Julkaistu

Passiivinen tupakointi lenkkipoluilla

Myönnän, nyt NIPOTAN
Ja myönnän senkin, että PAHAKS on päässy, mut ku…
ÄRSYTTÄÄ!!!
ONKO PAKKO, JOS EI TAHO olla lenkkipoluilla passiivinen tupakoitsija???
Valitettavasti välillä KYLLÄ!

En ala saarnata tupakan terveysvaikutuksista enkä  mitään omien keuhkojeni turmeltumisesta passiivipoltosta. Se tupakan katku ei vaan kuulu lenkkipoluille minun mielestäni. Ehkä siinä koiraa ulkoiluttaessaan on mukavaa poltella kaikessa rauhassa tai rupatellessaan seuralaisensa kanssa. Kyllä ymmärrän, että jossainhan se tupakka on poltettava eikä voi kieltää sitä tekemästä esim. lenkkipoluilla. Onhan se jo kielletty niin monessa muussa paikassa. Ja tottahan toki mun on helppo valittaa asiasta, ihminen joka ei ole moista koskaan edes maistanut. Mutta kun kuntoilu, liikunta, urheilu, treeni – NE EI VAAN KUULU tupakan kanssa yhteen!
Joo, ei kaikki kuntoile, treenaa, urheile kävellessään lenkkipoluilla.
Ja vastaavasti on niitä tupakoitsevia urheilijoitakin, eli ei se niin mustavalkoista ole…

Jotenkin tänään ”kuppi meni nurin” kun törmäsimme tupakan katkuun reilun tunnin aikana moneen eri otteeseen. Kun ärsyynnyin moisesta jäin samalla miettimään olenko tullut niuhottavaksi paskaksi keski-iän kynnyksellä olevaksi akaksi. On se minua ennenkin tympässyt. Ja olen kokenut paljon ”pahempaakin”. Olimme vuosia sitten Kreikassa maalipalloleirillä. Harjoittelimme salissa, jossa lämpötila varmasti hipoi yli 40 astetta. Ovet oli auki, sisään tulvi raskas pakokaasu, jonka lisäks isäntämme huoltojoukot ja valmennus polttelivat ketjussa kentän laidalla. Tuollainenhan ei Suomessa kovin nopeaan tulisi kysymykseenkään, mutta siellä ilmeisesti varsin tavallista. No muutenkin tupakointikulttuuri oli siellä juuri tuo, poltetaan missä ja milloin vaan. Ei kukaan kysynyt mahtaako joku kärsiä tästä. Eipä muuta kuin pelaamisesta nauttimaan. Silloinkin mietin miten ei tilanteeseen kuuluva se röökin haju olikaan.

Mut joo, tupakka on persiistä ja sen katku… Ehkei siitä nyt tämän enempää. Lenkillä oli onneksi muuta ja paljon mielenkiintoisempaa. Kiertelimme tuolla ulkoilualueen sisälle tehdyillä lenkkipoluilla. Harmaakuono opasti innokkaasti, näytti polkujen haarautumiset, merkkasi sillat ensin minun parilta pudottuani 😀 Harmaakuonon puolustukseksi sanotaan, sillan leveys oli ehkä 30-40 cm, mutta pienellä treenillä opastus niidenkin suhteen tarkentui. Olimme reissussa Gps-matkamittarin mukaan 1 h 20 min, kävelimme 6 km, keskinopeus 4.5km/h, nopeimmillaan 5.9km/h. Maastossa nopeus vähän putoaa ja olihan tuossa parit meikäläisen rönyämiset silloilla ja Harmaakuonon hädätystauot. Olen tuosta Gps:stä tosi innoissani ja näemmä tykkään tilastoista 😀

Huomaatteko, meikäläisen 300. postaus on jo ihan nurkan takana. Aika likellä on myös 30 tuhannen blogini näyttökerrat, joten taitaa olla aika suunnitella arvontaa 😀
Kannattaa pysyä tarkkana ja vihjaista muillekin.

Julkaistu

Kahden yllärin päivä: arvonnan voitto ja blogitunnustus

Ennen kuin mennään tämän postauksen aiheeseen Tunnustukseen, on ihan pakko hehkuttaa!
Nimittäin olen voittanut painamalla Facebookissa tykkää-painiketta 780 euron arvoisen palkinnon! Ja MULLA EI IKINÄ ole arpaonnea, joten tämä on aivan käsittämätöntä!!!
Joku jakoi linkin seinällään, jossa kerrottiin 10.10. mennessä tykänneiden kesken arvottavan 12 kerran kiropraktiikkahoitosarjan, ja minähän tykkäsin ajatellen lähinnä saavani jatkossa mahdollisesti tietoa terveys/ravitsemusluennoista ja uutisista. En todellakaan unelmoinut voitosta, koska olen ehkä vähän aina aristellut kiropraktiikkaa kuvitellen sen rajuksi hoitomuodoksi. Mutta, mitenkäs kävikään? Arvonnan ensiksi voittanut luopui palkinnostaan ja uusinta-arvonnan jälkeen nimeni nökötti Helsinki Kiropraktiikka & Simply Well:in tilapäivityksessä. Ja ihan pakko tunnustaa, minua vähän jännittää, mutta aion ottaa palkinnon vastaan ja mennä tutustumaan kiropraktiikkaan hoitomuotona ja toivottavasti myös saamaan kroppaani parempaan kuntoon. Jos innostuit ja haluat myös painaa tykkää-painiketta, suora osoite on
http://www.facebook.com/pages/helsinki-finland/helsinki-kiropraktiikka/175235392530756

Ja nyt toiseen päivääni piristäneeseen yllätykseen. Mustikkatyttö antoi minulle blogissaan tunnustuksen, josta isot kiitokset hänelle. Mustikkatyttöhän kirjoittaa mielenkiintoista blogia Mustikkatyttö macamaassa osoitteessa
http://mustikkatytto.blogspot.com/
Sieltä löytyy paljon mielenkiintoista tietoa mm. luonnon omista antimista.

Lahjan saajan tulee kiittää tunnustuksesta antajaa, joten vielä kerran kiitos Mustikkatyttö!

Sitten tulee jakaa tunnustus tai blogipokaali kahdeksalle muulle blogille sekä kertoa kahdeksan
tai kymmenen satunnaista seikkaa itsestään.

Tehdäänpä siis paljastuksia itsestäni. Pitää ihan miettiä mitä en ole täällä lörpötellyt 😀

1. Yläasteiässä olen ollut fanaattinen Tappara- ja Tsekki-jääkiekkoilijat –fani. Olen saanut suosikkipelaajaltani Jiri Kuceralta nimmarin Jyväskylässä ja lähettänyt hänelle synttärionnittelukirjeen, jossa vielä kiitin nimmarista 😀

2. Olin marraskuussa 1996 Helsingin jäähallissa Metallican konsertissa ystävieni kanssa. Olimme aivan lavan edessä rautakaiteen takana. Bändin manageri puristi käsiimme tletrat ja passin takahuoneeseen. Siellä sitten keikan jälkeen odotimme umpiväsyneinä ja silloinen basisti ilahdutti läsnäolollaan. Yksitellen haimme nimmarit ja taas odottamaan josko joku toinenkin tulisi moikkaamaan fanejaan. Ei tullut. Väsytti ja harmittikin jo siinä vaiheessa, mutta tuo nimmari ja tletra ovat edelleen tallessa kuten Kucerankin nimikirjoitus 😀

3. En voisi elää ilman kirjoja. Olen ollut aina kirjojen suurkuluttaja ja en pysty ajattelemaan mahdollisuutta ettei piste- ja äänikirjoja olisi. Olen monta yötä valvonut hyvää kirjaa lukien. Kirjojen suhteen olen mielestäni moniruokainen. Fantasia ei tosin ole mun juttu. Olen lukenut niin kotimaista kuin ulkolaistakin kirjallisuutta. Hevoskuiskaaja, Kantaäiti, Robin Cookin tuotanto, Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjat, Sheldonin Timanttidynastia, Kingin Uinu uinu lemmikkini, Mesterttonien Hovimäki- ja Metsola-sarjat, ja voi niitä on niin paljon Wilbur Smithiä unohtamatta.

4. Rakastan kevättä. Se on ehdottomasti parasta aikaa. On ihana tuoksutella kevään tuoksuja, kuunnella lintujen viserrystä, tuntea ja aistia miten luonto herää eloon, Aurinko hellii lämmöllään ja valollaan ja saa minutkin henkiin energisenä touhuamaan. Kyllähän toki kaikissa vuodenajoissa on niitä huippujuttuja. Talvella aurinko ja sopiva pakkanen, mikä hienompaa kuin ulkoilla silloin. Kesällä helle ja hellepuuhat uimisineen, syksyllä reippaat tuoksuvat lenkit jne… Syksyn vesisateet ja etenkin räntäloskavaihe on masentavia ja joka vuosi toivon sen ajan jäävän mahdollisimman lyhyeksi, ja niinhän kahtena edellisenä talvena on täällä etelässäkin käynyt.

5. Kaukaisin paikka missä olen käynyt on Sydney. Olin siellä 2000 paralympialaisissa maalipallojoukkueessa. Turnauksessa jäimme neljänneksi häviten pronssimatsissa vapaaheittokisassa Ruotsille. Itse pelasin turnauksessa huikeat 34 sekuntia 😀 Ruotsalaispelaajia oli vain viisi, joten en päässyt vapaaheittokisaankaan 🙁 Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että olin halkeamaisillani pissahädästä ja toivoin vain ottelun loppuvan mahdollisimman pian… Koville se tappio silti otti, vaikka tekopirteästi soitinkin äidille ilmottaakseni tuloksen. Miettikää, herätin hänet ja miesystävänsä yöllä kolmelta. Puolustauduin sillä, että pyysivät ilmoittamaan 😀 Minä ilmoitin :O 😀

6. Olen kävellyt toisessa kerroksessa ikkunalaudalla ja parvekkeen kaiteella. Oikeasti, ihan järkyttävää, mutta kouluaikoina Jyväskylässä tuokin piti testata. Kiipesimme myös isojen vaatekaappien päälle ja kaverini potkaisi ns. pikkuvalon rikki. Siinäpä olikin selittämistä miten se oli mahdollista. Taisipa olla pakko tunnustaa, että oltiin kiivetty kaapin päälle 😀

7. Vuosia sitten olimme ystäväni kanssa ”vähän” viihteellä 😀 Pohjiksi pullot vadelma-Ofeliaa(mahtaako moista nykyään Alkossa myytävänkään? Jos jäis juomatta!) ja baariin. Siellä tod.näk. aika kovaäänistä keskustelua avautuen ties mistä. Lopuksi luokseni kahvin keittoon. Seuraavana päivänä löysin hattuhyllyltä mukin ja tiskipöydältä tuopin, jossa vettä ja purut 😀 Kaverini ei tainnut saada kahvia 😀

8. Elämäni on muuttunut aika paljon. Minun pitäisi onnistua löytämään maalipallon tilalle jotain uutta puuhaa ja samalla uusia ihmisiä ympärilleni. Samalla ruokatottumukset ovat muuttuneet ja joskus minua pelottaakin, että kaverini alkavat vierastamaan minua sen takia. En haluaisi karkottaa ketään luotani, mutta ehkä viime aikoina olen kokenut itseni vähän yksinäiseksi. Ei varmaankaan johdu ruuasta niinkään, mutta harrastuksen jättämän aukon takia. Tämä ”blogimailma” on antanut minulle valtavasti ja varmasti antaa jatkossakin, mutta kaipaan lisää myös liveystävyyttä.

9. Rakastan kynttilöitä, vaikka niitä en näekkään. Muistan kuitenkin lapsuudesta hämärän huoneen, jossa paljon kynttilöitä. Niistä tuleva tuoksu ja lämpö saa hyvälle ja romanttisellekin tuulelle.

10. Mulla oli lapsena kaksi suosikkilaulua joista toinen Mikko Alatalon Takapenkkiräpätys ja toinen Makdaleena on pikkuinen tyttö, jonka virallista nimeä en muista, enkä kyllä esittäjääkään. Ne oli ihan parhaat, mut isoveljien huvitukseksi räävyin myös jotain heviä ja soitin ilmakitaraa. Ne nauro mulle 😀 Ja tietysti Dingo oli paras!!!!

Tunnustuksen tai pokaalin lahjoitan seuraaville inspiroiville blogeille ♥ :

Iiven
http://voimaahoitsulle.blogspot.com/

Kupariperhosen
http://liianlaski.blogspot.com/

Toppapahan
http://corenitimmix.blogspot.com/

Blueberryn
http://pudotuspeli.blogspot.com/

H3nn4:n
http://elamakaloreitavastaan.blogspot.com/

Monta hyvää blogia jäi linkittämättä, mutta tää on vaan niin hidasta ettiä oikeat osotteet etten nyt jaksa enempää. Jokainen ihana lukija ottakoon tunnustuksen omakseen näiden linkitettyjen lisäksi!

Julkaistu

Miten alkoikaan Hepan rakkaustarina

Olen viettänyt loistavan lomaviikon ulkoillen ja nukkuen paljon. Viikko kotona ja sitten edessä Azoreiden matka, ihanaa!!! Näihin onnellisiin aikoihin sopii Toppiksen ja muutaman muunkin toivoma historiikki miten avokki ja minä kohtasimme. Toppis tosin ensisijaisesti olisi halunnut lukea kvanttifysiikasta, mutta kuulun siihen suureen osaan ihmisistä, jotka ei asiasta tiedä juuri mitään. Eli, valitsin helpoimman tien vastatakseni lupaukseen kirjoittaa arvonnassa annetuista aiheista, joten tässä minun ja avokin tarina arkeen paluun kunniaksi. Ja se lomapostaus tulee myöhemmin, kunhan kirjoitan sen ja saan silmällisen purkamaan kameran ja tekemään kuviin kuvailut, jotta pääsen valikoimaan mitä teille näyttää. Nyt kuitenkin Hepan ja Hepan ritarin tarina 😀

Matkustimme Sao Paoloon näkövammaisten mailmankisoihin joissa suomalaislajeina olivat maalipallo, judo ja yleisurheilu. Naisten maalipallojoukkueella ei turnaus sujunut, oli kovin takkuista ja tie nousi pystyyn puolivälierissä kohdatessamme emäntämaan Brasilian häviten. Ja tuo tappio tiesi tavoitteiden murskaantumista ja Pekingin paralympialaisiin ovien sulkeutumista. Vieläkin tuon hetken muisto saa kulkemaan kylmät väreet selkää pitkin. Tappiotkin kuuluu urheiluun, mutta silti se oli kamalaa. Miehillä sujui paremmin ja he saavuttivat paikkansa Pekingiin.

Judossa oli yksi urheilija Suomesta, joka oli varmistanut paikkansa Pekingin kisoihin omassa sarjassaan. Nyt hän oli hakemassa Suomelle toista paikkaa sarjaa ylempää, jossa ehdolla oli kaksi urheilijaa, jos paikka saavutettaisiin. Ja kyllähän judoka hoiti tehtävänsä tyylikkäästi, ja näin avokin Pekingin kisamatka oli askelta lähempänä. Judoka ja hänen valmentajansa olivat joillekin meistä naisten joukkueen ihmisille iso tuki vaikealla hetkellä. Siinä sivussa he puhuivat judon hyödyistä urheilijalle kuin urheilijalle ja sai meistä pari innostumaan asiasta ja ottamaan suuntia tatamille. Niin kävi myös mulle, sillä eräänä syyskuun torstai-iltana löysin kuin löysinkin itseni hikisestä judokämpästä korvikset korvissa aivan uunona. Yllätys, korvikset piti ottaa pois ennen kuin lämmittelyt aloitettiin. En muista oliko avokki noissa ekoissa treeneissä, ilmeisesti ei. Kotiin viemisinä oli kuitenkin musta silmä ja kipeä niska.

Treenit oli joka torstai ja avokinkin kanssa oltiin treeniparina aina silloin tällöin. Avokki oli vähän hiljainen ja musta jotenkin rajuotteinen, yritti kannustaa mua mun räveltäessä jotain sidontoja ja otteita. Mun iloinen hymy ja positiivisuus teki kuulemma vaikutuksen. Kasvot kuulemma loistivat ja vaikka en oikein osannut, yritin koko ajan kaikkeni ja sinnittelin…

Lupauduin tulemaan ylimääräisiin treeneihin eräänä lauantaiaamuna. Tuolloin olimme pitkään parina avokin kanssa. Teimme harjoitusta, jossa hyökättiin jalkojen välistä ja toinen nostikin jaloilla, lantiollaan hyökkääjän hemmettiin yltään. Noh, yritin ja yritin… Sain avokin nousemaan siten, että tämä seisoi päällään, mutta en jaksanut punnata häntä nurin. Treenien vetäjä huuteli mulle, että tee nyt jotain… Ja avokki naureskeli hyväntahtoisesti ja oli siinä pääseisonnassa ties miten kauan tyynen rauhallisena. Lopulta sain työnnetyksi hänet ja sidotuksi alleni…

Seuraavissa treeneissä meitä oli vain kolme avokin ja minun lisäkseni nuori lahjakas poika. Avokki ja tämä toinen judoka vetivät treenit. Mua ujostutti kun tuttua vetäjää ei ollut. Avokki jutteli paljon, kyseli minulta maalipallosta ja toivotteli hyvää turnausta viikonlopulle jne. Kiinnostukseni oli herännyt…

Seuraavalla viikolla tapasin lapsuudenystäväni, jolta avokista kyselin ja hän innostui. Lopulta sovimme menevämme nelisin syömään hänen miehensä ja meidän kahden ujon kesken. Niinpä eräänä maanantai-iltana kävimme syömässä. Lapsuudenystäväni ja hänen miehensä lähtivät aikaista aamuherätystä syytellen heti syötyään pois. Jäimme juttelemaan pariksi tuntia. Puhuimme paljon urheilusta ja treenaamisesta. Ensilumi satoi sillä välin maahan. Vaihdoimme puhelinnumerot ja kotiuduttuani oli pakko laittaa sähköpostia ja kiittää illasta. Seuraavana päivänä sovittiin mun menevän viikonloppuna kyläilemään, teelle… Noh, olin siellä 12 tuntia, ja join ainakin kolmet teet ja tilattiin kebappia ruuaksi. Juteltiin, käytiin lenkittämässä Harmaakuonoa ja taas juteltiin. Juttua vaan riitti ja riitti, ja jälleen sovittiin uudet treffit. Avokki tulisi luokseni seuraavana keskiviikkona. Söimme makaroonisalaattia ja jotain suolaista piirakkaa. Avokki muistutteli mua, että hän ei saa syödä paljoa, koska lauantaina olisi kisat Lahdessa. Tuona iltana oli selvää, että meistä on kehkeytymässä pari. Arvostin avokissa suuresti sitä ettei hän ollut pyrkimässä sänkypuuhiin varhaisessa vaiheessa. Hänen lähdettyään söin suklaata, jota hän toi, enkä voinut riisua neuletakkiani, koska se tuoksui avokilta 😀 Olin niin pirhanan onnellinen…

Samanaikaisesti tämä Brasseissa ollut judoka ja hänen valmentajansa houkutteli mua kisakatsomoon Lahden kisoihin. Mulla oli aikas hyvä syy lähteä mukaan. Sovittiin luonani vietettävästä illasta kisojen jälkeen… Kisareissussa olin mukana ja hauskaa oli. Illalla saunottiin ja syötiin hyvin luonani. Jossain vaiheessa meiltä kysyttiin onko meillä jotain… Noh, olihan meillä…

Pari viikkoa ennätimme tapailla tiiviisti ennen kuin avokkini matkusti kotipuoleensa joulun ja uudenvuoden viettoon. Itse vietin joulun äitini luona. Joka päivä soittelimme ja äitini kiusasi minua. Voi, se oli niin ihanaa aikaa. Ja kun avokki palasi kotikonnuiltaan olimme entistä tiiviimmin yhdessä. Ei ollut montaakaan yötä erillämme. Valvoimme myöhään, aina meni kahteen, kolmeen… Ja aina päätettiin, että nyt täytyy ryhdistäytyä, että pitää jaksaa treenata jne. Kävimme judotreeneissä ja mä maalipallossa ja oheistreenaaminen oli se mikä eniten kärsi, mutta rakastuminen vaan oli niin ihanaa.

Avokki valittiin Pekingin paralympialaisiin judoamaan. Se oli tietystikin ihan huippujuttu, vaikka parin viikon ero tuntui ajatuksena karmealta. Lähtöpäivänä iski myös tuska siitä miten ite ei voinutkaan olla tavoittelemassa omassa lajissaan mitalia. Se oli alunperin tavoitteenamme. Avokki matkasi Pekingiin ja minä viikkoa myöhemmin äkkilähdöllä Kyprokselle viikon lomalle. Lähtöaamunamme avokin kisapäivä, joka ei putkeen mennyt. Takkiin tuli ekassa ottelussa osittain omaan virheeseen eikä pääsyä keräilyeriinkään. Ja se tunne kun menin vastaan matkalaisia ja sain miehen syleilyyni, ai, ai… Tässä vaiheessa oli päätetty yhteen muutosta virallisesti ja avokin asunto menisi myyntiin. Samalla etsimme isompaa asuntoa, asuntoa johon saisimme työtilan. Löysimmekin aivan ihanan asunnon, mutta mun lähteissä Ruotsiin pelimatkalle avokki avustajani kanssa tuli katsomaan tätä nykyistä ja tämä oli vielä mageempi. Pelireissusta kotiuduttuani heti maanantaina tulin katsomaan. Pohdimme pari päivää, teimme tarjouksen, joka hyväksyttiin.

Kesällä katselimme jo kihlasormuksia ja ihastuimme jo tuolloin valkokultaisiin röpelösormuksiin. Asia tuli lokakuussa ajankohtaiseksi tosissaan ja sormuksia tutkailimme ja lopulta palasimme paikkaan missä kesällä olimme sormuksia hiplailleet. Kihlajaispäiväksi päätettiin marraskuun 22. Ei mistään tunnesyystä vaan oikeastaan siksi, että se oli ainoita vapaita viikonloppuja 😀

Ja tuo lauantai olikin ihana päivä. Meillä oli kihlajaisateriana alkupaloina avokadolohipaloja, pääruokana paistia ja itse tehdyt valkosipuliperunat, jälkkäriksi suklaatorttu. Nautiskelimme punaviiniä. Joskus iltamyöhään istuimme sohvalla kuoharin kanssa ja kihlauduimme. Seuraavana päivänä paluu arkeen ja pakoon asuntonäyttöä hirvittävään lumipyryyn.

Olin kärsinyt jo parisen viikkoa rasituksessa tulevasta yskästä ja hengenahdistuksesta. Tuolloin sunnuntaina en pystynyt kävelemään kuin hiljakseen. Muuten tuntui siltä, että tukehdun. Kotona olin aika huonovointinen. Tuohon asti olin ajatellut minua vaivanneen alkavan flunssan. Nyt kuitenkin epäilyt heräsivät, voisiko olla jotain vakavampaa.

Viikko alkoi asuntokaupoilla ja vakuutusasioiden neuvotteluilla. Palelin, olin väsynyt pankissa ja illalla vaan nukuin. Tiistaiaamuna päätin minun olevan pakko päästävän lääkäriin. Iltapäivälle sainkin ajan. Määräys keuhkoröndgeniin, sydänfilmiin ja verikokeisiin keskiviikkoaamuna. Aikas pelottavaa. Noh, iltapäivästä kokeissa käytyäni lääkäri soitti ja käski lähteä sairaalaan keuhkoveritulppaepäiltynä… Ja sehän se keuhkoista löytyi ja viiden vuorokauden sairaalassa olo edessä juuri kihlattuna.

Päästyäni kotiin viettelin rauhallista elämää. Pakkailin hissukseen tavaroita voimieni mukaan. Muutto lähestyi päivä päivältä ja joulun alla sitten muutimme tähän nykyiseen kotiimme. Saimme tämän jopa asuttavaan kuntoon jouluksi. Vietimme ensinmäisen yhteisen joulumme, ja miten olinkaan onnellinen kun jaksoin kävellä Harmaakuonon tahtiin reilun kahden kilsan lenkin. Välipäivinä joimme mun sukulaisteni kanssa kihlajaiskahvit. Avokki lähti vuoden vaihteeksi kotipuoleensa. Sinne munkin piti alunperin lähteä, mutta lentäminen ei ollut tulpan jälkeen suositeltavaa.

Eli, tulevana joulukuussa tulee kolme vuotta tänne muutosta. Yritys pyörii mukavasti ja olemme edelleen onnellisia yhdessä. Judo on jäänyt harrastuksistamme ja nyt myös maalipallo, mutta elämästä nautitaan muun liikunnan muodoin, ja yhdessä olon hetkiä toivotaan paljon, paljon lisää.

Julkaistu

Pienenpieni historiikkini sokeudestani

Toppis edellisen postauksen kommenteissa pyysi omaa tarinaani ja se tulee tässä. En osaa kovin lyhyesti kirjoittaa, joten…

Synnyin 1160 g painoisena oltuani kohdussa kuuden kuukauden ajan. Yritin syntyä jo aijemmin, mutta taistelivat minun pysymään masussa. Äitini veriryhmä tuhoaa sikiön punasoluja ja kerta kerralta raskausajasta tuli haasteellisempi. Olin viides lapsi. Tyttö puuttui ja sitä kovin haluttiin. Vielä vatsassa ollessani minulta vaihdettiin verta
tms. Lopulta oli kuitenkin syytä mun päästä mailmaan. Noh, ettei homma kävisi helposti istukan ryökäle jämähti tielleni ja äiti joutui keisarinleikkaukseen. Mailmaan tuli pieni rääpäle pitkine sikiökarvoineen. Kädet ja jalat ovivat tikunohuet ja keskivartalo pullukka ja nuo mustat sikiökarvat koristivat kroppaani. Minut kiidätettiin happikaappiin elämää aloittelemaan. Henkiin jäämisestäni ei ollut aavistustakaan, olin kriittisessä tilassa pitkään. Äiti toipui leikkauksesta ja edellispäivänä kun hänen piti päästä kotiin tapahtuikin aikas kammottavaa. Suihkussa vatsa vain aukesi ja hätänapin painallus. Kiireesti leikkaukseen ja aikaa vähän. Vatsakalvontulehdus. Mahaan oli jäänyt pumpulituppo. Taistelimme molemmat elämästämme ja vieläkin porskutamme eteenpäin. Äiti makasi toista kuukautta tajuttomana sairaalassa ja lopulta herättyään ja parantumisen, elämänhalun sai vasta kun ”pakotettiin” peilin ääreen katsomaan ulkonäköä, joka ei tietystikään loistokas ollut letkuissa makaamisen jälkeen. Minä puolestani kasvoin happikaapissa ja alkoi näyttämään siltä, että henkiin jäädään. Äidille oli kerrottu keskoslapsen erinäisistä mahdollisuuksista saada ties mitä vammoja ja sairauksia. Näkövammaa ei kukaan muistanut kertoa.

Äiti kotiutui kahden kuukauden sairaalareissultaan juhannukseksi ja minä elokuussa siirryttyäni happikaapista lämpökaappiin ja sitten vasta kotiin. Kehittyminen oli muita hitaampaa ja jossain vaiheessa äiti alkoi huolestua. En ottanut, en yrittänyt ottaa katsekontaktia. En katsonut leluja, haroin käsillä niitä jne. Alkuun neuvolassa sanottiin, että ei kannata olla huolissaan jne. Äiti vaati kuitenkin lähetettä silmätutkimuksiin. Ja hetihän simmutohtori oli todennut tosiasiat. Kova pala nieltäväksi, mutta muita vammoja eikä sairauksia ei ollut siunaantunut. Elämä kuitenkin jatkui ja kasvoin muuten terveenä tyttönä.

Näin 10-vuotiaaksi oikealla silmällä vähän. Näin värit ja liikkumanäköä oli jonkin verran. En nähnyt kauaksi enkä tarkasti. Ihmiset tunnistin vaatteista, en kasvonpiirteistä. Mulla oli silmälasitkin, oikeat pullonpohjaversiot ja tyttömäisesti vaaleanpunasilla kehyksillä ja rusetilla, UUUUURRRH!!!! Laseista en oikeasti muista hyötyneeni. Ne painoivat korvantauksia, joten ne saattoi piilottaa keittiön tuuletusluukkuun 😀 Niitä etsittiin toista viikkoa eräänkin kerran. Pihapiirissä minua kiusattiin laseistani ja haukuttiin rillikalleksi tms. Äitini muistaa varmaan loppuikänsä… Hän valmisti ruokaa ja pihalta luistinradan suunnalta kuului hirveä huuto. Äiti lähti katsomaan. Makasin jääsohjossa mahallani ja kaksi muuta lasta hakkasi ja haukkui minua. Äiti keroo muistavansa miten näki tuolloin punaista ja miten vieraille lapsille teki mieli antaa selkään. Itse en tuosta muista onneksi mitään. Sen muistan kun pari poikaa halusi nostaa minua ilmaan ja laskivat ampiaisen päälle. Liekkö vahinko vai ei. Joskus sain lautakeinusta päähäni ja aivotäräyksen. Kaikissa leikeissä en tietenkään huonolla näölläni pysynyt mukana jne. Kyllä minulla on hyviäkin muistoja pihapiiristä: lettukestejä, erilaisia leikkejä ja kaveritouhuja. Ja osasin minä puolustautuakin – löin vuotta vanhempaa poikaa nenään ja siitä tuli verta. Kai hermostuin kiusaamiseen…. Isoveljeni oli ylpeä pikkusiskostaan. Noh, ehkä tuo ei ole ylpeyden aihe, mutta ehkä lapsen mailmassa poika sen ansaitsi.

Seitsenvuotiaana aloi tin koulun Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Siellä oltiin viikot, joten aikas karu vaihe elämässä olla poissa kotoa niin kauan ennen sopeutumista.
Kotikaupunkini olisi sijoittanut minut apukouluun, joten Jyväskylä tuntui paremmalta vaihtoehdolta pitkästä matkasta huolimatta. Karuja oli ne sunnuntai-illat milloin koulumatkaa taitoin itkien, huutaen ja vastaan taistellen. Kärsin kovasta koti-ikävästä iltaisin ja öisin. Muistan miten itkin suureen ääneen vollottaen. Hiljalleen kuitenkin uudet kujeet, uudet kaverit tms. vei voiton. Olin avulias, halusin opastaa muita lapsia koululla, lapsia jotka eivät nähneet mitään tai muuten liikkuminen hankalaa.

Opettelin pistekirjoituksen, mutta opin myös tikkukirjaimet. Minulla oli näönkäytön ohjausta ja ehdin harjoitella kauno- ja tekstauskirjoitusta ennen lopun näön menemistä. En kuitenkaan enään muista kuin tikkukirjaimet. Tykkäsin piirtämisestä 😀

Huhtikuussa täytin kymmenen ja elämäni muuttui. Kesän aikana lomaillessani näkö alkoi heiketä ja syksyllä mennessäni kouluun huomasin näkeväni asiat harmaan sumun läpi ja paljon epäselvemmin. En kertonut tuosta kenellekään. En kotonani en koulussa. Kotona törmäilin kirjahyllyyn tms, mutta en myöntänyt. Koululla asiat eivät sujuneetkaan niin kuin ennen. Liikkatunnilla juoksimme 60 metrin matkaa. Olin keväällä taittanut sen tyyliin 11 sekunnin pintaan. Nyt menikin yli 20 sek. En erottanut radan reunaa, punaista tiilimurskaa vihreästä nurmesta ja siksakkasin. Tottahan ihmeessä liikkaopettaja huomasi jotain olevan pielessä. En taaskaan tunnustanut mitään. Kotipuolessa oli puolestaan vartin edestakaisella kävelyllä matka kioskille, josta joskus hain maitoa tms. Nyt en nänytkään oikeaa kohtaa mistä ylittää tie. Reissuun meni 45 min. En muista mitä kotona selittelin. Viimeinen niitti oli kun tulimme äitini kanssa jostain ja kävelin rivariasuntomme oven ohi. Tuolloin rattaat jo pyörivät ja seuraavalle tiistaille oli varattuna silmälääkäri. Äiti paasasi, että minun on kerrottava lääkärille näön heikknememisestä. No se oli niin ilmeistä ettei pahemmin tarvinnut selitellä tai yrittää peitellä. Muistan istuneeni tuolissa ja tarkoitus oli katsoa seinältä, taululta kirjaimia. Ei, en nähnyt mitä siinä oli ennen kuin taulu oli aivan nenäni edessä. Lääkäri kertoi lasiaisen eteen kasvaneen harmaan massan, joka estää näkemisen. Hän kirjottaisi lähetteen Meikkuun tutkimuksiin voisiko minua leikkauksella auttaa. Minä raivostuin, huusin etten halua leikkaukseen, että minua ei leikata jne. Pelkäsin moista ajatustakin, vaikka olisin voinut kenties saada näön takaisin.

Paria kuukautta myöhemmin äitini vei mut Meilahteen. Sieltä värilliset muistikuvat on jo aika heikot. Kuvittelin, toivoin käyväni siellä vain ja järkytys olikin suuri kun kuulin joutuvani jäämään yöksi. Istuin huoneessa ja söin maksakastiketta ja perunoita ja itkin. Äiti koitti lohduttaa minua. Ja muistan lääkärin lukeneen papereistaleikkausvastahankaisuudestani. Olin tutkimuksissa muutaman päivän ajan. Minua tutki monta silmäspesialistia ja kaikkien vastaus sama. Leikkauksesta ei olisi apua. Silmänpohjia ei pystytä vaihtamaan. Jos leikattaisiin todennäkösempää olisi proteesi kuin näön palautuminen. Eli, mitään ei ollut tehtävissä. Minusta tulisi sokea, joka ilmeisesti oli odotettavissakin.

Eli, kun lapsi syntyy keskosena ja jos silmien kehitys on vielä vaiheessa, happi tuhoaa silmänpohjia. Aikuisiällä olen ymmärtänyt, että huoneilman happi riittää. Ja nykyisin keskosvauvoille laitetaankin jonkinlaiset suojakalvot silmille syntymän jälkeen. Ja meitä keskossokkoja onkin paljon vähemmän. Siihen en ole oikein koskaan saanut vastausta miksi tuo hapen tuhoajaiset jatkuu vielä vuosia myöhemmin, miksi kasvaa jokin massa lasiaisen eteen???? Tämä ei kuitenkaan ole se tärkein juttu tarinassani, joten eteenpäin mars…

Tuon vuoden eli 88 jouluun mennessä voi sanoa, en nähnyt enään mitään. Joulusta ei ole värillisiä muistoja. En muista hirveästi surreeni tai edes pelänneeni sokeutumista. Ilmeisesti se leikkaus oli paljon suurempi peikko. En muista tunteilleeni asian kanssa. Murkkuiässäkään ei tullut sitä kapinointivaihetta tai vaihetta pakko olla niin kuin muut/normaalit, tavalliset ihmiset. Toki kärsin siitä ettei kotiseudulla ollut niitä näkeviä kavereita ja kesät olikin yksinäistä elämää äänikirjeiden ja pistekirjeiden parissa ympäri Suomea olevien näkövammaisten ystävien ja kavereiden kanssa. Juhannusta vietin äidin ja hänen miesystävänsä kanssa. Joskus se turhautti, kiukutti, vitutti. Voisin kuitenkin sanoa hyväksyneeni vammaisuuteni varhain, tai en ole ainakaan taistellut kiviseinää vastaankaan. Olen sokea ja se ei muutu mihikään. Minun on paljon helpompi elää kun hyväksyn sen ja elän elämääni täysillä eteenpäin. Toki vieläkin joskus turhauttaa kun haluaisi lähteä vaikkapa rannalle eikä saa silmiä mukaansa ja rantailu jää haaveeksi. Silloin inhoan vammaani, mutta onneksi fiilis yleensä menee aika pian ohi… Joka tapauksessa vammastani huolimatta olen työllistynyt, avoliitostunut, löytänyt harrastuksia, ystäviä, kokenut paljon hienoja asioita jne… Miksi siis jäädä kotiin suremaan, ei miksikään!

Näkövammojahan on hyvin erilaisia. Minulta kysytään monesti onko mailmani musta/pimeä. Koska olen nähnyt mustan ja pimeyden vastaus on ei. En näe mustaa enkä pimeyttä. Kuulostaa varmasti vaikealta hahmottaa eikä sitä pystykään. En ainakaan usko. Mutta olen sanonut, jos näkisin mustan/pimeyden silloin näkisin vastakohdan valkoisen/valkeuden. Mutta kun en näe mitään… En näe mustaa, valkoista, pimeää, valoa. Jos näkisin jotain niistä en olisi aivan täysin sokea. Minulla olisi valonerotuskykyä, saattaisin nähdä hahmoja. Ja niin pienestä näköjäänteestä voisi olla jotain pientä hyötyä. Mutta, en näe, niin en näe… Olen umpisokea niin kuin umpikuuro on umpikuuro. Ei kuule mitään, ei kerrassaan mitään… Ei edes hiljaisuutta…

Moni kysyy myös näenkö unia, näen. Joskus niissä on värejä, jos ei, joskus vaan tiedän värit vaikka en niitä fyysisesti unessa näe…

Mutta rakkaat lukijat nyt menen ottamaan melatoniini-napin ja kysykää jos teksti herätti kysymyksiä. En kavahda, enkä suutu, Muistakaa myös ettei tyhmiä kysymyksiä ole olemassakaan. No tai jos haluatte tietää miten onnistun pyyhkimään wc-toimituksen jälkeen, lasken osastoon tyhmät kysymykset. Äidiltäni on kysytty tuotakin joskus, miten selviän moisesta jne…

Julkaistu

Patikka- ja vaellusmuistoja vuodelta 2006

Opaskoiratouhuja muistellessani ”lupailin” palaavani vielä muistojen pariin. Ja nyt on kahden ihanan opaskoiratapahtuman muistelun aika. Löysin nämä kirjoitukset ja iloitsen siitä, sillä positiivinen ja hyvä fiilis
henkii näistä. Mukavia lukuhetkiä!

8.8.06 23:09

Parikkalan Peesaripatikka upea kokemus

Rinkka selkään, sauvat kainaloon ja Pojan kanssa matkaan! Kokoonnuimme
viime torstaiaamuna viiden muun koirakon ja kolmen peesarin kanssa
Helsingin rautatieasemalle, josta matkalippujen oston jälkeen
valloitimme Parikkalaan asti yhden eläinvaunun. Matkustimme mukavasti
Ice:n uusitussa eläinvaunussa; vanhassa ykkösluokassa. Tilaa oli
mukavasti ja mieli täynnä odotusta.
Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Parikkalaan. Iso kiitos junassa
olleelle konnarinaiselle, joka huolehti, että ehdimme koirinemme ja
rinkkoinemme junasta ulos. Huolenpito oli todella maininnan arvoinen.
Autot pakattuamme matkasimme Intsilän kylätalolle, jossa viikonlopun
vietimme. Istuimme pitkässä pöydässä ulkoterassilla itse tehtyä
kotikaljaa juoden. Hiljalleen väki lisääntyi; tuttavat vaihtoivat
kuulumisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät. Matkan väsyt karistua
pihapiiriin alkoi nousta telttoja vieriviereen. Itse majottauduin vanhan
kyläkoulun vanhaan luokkahuoneeseen. Makuualusta ja makuupussi
paikoilleen, rinkalle oma nurkka, pojalle oma petipaikka…

Lammen rannassa oli pieni sauna, joka lämpesikin joka ilta. Mikä
ihanempaa kuin istahtaa puilla lämmitettävään saunaan ja vihtoa oikein
kunnolla, pulahtaa lampeen; Kyllä Suomen kesä voi olla ihana. Lampi oli
pieni ja laiturista olikin vedetty vastalaiturille narut, joten saimme
hyvän uimaradan. Siinä oli hyvä uida ja nauttia elämästä. Saunomisen jälkeen istuimme ulkoterassilla tuhtia iltapalaa syöden. Tarjolla itse tehtyjä karjalanpiirakoita munavoin kera, savumuikkuja,
makaroonisalaattia jne. Oli rento ja hyvä olla. Kodassa keitettiin nokipannukahvit ja
herkuteltiin kääretortun kera. Teeihmisenä pääsin maistelemaan Elvin
itsensä tekemiä teelaatuja, ja hyviä olivat. Illan edetessä lauluvihkot
esille ja laulamaan. Laulu raikuikin kodasta kesäyöhön. Siinä menivät
Isoisän olkihatusta Rentunruusuun.

Perjantaiaamuna reippaina aamu-uinnille. Kauhistus miten vesi tuntuikin kylmältä, mutta erittäin virkistävältä. Suomen kesä tarjosi taasen
meille parhaita puoliaan. Aamiainen ulkona puuroineen, leipineen. Ja sitten valmistautumaan patikoimiseen. Lähdimme kävelemään erämiesten opastamina. Maasto oli vaihtelevaa. Löytyi mäkiä, maantien vartta, metsätietä, polkuja. Erittäin
miellyttävää patikointimaastoa. Välillä pysähdyimme juomaan ja janoiset koirat saivat osansa. Pääsivät välillä myös kirmaamaan vapaana ja rentoutumaan. Oppaat tekivät innolla työtä hännät heiluen. Oli mukavaa päästä vieraille reiteille.
Aurinko paistoi kuumasti. Kuivuus näkyi viljapeltojen tuleentumisina, metsien kuivine ratisivine oksineen. Paarman pirulaiset tarttuivat innokkaina kosteaan ihoon. Viikonlopusta onkin muistona monta paukamaa.

Intsilän kylätalolle palattuamme koirat pääsivät uimaan ja kyllä ne
nauttivatkin. Iloinen kirmaaminen, veden loiske, koirien huiske
kertoivat siitä miten oppaamme nauttivat elämästään. Koirien
hauskanpidon jälkeen oli aika itse pulahtaa veteen ja antaa veden
hyväillä väsyneitä jäseniään. Ja eikun syömään! Voiko olla parempaa elämää kuin ensin patikoida, uida
matkan uuvuttamana ja sen jälkeen istahtaa ruokapöytään herkkupatojen
ääreen. Vihanneskeiton jälkeen karjalanpaistia ja perunaa ja
jälkiruuaksi ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Maito oli aamulla
lypsettyä. Herkullista!

Hetken huili ja jälleen lenkkeilemään. Kävimme kivilouhoksella, jonka
kaiku on kokemisen arvoinen. Tosin tällä kertaa totesimme sen olevan
”lomalla”. Kävelimme aamupäivää helpompaa maastoa. Pikkukärpäset olivat
kiusanamme. Niitä tuli suuhun ja silmiin. Edelleen ilma oli uskomattoman
upea. Ilta meni saunoen ja kodassa istuen. Grillasimme paikallisen palvaamon
herkkuja, erilaisia nakkeja. Rupattelimme, vaihdoimme päivän kokemuksia,
vietimme mukavaa iltaa.

Lauantaiaamuna aamu-innin ja uunipuuron jälkeen luvanvaraiselle
rajapatikalle. Päivä oli edellisiä päiviä selkeesti lämpimämpi, joten
maantietä tarpoessamme vesi kului niin ihmisten kuin koirienkin suuhun.
Aikamme patikoituamme käännyimme metsätielle, joka vei meidät rajan
pintaan. Osa porukasta lähti ylimääräiselle kilsan rajalenkille. Loput
odottelimme loppujoukkoa ja vettä. Jälleen väen ollessa koossa Rajavartioston henkilökunta kertoi meille
työstään ja etenkin rajavartiakoiran työpäivästä. Tekevät päivitt’äin
keskimäärin 8-10 kilometrin patikointeja rajalla koiran etsiessä jälkeä.
Koira motivoidaan työhönsä ruuan avulla. Saimme tästä myös
demostraation. Liki 10-vuotias Saksanpaimenkoira etsi lyhyen jäljen.
Katselimme touhua pellolta. Koira ei ollut pätkän vertaa kiinnostunut
meistä tai koiristamme. Se eteni nenä maata viistäen, ja jälkikin
löytyi. Palkkioksi miltein eläkeiässä oleva koira sai ruokapussukan.
Näimme myös toisen esityksen, jossa näytettiin miten toimitaan
kiinniottotilanteessa. Mies rähjäsi pellon laidalla meille huutaen.
Paikalle ajoi auto, josta tuli ulos toinen mies. Koira ulvoi ja haukkui;
kävi kuumana. Hetken kesti rähjäämistä ja vastaavasti tilanteen
rauhoittelua. Mies lähti kuitenkin karkuun, joten koira perään. Se
saikin rettelöitsijän nopeasti kiinni tarttumalla meuhkaajaan. Mies
makasi maassa ja hänet saatiin käsirautoihin. Yritti vielä riehkata,
mutta koira tarttui uudelleen. Oli kovin onnellinen kun suojapuvun hiha
irtosi. Kulki se suussaan häntä huiskuen. Esityksen aikana oppaamme
nousivat istumaan tai seisomaan. Osa haukkui, osa murisi, osa oli muuten
vain levottomia. Työssä oleva koira ei kuitenkaan edes huomannut meidän
läsnäoloamme. Isot kiitokset Rajavartioston miehille tästä tietoiskusta!

Matka jatkui. Lähdimme kulkemaan pellon piennarta pitkin rajan
tuntumassa. Piikkilanka-aita aivan vieressämme. Polku oli muhkurainen ja
kuoppainen. Parasta oli säilyttää tasapainonsa, että ei joutunut
tekemään tuttavuutta piikkilankojen kanssa. Tuntui henkisesti yllättävän
raskaalta skarpatessaan kulkemistaan. Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki
virtasi. Vieläkin haasteellisempaa oli edessä. Pääosin kaksilautaiset
pitkospuut, jotka olivat osittain lahonneet, pahimmillaan piikkilanka
oli 30 cm:n päässä. Vauhti ei päätä huimannut kun etenimme. Silti hiki
virtasi ja henkisesti oli aika poikki. Siitä huolimatta en tuota
kokemusta vaihtaisi. Kun käännyimme metsäpolulle puiden varjoon ja
kauemmaksi piikkilangasta, saattoi henkäistä helpotuksesta. Metsäpolku
vei meidät järven rantaan. Sieltä erämiehet moottoriveneillään vei
meidät Roivaisten tilalle. Tuntui hyvältä istua veneessä ja antaa tuulen
löyhytellä kasvoja, käsivarsia. Poika lepäsi jaloissani ensin laiturilla
yritettyään väkisin veteen. Pojan unelmasta tulikin totta
rantauduttuamme. Voi sitä koirien ilonpitoa kun pääsivät pulikoimaan. Koirien uinti-iloittelun jälkeen nousimme tilan pihapiiriin, jossa istuimme kahvittelemaan ja levähtämään. Tilan emäntä kertoi tilan
kuuluneen suvulle 1600-luvulta lähtien. Tosin viime sotien aikana
venäläiset olivat pitäneet paikkaa tukikohtanaan ja jättäneet sen
ka´rmeaan kuntoon. Suvun kannalta onneksi tila oli jäänyt juuri ja juuri
Suomen puolelle. Pihapiirissä tallusteli kanoja, talon sisältä kuului
koirien haukuntaa. Lisäksi oli kissoja. Oli aivan ihana paikka. Ja talon
väki rentoa, sydänmellistä porukkaa.

Loppurutistus metsä- ja maantietä pitkin. Olo oli kuin olisi kävellyt
vielä paljon pidemmälti. Oli todella kuuma ja hikinen olo. Pojan
rentouduttua lammessa oli aika taas itse pulahtaa veteen.
Ruokailussamme vieraili Parikkalan kunnanjohtaja, jonka kanssa käytiin
keskustelua Parikkalaan liittyvistä asioista.
Vielä ennen saunaa oli aika juhlan. Peesaripatikan järjestäjä Elvi Kurri
on täyttänyt talvella pyöreitä vuosia ja nyt oli aika juhlan. Hän oli
pukeutunut itse tekemäänsä kansallispukuun. Joimme kakkukahvit
ulkoterassilla parit puheet pitäen. Ilta jatkui jo perinteikkäästi saunoen, uiden, kodassa istuen. Nyt vain
meni paljon myöhempään. Sunnuntaiaamuna kuitenkin väsymys karistettiin
lampeen. Peesareiden pitäessä kokoustaan lähdimme erämiesten opastamina
lenkkeilemään. Kävelimme peltojen viertä kulkevia teitä pitkin. Oli traktorin renkaiden uraisia heinittyneitä teitä. Kuljimme maatilan ohitse ja haistoimme sikalan tuoksuja. Kävimme louhoksella, jossa säilytetään paljon puita. Ja lenkin jälkeen vielä koirat uimaan ja temmeltämään. Lounaan jälkeen alkoikin olla aika hyvästien. Väkeä lähti hiljalleen junalle, autoillaan kotimatkalle. Oli aika pakata tavaransa, käydä viimeisen kerran lammessa uimassa oikein ajan kanssa. Kotimatkalla suunnittelimme jo uusia kuvioita; mitä söisimme vaelluksella, jonne lähtö on reilun viikon kuluttua. Poitsu nukkui onnellisena jaloissa. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia! En ole aikaisemmin Peesaripatikalla ollut, mutta näin ensikertalaiselle tämä oli mahtava kokemus. Haluankin kiittää erityisesti Elvi Kurria, joka apujoukkoineen sai aikaan ihanan viikonlopun. Kiitokset kuuluvat hänen muonitusjoukoilleen ja erämiestovereilleen. KIITOS!

(Kirjoitettu syyskuussa opaskoiran kokemana 2006)
Peesareiden järjestämä opaskoiravaellus 18.-27.8.06 Ikimuistoinen viikko Lapin erämaissa

Jaahas, tuo iso reppu jötköttää edelleen sohvalla. Sieltä tulee ruuan
tuoksu nenään. Makuualustanikin pakattiin jo toissapäivänä. Mihin
ihmeessä ollaan lähdössä? Vielä viime hetken pakkauksia
Kaikki pakataan muovipussien sisään, etteivät kostuisi. Höh, hankalaa
haistella… Kuulemma pyörin tiellä, mutta haluan tietää mistä on
kysymys. Jostain Lapin vaelluksesta on höpötetty koko viikko. Mitähän se
mahtaa tarkoittaa???

Pakkaudumme taksiin rinkkoinemme, reppuinemme ja sauvakävelysauvoinemme.
Perille tultua huomaan meidän olevan rautatieasemalla – stressaava
paikka! Ei kai tämä nyt ole sitä vaeltamista? Tavataan tuttuja! Hei,
Tellu ja Novakin on täällä! Kauhistus miten ihmisillä on paljon tavaraa.
Lähdetään kohden junaa. Mun tekee mieli vetää kuten asemilla aina. Emäntäni on vähän tuskastunut. Ei kai ihme, kun kantaa rinkkaa ja reppua. En nyt kuitenkaan jouda säälimään vaan kiskon eteenpäin. Hirveän
pitkä juna. Sitä vain riittää ja riittää. Lopulta mennään sisään ja
sellaseen ahtaaseen koppiin. Parasta painua tuonne sängyn alle Tellun
kanssa kuorsaamaan. Tää taitaakin olla pidempi matka, kun ihmisillä on
sängyt…

Tampereen asemalla pääsemme tarpeillemme, ja tapaamme Femin, Pösön, ja
Maran. Olga liittyy seuraamme kuulemma aamulla. On aivan ihanan lämmin
ilta. Ihmisille tulee ihan etelän tunnelma mieleen. Millastahan siellä
sitten on? Ihmiset ovat kovin iloisia ja tunnelma himpun odottava.
Vaelluksesta puhutaan. Sitä on odotettu innolla. Hitto, Selviäis jo mitä
se vaeltaminen on. Yö ollaan junassa. Vähän outoa kun juna nytkii, pysähtelee ja
kolistelee. Eiköhän täällä uni maistu, kun ihmisetkin ottaa niin
rennosti.

Lauantaiaamuna saavumme Rovaniemelle, josta matka jatkuu bussilla
Kiilopäälle. Tylsiä nuo bussien penkkien välit, on niin ahdasta. Pakko
yrittää penkille, mutta eihän tuo emäntä siihen suostu vaan saan
äkkilähdöt, ja lattialla on pysyttävä. Olgakin on jo matkassa mukana.
Bussimatka kesti 3.5 tuntia ja meni rattosasti rupattelua kuunnellen.
Sodankylässä pysähdyimme kahville. No, ihmiset herkutteli. Ei me koirat
mitään saatu, höh!

Kiilopäällä alkaa huiske ja hulina. Tavaroita siirellään rinkasta
reppuun ja päinvastoin. Vesipulloja täytetään, kahvilasta ostetaan
termariin kahvia. Ilma on paljon viileempi mitä Etelä-Suomessa.
Pitkähihaisia näyttävät kiskovan ylleen. Lopulta päästään punnitsemaan
rinkkoja. Se kuuluu asiaan. Lopulta päästään matkaan! Olenkin tässä
hiljaa matalasti äännellyt kun menohaluja on niin hirmuisesti.

Lähdemme nousemaan epämääräisiä puuportaita. Välillä on leveämpää ja
välillä kapeampaa. Hiljalleen nuo portaat harvenevat ja lopulta loppuvat
kokonaan. kuljemme kivikkoista huoltotietä pitkin. Peesarit puhuu
kaikenmailman kivistä. On törrökiveä, maakiveä, irtokiveä jne. Aina kun
joku huutaa ”mekka” pysähdymme huilaamaan. Alkupäivinä en malttanut olla
paikallaan, mutta loppuviikosta jokaisesta lepohetkestä piti ottaa
kaiken irti. Ns. mekkatauoilla korjailtiin varustusta, juotiin,
levättiin. Tunnin välein pidimme rinkkatauon. Sillon ihmiset otti nuo
isot reput selästään. Onneks mun ei tarvii kantaa mitään. Voin kiskoa
kaikessa rauhassa :()
Tuolloin lauantaina vaelsimme n. 4.5 kilometriä Porokämpälle. Kuljimme
koko matkan huoltotietä pitkin, joka oli nousuvoittoinen. Ei maastoltaan
siis mikään kovin paha. Mut, ihan parasta oli kun näin ja haistoin
poron. Se tuli sivulta eteemme johonkin reilun 10 metrin päähän. Unohdin
täysin työni! Vedin minkä kykenin. Ihme, että mustekala, joka oli
valjaan kädensijassa kiinni, ja toinen pää vyölaukun lenkissä, ei
katkennut. Emäntäni oli aika aseeton, koska molemmissa käsissä oli
sauvakävelysauvat. Mut, se poron tuoksu oli niin vastustamaton. Remmoin
ja temmoin minkä vain kykenin. Lopulta talutin kiinnitettiin
kaulapantaan ja peesari hillitsi menohalujani hihnan toisessa päässä.
Höh, ja tuolla se poro vaan on, enkä pääse!!! No, ehkä kaikkien kannalta
oli hyvä, että poro luikahti edestämme takaisin metsään…

Porokämpälle saavuttuamme tutustuimme paikkoihin ja teltat pystytettiin. Emäntäni ei kuulemma
aikaisemmin moista puuhaa ollut tehnyt. Katselin puussa kiinni ollessani
miten Sari opasti Heidiä teltan pystyttämisessä. Tuossa
kangashökötyksessä kuulemma nukutaan. Minullekin tuli oma paikka
jalkopäähän. Teltassa olikin oikeastaan tosi hyvä olla. Ei
kutkuttanutkaan yhtään. Ja oma tuttu karva tuoksui pedissäni. En öisin
jaksanut edes innostua kun ihmiset ravas pissalla. Olen onnellinen!
Leiripaikalle aina saavuttuamme tutustuttiin paikkoihin, jonka jälkeen
pystytettiin teltat. Ruokakunnittain väki teki ruokaa. Iltaa istuttiin
nuotiolla rupatellen, nauraen, teetä, kahvia juoden. Itse olin yleensä
teltassa, että polttiaiset eivät käy kimppuuni. Sitä poltetta ja kutinaa
ei kyllä olis kestänyt! Nuotion rätinä ja ihmisten iloisuus tuntui
hyvältä.

Sunnuntaina lähdimme kohden laavua. Aamu oli rauhallinen. Aamupalaa
nautittiin, teltat purettiin jne. Vielä ennen lähtöä pääsimme
poroerotteluaitaukseen juoksemaan vapaana. Ihmiset jumppasivat
harteitaan, jotta rinkan kanto sujuisi paremmin. Ja mulla taas menohalut hirmuiset. Vedin koko ajan. Alamäissä etenkin kiire oli hirmuinen. Mitä vaikeampaa maastoa sitä tarmokkaammin kiskoin,
tai ainakin emännästäni tuntui siltä. Alkumatka oli helpohkoa maastoa.
Toki polulta löytyi törröjuuria, poikittaisjuuria, ilmajuuria, erinäisiä
kiviä, lahoja puunrunkoja jne.
Jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Ihmiset söivät kuka mitäkin. ja
sitten huilattiin. Hm.. lepotauon jälkeen jaksoi taas kiskoa. Päivän
vaellus oli taasen 4.5 km paikkeilla, josta viimenen kolmasosa aika
hankalakulkuista maastoa. Laskeuduttaessa kivikkoisessa maastossa en
millään malttanut odottaa tarpeeksi ja kulkea tarpeeksi hitaasti, että
emännällä olisi ollut turvallinen olo. Talutin taasen kaulapantaan
kiinni ja peesari hillitsemään menohalujani. Perille päästyäni emäntäni
sanoi olevansa henkisesti uupunut kivikkomäen jäljiltä. Noh, ehkä mun
pitäis vähän hellittää vetämistä… Laavulla nukuimme teltassa Heidin
kanssa kahden. Vähän jänskätti, mutta hyvinhän se meni. Laavulla
emäntäni pääsi kokeilemaan luonnossa tiskaamista ja aamunuotiolla puuron
sekoittamista. Ja laavulla paistettiin lettuja. Hm… Herkullinen tuoksu
kantautui telttaan asti… Oi, pannulla nuotiolla tirisevä lettu… Onko
herkullisempaa??? Mä sain vaan kuivattua lihaa, porkkanaa, omenaa,
riisihiutaleita vedessä lionneena…

Maanantaina suuntasimme kulkumme kohden Kopsusjärveä. Taasen alku oli
kohtuuhelppoa maastoa kulkea. Opin huomaamaan variksenmarjat ja niiden
ihanan maun. Rupesin marjastamaan oikein urakalla opastamistehtävät
unohtaen. Kyllä syötäväksi kelpaava on aina niin vastustamaton… Heti
alkumatkasta tulimme puron ylitykseen. Meidät koirat vietiin peesareiden
toimesta yli, jonka jälkeen peesarit auttoivat isäntämme ja emäntämme
ylityksestä. Siinä piti mennä kiveltä kivelle, kokeilla sauvalla ensin
mihin astua. Siinä ei saanut kiirehtiä.! Niin, Ykki!
Saavuimme Suomunruoktulle lounastamaan. Ensin piti kuitenkin ylittää
puro. Nyt ihmiset riisuivat kengät ja sukat jaloistaan, vaihtoivat
sandaalit, jotka sai kastua. Taasen peesari vei koiraa ja emännät ja
isännät tulivat vierellä tai perästäpäin. Vesi tuntui kylmältä
tassuissa. Emäntäni ja jokunen muukin kehui miten vesi oli ihanan
viileetä ja helli väsyneitä pohkeita. Tauko pidettiin siis Suomunruoktun
varaustuvan pihapiirissä. Tänne tultaisiin huomenna pariksi yötä.
Rakennustyömiehet ahkeroivat uuden tuvan valmiiksi saamiseksi. Tekivät
meille oven eteen luiskan ja kaiteen. Todella huomaavaista!

Kopsusjärvelle oli n. puolet matkasta vielä edessä. Päivämatkan pituus
oli n. 8 km. Ja tuo viimeiset neljä kilsaa olivatkin haastavat.
Kiipesimme jyrkähköä mäkeä ylös. Minunkin vetohaluni alkoi hiipua 🙂
Tunturin laelle päästyämme huilasimme ja ihmiset testaili puheelimensa
toimivuutta. Yksitellen se onnistuikin. Ja sitten alkoi kivikkoinen,
juurinen alamäki. Välillä oli todella jyrkkiä kohtia ja mieleni olisi
tehnyt vetää hirmuisesti. Siinä maastossa se olisi ollut jo aika
vaarallista. Kuljimme hitaasti tukevia kohtia maasta etsien. Ihmiset
olivat hikisiä ja varmasti jokainen lepohetki oli tarpeen. Lopulta
saavuimme Kopsukselle polttiaisten kiusaamina ja väsyneinä. Heti alkoi
telttojen pystytys. Odottelin puun luona ja kun telttamme oli hätinä
pystyssä tuli koko reissun ainoa vesisade. Minut juoksutettiin telttaan.
Saimme kaiken juuri ja juuri suojaan. Minä köllötin tyytyväisenä Heidin
ja Sarin ährätessä tavaroidensa kanssa ahtaassa teltassa. Sateen ropinaa
kuunneltiin ja tytöt söivät suklaata. Siinä oli oma tunnelmansa. Sadetta
kesti tunnin verran, jonka jälkeen nuotio sytytettiin ja alkoi ruuan
valmistus. Tuona iltana ruokailimme myöhään. Mun ruoka tarvii kuumaa
vettä, joten meni aikansa ennen kuin ruoka oli sopivasti turvonnut.
Vähän olin jo huolissani saanko ruokaa laisinkaan, mutta vihdoin
emäntäni tuli kupin kanssa teltalle. Voi sitä riemua. Oli ihan pakko
vähän hyppiä!

Tiistaina emme pitäneet minkäänlaista kiirettä. Telttoja kuivateltiin
kaikessa rauhassa ja me koirat saimme juosta vapaana. Paikalla ei ollut
muita leiriläisiä. Se olikin ihanan rentouttavaa ja aivot saivat levätä.
Hiljalleen teltat purettiin ja valmistauduttiin matkaan. Palasimme samaa
reittiä Suomunruoktulle mitä edellispäivänä kuljimme. Edessä oli jyrkkä
nousu töppyröineen, juurineen, kivineen. Mietin pistäessäni tassua
toisen eteen, että tässäkö todella piti kiskoa alasmentäessä. Saavuimme
”kännykkäkukkulalle”, paikkaan jossa yksi puhelin kerrallaan toimi.
Edessä oli lasku. Emäntäni muisti sen paljon pahempana mitä se olikaan.
Olikin ihanaa laskeutua kanervikkoa myöden alaspäin. Saavuimme puron
ylityskohtaan. Kävimme, Eijan, Jannen ja Maran kanssa tutustumassa
Kultalan autiotupaan. Se oli ihanan tunnelmallinen paikka. Polttiaisia
oli taasen hirmuisesti. Nyt puron ylitys ei ollutkaan niin
nautinnollinen, kun öttiäiset poltti pitkin kinttuja. Varaustuvalle
päästyämme ihmiset levittivät petivehkeensä patjoille. Kolme ihmistä
nukkui kahden hengen sängyssä. Taisi olla vähän ahdasta. Onneks meillä
koirilla oli lattialla tilaa… Pysyinkin koko illan sisällä
polttiaisten vuoksi. Jahtasin ruokakuppiani. Näin sen ja nälkä oli
kauhea. Lopulta pääsin syömään… Ihmisetkin valmistivat ruokiaan ja
istuivat nuotiolla iltaa. Aivan mahtava äänimaisema… Alhalta kuului
puron solina, ja nuotiopaikalta tulen räiskettä. Se oli ihanan
rauhoittavaa ja tunnelmallista. Ja ei sovi unohtaa varaustuvan kymmenen
ihmisen ja viiden koiran kuorsausta. Jokainen veti eri tahtiin ja eri
voimakkuudella… Pösö ja Femi nukkuivat emäntänsä ja isäntänsä kanssa
teltassa, joten heiltä jäi kokematta tuo uskomaton kuorsauskonsertti…

Keskiviikkona meillä oli ns. välipäivä. Teimme päiväretken eräälle
nuotiopaikalle. Maasto oli helppoa kangasmaastoa. Nuotiolla ihmiset
viihtyivätkin monta tuntia. Minä ja kollegat otettiin rennosti. Tosin
ohikulkijoille osan piti vähän murrata ja haukahdella. Ihmiset söivät
kopsuksia. Ai että mitä ne on? lettutaikinaan laitetaan kaikkea mitä
ihmisten rinkoista löytyy. Nyt oli juustoa, tonnikalaa, tahnoja,
lämminkuppikeittoja jne. Kopsukset on peesareiden keksimä juttu heidän
ns. koevaellukseltaan. .
Palattuamme Suomunruoktulle nuotiohetki jatkui. Ruokaa ja tikkupullaa.
Tikkupullien paistossa naurua riitti. Ensiksi pullataikina piti vaivata
muovipussissa, jonka jälkeen taikina pyöritettiin spiraalinmuotoisesti
kepin ympärille. Ja Peesarit ohjeistivat paistajia ”pyöritä, pyöritä”.
”Vähän vasemmalle, varo! tippuu, tippuu… Palaa”! Naurua riitti. Osa
pullista paistettiin pannulla. Osa ihmisistä kävi purossa kunnon pesulla ja emäntänikin kehui pesseensä
hiuksensa. Se oli ollu kaiketikin aika taivaallista. Minä en noista
pesuhommista ymmärrä ! Tuhahdus!

Torstaina edessä kahdeksasisen kilometriä ja suuntanamme Rautulampi. On
jännää huomata miten loppupäivien maastosta ei muista kovin hyvin. Ehkä
kulkeminen vaikealla maastolla oli helpottunut jonkin verran. Minukin
vetohalut oli aika vähissä. ylämäissä en vetänyt laisinkaan. Poron
jälkiä innostuin jäljestämään ja marjoja syömään. Suuntaa en malttanut
oikein pitää. Muuten veto oli kohtuullista. Lounastaukomme on jäänyt monelle vaeltajalle mieleen. Päivät olivat viikon aikana vain lämmenneet. Nyt tunturissa asteita 25 ja miltein
tuuletonta, vaikka aika korkealla olimmekin. Lounaan jälkeen kaikki
ottivat rennosti. Mietinkin, miten voi olla näin hiljaista 12 ihmisen ja
7 koiran leirissä. Ei kuulunut ääntäkään ja oli niin hyvä köllöttää
auringon paistaessa. Tuo hetki varmasti säilyy mielessäin pitkään.

Saavuimme Rautulammelle hyvissä ajoissa. Pystytimme teltat, tai minä
kyllä katselin vierestä… Leirialueella oli paljon muitakin vaeltajia.
Tein tuttavuutta erään vieraskielisen miehen kanssa 🙂 Ja ei sovi
unohtaa, että sain ruokaani aimoannoksen lisuketta kun Heidi, Eija ja
Sari eivät jaksaneet syödä kaikkea pastaruuastaan. Suklaamoussea eivät
sentään tarjoilleet minulle. Viimeistä iltaa vietettiin tutusti nuotion
räiskeessä lettuja paistaen ja kakkua maistellen.

Enään yksi päivä maastossa. Lähdimme perjantaiaamuna hyvissä ajoin
kohden Kiilopäätä. Ja taas on todettava, että maastosta ei muistu
mieleen erityisen hankalia kohtia. Porokämpältä eteenpäin reitti oli
sama mitä aivan alkumatkastamme. ilma oli helteinen. Vettä kului ja me
koirat läähätettiin ja aina kun tuli tilaisuus vedettiin maihin
huilaamaan. Matkaa kiilopäälle oli 10 km, ja kuljimme suht reippaasti.
Kiilopäälle päästyämme halailimme toisiamme ja olimme onnellisia siitä
miten upea vaellus oli nyt takana. Rinkat punnittiin ja majottauduimme.
Ihmiset kiiruhti suihkuun ja saunaan. Kuulemma tuntui uskomattoman
hyvältä olla putipuhdas. Vaellusvaatteet äkkiä rinkan uumeniin pesua
odottamaan.

Ennen seitsemää lämmintä 23 astetta ja ihmisten juoma siideri maistui
huikaisevan hyvältä terassilla. Niin ne kehivat! Söivät hirmuiset
annokset poronkäristystä ja marjarahkaa. Ähisivät ja puhisivat täysin
vatsoin. Kyllähän me koirat oltas voitu auttaa, vai mitä kollegat? Nuo
ihmiset ei vaan tunnu muistavan!!! Kumma juttu! Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltaa istumaan ja vaellusta
muistelemaan ja kommentoimaan. Uni ihmisille maistui leveissä sängyissä
makoisasti. Itse innostuin aamupuolella rapsuttelemaan. Höh, tuo
teltta-asuminen taitas sopia mulle.

Aamutoimet, ruoka ja sitten kotimatkalle. Meillä oli aivan ihana
bussikuski, joka kertoili matkan varrella olleista paikoista erinäisiä
tarinoita. Sodankylässä vietimme taas kunnon kahvitauon.
Rovaniemellä taas menimme pitkään junaan ja ahtaaseen koppiin. Tosin
ihmiset kokoontuivat rupattelemaan ja iltaa viettämään. Nukutti
ihanasti, joten kömminpä taasen sängyn alle… Aamulla seitsemän pintaan olimme Helsingissä väsyneinä, mutta
onnellisina! Kotiin pyykinpesuun ja rentoutumaan!

Julkaistu

Maalipallo enemmän kuin harrastus

Viimeisimmät kirjoitukset ovat käsitelleet opaskoira-asioita ja olette lukeneet muisteloita vuosien varrelta koiran kanssa elämisestä. Nyt siirryn toiseen minulle kovin tärkeään aiheeseen maalipalloon, joka on elämässäni näytellyt isoa osaa. Kaikki koiraihmiset palaan kyllä vielä taatusti myös koira-asioihin myöhemmin.

Näkövammaisten joukkuepeli maalipallo on alunperin kehitelty auttamaan sotasokeiden veteraanien kuntouttamista. Pelin keksivät vuonna 1946 itävaltalainen Hanz Lorenzon ja saksalainen Sett Reindle. Laji esiteltiin mailmalle ensikerran Toronton paralympialaisissa 1976 ja ensinmäiset MM-kisat pelattiin Itävallassa 1978. Vuosien varrella peli on kehittynyt; pelikenttä leventynyt ja pidentynyt, peliaika pidentynyt, pallot muuttuneet, säännöt kehittyneet aina urheilullisempaan suuntaan. Maalipallo on saavuttanut suuren suosion ympäri mailmaa. Nyt peliä pelataan 1200 g painavalla kulkusia sisältävällä pallolla lentopallokentän kokoisella alueella. Peliaika on 2 x 12 min. Säännöt ja muuta infoa löydät osoitteesta www.maalipallo.net ja elävää kuvaa youtubesta hakusanalla goalbal. Kaikilla pelaajilla on silmät peitetty tummennetuilla laskettelulaseilla, jotta mahdollista näköjäännettä ei pysty hyödyntämään. Myös näkevät voivat pelata, mutta heillä ei ole edustusoikeutta arvokisoihin. Kenttä on merkitty kohoviivoin joidenka avulla pelaajat orjentoituvat pelialueella. Joukkueesta kerrallaan kentällä on kolme pelaajaa ja kaikki osallistuvat pallon torjumiseen. Ei ole erillistä maalivahtia. Heittotyylejä on monenlaisia: kuvaava on ehkä alakautta keilaheittotyyppinen heitto, mutta käytetään myös pyörähdysheittoa. Heittojen tarkoitus on murtaa vastustajan puolustus ja saada pallo maaliin. Onkin tärkeää tietää vastustajan ns. heikot kohdat, että millaiset heitot uppoavat verkkoon. Kierteet, suorat kovat, ristiheitot, taskut, pomppivat heitot tms. Miesten puolella heittonopeus nousee yli 70km tunnissa ja naistenkin puolella taidetaan hivutella 60km tuntinopeutta. Torjunta-asennon on oltava jämäkkä ja kasvot suojattuna. Se on kylkiasento, jossa kädet menevät kasvojen editse suoraksi vartalon jatkeeksi. Pallon osuessa asennon oltava jämäkkä, muuten pallo pomppii helposti yli tai heiton tullessa ääripäihin asento pettää ja pallo ohjautuu maaliin. Torjuntaan lähtöasento on joko pystystä tai polviltaan. Aikaisemmin pystyasennosta pelaaminen oli suosittua, mutta etenkin miesten puolella peli on nopeutunut niin paljon, että on ollut pakko palata matalaan lähtöasentoon. Myös suurimmaksi osaksi naiset pelaavat nykyisin matalasta lähtöasennosta. Itse kuulun tuolle aikakaudelle milloin opeteltiin pelaaminen pystyasennosta heti kuin vähänkin mahdollista. Näiden kuulo-ongelmieni takia olen kuitenkin joutunut pudottautumaan alas ja treenaamaan tuota matalasta lähtöasennosta pelaamista. Tuntuuhan se oudolta, mutta tuntuu sujuvan. Toki olen aikaisemminkin sitä testannut ja treenannutkin. Jokunen vuosi sitten polvilleen pudottautumiskeskustelua käytiin paljonkin, mutta sitä ei pidetä kovinkaan urheilullisena eikä myöskään näyttävänä. Siksipä kai on niin hankalaa ottaa ”takapakkia” pelaamisessaan. Toisaalta, jos se toimii, miksi ei? Ja nyt uudet pelaajat eivät nouse pystyyn, joten ehkä vanhan jääränkin olisi syytä taipua. Heittohan lähtee toki pystyasennosta. Ilmeisesti sekin on joskus tehty toispolviseisonnasta, joka kyllä tuntuu jo aika… Noh, onneksi laji kehittyy koko ajan ja sääntöjä kehitetään aina urheilullisempaan suuntaan.

Kuvaaja: Janne Ahokas

Suomeen maalipallo on tullut 1960-luvun alussa, mutta ei heti saanut jalansijaa näkövammaisten harrastuksissa. 60-luvun puolessa Sokeain Keskusliiton urheilutoimikunta (SKU) tuotti käännöksen saksankielisistä säännöistä ja alkoi levittää lajia Suomeen. Pallojen välitys harrastajille alkoi samanaikaisesti. Ensimmäinen SM-turnaus järjestettiin 16.4.1972 Aleksis Kiven koululla Helsingissä. Siitä lähtien maalipallossa pelattiin vuosittain SM-turnaus, kunnes vuonna 1995 siirryttiin sarjamuotoiseen SM-sarjaan. Siinä sarjaa pelataan syksystä kevääseen. Suomen mestari ratkeaa vasta kevään viimeisessä turnauksessa. Suomen Turussa pelattiin maaliskuussa 2001 maalipallon 30-vuotis juhlaturnaus, sillä tuolloin tuli tiettävästi kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä kansallisesta maalipalloturnauksesta. Ensimmäinen turnaus pelattiin 7.3.1971 Puolalan koulussa Turussa. Turnauksessa oli mukana viisi joukkuetta. Itse olin mukana tuossa 2001 pelatussa juhlaturnauksessa. Pelipaikalla oli myös maalipallonäyttely jonne oli kerätty lajin pelipalloja eri vuosikymmeniltä, pelipaitoja, mitaleita, lehtileikkeitä tms.

Itse olen lajiin tutustunut ja tykästynyt Jyväskylän näkövammaisten koulussa. Liikkatunneilla olisinkin aina halunnut pelata maalipalloa 🙂 Arlaan siirryttyäni ammattiopintoihin laji vei mennessään. Olen pelannut vuodesta 1996 lähtien säännöllisesti ja aktiivisesti. Läpimurto on kuitenkin jäänyt valitettavasti tekemättä. Maajoukkue-edustuksia on tullut, mutta olen ollut se pääasiassa vaihtopenkillä istuja. Tärkeä ja raskas rooli sekin. Olisi hienoa vielä joskus onnistua ja löytää oikeat treenitavat millä kehittyä huipulle. Viime vuosien sairastelut (keuhkoveritulppa 2008 ja nyt käsillä oleva otoskleroosi) ovat kuitenkin hidastaneet haaveen toteutumista. Nyt odottelen tuota korvaleikkausta ja sen jälkeen taas tietää enemmän millä tasolla maalipallo voi elämässäni jatkua. Asiaa olen viime aikoina pohtinut hyvinkin paljon, mikä olisi parasta. Haluja on hirmuisesti, mutta riittävätkö resurssit. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan päätöksiä ehkä kannata tehdä. Treenaa ja nauttii liikunnasta ja maalipallosta leikkaukseen asti ja toipumisen jälkeen katsoo mikä tilanne, kuinka hyvin leikkaus onnistuu, miten kuulee tms. Ja sitten tekee uralleen ne ratkaisevat päätökset.

Joka tapauksessa maalipallo on antanut minulle monta unohtumatonta kokemusta tunteiden ääripäistä toiseen. On koettu itkut ja naurut, tunteiden pinnalla olot, matkarasitukset, henkinen stressi, onnistumisen iloa. Hotelleja, pelisaleja, joitakin nähtävyyksiä nähty ja tavattu paljon uusia ihmisiä. Monta ihanaa sattumaa voisi kertoa, mutta myös niitä kyyneleisiä tarinoita löytyy. Mutta se kaikki kuuluu urheiluun, enkä näitä kokemuksiani vaihtaisi pois. On aika kulunut fraasi, mutta niin vain se on 🙂 Näiden kuulo-ongelmieni myötä olen pohtinut myös pelaamisen lopettamista, mutta se ei vaan tunnu tulevan kysymykseen. Ehkä sen aika ei vaan todellakaan vielä ole. Haluan vielä lajilta jotain uutta ja ennen kokematonta. Se vaatii kuitenkin paljon ja aika näyttää miten elämä kuljettaa siinä suhteessa. Nyt vain toivoisi pian pääsevän korvaleikkaukseen.

Suomella on maalipallossa vahvat perinteet ja menestystä on tullut roimasti niin miehille kuin naisillekin. 1990-luvulla naisille kaksi mailmanmestaruutta, paralympiakulta ja hopeaa sekä kolme Em-voittoa. Miesten puolelta löytyy myös paralympiakulta ja hopea, mailmanmestaruus ja mitaleja EM-kisoista. Nyt 2000-luvulla on ollut ”hiljaisempaa” menestyksen saralla. Naisille 2000 ja 2004 4. tila paralympialaisissa, EM-kulta 2007, EM-hopea 2001 ja EM-pronssi 2009. Vuoden 2008 Pekingin paralympialaisissa Suomelta oli mukana vain miesten joukkue naisten karsiutuessa Brasilian paralympiakarsinnassa 2007. Nyt molemmat joukkueet hakevat paikkaa Lontoon paralympialaisiin 2012. Huhtikuussa Turkissa pelattavassa paralympiakarsintaturnauksessa miesten tulee sijoittua neljän ja naisten kahden parhaan joukkoon varmistaakseen paikan kisoihin. Toinen mahdollisuus on lokakuun Tanskan EM-kisoissa joissa parhaiten aijemmin ei-paikkaa saanut Euroopan maa lunastaa maaosapaikan niin miehissä kuin naisissakin. Eli, töitä tehdään kovasti ja valmennusleirejä n. kerran kuukaudessa, ehkä himpun harvemmin sekä kansainvälisiä turnauksia rahatilanteen mukaan. Nyt tammikuussa pelattiin Pajulahtigamesissa myös tasokas maalipalloturnaus, jonka miehet voittivat puhtaalla pelillä. Naisten joukkuetta vaivasi loukkaantumiset ja sijoitus oli 4. Tammikuun alun leiri oli paralympialeiri Pajulahdessa, jonne kokoontui kesälajien urheilijoita, jotka ovat ehdolla Lontoon paralympialaisiin 2012. Saimme infoa Lontoon kisajärjestelyistä sekä ohjeita miten toimia viestimissä haastatteluissa tms. Myös itse treenaamiselle oli hyvin aikaa ja ehdimmekin kolmen päivän aikana tekemään monta hyvää treeniä. Itselleni leiri oli henkisesti äärimmäisen raskas, sillä tämä kuulovikani oli edennyt ja koin olevani todellisissa vaikeuksissa. Kaikuvassa isossa hallissa ohjeistuksen kuuleminen tuntui hankalalta ja seisaalta pelaaminen alkoi takuta oikein kunnolla. Onneksi eräs kokenut pelaaja auttoi minut pahimman yli, vaikka kotiuduttuani olin aivan rikki ja valmis heittämään pyyhkeen kehään. Nyt olen siirtynyt tuohon matalaan lähtöasentoon, vaikka ei sitten kovin urheilullisen näköistä olisikaan. Toissaviikonloppuna matkasimme Malmööseen Malmö Open-turnaukseen seurajoukkueella ja tämä oli elämäni ensinmäinen turnaus polviltaan pelaten. Sijoituksemme ei mieltä ylentävä ole (10.), mutta ei ehkä ihan koko totuutta kertovakaan. Alkulohkon ottelut menivät joukkueeltamme alakanttiin. Hävisimme kaikki kolme peliä. Ensinmäisessä ottelussa sain roimasti itseluottamusta huomatessani, että matalasta lähtöasennosta pelaaminen sujuu eikä huonokuuloisuus häiritsekään kovin paljoa. Toisen ottelun alku lähti huonosti käyntiin päästämällä heti ekalla heitolla maalin. Tuossa ottelussa pelasin keskelläkin ja se sujui yllättävänkin hyvin. Pitää vain olla ahnehtimatta. Ottaa kiinni vain sen mitä varmasti tietää saavansa eikä kurottele liikaa. Kolmannessa ottelussa keskeltä livahti käsistäni maali ja taisi myöhemmässä vaiheessa mennä kulmakin siirryttyäni laitaan. Sunnuntaina sijoitusotteluissa pelasin molemmat ottelut kokonaan. Aamun ekassa käsistä meni yksi heitto läpi, mutta muuten pystyin tonttini pitämään puhtaana. Jälkimmäisessä ottelussa sain jopa maalihanani auki tekemällä yhden maalin 😀 Kaikenkaikkiaan päästimme liikaa maaleja ja puolustus valskasi sekä maalien teko oli liiaksi yhden pelaajan varassa. Pitäisi saada heittoihin tarkkuutta, voimaa ja monipuolisuutta.

Perjantaina matkustimme Malmööseen heti aamusta, joten jäi päivää shoppailuun ja kaupungilla kuljeskeluun. Minut yllätti ettei siellä ollut yhtään lunta. Pe-iltana satoi vähän räntää. Käytiin italialaisessa ruokailemassa. Shoppailukierrokselta löysin itselleni neulepuseron, tunikan ja lekkingsit. Ja illalla oli ihanaa rentoutua hotellin kylpyammeessa 😀 Kyllähän se useimmiten tahtoo niin olla, että pelireissuilla näkee majottautumispaikan ja pelihallin eikä paljoa muuta. Malmö on tosin tullut jo aika tutuksi, koska siellä olemme viettäneet monta Lady inter Cup-turnausta. Itse olen ollut mukana 2002, 2003, 2005, 2006 ja 2008 sekä olemme olleet mielestäni kerran maajoukkueena Ruotsin vieraana Malmössä. 2007 olin ystäväni ja pelitoverini kanssa Malmön seurajoukkueen viikon leirillä ja pidin kovasti heidän treenimenttaliteetista. Tuon viikon aikana jäi aikaa myös shoppailuun ja viimeisenä iltana Malmössa oli jokin karnevaali ja ihmisvilinää riitti yllinkyllin. Että kyllä sitä onnistuu välillä näkemään ja kokemaan muutakin kuin hotellihuoneen sängyn ja pelisalin hien tuoksut, tai ilmastoidun kylmyyden pelireissuilla 😀

Julkaistu

Elämää opaskoiran kanssa

Taidanpa olla hieman hassu, tai jotain, mutta kaivelinpa tietokoneeni kätköistä kirjoitelmia opaskoirastani. Huomaa selkeästi, että alkuaikoina on tullut kirjoiteltua paljon enemmän mitä nyt viime vuosina. Kirjoitusten löytämistä vähän hankaloittaa kun materiaalia on myös vanhalla tietokoneella. Löysin kuitenkin pari tekstiä mitkä ehkä taas vähän kertovat elämästä opaskoiran kanssa.
Tuossa ekassa kirjoituksessa elellään niitä aikoja kuin oppaallani todettiin sisätila-allergia; varasto- ja pölypunkit joita on kuivamuonassa. Jätkä söi kortisonia, joka väsytti ja janotti. Onneksi keväällä 05 saatoin jättää lääkkeen pois ja sen jälkeen turkki on voinut paljon paremmin ja koiran vireystaso pysynyt hyvänä. Talvisaikaan joskus joudumme kaivamaan pillerit kuuriluonteisesti esille, mutta viikon kuuri riittää ja onneksi pienellä annostuksella. Tänätalvena ei ole vielä lääkettä onneksi tarvittu. Mutta tuosta syksystä 2004 poika on ollut ns. kotiruualla ja kaikki kehuvat turkkia sekä myös paino on pysynyt sopivana. Samaten tuosta jatkuvasta pesemiskierteestä pääsimme eroon, joka kyllä helpotti paljon elämää.
Toisessa tekstissä tulee esille miten tärkeää on oppia luottamaan opaskoiraansa ja miten yhdessä liikkuminen on yhteistyötä parhaimmillaan. Turhan usein vika virheiden sattuessa on yläpäässä. Koira veisi oikein, mutta me ihmisolennot jarraamme tai teemme stopin kokonaan. Tuostakin rakennustyömaalla seikkailusta tuli opittua taas lisää 😀
02.12.04 20:04 Erikoinen viikko, opaskoiran kertomaa
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani.
Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea. Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin.Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin
oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai…
Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen
sen  mukana. Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui
olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla
olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin
annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa
vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.
Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet
siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä.
Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja
ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille.
Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti
päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että
kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen
yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa. Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa
minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se  onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun
hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.
Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm..
Tulisikohan emäntäni hakemaan minua?  Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava jaravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähänpitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni
väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksinjalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehäntaisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää.
Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein
heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keli. Ruuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan
olla möllötellä. Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin  väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas
se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä
emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulletilannetta, mutta minkäs sille teet. Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla  sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumati taas tuli kylään.
Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika. Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä
kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakinkäyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku
mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega.
Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään lääkärin luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt siitäkeskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni
jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaatabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyväsysteemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja
sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa ollameikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä,  perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh,
oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska
ja käännyin väärästä kohtaan. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen  ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…
Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden  jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaapurkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni
häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on
inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi.  Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritaneteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään.
Emäntän tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hiero sen nahkaan asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli
mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä jajatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niinpäästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.
14.09.05 20:13 Rakennustyömaalla seikkailua
Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka onkävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen.
Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään,mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt.
Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin koiraa etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Poitsu kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin jahalusin löytää sinne itse.
Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme pojan käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika
selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun
menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet.
Lopulta ystävällinenkoiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Poika oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainenkuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikeapyörätiekin löytyi. Poitsu vain röhki mennessään ja veti kuin henkensäedessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttua taksikuskia katsomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä koiran olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisinmennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas jakävimme pojan kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta jamahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle
reitille päässyt.Kuskin kommentti olikin, että ”ei ihme, että koira ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarrujapaikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.
Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin…noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vainjääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttääkiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen.
Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kaitvirheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään  tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien ”katoamisesta” onnellisen tietämätön.
Vielä on paljon opittavaa siinä mitä koira kulloinkin yrittää kertoa. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Julkaistu

Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen

Olen kirjoituksissani ohi mennen maininnut opaskoirastani ja siitä miten opaskoira-asiat ovat lähellä sydäntäni. En kuitenkaan ole kirjoittanut omaa blogitekstiä aiheesta, joten eiköhän ala olla jo aika. Kerron nyt oman tarinani.

En ollut mikään koiraihminen, jopa pelkäsin niitä ja aristelin. Perheessämme ei ollut kotieläimiä allergioiden tähden. Veljien muutettua pois kotoa koiriakin alkoi ilmestyä perhepiiriimme ja sitä myöden myös pelot ja arkuus hävisivät. Aikuisiällä tapasin useammin ja useammin myös opaskoiria käyttäjineen. Hiljalleen alkoi itämään ajatus, jos minullekin opaskoira. Puhuin ystäville ajatuksesta ja sain ylenpalttista kannustusta toteuttamaan ajatukseni loppuun asti. Ensin yhteydenotto oman sairaanhoitopiirini kuntoutusohjaajaan, hakemus, silmälääkärissä käynti. Vappuaattona 2002 minulle soitettiin opaskoirakoululta, että ovat saaneet maksusitoomukseni ja olen jonossa sijoilla 30-34. Opaskoirajonossahan edelle menevät aina uutta koiraa hakevat ja diabeetikot. Siitä se odotus ja jännitys alkoi. Syksyllä 2003 sain kutsun esikurssille, jossa kävelin opaskoirakouluttajien ohjauksessa erilaisten koirien kanssa. Minulla oli mm. hyvin reipasliikkeinen narttu ja erittäin rauhallinen pienikokoinen narttu. Esikurssilla kerrottiin myös koirankäyttäjän vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi tehtiin henkilökohtaiset haastattelut toiveista, koiran tarpeesta, terveydestä tms.

Kevättalvella 2004 tuli tuo odotettu ja toivottu soitto johtavalta kouluttajalta, joka haastatteli koiraan liittyvistä asioista ja kertoi, että sinä keväänä saisin koiran jollei jotain ihmeitä satu. No ei sattunut. Maaliskuun lopulla kouluttaja soitti ja halusi tulla kokeilemaan vilkasta vauhtirakettia minulle. Jännitin viikonlopun, että millainen ”vauhtihirmu” sieltä tulisi ja pysynkö sen perässä. Maanantaiaamu koitti ja kouluttaja avasi auton takaluukun, josta hyppäsi luvan saatuaan energinen musta poika. Lähdimme kävelemään kouluttajan ohjeiden mukaan. Vauhtia oli, mutta pysyin mukana 😀 Potkaisin kiveä, joka lähti vierimään. Poika meinasi innostua luullen vierivää kiveä leikiksi. Sain komentaa koiran istumaan ja maahan ja tämä totteli hienosti, josta kouluttajakin oli vaikuttunut. Taisin jo tuolloin menettää palan itsestäni tuolle kohta seitsemän vuotta kanssani kulkeneelle nykyisin harmaakuonoiselle koiralle. Tuon kokeilulenkin
jälkeen halusin tuon energiapakkauksen ja pari päivää myöhemmin kouluttaja soitti tehdyn päätöksen. Vielä reilun kuukauden odotus ennen yhteistyökurssia. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä kävin Opaskoirakoulun avoimissa ovissa ja pääsin moikkaamaan tulevaa opastani. Noh, poitsu lähinnä haukku, hyppi ja koohas joka suuntaan tarhalla. Juttelimme kouluttajan kanssa pitkät pätkät ja vielä oli viikonlopun yli odotettava. Lopulta kaunis keväinen toukokuun maanantai tuli. Majotuttuani kouluttaja toi joka suuntaan koohaavan, kita auki huohottavan hyppivän tuhisian huoneeseeni ja jätti hetkeksi meidät tutustumaan. Minä arkana ja poitsu stressissä. Ensitöikseen koira meinasi ”tappaa” kuntopalloni, jonka kouluttaja kuitenkin pelasti. Ensinmäinen harjoitus oli kurssipaikan pihapiirissä liikkuminen ja jaloittelupaikalle meno. Niin sitä roikuttiin valjaiden toisessa päässä lapa pitkänä. Iltapäivältä muistan ns. Eino Leinon lenkin kevyen liikenteen väyliä pitkin. Poika veti minkä vain pystyi, röhki minkä vain vedoltaan kykeni, kakkasi tielle kävellessään jne. Kouluttaja lohdutteli ettei tämä tällaista aina tule olemaan, että koira on myös jännittynyt ja stressaantunut. Nyt valjaissa täysin vieras auktoriteeritön, arka ihminen eikä tuo tuttu ja turvallinen kouluttaja. Ilta meni koiraan tutustuessa ja yötä jännittäessä. Heräsin varmasti jokaiseen äänneen mitä koirasta lähti ja pelkäsin sille tulevan tarve päästä ulos. Aamulla avasin huoneeni oven ja kouluttaja odotti käytävän toisessa päässä. Voi nelitassun riemua nähdessään hänet. Sitä JUOSTIIN kouluttajan luo ja loikattiin tätä vasten ja minä epätoivoisesti roikkumassa valjaissa. Kouluttajan viilipyttymäisyys teki minuun syvän vaikutuksen, ei mitään huomioita koiralle vaan minulle ohjeet mennä ovesta ulos ja jalottelupaikalle. Niin oli vaan nuoren koiran mukaani lähdettävä kouluttajan jäädessä peräämme katsomaan.

Yhteistyökurssi kesti kaksi ja puoli viikkoa. Ensinmäisellä viikolla kävelimme enempi taajama-alueella siirtyen hiljalleen kaupunkiolosuhteisiin.Muistan miten oudolta tuntui kun kävellessäni en törmäillytkään mainosständeihin, polkupyöriin ja roskiksiin. Ne oli aivan kuin kadonneet :O Eipä asia kuitenkaan niin ollut, vaan koira teki työnsä ja kiersi ne. Valkoisen kepin kanssa liikuttaessa vauhti oli myös huomattavasti hitaampaa ja kulkeminen takkuisempaa. Se miten liikkuminen jouhevoitui ja reipastui toi ihanan vapauden tunteen, josta vieläkin nautin koiran kanssa kulkiessani. Sen tunteen saadakseen on toki opittava luottamaan koiraan mikä ensiaskelilla ei ihan helppoa aina ollut. Ensinmäisen kurssiviikon perjantaina lähdimme kävelemään 8 km matkan Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin siihen menevän vaikka miten kauan, ja hämmästys olikin suuri kouluttajan todetessa meidän olevan melkein tunnissa perilä. Siinä todella tajusi miten kävelynopeus oli ihan eri kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Toisella viikolla lisääntyi tottelevaisuusliikkeiden harjoittelu. Harjoiteltiin hihnassa luokse tuloa, hihnassa seuraamista, paikalla oloa, vapaudesta luoksetuloa jne. Lisäksi iltaisin pidettiin luennot Koira kotona, Kaupunkiliikkuminen, Maaseutuliikkuminen, Koiran hallinta, Koiran terveydenhuolto. Ja edelleen käytännön harjoitukset jatkuivat niin kaupunki- kuin maaseutuolosuhteissakin. Pääsin kotipuolessani harjoittelemaan 5 kilsan lenkkiä, koska kotini oli reilun kymmenen kilsan päässä kotipaikastani. Opettelimme myös jaloittelupaikan, sillä viikonlopuksi pääsin kotiin. Se olikin jännä viikonloppu. Emme saaneet käydä muualla kuin jalottelupaikalla, mutta sekin lyhyt matka aina jännitti. Pari-kolme kertaa onnistuimme hyvin edestakainen matka, ja pari-kolme kertaa naapurit joutuivat neuvomaan oikealle reitille. Onnistumisen tunne ensikertaa reitin mentyä ongelmitta, se oli jotain mahtavaa. Kurssipaikalle paluu sunnuntaina toi riehan koiran piirteet. Poika hyppi jokaisen ihmisen tai toisen koiran päälle, vouhotti, eksytti, kiskoi. Teki kaiken väärin. Tunsin suurta epätoivoa. Ilmeisesti tämä vain iloitsi ”kotiin paluusta”. Pääsihän pois vieraasta paikasta. Maanantaiaamuna huoneesta poistuminen kesti ja kauan. Kouluttaja sanoi että lähdettäisiin kaupunkiin harjoittelemaan. Olin ihan kauhuissani voiko tuota sinne viedä kun käyttäytyy tuolla tavalla. Noh, sitten treenattiin. Huoneesta käytävään, käytävää pitkin ulko-ovelle ja vihdoin autolle. Ja aina jos alkoi ryntäys paluu alkupisteeseen. Lopulta päästiin matkaan ja Järvenpäässä opaskoira näytti kuulemma ilmeiltään työkoiralta ja opasti kovin hienosti. Se ero edellisiltaiseen vöyhöilyyn oli ihan käsittämätön.

Yhteiselo alkoi ensinmäisenä päivänä eläinlääkärikäynnillä, sillä korvat kutisivat ja hiivatulehdushan se sieltä löytyi. Korvatippojahan sitten lääkkeeksi. Nyt oikein huvittaa se taistelu tippoja laitettaessa. Jätkä täysin käytti hyväkseen epävarmuuteni ja taitamattomuuteni. Nykyisin vain tipat laitetaan korvaan ja ei kestä kauaa. Silloin se kuitenkin kesti. No korvaankin jotain onneksi meni, sillä ne paranivat.

Korvatulehduksesta huolimatta yhteiselomme alkoi mukavasti. Uskaltauduimme lenkeille joilla tosin energiapakkaus keräsi lisää energiaa voikukista niitä tien sivustasta rouskuttaen. Minä arkana ihmettelemään mitä se syö ja kerran uskalsin työntää käden suuhun ja pitkä voikukan varsihan siellä oli matkalla vatsaan. Kouluttaja tuli muutaman kerran vielä harjoittelemaan kanssamme. Ekalla kerralla kaikki meni pieleen oman jännittämisen takia, vaikka tiesinkin ettei minun tarvitse vielä osata kaikkea tms. Ja kun koira vaistoaa jännityksen ja epävarmuuden senkin työskentely kärsi. Edistyimme hiljakseen ja ne hyvät hetket kerta kerralta pitenivät. Hyppiminen ja liikaveto oli meidän ehkä pahimmat ongelmat joista tuo liikaveto on jäänyt vieläkin vieraissa paikoissa liikuttaessa.

Siitä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi ja näiden miltein seitsemän vuoden aikana olen monta kokemusta rikkaampi koiran kanssa liikkumisen johdosta. Ehkäpä vielä palaan kirjoituksissani myöhemmin noihin mahtaviin kokemuksiin. Nyt kuitenkin haluan kertoa ihan uusimman tai oikeammin uusimmat ylpeydenaiheet. Torstaina olin kauppakeskuksessa oppaani ja ystäväni kanssa, jolla on ollut opaspentukasvamassa ja joka aloittaa huomenna Opaskoirakoululla toisen luokan. Kuljeskelimme ihmisvilinässä ja nuo kaksi koirakaverusta kulkivat niin rauhallisina ja reippaina rintarinnan. Omalla oppaallani yleensä tuollaisissa paikoissa veto lisääntyy ja alkaa ikävä koohaaminen. Nyt tästä epämieluisasta käytöksestä ei ollut tietoakaan. Kahvilassa koirat makoilivat myös rauhallisina ja kiltteinä. Noh, harmaakuonon touhotuksesta huolimatta paikalla olo sujuu hyvin – nukkuessa, ja on sujunut aina 😀 Joskus olenkin todennut koirassa olevan on ja of. Ja perjantaina olimme eräissä kuvauksissa, jossa kuljimme samaa tietä edestakaisin useampaan kertaan, seisoskelimme kuvattavina, kuljimme erästä risteystä ylittäen monta kertaa. Useasti koiralle uusinta otot merkitsee virhettä joko sen tai minun toiminnassa. Nyt ei sellaisesta ollut kysymys, vaan kuvakulmien tms. hakemisesta. Poitsu kuitenkin jaksoi sitkeästi kaikki uusintaotot; ei alkanut kiskomaan hermostuneena tai matelemaan kyllästyneenä.
Olin ja olen edelleen herrasta erittäin ylpeä. Syksyn sääohjelmasta voitte katsoa! Ja siitä että minulla on opaskoira olen iloinen, onnellinen. Se tuo liikkumiseen niin paljon vapautta, jouhevuutta ja reippautta. Nautin myös niistä hetkistä kun koiralta riisun valjaat ja saan sanoa sanan ”vapaa”. Jätkä kirmaa hakemaan lelun ja on onnellinen. Tai kun voin päästää poitsun luontoon juoksemaan, kirmaamaan, voi sitä onnellisten tassujen vipinää ja metsän rytinää 😀