käännöstä koulun pihaan. Kävelit ohi mielenosoituksellisesti. Sain sinut siitä kuitenkin kiinni ja kyllä se ovikin sitten löytyi.

Raunon tultuamme elämäämme pukuhuoneissa oleskelusi väheni huomattavasti. Jäit minun mennessäni leirille tai turnaukseen Raunon kanssa touhuamaan. Teit häneen vaikutuksen tottelevaisuudellasi. Menit tarpeillesi kun sinulle annettiin siihen mahdollisuus. Minulla oli hyvä mieli kun sinun ei tarvinnut aina olla turnauksissa ja leireillä pukuhuoneissa makoilemassa. Sait purkaa energiaasi hihnalenkeillä, olla ihan tavallinen koira.

Kisamatkojeni vuoksi olit jonkin verran hoidossa. Sinulla oli muutama vakiopaikka missä olit. Monta ihanaa tarinaa sain kuulla hoitopaikkojesi emänniltä ja isänniltä. Etpä kerran meinannut lähteä Hyvinkäältä kotiin. Kellit vain Artun vierellä, vaikka valjaita helistelin ja kutsuin sinua töihin. Toisaalla olit osallistunut aterian lauluhetkeen seisomalla laulajien rivissä ylväänä. Et sentäs alkanut laulamaan. Hoitopaikoissasi murskasit sydämiä monta, ainakin minulle on niin kerrottu. Iloinen persoonallisuutesi ystävällisellä virneellä saa Ykki ihmeitä aikaan.

RAKKAUS LUONTOON
Koin kanssasi monta upeaa luontoelämystä. Kesällä 2006 tepsuttelimme Parikkalassa rajan pinnassa piikkilanka-aidan viertä pitkin. Oli kuumaa, läähätit ja röhkit. Silti menimme reippaasti. Haistaessasi veden tuoksun villiinnyit täysin ja laiturilta koetit päästä väkisin veteen. Tarkoitus oli mennä veneeseen ja vastarannalla pääsit vilvoittavaan veteen. Samaisessa kuussa vietimme viikon Lapissa Kiilopään maisemissa vaeltaen. Sinä jaksoit vetää päivästä toiseen. Ehkä viimeisinä päivinä vähän ylämäissä hyydyit. Porojen jäljet tekivät sinut aivan hulluksi, herkuttelit variksen marjoilla opastaessasi. Tauot käytit todella lepäämiseen. Silloin et pyrkinyt marja- tai paska-apajille, mutta heti kun teimme lähtöä liikkeelle olit taas valmiina poukkoamaan. Olit silti niin suloinen. Yösi nukuit teltassa jalkopäässämme. Et ylimääräisiä liikahdellut, et raapinut itseäsi. Ulkoilma sopi sinulle loistavasti.

Rakastit luontoa ja metsässä liikkumista. Siltä minusta tuntui alusta alkaen. Päästessäsi luontoon olit todella elementissäsi.
(Kaunissaaressa 2011 esittelit löytämääsi laudan pätkää meren rannalla. Uit kuin nuoremmatkin opaskaverisi)Vauhtia ja intoa riitti. Jos olit vapaana, kannoit keppejä, kirmailit edellä. Koskaan et kuitenkaan mennyt liian kauas. Hyvin harvoin kadotit näköyhteyden meihin ihmisiin. Jaksoit pitkään kävellä pitkiäkin kävelylenkkejä vielä vanhuuden päivinäsikin. Lenkin jälkeen kyllä uni maistui. Lumikenkälenkeillä kuljit edellä touhukkaana, vasta pari vuotta sitten aloit upottavaa hankea välttelemään. Ilmaisit uikahtamalla, että on liian raskasta. Tunnuit aina tietäväsi rajasi mihin pystyt ja mihin et. 10-vuotiaana ollessamme Raunon vanhempien luona et malttanut pysyä sisällä hetkeäkään meidän hiihdellessä lähialueella reilun kilsan latua pitkin kierros toisensa perään. Jolkotit vierellämme keppi suussa. Tuolla viikolla laihduit ja kotiin päästyämme olit niin väsynyt ettet jaksanut syödä.
(keppi suussasi pysyit ladun vierellä uskollisesti)

Paria vuotta aiemmin koimme Kuusamossa yhdessä 35 asteen pakkasen. Kävelit todella reippaasti mökiltä talolle reilun kilsan matkan. Taisipa tassujasi paleltaa. Kun pakkanen lauhtui 20 asteeseen lähdimme pulkkamäkeen. Juoksit pulkkamme rinnalla kepin kanssa ja koetit pelastaa meitä. Haukuit pulkalle ja kiihtyvälle vauhdille. Meillä oli hauskaa.

OPASKOIRASTA ELÄKELÄISEKSI
Ikäsi karttuessa siedit aina vain huonommin ja huonommin hellesäitä ja oli tarkkaan mietittävä kesäisin jaksamistasi.
(2013 Riksussa koirapuistossa lämpimänä kesäpäivänä)Mökillä oli viilentävä lampi ja siellä lotasit välillä liikaakin. Siellä olit kuitenkin elementissäsi, joten tuntui todella kurjalta pitää sinua kiinni ihottumien vaivatessa sinua. Viileämmällä säällä liikuit reippaasti eikä ikääntymistäsi silloin juuri huomannut. Hiljalleen tuli kuitenkin aika milloin sinun eläkkeelle siirtymistäsi aloimme suunnittelemaan. Päädyimme, että et enään opastaisi kesällä 2013, vuonna milloin joulukuussa täytit 12 vuotta. Itse elin valtavissa tunnemyllerryksissä tuona keväänä ja sinä vaistosit sen. Välillä tulit luokseni ja painauduit lähemmäksi, niin liki kuin ikinä pääsit. Siinä oli jotain uudenlaista tunnetta. Välillä minusta tuntui, että sydämeni murtuu. Lopulta tuli päivä milloin Oton ensivisiitti tapahtui. Tutustuitte toisiinne ja lähdin Oton ja Jannen kanssa kokeilulenkille. Tuntui hirveältä jättää sinut Raunon kanssa ja pukea toinen poika valjaisiin. Toisella kerralla osoitit mieltäsi. Raunon oli otettava sinut luokseen kylppäriin, jossa ajoi partaansa. Sinä ulvoit ja hakkasit yläkerran porttia tassuillasi. Palatessani et ottanut minuun mitään kontaktia. Vasta illalla hait sydäntä särkevästi läheisyyttä minulta. Voi, en minä sinua jätä rakas ystävä. Olimme päätöksemme tehneet, jäisit luoksemme eläkepäiviäsi viettelemään.

Toukokuussa tuli se päivä milloin kävelin kanssasi viimeisen kerran valjaat ylläsi. Linnut lauloivat, minulla tunteet pinnassa. Eteisessä riisuin hitaasti työvermeesi ja halasin sinua lujasti. Ymmärsit hetkessä olevan jotain. Olit siinä niin rauhallisesti ja annoit minun tunteilla rauhassa. Ehkä et kuitenkaan ymmärtänyt ettet koskaan enään pukisi työvermeitä yllesi. Kovasti niihin koetit aluksi sukeltaa minun lähtiessäni Oton kanssa liikkeelle. Otit kuitenkin hienosti uuden tulokkaan vastaan. Olitte kaveruksia lähes kolmen vuoden ajan. Pidit itse huolta, että Otto ei rohmuaisi ahneena tyyppinä ruokaasi. Osasit ilmaista, jos leikki äityi liian riehakkaaksi. Oton rakastamasta painimisesta et niin välittänyt, mutta voi niitä kepin vetoja murraten mökin pihassa.(Syyskuu 2013, ensinmmäinen syksy milloin et enään työvermeitä yllesi pukenut)

Sinä murrasit niin onnellisena aina leikkiessäsi. Toit köysilelun ihmisten käteen kertoen, että nyt voitaisiin vetää. Teit sitä ihan viimeisiin viikkoihisi asti. Vaikka aloit hiipumaan ja valtava rasvapatti haittaamaan liikkumistasi mielesi pysyi nuorena ja energisenä. Leikkihetket eivät tietenkään kerrallaan kovin kauaa kestäneet, mutta halusit leikkiä sitten pienemmissä erissä.
(Jouluna 2011 sait oman pikkuveljeksi ristityn pehmolappiksen, josta riitti iloa sinulle pitkäksi aikaa, vaikka nujuutit sitä paljon.)

Olen onnellinen, että sait olla luonamme myös eläkeaikasi. Luopuminen työminuudestasi otti koville, mutta selviydyimme siitä molemmat. Minusta tuntuu, että olen luopunut sinusta kahdesti. Ensin koirakkoudestamme ja nyt huhtikuussa kokonaan. Pelkäsin päivää milloin olisi luopumisen aika ja miten siitä selviäisin. Olin kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että en halua sinun kärsivän. Ja kun se aika tuli, sydän täynnä surua mutta vielä täydenpänä rakkautta olin vierelläsi kun nukuit rauhallisesti pois.
Nyt muutostasi tähtien kotiin on tasan kahdeksan kuukautta. Suru on vaihtunut kauniisiin ja onnellisiin muistoihin sinusta. Joskus iskee kaipaus kova, mutta niin sen kuuluukin olla. Tassun jälki sydämessä elämä on jatkunut ja niin varmasti myös sinä olisit tahtonut. Liian pitkäksi aikaa ei voi jäädä suruun ja kaipaukseen, mutta muistoja kukaan ei ota minulta pois.

Lintuharrastus voimissaan

Elämme vuoden pimeintä aikaa, aikaa milloin lintuja ei ole niin paljoa kuin keväästä syksyyn. Tosin nyt kun olen enemmän linnuista kiinnostunut, huomaan kuulevani myös talvisessa maisemassa lintujen ääniä. Lisäksi kovasti hämmästelen lukiessani Birdlifen postituslistalta kuinka monia eri lajeja ihmiset ovat nähneet. En totisesti ole ymmärtänyt, että Suomessakin talvehtii paljon eri lintulajeja.

Viime viikolla flunssaisena tutkailin Tringan Helsingin lintutieteellisen yhdistyksen retkikalenteria. Minua oli jäänyt kiehtomaan talviretki Kökariin. Silja innostui retkestä, joka on vain Tringan jäsenille. Olen pohtinut jo kuukausia liittyisinkö yhdistykseen. Päätin liittyä ja ilmottauduimme retkelle mukaan. Se on helmikuussa. Odotan sitä jo innolla.

Olemme Siljan kanssa aiemmin puhuneet myös pöllöretkelle osallistumisesta ja retkikalenteria selatessa kohdalle osui myös sellainen. Ilmottauduimme maaliskuiselle pöllöretkelle ja otamme nuo miehekkeet mukaamme. Avokki ei vielä tiedä, sillä saa joululahjaksi pöllöretken 😀 Sai lahjaksi myös Tringan perhejäsenyyden.

Yhdistykseen liittyminen tapahtui nopeasti. Loppuviikosta sain jo paksun kirjeen, jossa oli liittymislahjoina Tringan uusin jäsenlehti, näytenumerona uusin Linnut-lehti, Tiira-lehti sekä mustakantinen ruutuvihko mihin voi tehdä lintuhavaintomerkintöjään. Avustajan selaillessa Linnut-lehden otsikoita vaikutti todella kiinnostavalta lehdeltä, melkein tekisi mieli tilata se. Ongelma on vain sen luetuttaminen. Onneksi tuttavani Made in Korsosta on lukenut ja lukemassa luontolehtiä tallenteelle. Suomen Luonto-lehden artikkeleita kuuntelin sairastaessani. Siinä myös lehti, jonka kaikki numerot olisi ihanaa saada luettuina.

Löysin myös Tringan oman postituslistan, liityin mukaan. Lauttasaaressa on nähty mustakaulusrastaita joiden olemassa olosta en ole aiemmin tiennyt mitään. 😀 Minulla taitaa olla hurjan paljon oppimista Suomen linnuista lähikuukausina.

Syksyllä kirjoittelin täälläkin, että haluaisin paremman välineistön lintunauhoitteluun. Kyselin mikrofoneista mm. Birdlifen postituslistalta ja Lintuvaruste-kaupasta. Minua jäi kutkuttelemaan Telingan paraboloidimikrofoni, joka on pelottavan kallis. Välillä yritin unohtaa koko asian, mutta aina se puski mielen päälle. Lopulta joulupukki puuttui asiaan. Minun on oltava kiltti seuraavat miljoona vuotta 🙂 Tänään nimittäin suuntasimme Lintuvaruste-liikkeeseen. Kauppias kokosi mikrofonin ja yhdisti sen Olumbuksen ls11 digisanelimeen. Kävimme ulkona kuuntelemassa mikin toimivuutta. Siellä seisoin kadulla kuulokkeet korvilla mikrofoni kädessäni. Mikrofonin mukana on 60 cm peili, joten mahdoin olla näky leveine hymyineni. Kotiuduttuani oli hirvittävä hinku päästä mikrofonia testailemaan, mutta en ole tähän mennessä onnistunut saamaan digisanelinta eloon. Ei kuulu piippauksia, ei mitään. Siellä kaupassa se piru vie toimi! Löysin netistä Pdf:nä käyttöohjeen, tai osan siitä. Siinä kirjoitettiin jostain Holt-tilasta ja epäilykseni onkin, että laite on sellaisessa tilassa. Minun on pakko malttaa siiheks kun saan näkevät silmät apuun. Onneksi pystyin kokeilemaan mikrofonia vanhalla Olumbus ds50 millä viime kesäiset lintunauhoituksenikin tein.

Tringan liittymislahjana oli myös 500 sivun lintuopas, jonka sai noutaa Lintuvarusteesta jäsenmaksun kuittia vastaan. Nyt on pakko sanoa se mitä en kovin usein sano: Voi kun näkisin! Ei auta, en näe ja lintuharrastusta on harrastettava niillä ehdoilla mitä minulla on. Ja nyt minulla on uusi hieno mikrofoni. Lopetetaanpas siis mahdottomuuksien haikailu.

Talvipäivä

Milloin lie on viimeksi voinut kirjoittaa talvipäivästä, joka on ollut 5.11.??? Tänävuonna kyseinen päivä oli talvinen, kylmä, mutta kaunis.

Lähdimme viikonlopun viettoon mökille perjantaiaamuna. Ajatuksena rentoilla touhuillen pienesti avokin voinnin mukaan. Vointi oli onneksi hyvä, lääkitys on helpottanut astmaoireita huomattavasti. Tuolloin perjantaina nautiskelimme takan lämmöstä avokin poratessa lentoaukkoja ja ilmareikiä linnunpönttöihin. Ruuaksi valmistin meille täytettyjä paprikoita. Täytteeseen laitoin jauhelihaa, yrttituorejuustoa, sipulia, päälle ananasrengas sekä parmesan-raastetta. Tuli herkullista. Illalla katselimme Vain elämää ja kyllä tälläkin kerralla Suvi Teräsniska oli todella loistava.

Seuraavana aamuna rauhallisen aamuhetken jälkeen puimme puolilta päivin lämpimästi yllemme ja menimme ulos. Yöllä oli satanut vähän lisää lunta. Avokki laitteli pönttöihin rautalankakiinnitykset ja kiersimme paikkoja mihin pönttöjä laittaisimme. Aurinkokin paistoi, mutta ei se sanottavammin lämmittänyt. Otto seuraili touhujamme tarkkana. Avokki otti tikkaat avuksi ja ensinmmäinen pönttö kiinnitettiinkoivuun.Poltimme roskat ja jatkoimme nuotiotulilla.Keittelin termospulloon alkoholitonta glögiä, josta nuotiolla nautiskelimme. Kävimme auringonlaskun aikaan pienellä kävelyllä, koska meinasi ruveta palelemaan.

Aurinko laski ja ilma viileni entisestään. Nuotiolla oli kuitenkin hyvä ja rento olla.Millään ei olisi malttanut siirtyä sisälle, mutta viileys ja nälkä lopulta voittivat. Ja sisälle saavuttuamme katsoimme lämpömittarin lukemat – -9 astetta. Ei ihme, että äkkiseltään tuntui aika viileältä. Ei muuta kuin ruuan valmistukseen: riisiä ja broilerinjauhelihakastiketta. Ihanan talvipäivän kruunasi sauna 🙂 Ja hipsiessäni yöpuulle yhden pintaan pakkaslukemat 14 astetta, joten kylmä marraskuinen yö.

Nautimme taasen rauhaisasta aamuhetkestä takan lämmössä. Avokki lähti puuhailemaan ulos minun jäädessä siivoilemaan. Kaikenkaikkiaan viisi pönttöä on nyt mökin pihapiirissä odottamassa asukkeja. Sunnuntai sujahti rauhallisesti illalla palaten kaupunkiin. Ja nyt uusi viikko on jo puolessa. Sää edelleenkin ihanan talvinen, vaikkakin turhan tuulinen.

Retkeilyä Hunsalan maisemissa

Lokakuun toisena lauantaina matkasimme avokin ja Oton kanssa Hunsalaan Sarin vieraaksi. Edellisestä tapaamisestamme oli sujahtanut jokunen vuosi, joten Saria oli ihana nähdä! Olimme sopineet etukäteen retkeilystä, joten lähdimme nauttimaan kauniista syyspäivästä. Aurinko paistoi pilvien lomasta tuulen puhaltaessa kylmästi ja kohtuullisella voimalla. Liikkeellä ollessa ei tuuli kuitenkaan häirinnyt. Reittimme kiersi Hunsalan alueella metsäautoteitä ja hiekkateitä pitkin. Lintujen piipityksiä kuulimme todella vähän, joten nauhuri oli turhaa matkassa. Sari kertoili meille nähdessään peurojen jälkiä, tuoksuttelimme metsän ihanaa raikasta syystuoksua.

Metsäisimmillä pätkillä koirat saivat kirmailla vapaana. Me vaihdoimme kuulumisia iloisesti rupatellen. Lenkkiin meni kolmisen tuntia aikaa.

Retkeilyyn kuuluu myös nuotiohetki, joten haimme Sarin kotoa eväät ja kuivia klapeja. Kävelimme lähellä olevalle Sarin naapurin laavulle. Sari sytytteli nuotioon tulet ja puupölleistä virittelimme meille istuimet.

Nuotiossa paistoimme makkarat keppien nokassa. Lisäksi nuotioherkkuinamme oli folion sisään kiedottu yrttivoipatonki. Lämpimän patongin jälkeen Sari paistinpannulla lämmitti karjalanpiirakoita, jotka olivat erityisen herkullisia. Jossain vaiheessa ruokailua siirryimme laavurakennelman sisään, sillä tuuli tuntui tunkeutuvan luihin ja ytimiin, vaikka yllä olikin reilusti vaatetta.

Loppujenlopulta emme kovin kauaa katoksen alla malttaneet olla vaan palasimme vielä hetkeksi nuotiolle.

Tepsuteltuamme takaisin Sarin luo, tutustuimme hänen pihapiiriinsä ja kotiinsa. Mukava päivä oli sujahtanut vauhdilla ja oli aika kotimatkan. Vaatteemme haisi savulta, mutta olo oli onnellinen. Vielä kun kotimatkallani sain hakea tietokoneeni huollosta, elämä hymyili 🙂 Sunnuntai menikin tutustuessa Windows kymppiin. Edellisviikonloppuna Haltia-päivän lisäksi vietimme mukavan lauantain alkuillan ystäväpariskunnan vieraana. Siellä vaihdoimme kuulumisia, seurailimme koirien painimista ja vuoden ikäisen pojan touhuiluja. Edellisestä tapaamisesta oli liian kauan, joten nyt on huolehdittava, että tapaamme useammin.

Haltian luontokeskus – paljon katsottavaa, vähän tunnusteltavaa

Tämän kuun ensinmmäisenä sunnuntaina vietimme mielenkiintoisen päivän avokin ja Siljan kanssa Haltian luontokeskuksessa.Jos näkisin, päivä olisi varmasti ollut vielä antoisampi. Luonto on mielenkiintoinen ja siihen tutustumiseen luontokeskuksessa oli käytetty paljon audiovisuaalista materiaalia. Täysin sokeana oli iso pettymys kun paikassa ei ollut tunnusteltavana kuin naaraskarhu nukkuasennossaan.Minulle karhun koko oli yllätys, kuvittelin naaraskarhunkin paljon isommaksi. Opin myös ettei karhulla ole varsinaista häntää, vain pieni töpöhäntä 🙂

Otto haisteli karhua kiinnostuneena 🙂 Ja taisipa karhun käpäliä hiukan lipaista kielellään. Kummastusta koirassa herätti myös lumikanjonin lattian lasin alla olleet hirven jäljet ja papanat. Koira valjaissa teki nopeita kuonon laskuja lattiaan. Itselleni tila oli lähinnä kaikuva paikka.

Kanjonissa oli vitriinin takana mm. täytettyjä riekkoja ja teeriä. Voi kun niitä olisi voinut tunnustella millainen on esim. kiepillä oleva lintu. Kuvassa riekkoja talvipuvussaan..

Riekkojen ääntä kuulimme ”The sounds of finland” teoksessa, jossa päänäyttelysalissa soitettiin lintujen ääniä samalla kun taiteilija oli piirtänyt tietokoneohjelmalla, miltä äänet hänestä voisivat visuaalisesti näyttää. Riekon nauru oli upeaa kuulla. Voi kun joskus sen saisin kuulla luonnossa. Täältävoitte käydä kuuntelemassa tuota hädkähdyttävää, mutta kiehtovaa naurua.

Päänäyttelysalissa pyöri video viisi vuodenaikaa, sillä talvi oltiin jaettu kaamos- ja kevättalveen. Videokuvaa näytettiin ympäri Suomen: mm. kevättä Saimaan rannalta, kesää ulkosaaristosta, syksyä Kuhmoisista, talvea tunturista. Videoissa oli mukana myös äänimaisemaa. Kuulimme mm. kalasääsken, kuikan, pääskysten, lokkien, tuulen suhinan, revontulien rätinän, puron solinan. Kaamostalven aikana salissa valot himmenivät ja ilma viileni. Silja napsasi kuvan videon pyörittäessä kevättä Saimaan rannalta.

Pääsalista siirryimme huoneeseen, jossa oli pimeää. Siellä kuului erilaisia luonnon ääniä, ihmisen soutelua, virvelin heittoa, halon hakkuuta, nuotion sytytystä, teltan tai makuupussin vetoketjun avaus/sulkeminen… Huoneessa oli vitriinissä karhun kallo.

Pimeästä huoneesta siirryimme ns. kyttäyskoppiin, jossa pyöri video. Siinä isä ja poika pyrkivät kuvaamaan karhua, mutta nukkuivat onnensa ohi 🙂 Myöhemmin kopin ohittaessamme siellä samainen esitys pyöri englanniksi.

Näyttelytilassa oli myös iso puuristikoista tehty sotkan muna, jonka sisällä on Osmo Rauhalan taideteos Peliteoria. Siinä on shakkilauta, kaksi laulujoutsenta. Lasipalat, jotka roikkuvat katosta heijastavat valoa ja siksi taideteos näyttää joka hetki erilaiselta. Valitettavasti tähänkään ei voinut koskea. Salin puolella oli mahdollisuus kuunnella kuulokkeilla Osmo Rauhalan haastattelu, jossa hän kertoo taideteoksestaan sekä ylipäätään Haltian näyttelyistä. Siitä miten audiovisuaalisuutta on haluttu hyödyntää visuaalisen mailman vuoksi. Haastattelua kuunnellessani tuli kyllä vähän kurja olo. Onhan totta, että ympäristömme on hirmuisen visuaalinen ja visuaalisuus lisääntyy kaikessa koko ajan. Ikävää kun muiden aistien käyttö unhoittuu visuaalisten upeiden mahdollisuuksien myötä. Näkövammaiset saavat varmasti mailman tappiin taistella siitä, että jäisi myös näyttelyihin, museoihin kosketeltavaa.

Kävimme myös linnunpöntössä, jonka sisällä oli säkkituoleja ja seinät kuluneiden lautaseinän näköiset. Linnun lentoaukon kohdalla videonäyttö, josta näkyy maisemaa ja lintujen liikettä. Ilmeisesti pöntössä on myös ääniä, jotka ei tosin nyt toiminnassa.Ääniä ei kuulunut myöskään vedenalaisessa huoneessa.

Päivätupahuoneessa kuului kaminan rätinää ja istuimme pirtin pöydän ääressä kuuntelemassa vieraskirjamerkintöjä varaustuvista Siljan lukemana. Kirjoituksissa oli mm. presidentti Urho Kekkosen hiihtoretkistä, erään seurueen lumipyrylettukesteistä.

Vielä ennen Haltian kaupassa käyntiä piipahdimme Viherkehä-tilassa, jossa myöskin isolta skriiniltä pääkaupunki-seudun maisemia eri vuodenajoissa. Kuvissa mm. metsää, jossa paljon valkovuokkoja, meren rantaa, jossa lapset leikkivät kallioilla. Maisemat vaihtuivat nopeasti ja huoneessa oli kuuma. Äänet vaihtuivat maisemien mukaan.

Ennen pufeelounasta Haltian ravintolassa ja näyttelykierrosta kiersimme Maahisen luontopolun, joka on esteetön myös pyörätuolia käyttäville. Maastossa oli jonkin verran kalliota, toisaalta myös nenään tunkeutui suopursun maanläheinen hieno tuoksu. Reitin puolessa oli näköalapaikka, josta näkyi Pitkäjärvelle. Tuona päivänä järven pinta oli peilityyni.

Reitin loppupuolella pääsimme sattumalta kuuntelemaan käpytikan ruuan etsinnästä kuuluvaa nakuttelua. Seisoimme aivan vieressä ja Silja kertoi meille käpytikan värityksestä verrattuna Suomessa kovin harvinaiseen valkoselkätikkaan. Sain myös hyvän äänityspätkän käpytikan nakutuksesta, mutta emme malta olla hiljaa niin pitkään, että saisin arkistoitua linnun nakutteluäänen. Uusia tilaisuuksia varmasti tulee, sillä mökin pihapiirissä kuuluu monesti käpytikan tiuskintaa, vai miten kuvailisitte ääntä? Käykäähän kuuntelemassa. Luontoportin ääninäytteessäkuuluu ensin reviirirummutusta ja heti perään linnun tiuskahtelua.

Kirjoitin asiallisen palautteen Haltiaan kertoen kokemuksestamme näyttelyssä. Viikkoja myöhemmin sain myös asiallisen vastauksen. Nyttemmin näyttelyyn on tullut lisäelementtejä. Ilmeisesti eri pisteissä on mahdollisuus kuunnella tietoiskuja luonnosta. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisin katsomaan/kuuntelemaan näyttelyn uudestaan. Saisinko tulleilla uudistuksilla luontokeskuksesta enemmän irti. Vaikka törmäsimmekin kovaa audiovisuaalisuuteen, meillä oli oikein onnistunut päivä. Silja jaksoi kertoa meille maisemia ja kierrättää kaikki paikat läpi, lukea varaustuvan vieraskirjoja jne. Halu tutustua luontoon entistä enemmän kasvoi ja toivottavasti löytyy paikkoja ja tilanteita missä pääsee enemmän myös tunnustelemaan.

Lopuksi: Olen kirjoittanut täällä monesti yrittäväni nauhoittaa palokärjen huutelua ja lentohuutoa. Syyslomalla käydessäni nauhoituksia läpi, yllätys iloinen syyskuun 9. päivältä. Ääninäytteen voi käydä kuuntelemassa täältä.

Sipoonkorvessa upeassa syyssäässä

Viimeksi on tainnut sataa kunnolla syyskuun 29. päivä. Olimme sopineet Sipoonkorven reippailusta Siljan kanssa alkuiltaan. Onneksi muutimme suunnitelmia ja lähdimme ulkoilemaan aamupäivästä. Saimme retkemme aikana nauttia auringosta ja tuulettomasta säästä. Iltapäivästä hyvällä mielellä oli mukava tehdä päivän työt. Illalla aikaansa saattoi kuluttaa käsitöiden parissa tuulen suhistessa ja sateen ropistessa. Ei tarvinnut miettiä lenkille lähtemistä 🙂

Kiersimme Sipoonkorvessa ns. Bisanjärvenlenkin, joka on Sipoonkorven kansallispuiston eteläosissa eikä sitä ole merkitty erikseen kartalle. Lähdimme liikkeelle Viirilän urheilukentän vierestä. Ennen lähtöä Otto ja Käpy saivat leikkiä kentällä. Koirat juoksentelivat ja tuntuivat viihtyvän yhdessä isosta kokoerosta huolimatta. Suurimmat höyryt pihalle päästettyä Otto valjaisiin ja matkaan. Kävelimme latupohjaa pitkin maassa ollen jonkin verran juurakkoa ja törröttäviä kiviä. Välillä kohdalle osui mutaisia kohtia, vesilätäköitä. Koska Otolla on ollut märkäinho kovin vahvana eikä se ole ihan hirveästi maastossa opastellut vähän jännitin miten opastus ja kulku sujuu. Ilokseni se sujui todella hyvin. Märkyydet ehkä inhotti edelleen, mutta niitä ei jääty murehtimaan eikä jumittamaan. Otto teki myös hienoja itsenäisiä ratkaisuja kiertäen lätäköt, kivikkoja, juurakoita. Avokki totesikin, että meidän takana oli hyvä kulkea Oton näyttäessä tietä.

Reitin puolessa on Bisajärven ulkoilumaja, jonka omistaa Vantaan Latu ry. Me emme kuitenkaan pysähtyneet siellä. Taukopaikaksemme valikoitui Bisajärven majaa lähellä oleva vanha laavupaikka, josta laavu on palanut vuosia sitten. Pöytä ja penkit kuitenkin olivat, joten lämmin puolukkamehu, mustikkapulla ja leivät maistuivat yli puolet jo käveltyämme.

Meidän istuskellessa saivat koirat olla vapaana. Otto oli kiinnostuneempi ruuasta kuin leikkimisestä 🙂Ja olihan meillä herkut koirillekin, tosin Käpyn osuus meni Otolle, koska Käpy ei niin välittänyt hammastikusta 😀

Lähes tunnin istuskelun jälkeen matka jatkui. Loppumatkasta oli paikkapaikoin kunnon mutalämpäreitä. Niissä Otto hiukan empi, mutta keräsi itsensä ja vei eteenpäin eikä opastusrytmiin tullut muutosta. Reitin varrella oli monenlaista metsää. Loppupuolella enemmän vanhaa kuusimetsää. Tuntui hyvältä tuoksutella syksyistä luontoa. Kuulimme tiaisten sirputusta ja närhien rääkäisyjä kauempaa.Lenkillemme tuli Sportstraggerin mukaan reilu yhdeksän kilsaa mittaa ja aikaa taukoineen kului reilu kolme tuntia. Ulkoilua olisi voinut jatkaa kauemminkin, mutta kotiin oli palattava töiden pariin. Samaiselle reitille varmastikin palaamme uudelleen.