Julkaistu

Elämää opaskoiran kanssa

Taidanpa olla hieman hassu, tai jotain, mutta kaivelinpa tietokoneeni kätköistä kirjoitelmia opaskoirastani. Huomaa selkeästi, että alkuaikoina on tullut kirjoiteltua paljon enemmän mitä nyt viime vuosina. Kirjoitusten löytämistä vähän hankaloittaa kun materiaalia on myös vanhalla tietokoneella. Löysin kuitenkin pari tekstiä mitkä ehkä taas vähän kertovat elämästä opaskoiran kanssa.
Tuossa ekassa kirjoituksessa elellään niitä aikoja kuin oppaallani todettiin sisätila-allergia; varasto- ja pölypunkit joita on kuivamuonassa. Jätkä söi kortisonia, joka väsytti ja janotti. Onneksi keväällä 05 saatoin jättää lääkkeen pois ja sen jälkeen turkki on voinut paljon paremmin ja koiran vireystaso pysynyt hyvänä. Talvisaikaan joskus joudumme kaivamaan pillerit kuuriluonteisesti esille, mutta viikon kuuri riittää ja onneksi pienellä annostuksella. Tänätalvena ei ole vielä lääkettä onneksi tarvittu. Mutta tuosta syksystä 2004 poika on ollut ns. kotiruualla ja kaikki kehuvat turkkia sekä myös paino on pysynyt sopivana. Samaten tuosta jatkuvasta pesemiskierteestä pääsimme eroon, joka kyllä helpotti paljon elämää.
Toisessa tekstissä tulee esille miten tärkeää on oppia luottamaan opaskoiraansa ja miten yhdessä liikkuminen on yhteistyötä parhaimmillaan. Turhan usein vika virheiden sattuessa on yläpäässä. Koira veisi oikein, mutta me ihmisolennot jarraamme tai teemme stopin kokonaan. Tuostakin rakennustyömaalla seikkailusta tuli opittua taas lisää 😀
02.12.04 20:04 Erikoinen viikko, opaskoiran kertomaa
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani.
Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea. Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin.Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin
oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai…
Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen
sen  mukana. Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui
olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla
olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin
annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa
vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.
Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet
siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä.
Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja
ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille.
Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti
päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että
kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen
yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa. Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa
minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se  onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun
hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.
Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm..
Tulisikohan emäntäni hakemaan minua?  Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava jaravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähänpitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni
väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksinjalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehäntaisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää.
Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein
heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keli. Ruuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan
olla möllötellä. Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin  väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas
se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä
emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulletilannetta, mutta minkäs sille teet. Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla  sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumati taas tuli kylään.
Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika. Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä
kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakinkäyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku
mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega.
Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään lääkärin luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt siitäkeskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni
jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaatabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyväsysteemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja
sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa ollameikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä,  perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh,
oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska
ja käännyin väärästä kohtaan. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen  ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…
Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden  jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaapurkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni
häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on
inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi.  Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritaneteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään.
Emäntän tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hiero sen nahkaan asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli
mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä jajatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niinpäästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.
14.09.05 20:13 Rakennustyömaalla seikkailua
Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka onkävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen.
Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään,mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt.
Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin koiraa etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Poitsu kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin jahalusin löytää sinne itse.
Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme pojan käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika
selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun
menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet.
Lopulta ystävällinenkoiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Poika oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainenkuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikeapyörätiekin löytyi. Poitsu vain röhki mennessään ja veti kuin henkensäedessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttua taksikuskia katsomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä koiran olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisinmennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas jakävimme pojan kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta jamahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle
reitille päässyt.Kuskin kommentti olikin, että ”ei ihme, että koira ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarrujapaikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.
Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin…noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vainjääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttääkiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen.
Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kaitvirheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään  tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien ”katoamisesta” onnellisen tietämätön.
Vielä on paljon opittavaa siinä mitä koira kulloinkin yrittää kertoa. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Julkaistu

Opaskoira tuo reippautta liikkumiseen

Olen kirjoituksissani ohi mennen maininnut opaskoirastani ja siitä miten opaskoira-asiat ovat lähellä sydäntäni. En kuitenkaan ole kirjoittanut omaa blogitekstiä aiheesta, joten eiköhän ala olla jo aika. Kerron nyt oman tarinani.

En ollut mikään koiraihminen, jopa pelkäsin niitä ja aristelin. Perheessämme ei ollut kotieläimiä allergioiden tähden. Veljien muutettua pois kotoa koiriakin alkoi ilmestyä perhepiiriimme ja sitä myöden myös pelot ja arkuus hävisivät. Aikuisiällä tapasin useammin ja useammin myös opaskoiria käyttäjineen. Hiljalleen alkoi itämään ajatus, jos minullekin opaskoira. Puhuin ystäville ajatuksesta ja sain ylenpalttista kannustusta toteuttamaan ajatukseni loppuun asti. Ensin yhteydenotto oman sairaanhoitopiirini kuntoutusohjaajaan, hakemus, silmälääkärissä käynti. Vappuaattona 2002 minulle soitettiin opaskoirakoululta, että ovat saaneet maksusitoomukseni ja olen jonossa sijoilla 30-34. Opaskoirajonossahan edelle menevät aina uutta koiraa hakevat ja diabeetikot. Siitä se odotus ja jännitys alkoi. Syksyllä 2003 sain kutsun esikurssille, jossa kävelin opaskoirakouluttajien ohjauksessa erilaisten koirien kanssa. Minulla oli mm. hyvin reipasliikkeinen narttu ja erittäin rauhallinen pienikokoinen narttu. Esikurssilla kerrottiin myös koirankäyttäjän vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi tehtiin henkilökohtaiset haastattelut toiveista, koiran tarpeesta, terveydestä tms.

Kevättalvella 2004 tuli tuo odotettu ja toivottu soitto johtavalta kouluttajalta, joka haastatteli koiraan liittyvistä asioista ja kertoi, että sinä keväänä saisin koiran jollei jotain ihmeitä satu. No ei sattunut. Maaliskuun lopulla kouluttaja soitti ja halusi tulla kokeilemaan vilkasta vauhtirakettia minulle. Jännitin viikonlopun, että millainen ”vauhtihirmu” sieltä tulisi ja pysynkö sen perässä. Maanantaiaamu koitti ja kouluttaja avasi auton takaluukun, josta hyppäsi luvan saatuaan energinen musta poika. Lähdimme kävelemään kouluttajan ohjeiden mukaan. Vauhtia oli, mutta pysyin mukana 😀 Potkaisin kiveä, joka lähti vierimään. Poika meinasi innostua luullen vierivää kiveä leikiksi. Sain komentaa koiran istumaan ja maahan ja tämä totteli hienosti, josta kouluttajakin oli vaikuttunut. Taisin jo tuolloin menettää palan itsestäni tuolle kohta seitsemän vuotta kanssani kulkeneelle nykyisin harmaakuonoiselle koiralle. Tuon kokeilulenkin
jälkeen halusin tuon energiapakkauksen ja pari päivää myöhemmin kouluttaja soitti tehdyn päätöksen. Vielä reilun kuukauden odotus ennen yhteistyökurssia. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä kävin Opaskoirakoulun avoimissa ovissa ja pääsin moikkaamaan tulevaa opastani. Noh, poitsu lähinnä haukku, hyppi ja koohas joka suuntaan tarhalla. Juttelimme kouluttajan kanssa pitkät pätkät ja vielä oli viikonlopun yli odotettava. Lopulta kaunis keväinen toukokuun maanantai tuli. Majotuttuani kouluttaja toi joka suuntaan koohaavan, kita auki huohottavan hyppivän tuhisian huoneeseeni ja jätti hetkeksi meidät tutustumaan. Minä arkana ja poitsu stressissä. Ensitöikseen koira meinasi ”tappaa” kuntopalloni, jonka kouluttaja kuitenkin pelasti. Ensinmäinen harjoitus oli kurssipaikan pihapiirissä liikkuminen ja jaloittelupaikalle meno. Niin sitä roikuttiin valjaiden toisessa päässä lapa pitkänä. Iltapäivältä muistan ns. Eino Leinon lenkin kevyen liikenteen väyliä pitkin. Poika veti minkä vain pystyi, röhki minkä vain vedoltaan kykeni, kakkasi tielle kävellessään jne. Kouluttaja lohdutteli ettei tämä tällaista aina tule olemaan, että koira on myös jännittynyt ja stressaantunut. Nyt valjaissa täysin vieras auktoriteeritön, arka ihminen eikä tuo tuttu ja turvallinen kouluttaja. Ilta meni koiraan tutustuessa ja yötä jännittäessä. Heräsin varmasti jokaiseen äänneen mitä koirasta lähti ja pelkäsin sille tulevan tarve päästä ulos. Aamulla avasin huoneeni oven ja kouluttaja odotti käytävän toisessa päässä. Voi nelitassun riemua nähdessään hänet. Sitä JUOSTIIN kouluttajan luo ja loikattiin tätä vasten ja minä epätoivoisesti roikkumassa valjaissa. Kouluttajan viilipyttymäisyys teki minuun syvän vaikutuksen, ei mitään huomioita koiralle vaan minulle ohjeet mennä ovesta ulos ja jalottelupaikalle. Niin oli vaan nuoren koiran mukaani lähdettävä kouluttajan jäädessä peräämme katsomaan.

Yhteistyökurssi kesti kaksi ja puoli viikkoa. Ensinmäisellä viikolla kävelimme enempi taajama-alueella siirtyen hiljalleen kaupunkiolosuhteisiin.Muistan miten oudolta tuntui kun kävellessäni en törmäillytkään mainosständeihin, polkupyöriin ja roskiksiin. Ne oli aivan kuin kadonneet :O Eipä asia kuitenkaan niin ollut, vaan koira teki työnsä ja kiersi ne. Valkoisen kepin kanssa liikuttaessa vauhti oli myös huomattavasti hitaampaa ja kulkeminen takkuisempaa. Se miten liikkuminen jouhevoitui ja reipastui toi ihanan vapauden tunteen, josta vieläkin nautin koiran kanssa kulkiessani. Sen tunteen saadakseen on toki opittava luottamaan koiraan mikä ensiaskelilla ei ihan helppoa aina ollut. Ensinmäisen kurssiviikon perjantaina lähdimme kävelemään 8 km matkan Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin siihen menevän vaikka miten kauan, ja hämmästys olikin suuri kouluttajan todetessa meidän olevan melkein tunnissa perilä. Siinä todella tajusi miten kävelynopeus oli ihan eri kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Toisella viikolla lisääntyi tottelevaisuusliikkeiden harjoittelu. Harjoiteltiin hihnassa luokse tuloa, hihnassa seuraamista, paikalla oloa, vapaudesta luoksetuloa jne. Lisäksi iltaisin pidettiin luennot Koira kotona, Kaupunkiliikkuminen, Maaseutuliikkuminen, Koiran hallinta, Koiran terveydenhuolto. Ja edelleen käytännön harjoitukset jatkuivat niin kaupunki- kuin maaseutuolosuhteissakin. Pääsin kotipuolessani harjoittelemaan 5 kilsan lenkkiä, koska kotini oli reilun kymmenen kilsan päässä kotipaikastani. Opettelimme myös jaloittelupaikan, sillä viikonlopuksi pääsin kotiin. Se olikin jännä viikonloppu. Emme saaneet käydä muualla kuin jalottelupaikalla, mutta sekin lyhyt matka aina jännitti. Pari-kolme kertaa onnistuimme hyvin edestakainen matka, ja pari-kolme kertaa naapurit joutuivat neuvomaan oikealle reitille. Onnistumisen tunne ensikertaa reitin mentyä ongelmitta, se oli jotain mahtavaa. Kurssipaikalle paluu sunnuntaina toi riehan koiran piirteet. Poika hyppi jokaisen ihmisen tai toisen koiran päälle, vouhotti, eksytti, kiskoi. Teki kaiken väärin. Tunsin suurta epätoivoa. Ilmeisesti tämä vain iloitsi ”kotiin paluusta”. Pääsihän pois vieraasta paikasta. Maanantaiaamuna huoneesta poistuminen kesti ja kauan. Kouluttaja sanoi että lähdettäisiin kaupunkiin harjoittelemaan. Olin ihan kauhuissani voiko tuota sinne viedä kun käyttäytyy tuolla tavalla. Noh, sitten treenattiin. Huoneesta käytävään, käytävää pitkin ulko-ovelle ja vihdoin autolle. Ja aina jos alkoi ryntäys paluu alkupisteeseen. Lopulta päästiin matkaan ja Järvenpäässä opaskoira näytti kuulemma ilmeiltään työkoiralta ja opasti kovin hienosti. Se ero edellisiltaiseen vöyhöilyyn oli ihan käsittämätön.

Yhteiselo alkoi ensinmäisenä päivänä eläinlääkärikäynnillä, sillä korvat kutisivat ja hiivatulehdushan se sieltä löytyi. Korvatippojahan sitten lääkkeeksi. Nyt oikein huvittaa se taistelu tippoja laitettaessa. Jätkä täysin käytti hyväkseen epävarmuuteni ja taitamattomuuteni. Nykyisin vain tipat laitetaan korvaan ja ei kestä kauaa. Silloin se kuitenkin kesti. No korvaankin jotain onneksi meni, sillä ne paranivat.

Korvatulehduksesta huolimatta yhteiselomme alkoi mukavasti. Uskaltauduimme lenkeille joilla tosin energiapakkaus keräsi lisää energiaa voikukista niitä tien sivustasta rouskuttaen. Minä arkana ihmettelemään mitä se syö ja kerran uskalsin työntää käden suuhun ja pitkä voikukan varsihan siellä oli matkalla vatsaan. Kouluttaja tuli muutaman kerran vielä harjoittelemaan kanssamme. Ekalla kerralla kaikki meni pieleen oman jännittämisen takia, vaikka tiesinkin ettei minun tarvitse vielä osata kaikkea tms. Ja kun koira vaistoaa jännityksen ja epävarmuuden senkin työskentely kärsi. Edistyimme hiljakseen ja ne hyvät hetket kerta kerralta pitenivät. Hyppiminen ja liikaveto oli meidän ehkä pahimmat ongelmat joista tuo liikaveto on jäänyt vieläkin vieraissa paikoissa liikuttaessa.

Siitä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi ja näiden miltein seitsemän vuoden aikana olen monta kokemusta rikkaampi koiran kanssa liikkumisen johdosta. Ehkäpä vielä palaan kirjoituksissani myöhemmin noihin mahtaviin kokemuksiin. Nyt kuitenkin haluan kertoa ihan uusimman tai oikeammin uusimmat ylpeydenaiheet. Torstaina olin kauppakeskuksessa oppaani ja ystäväni kanssa, jolla on ollut opaspentukasvamassa ja joka aloittaa huomenna Opaskoirakoululla toisen luokan. Kuljeskelimme ihmisvilinässä ja nuo kaksi koirakaverusta kulkivat niin rauhallisina ja reippaina rintarinnan. Omalla oppaallani yleensä tuollaisissa paikoissa veto lisääntyy ja alkaa ikävä koohaaminen. Nyt tästä epämieluisasta käytöksestä ei ollut tietoakaan. Kahvilassa koirat makoilivat myös rauhallisina ja kiltteinä. Noh, harmaakuonon touhotuksesta huolimatta paikalla olo sujuu hyvin – nukkuessa, ja on sujunut aina 😀 Joskus olenkin todennut koirassa olevan on ja of. Ja perjantaina olimme eräissä kuvauksissa, jossa kuljimme samaa tietä edestakaisin useampaan kertaan, seisoskelimme kuvattavina, kuljimme erästä risteystä ylittäen monta kertaa. Useasti koiralle uusinta otot merkitsee virhettä joko sen tai minun toiminnassa. Nyt ei sellaisesta ollut kysymys, vaan kuvakulmien tms. hakemisesta. Poitsu kuitenkin jaksoi sitkeästi kaikki uusintaotot; ei alkanut kiskomaan hermostuneena tai matelemaan kyllästyneenä.
Olin ja olen edelleen herrasta erittäin ylpeä. Syksyn sääohjelmasta voitte katsoa! Ja siitä että minulla on opaskoira olen iloinen, onnellinen. Se tuo liikkumiseen niin paljon vapautta, jouhevuutta ja reippautta. Nautin myös niistä hetkistä kun koiralta riisun valjaat ja saan sanoa sanan ”vapaa”. Jätkä kirmaa hakemaan lelun ja on onnellinen. Tai kun voin päästää poitsun luontoon juoksemaan, kirmaamaan, voi sitä onnellisten tassujen vipinää ja metsän rytinää 😀

Julkaistu

Laihduttaminen – mikä paras ja toimivin tapa?

Useasti vuoden alussa tehdään lupauksia ”paremmasta elämästä”. On aika alkoholilakkojen, liikunnan lisäämisen, laihduttamisen tms. Kaikki sinänsä hyviä ja kannatettavia asioita ajatellen hyvää terveyttä ja sen säilyttämistä tai saavuttamista. Valitettavan monella kuitenkin into laantuu ja lakot ei kestä jne. Näin tammikuussa kuntosalit pursuavat ihmisiä, mutta keväällä onkin jo hyvin tilaa. Itsekin kuulun laihduttajiin, ja olen monesti sortunut ja pudotettu paino tullut takaisin. Vuosi vuodelta huomaan kiinnostukseni lisääntyvän terveellisiä elämäntapoja kohtaan ja tuosta hissiliikkeestä painon pudotuksessa haluaisin eroon. Olisi aivan huippua tavoittaa oma ihannepainonsa ja pitää se siinä. Työtä ja itsekuria se vaatii ja jälleen kerran olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Tosin tämä ei ole uuden vuoden lupaus, ei sinne suuntaakaan. Minulla nämä ”terveellisemm’än elämän” aikakaudet tulevat milloin sattuvat. Siitä olkoon esimerkkinä viiden viikon alkoholilakko keskellä kesähelteitä. Olen paljon pohtinut kumpi on parempi kieltää itseltään kaiken vai antaa pieniä myönnytyksiä? Tapahtuuko sortuminen helpommin, jos ei salli itselleen mitään herkkuja koskaan, vai tapahtuuko sortuminen hiljalleen jos antaa luvan pieniin herkkuhetkiin. Ja kohta huomaa kaiken olevan ennallaan. Nämä taitavat olla vähän yksilöllisiä juttuja. Toiselle toimii toinen tapa ja toiselle taas joku toinen. Siitä varmastikin olemme terveellisen laihduttamisen kannattajat yhtä mieltä, että liikunnan lisääminen on tärkeä osa painonhallintaa ja terveellisten ateriakokonaisuuksien muodostaminen kulutuksen mukaan. Itse en ole koskaan lämmennyt ateriakorvikkeille. En osaa kuvitella itseäni vetäsemässä viikosta muutaman viikon diettikausia tuolla menetelmällä. Eikä minusta ole järkevää laihduttaa muutamassa viikossa käsittämättömiä kilomäääriä. Hitaammasta laihduttamisesta on varmasti pitkäkestoisemmin hyötyä. Nykyisin löytyy hyvin erilaisia laihdutusvalmisteita ja kaikissa luvataan hoikentumista ja parempaa elämää. Aina on kuitenkin muistettava, että laihtumisen halu on lähdettävä itsestä eikä tavoitteisiin pääse pelkästään pillereillä, jauheilla, liikkumisella tms. Löysin Hyvinvointitavaratalon verkkokaupasta mielenkiintoisen cd:n kohdasta itsehoito: Pysy solakkana. Esittelyssä sanotaan:

”Ylipainoisuus on monelle ongelma ja joillekin jopa terveydellinen riski. Tähän äänitteeseen on suggestologisesti oikein muotoiltu tehokas laihdutusmenetelmä. Suggestioiden avulla on mahdollista voittaa kiusallinen näläntunne, hillitä liiallinen ruokahalu, vaikuttaa vääriin ruokailutottumuksiin sekä luoda laihduttamiseen tarvittava motivaatio ja pitkäjänteisyys.”

Eikö kuulostakin aika mahtavalta ja houkuttelevaltakin? Mutta… voiko toimia? Ja esittely jatkuu: ”Oletko yrittänyt aiemmin laihduttaa ja epäonnistunut? Ota avuksesi tehokas suggestodieetti ja anna alitajunnan työskennellä hyväksesi. Tällä menetelmällä on saatu hämmästyttäviä tuloksia henkilöillä, joiden kohdalla kaikki muut yritykset ovat epäonnistuneet! Asettaudu mukavaan asentoon jossa voit rentoutua ja keskittyä kuuntelemaan tehokasta suggestodieetti -ohjelmaa. Tämän miellyttävämmäksi ei laihduttamisesi enää voi tulla! Suggestodieettimenetelmä antaa mahdollisuuden vapautua täysin ja lopullisesti rasittavista liikakiloista.” Hm… Kyllähän esim. tupakasta on ihmisiä päässyt eroon hypnoosihoidoilla niin miksi ei laihduttajakin voisi onnistua?

”Suggestiiviset terapia- ja valmennusmenetelmät äänitteiksi on toteuttanut hypnologi Pentti Sundell, joka kuuluu maamme tunnetuimpiin hypnoosin ja rentoutuksen asiantuntijoihin.

Hänellä on laaja kokemus hypnoosin ja suggestiivisen rentoutuksen käytöstä ja sovellutuksista mm. hypnoterapiassa, pelkopotilaiden hammashoidossa, synnytysvalmennuksessa ja urheilijoiden henkisessä valmennuksessa. Hän on toiminut Jyväskylän yliopiston erityisopettajain koulutuslinjan luennoitsijana ja tuntiopettajana vuodesta 1971 alkaen useita vuosia.”

Verkkokaupasta löytyi cd:t myös syvärentoutumiseen, esiintymisjännitykseen, uniongelmiin ja urheilijalle motivointikeinoksi. Itse olen ehkä vähän skeptinen suggestio- ja hypnoosijuttuihin. Silti minun vähän tekisi mieli tilata levy ja kokeilla miten se toimii. Mutta jos tilaan, ylitänkö tai alitanko jonkin riman? Alkaako touhu mennä ihan höpöhöppöö-osastolle? Toisaalta, jos se auttaa minua, niin mikä jottei. Mielummin ajatusten oikeasuuntaisuus kuin kemiallisia mömmöjä kurkusta alas. No laihduttamiseen/painonhallintaan olen käyttänyt b-vitamiinia sekä Tonalin Cla:ta, jota on paljon tutkittu ja vaikutuksiltaan ilmeisen hyväksi todettu. Kun syömistä vähennetään elimistö alkaa käyttämään lihasta energian lähteenään, joka veltostuttaa ja vie voimaa lihaskudoksesta. Tonalinin vaikutuksesta kehoon varastoitunut rasva tulee käyttöön, rasvan energia vapautuu verenkiertoon ja lihaksisto pysyy kunnossa. Saffloriöljystä valmistettu Tonalin on solutasolla vaikuttava, kehon rasvaa polttava ja sen varastoitumista estävä rasvahappo (konjugoitu linolihappo CLA). Tonaliniin tutustuin vuosia sitten avokkini kautta. Mietin tuolloin pitkään uskallanko kokeilla, onko se turvallista tms. Ja kokemukseni siitä on hyvät. Liikunnan merkitystä tässäkään tapauksessa ei sovi unohtaa.

Yritin netistä etsiä sivustoa, joka toimisi näillä näkkärin apuvälineilläkin, mutta ei löytynyt. Olisi ollut kiintoisaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sivuilla oleva kalorilaskuri laskenut kalorit ja liikunnassa kulutetut kalorit.

Tosin katselin vain maksuttomia palveluita kuten Kiloklubi.fi-sivuja. Vuosia sitten olin keventäjissä ja paras anti oli reseptit mitä sieltä sai, ja niitä käytän ruokailujani suunnitellessa vieläkin. Mutta, tuota päivän ruuat ja liikunnat-merkitsemistä en pystynyt käyttämään.

Ruokavaliotani ehkä hankaloittaa myös etten pidä erityisemmin keitetyistä kasviksista kuten porkkana, lanttu, kaali. Näistähän saisi hyviä ruokia laihduttajankin ruokapöytään. Keventäjillä oli paljon ruokaohjeita sieniruokiin, ja nuo sienetkään eivät oikein uppoa. Hiilareiden syömistä olen vähentänyt, josta ollaan myös montaa mieltä. Itse olen kuitenkin kokenut, että syömällä paljon leipää, pastaa, riisiä tms. painoni singahtaa ylöspäin. En kuitenkaan voi nimittää itseäni karppaajaksikaan, koska en ole täysin hiilarittomallakaan. Ja tuleehan hiilareita toki muualtakin, mutta nuo pastat, vaalea leipä –tyyppiset pyrin jättämään minimiinsä. Tämän päivän ruokana oli esim. täytettyjä paprikoita ja kesäkurpitsaa. Täytteessä jauhelihaa ja ripaus täysjyväriisiä, lisukkeena kermaviilikast iketta. Nautin myös aterioista missä uunikasviksia (perunaa, bataattia, kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia tms) ja proteenin lähteenä lihaa, kalaa, kanaa. Vihersalaatit erilaisine lisukkeineen ovat myös minun herkkua. Juustojen lisäämistä on syytä hillitä, vaikka ne niin ihania ovatkin. Valitettavasti rakastan myös erilaisia makeita herkkuja joista ehkä pahinmpana suklaahimo. Onneksi olen löytänyt tummansuklaan ja ostankin nykyisin mahdollisimman korkeaprosenttista suklaata. Tällä hetkellä suosikkini on 85% suklaa, jota myydään ainakin Bellon ja Hyvinvointitavaratalon verkkokaupoissa. Riittää kun syö yhden palan nautiskellen. Nyt minulla on jokin tummasuklaa inkiväärillä maustettu ja se on aika pahaa ja ajaa asiansa. Suklaahimo menee ohi kun syö palasen 🙂 Kaikkein parhaiten pärjää, jos herkkuja ei vaan kertakaikkiaan ole saatavilla. Ei teen kanssa tarvitse olla piirakkaa, keksejä, kakkuja. Ainoa vaan, että tuo avokkini niitä ”vaatii” ja minullekin tulee sortumisia. Sokerit olen jättänyt kokonaan pois valmistaessani luonnonjugurtista tai rahkasta smoothiesta. Joskus tulee aika hapanta välipalaa, mutta ihmeen nopeasti siihenkin tottuu. Ja kun sitten erehtyy syömään jonkin erittäin sokerisen rahkan tai jugurtin, niin maistuu liian makealta.

Laihtuakseen pitää myös liikkua, jonka olen aijemmin jo todennutkin. Haaveilen puhuvasta sykemittarista. Sellaisen kun saisin, olisin ikionnellinen. Voisi seurata kaloreiden kulutusta ja kuntonsa kehittymistä. Ilmeisesti Jenkeissä näitä puhuvia sykemittareita on, mutta kielitaitoni ei riitä selvittämään niiden laatua tms. Nyt kuitenkin laihdutaan ilman sykemittaria ja mennään kohti tavoitetta. Olen asettanut tammikuun loppuun tavoitteen, jonka saavuttamiseksi pitäisi n. kilon kadota. Pitkällisempi tavoite on 10-12 kg:n laihduttaminen. Että tänne vaan tsemppiviestejä ja potkua persaukselle, kiitos!

Tämä ei nyt ollut kovin hyvin jäsenneltyä, enemmänkin ajatusten virtausta aiheesta ja montaa asiaa olisi vielä lisääkin pohtia esim. rasvan palamista aamutreenissä ilman aamupalaa. Toisethan puhuvat vahvan aamupalan puolesta, toiset taas että ei pitäisi syödä ennen esim. aamulenkkiä, mutta jatketaan näistä toisella kertaa…

Julkaistu

Otoskleroosi tuskaannuttaa

Kirjoittelin joskus syksyllä kuulo-ongelmasta ja minulla todetusta otoskleroosista. Olen täällä hehkuttanut maalipalloa ja asiakasmäärien nousua; sivuuttanut kokonaan tuon minulla olevan riesan. Totuus kuitenkin on, että kuulo-ongelma häiritsee ja rasittaa minua. Toisaalta, murehdin asiaa hirmuisesti, mutta osa minusta kuitenkin painaa eteenpäin. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. Tosiasiat kuitenkin on todettava ja kaitpa hyväksyttäväkin.

Marraskuun lopulla sain kokeiluun kuulokojeen, josta en tykännyt yhtään. Se kaikui ja tuntui ettei ainakaan kuule mitä toinen sanoo, tai ehkä lähinnä kaijun takia ei saanut mitään selvää. Koje jäikin lipaston laatikkoon. Toisaalta koin myös, että pärjään ilmankin. Madridin maalipalloturnauksessa en loistelijaasti pelannut. Jännitin kuulemattomuutta jne. Ja täälläkin kirjottamastani rankkarikisasta todettakoon vain etten ollut täynnä itseluottamusta vaan kauhun partaalla. Jostain sain kuitenkin tahdon puristettua mukaan ja siitä tulikin onnistuminen. Ja tuota onnistumista kannan nyt muassani ja toivon ettei se jäisi viimeiseksi. En tiedä miten nopeasti otoskleroosi etenee tai tuleeko aika-ajoin ”romahduksia” tms. Joka tapauksessa minusta tuntuu kuulon heikentyneen parissa-kolmessa viikossa oleellisesti. Pelkäänkin, että kuulonalentuma on lähtenyt myös oikeassa korvassa etenemään. Valmennusleirillä tunsin suurta tuskaa kun huomasin miten huonosti kuulin ohjeistukset tms. Tuntui vaikealta pysyä mukana ja pelaamisesta katosi ilo. Sunnuntaina kotiutuessani olinkin murtunut nainen. Miten voi tuntuakin niin paskalta. Tuossa tilanteessa todella tajusin miten paljon maalipallo on minulle antanut ja miten paljon se merkitsee, ja etten ole valmis lajia lopettamaan tms. Tällä hetkellä en kuitenkaan pysty itseäni lajissa kehittämään, liikkuvuutta ja elävempää pelityyliä. Kaikki energia menee kuunteluun ja sen tuomiin haasteisiin. Ja sekös pahalta tuntuu!!! Onneksi en ole luonteeltani masentuja, mutta kyllä tämä on koville ottanut. Päivät milloin on paljon tekemistä ja hikitreeniä tuntuu hyvältä. Jos jämähdän paikoilleni ehdin murehtimaan asiaa yllinkyllin. Viime viikon uinti ja spinningtreeni teki mielelle ja kropalle äärimmäisen hyvää. Olenkin ajatellut, että liikunnan iloa ja hikitreenistä tulevaa nautintoa en saa kuulovaikeuksista huolimatta menettää. Maalipallo ei ole ainoa laji mitä harrastaa, vaikka ilmeisen merkityksellinen ja tärkeä onkin. Ja toivottavasti mahdollisesta leikkauksesta saan apua ja voin heittäytyä täysillä taasen maalipalloiluunkin mukaan ja itsensä kehittämiseen pelaajana. Nyt tuota mahdollista leikkausta odotellessa voin keskittyä kestävyysominaisuuksien kehittämiseen, voimatasojen nostamiseen, ketteryys- ja nopeusasioihin tms. Ja ennen kaikkea haluan säilyttää iloisuuteni ja halun liikkua, tavata ihmisiä tms.

Tammikuun alussa kävin Kuulokeskuksessa, josta sain toisen kuulokojeen kokeiluun. Tämä ei kaiju niin paljoa ja on huomattavasti siedettävämpi muutenkin. Suuntakuulon tuo kuulokoje kyllä vie ja se onkin näin sokkona todella ongelmallista. Olen totutellut kojeeseen lähinnä työaikoinani ja tällä uudella kojeella on siedettävästi sujunutkin. Silti, silti kaipaan omaa luonnollista kuuloa takaisin. No nähtäväksi jää saanko vai en. Onneksi enään – VIELÄ – kaksi viikkoa korvakirugin tapaamiseen. Jos leikkauspäätös tehdään onko edessä puolen vuoden odotus, kuten Kuulokeskuksen lääkäri lokakuussa ennusti? Eli, apu mahdollisesti tulisi vasta kesällä. Miten jaksan odottaa sinne asti? On muuten aika mieletön fiilis odottaa sellaista mitä toisaalta pelkää helvetisti. Viime viikolla lueskelin netistä jonkun korvakirurgin sivuilta otoskleroosista ja sen leikkaushoidosta. Noh, en tietenkään ymmärtänyt siitä läheskään kaikkea enkä edes yrittänytkään. Olipahan kiintoisaa joka tapauksessa lukea. Sitä en sitten tiedä onko hyvä lueskella tuollaisia vai ei. Siitä voidaan olla montaa mieltä. Noh, jos lukemaansa osaa suhtautua järkevästi eikä vedä liikaa omia johtopäätöksiä tai tee itselleen kauheita kauhukuvia asiasta, sitten ehkä… Mutta huomisaamuna ystävän kanssa hyppään uima-altaaseen ja karistan huonon mielen altaan syvyyksiin. Viime kerralla vetäsin tunnissa 1400 m. Ja tuon jälkeen oli ihana fiilis. Tuon fiiliksen haluan huomenna taas! Ja kyllä minulla on positiivinen olo muutenkin, sillä työrintamalla menee mukavasti ja nautin siitä, joten ehkä selviydyn tästä otoskleroosin tuottamasta harmistakin. Edelleenkin vertaistukea kaipailen, joten jos olet kokenut vastaavaa älä ujostele laittaa postia tulemaan!

Julkaistu

Uudet asiakaskontaktit – näkyvyys – ammatillisuus

Joulu vietetty, vuosi vaihdettu; on aika normiarjen. Seuraaviin juhlapyhiin onkin monta kuukautta aikaa pääsiäisen ollessa vasta huhtikuun lopulla. Alustavasti tiedossa on tuolloin lomalaisten hierontoja, jos lomien järjestäjillä kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Sitä ennen kuitenkin viikot vierivät oman asiakaskunnan parissa. Ja nyt näyttääkin mukavalta, sillä ajankohdasta huolimatta uusia asiakkaita olemme saaneet mukavasti, Googlen sponsorilinkin loppumisesta huolimatta. Juuri äsken laskin viikon sisällä käyneen kuusi uutta asiakasta ja seitsemän uutta asiakasta on tehnyt aikavarauksen lähipäiville, joten uusia asiakkaita/yhteydenottoja 13 kpl. Pidän sitä hyvänä huomioiden nyt olevan tammikuun. Ja tammikuu on yleensä kohtuu hiljainen kuukausi. Totuushan kuitenkin on ettei se riitä, että uusia asiakkaita tulee. Nyt on tärkeää saada heistä myös – ainakin osasta – vakituisia asiakkaita, asiakkaita, jotka palaavat takaisin kun hoitotarvetta ilmenee. Aina ja aina on tärkeää tehdä oma työnsä niin hyvin, että asiakkaalle jää hyvä ja positiivinen mieli. On kuitenkin muistettava kaikkia ei voi miellyttää, vaikka kuinka haluaisi. Hierontatyylejä on yhtä monta kuin hierojaa. Toinen tyyli sopii toiselle ja toiselle taas ei. Meillä on hyvä tilanne siinä suhteessa voimme tarjota asiakkaillemme naishierojan tai mieshierojan. Suurimmalle osalle ei ole väliä, mutta on niitä jotka haluavat ehdottomasti naishierojan, tai niitä jotka luottavat enemmän mieshierojan voimaan. Minusta osoittaa ammattitaitoa ja ammatillisuutta kun hyväksyy edellämainitut asiat. Omaa työtään voi ja pitääkin aina pyrkiä kehittämään. Missään tapauksessa ei saa kangistua kaavoihinsa, rutinoitua, tehdä työnsä aina samalla kaavalla. Asiakaslähtöisyys on kaikkein tärkeintä. Hoitajan tulee myös olla aina hoitotilanteessa läsnä henkisestikin. Mikään ei ole kamalempaa kuin hoitaja, joka rutiinilla kaavamaisesti tekee työnsä ja ei ole läsnä. Itse en koskaan halua tulla sellaiseksi. Haluan säilyttää asiakaslähtöisyyden, empatiakyvyn, kuuntelu- ja kosketustaidon. Siksipä onkin hyvä välillä pysähtyä miettimään omaa itseään hoitajana ja miten voisi tulla entistä paremmaksi hoitajaksi. Asiakkaiden positiivinen palaute ruokkii aina ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Ja tällaisista asiakaskontaktien lisääntymisestä innostun kovasti ja haluan antaa uusille asiakkailleni parasta mahdollista hoitoa mitä vain osaan. Toki on myös tilanteita missä oma ammattitaito ei riitä, tai asiakkaan olisi hyvä kääntyä lääkärin puoleen. On tärkeää osata myöntää itselleen ja asiakkaalleen omat rajansa ja ohjata hänet eteenpäin apua saamaan. Jos ammattitaito ei riitä silloin se ei riitä ja on turha vain leikkiä asian kanssa. Ammatillisuutta sekin!

Maanantaina vedimme kuluneen vuoden yhteen ja vertailimme sitä edelliseen. Katselimme kuukausia sillä silmällä miten mikin markkinointitempaus on näkynyt asiakasmäärissä. Totesimme viime syksyn olleen huomattavasti hiljaisempi sitä edelliseen verrattuna. Tuolloin meillä oli mainos Kauppakalenterissa, jonka kautta saimmekin parisenkymmentä asiakaskontaktia. Levikki oli 10-12 tuhatta, joten siihen nähden kohtuu heikkoa, mutta näemmä silti näkyy asiakasvirtauksessa selkeästi tuon syksyn kohdalla. Viime syksynä meillä oli tuo Googlen sponsorilinkki ja se ei tuonut nostetta lainkaan samaan tapaan. Olemme jakaneet myös postilaatikoihin yrityksemme esitettä. jonka jakomäärä ei tietenkään likikään samaa luokkaa kuin Kauppakalenterin, sillä suoritimme jakamisen itse. Viime kevättalvella maaliskuun jaosta tuli alle 10 asiakaskontaktia. Toisaalta, nyt emme ole kuukausiin jakaneet mitään ja hiljattain kävi asiakas, joka kertoi saaneensa tuon esitteen ja siitä jääneen nimemme mieleen.

Näkyvillähän sitä pitääkin olla ja siksi varmasti jatkossakin jakaa esitettämme ihmisille, viedä kauppojen ilmoitustauluille lappuja jne kuten tähänkin asti. Joku huomaa ja tulee kokeilemaan. Paras markkinointikanava on ehdottomasti puskaradio, ja kyllähän se lämmittää myösomaa mieltä asiakkaan kertoessa saaneensa suosittelut työkaveriltaan, naapuriltaan, sukulaiseltaan, ystävältään. Silloin tietää itsekin onnistuneensa ja tehneensä hyvää työtä, työtä joka on miellyttänyt asiakasta. Onhan sekin totta, että myös ne huonot kokemukset leviävät, ja ehkä vielä paljon nopeammin ja paremmin kuin ne kehut. Siksipä otettaan hoitoon ei saisi koskaan päästää kirpoamaan eikä niitä huonoja hoitoja saisi tulla. Siltikin ihmiset olemme inhimillisiä, me hoitajatkin…

Tällä hetkellä joka tapauksessa iloitsen asiakasvirran nosteesta, johtui se sitten mistä hyvänsä. Ehkä tämä Suomen lamakin on taittumassa ja talous kääntyy nousuun, ihmiset uskaltavat taasen kuluttaa, ja jos näin on me teemme parhaan työpanoksemme ja tarjoamme ammattitaidolla hoitoja heille, teille!

Julkaistu

Vuoden ennakkoluuloton uudistaja ja kokeilija-palkinto sekä yrityksen arkisia asioita pohdiskellen

Marraskuun kolmantena lauantaina vietettiin perinteistä Fysioterapia-alan näkövammaiset ry:n iltajuhlaa, jossa palkittiin vuoden ansioituneita yhdistyksen jäseniä. Itse olin palkittujen joukossa: Vuoden ennakkoluuloton uudistaja ja kokeilija. Sain kunniakirjan ja puisen päivänkakkaran. Vuonna 2003 minut palkittiin Vuoden nuori –tittelillä. Tuolloin vielä työskentelin yhdistyksen ylläpitämässä fysikaalisessa hoitolaitoksessa. No nyt puhaltavat uudet tuulet, ovat puhaltaneet jo, jonkin aikaa. Oman firman pyörittäminen on ollut mielenkiintoista ja siitä on saanut itsensä näköisen, joten tunnustuksen/huomionosoituksen otin iloisena vastaan. Totuus kuitenkin on että syksy oli hiljasempi kuin edellinen. Joulun alla lahjakortteja kyllä ostettiin, mutta niidenkin menekki oli isompi edellisvuonna. En kuitenkaan ole painanut paniikkinappulaa. Moni alalla oleva on kertonut samaa, joten nousukautta odotellessa. Ja totuus on että firmalla menee hyvin järkevällä talouden hoidolla, joka selvästikin kannattaa.

Markkinointia on kuitenkin jälleen mietittävä sillä tuo Googlen ponsorilinkki päättyi kolmessa kuukaudessa – osumat tuli täyteen. Klikkauksia on tullut tuo 500 ja näytössä näkynyt yli 50.000 kertaa. Luvut tuntuvat hurjilta huomioiden asiakasvirtauksen. Tänään juuri soiteltiin ja kyseltiin kiinnostusta jatkoa ajatellen. Ei tällä kokemuksella kyllä haluta jatkaa sopimusta. Rahansa saa helpommallakin kankkulan kaivosta alas 🙁 Olen tullut siihen tulokseen, että puskaradio on parasta mainosta, mutta ensin täytyy saada riittävästi sanan levittäjiä asiakasvirtaukseen, jotta puskaradiolla pärjäilee. Ja kotisivuille pitäisi saada mahdollisimman pian linkki Googlen karttapalveluun ja Facebookin fanisivullemme. Näkövamman vuoksi kaikki ei vaan käy kädenkäänteessä eikä noita tietotekniikkataitojakaan ole tarpeeksi. Noh, kyllähän rahalla saa kaikki toimimaan, mutta pienyrittäjänä ei kuitenkaan ole resursseja maksaa kotisivujen ylläpidosta tai päivityksistä tuhansia euroja. No jospa tämän tammikuun aikana saisimme sivuillemme tarvittavat päivitykset ja lisäykset. Ja toivoa sopii myös tämän lamakauden taittuvan. Näin jouluaikaan emme ole kuitenkaan stressanneet mistään tuollaisesta vaan vietetty vapaata muutamia päiviä ihan tietoisesti, jotta hivenen tulisi lomaa ja irtaantumista työkuvioista. Näin kotona ollessamme ei tosin täysin onnistuneesti. Nyt on kuitenkin aika palata arkeen töidenkin suhteen. Saattaa vuoden lopun kirjanpito tms. ajan tasalle ja katsoa ja verrata edellisvuoteen… Että ei muuta kuin luottavaisesti eteenpäin!

Julkaistu

Maalipalloa ja kirjallisuutta

Huomaan vuoden vaihtuneen ja blogikirjoittelun jääneen, vaikka niin on ollut tarkoitus kirjoitella edes suhteellisen säännöllisesti. No onneksi puolustuspuheenvuoroja ei tarvitse pitää kuin itselleen, joten todettakoon olleen kiireinen syksy. No taitaapi se aikalailla paikkaansa pitääkin; joka ikinen viikonloppu jotain jouluun asti. Pidän kyllä siitä että touhua riittää, mutta jouluna nautin siitä kun ei ollut mitään sovittua menoa. Sain vaan nauttia joulusta avokkini kanssa hyvin syöden, rentoutuen kirjojen parissa. Lukutoukkaudestani en ole täällä juurikaan kirjoitellut. Minulla on aina menossa kirja joko äänitteenä tai pisteillä ja usein molempina samaan aikaan. Pistekirjojen lukijana olen vähän laiska, se on kovin kausiluonteista. Nyt minulla on menossa Nora Ropertsin kirja Sininen daalia. äänikirjana joulun aikaan kuuntelin Matti Yrjänä Joensuun Rautahuone sekä Wilbur Smithin Armottomat. Pidin molemmista kirjoista. Smith kuvaa asioita tarkasti, joskus ehkä liiankin tarkasti. Muistan aina Leobarti kulkee yössä-kirjassa kuvauksen siitä miten iso leobardi virtsasi päähenkilön päälle 😀 Uusimmissa Smithin kirjoissa jumitutaan välillä ehkä liikaa jatkuvaan sotimiseen. Armottomat onkin vanhempaa tuotantoa ja upposi minuun niin hyvin, että katselinpa nukkumatin leffateatterista viiltelypainajaisiakin. Joensuu on ollut minun suosikkikirjailija aina. Joskus minusta tuntuu, että Harjunpää on kuin Joensuu itse poliisityössään. Olen lukenut kaikki Joensuun kirjat ja kuullut kuunnelmat mitä niistä on tehty. Petteri Sallinen on ihan huippu näytellessään Harjunpäätä. Rautahuone oli taattua hyvää laatua. Pidin enemmän kuin edellisestä kirjasta Pahan pappi. Ja kirja tulikin kuunnelluksi käytännössä päivässä. No ei Smithiinkään kolmea päivää enempää mennyt… Oli kyllä huomattavasti pidempikin kuin tuo Joensuun kirja.
Nyt kuuntelen huomattavasti kevyempää, sillä menossa on kirja koirien tarinoita, kirjoittajina ovat olleet mm. Sinikka Salo, Tuija Lehtinen, Uma Aaltonen, Maija Lindroos jne. Ihanaa kevyttä koiraluettavaa 😀 Joskus olen miettinytkin, että mitä jos aikanaan ei olisi äänikirjoja tullutkaan jne. Ne niin paljon antaa sisältöä elämään ja myös voi kirjojen parissa oman mielikuvituksensa antaa lentää. Elokuvista ja näyttelijöistä tiedänkin hävettävän vähän, ja varmasti kirjallisuuden sarallakin paljon toivomisen varaa olisi. Todelliset klassikot kun tahtoo multa jäädä lukematta.

Maalipallon parissa meni neljä viikonloppua. Loka-marraskuun vaihteessa lajin parissa vietettiin kolme perättäistä viikonloppua. Ensin pelattiin sarjojen avausturnaus ja seuraavana puolestaan valmennusleirillä treenattiin, ja kolmantena jälleen sarjaturnaus. Nämä kaikki Pajulahdessa, jonne matka vie taasen tulevana perjantaina leireilemään. Kumpikaan sarjaturnaus ei ollut joukkueeltamme mitään huippuesitystä. Ehkä ensinmäinen turnaus oli kaksijakoisuudestaan huolimatta parempi kuin tuo toinen. Siinä nuljautin vähän vasenta nilkkaanikin, mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Leirillä puolestaan oli paljon erilaisia peliä parantavia harjotteita. Monet vielä uusia ja sujui takkuisesti. Tulevana viikonloppuna kuitenkin päästään niitäkin taasen varmasti harjoittelemaan. Ja se neljäs maalipalloviikonloppu oli viikkoa ennen joulua kun matkasimme Madridiin maajoukkueella kansainväliseen naisten maalipalloturnaukseen. Matka oli vain viikonlopun mittainen, mutta sattumuksia ei totisesti puuttunut. Samaisena viikonloppuna nimittäin lentoliikenne oli sekaisin keski- ja Länsi-euroopassa olleiden lumimyräköiden takia. Perjantaiaamuna saapuessamme kentälle yhdeksältä lentääksemme Amsderdamin kautta Madridiin klo 11.00, reitti vaihtuikin Prahan kautta. Ja tuo kone lähtisi vasta 16.45. Päivä Helsinki-Vantaalla kahvilaa vaihdellen joukkuehenkeä nostattaessa 😀 Puuhahan oli mulle sinänsä tuttua, sillä olinhan paria viikkoa aikaisemmin odotellut neljä tuntia myöhässä ollutta Kuusamon lentoa 😀 Prahan kone lähti lopulta 18 maissa. Uusi jännityksen aihe, ehtisimmekö Madridin koneeseen, mutta eipä ollut hätää. Prahan kenttä pieni ja kone tunnin myöhässä. Saavuimme hotellille yhden pintaan kun alunperin olisi pitänyt saapua iltapäivällä viiden maissa. Turnausjärjestäjiltä hieno ele, huoneissamme oli lautaset missä oli leipää ja salaattia. Aamulla seitsemäksi aamupalalle ja turnauspäivään, johon kuului neljä ottelua joista voitimme kolme. Sunnuntaina pelasimme kaksi ottelua, jotka sujuivat voitokkaasti. Jälkimmäinen oli turnauksen finaaliottelu Israelia vastaan. Ottelu meni vapaaheittokisaan asti. On pakko tunnustaa, että olin aika paniikissa mennessä suorittamaan omaa osuuttani. Tilanne oli tasan! Ja jotenkin ei ollut kovin itsevarma olo. Jotenkin kuitenkin tuon paskan epävarmuuden sain tungetuksi jonnekin… Torjuin pallon, ja vielä omalta huonommalta puoleltani. I S O  H U O K A U S :O Heittoon olikin paljon helpompi lähteä kun se mikä eniten jännitti sujui onnistuneesti. Heitin maalin, huh! Johdimme maalilla! Tämän jälkeen seuraavan pelaajan tarvitsi ottaa vain kiinni, peli olisi siinä, ja niin siinä kävi! Sitten aika kotimatkan… Aamulla kuulimme noista peruutetuista lennoista ja suljetuista lentokentistä. Ei ollut kovinkaan korkealla odotukset kotimatkan suhteen. Yllätys olikin suuri ja iloinen: saimme Amsderdamin kautta lennot Helsinkiin ja matka sujui niin sutjakkaasti, että saimme pinkoa tossua toisen eteen Damin kentällä ehtiäksemme koneeseen. Madridin kone oli – yllätys – myöhässä kriittisen puolituntia. Damissa laskeuduimme c-terminaaliin ja Helsingin kone tietystikin D-terminaalin perällä, mutta ei muuta kuin juoksuksi. Olen viimeksi käynyt 2001 Damin kentällä ja silloinkin juossut helvetisti kuullakseni vain ettei kone johon kiiruhdimme ollut edes vielä laskeutunut 😀 Noh, tällä kertaa juoksu kannatti, koneeseen ehdimme emmekä olleet ihan viimeisiäkään :O Saavuimme kotimaahan puolen yön jälkeen todetaksemme laukkujen jääneen matkan varrelle. Vielä ennen kotiin pääsyä täyttämään ilmoitusta tapahtuneesta. Jouluviikko sitten jännättiin ja odotettiin. Tiistaina kaksi pelaajaa sai laukkunsa, torstaina minä ja eräs toinen, perjantaina valmentaja. Parin muun pelaajan laukuista en tiedä. Toivottavasti kuitenkin kaikki ovat tavaransa saaneet takaisin. Maalipallo ei varmastikaan monelle kovin tuttu, joten käykääpä lukemassa www.maalipallo.net Ja lupaan jonain kertana selittää täälläkin lajia tarkemmin. Nyt en vaan jaksa 🙁

Julkaistu

Stressaava otoskleroosi

Elo- ja syyskuussa murehdin paljon kuuloani ja sitä, että joutuisin odottamaan 3-6 kuukautta ennen kuin pääsisin korvaklinikalle. Noh, lokakuun 1. ilahduin suuresti saamastani kutsukirjeestä, aika 26.10. Eli, reilu viikko sitten menin Kuulokeskukseen odottavin mielin. Tapasin kuulontutkijan, joka teki vielä joitakin tarkentavia kuulotestejä. Elokuusta pieniä muutoksia, mutta ei oleellista. Kyseli ajatuksiani kuulokojeesta ja passitti tapaaman lääkäriä, jonka kanssa keskusteltaisiin girurgisesta kuulonparannusleikkauksesta. Suuressa tyhmyydessäni kuvittelin, että nyt ratkaistaisiin mitä tuleman pitää. No ei se tietenkään niin yksinkertaista ollutkaan. Lääkäri ilmoitti, että Kuulokeskuksessa aletaan tekemään minulle kuulokojetta, mutta laittaa paperini korvagirurgille Korvaklinikan puolelle. Saan aikanaan kutsun tapaamaan girurgia, arvio 2 kk. Voi mennä ensi vuoden puolellekin. Hän kuulemma kertoo mahdollisen leikkauksen hyödyt, haitat, riskit, kannattaako leikata tms… Ja jos leikkaukseen päädytään, tällöin vasta minut laitetaan jonoon, joka kuulemma puoli vuotta. Lääkärin mukaan tämä on pitkä prosessi, mutta samanaikaisesti saan testata kuulokojetta. No pitkä prosessi tosiaankin ja tuntuu todella turhauttavalta. Minulla olisi haasteita elämässäni kuten esim. valmennuksessa olo maalipallossa. Huomaan turnauksissa ja treeneissä stressaavan kuuloasialla hirmuisesti, vaikka siitä ei onneksi vielä ainakaan ole erityisemmin ollut haittaa. En kuitenkaan pysty asettamaan itselleni henk.koht. tavotteita kun en tiedä voinko olla käytettävissä vai en. Mihin asti kuuloni riittää, koska mahdollinen leikkaus…??? Ja valitettavasti tämä kaikki on vaikuttanut intoon oheistreeneihin. Nyt pitäisikin pystyä tekemään isoja päätöksiä myös tuolla saralla. No tuon korvaongelmani kanssa on vain elettävä ja maltettava odottaa asioiden etenemistä. Ja muutenkin tuo kuulo on minulle niin kallis aisti, että hirvittää. No tämän kuun lopulla menen kokeilemaan kuulokojetta. Onko se sitten apuvälineeni loppuelämän? Häiritseekö se miten paljon? Kuinka paljon vaikuttaa suuntakuuloon? Voisinko saada leikkauksesta paremman avun? Sen verran lääkäri sanoi tinnituksesta, että toisilla se poistuu tai vähenee leikkauksen myötä, mutta ei kaikilla. Olisin halunnut keskustella myös niskojeni jumiutumisesta, jonka selkeästi koen liittyvän kuulon alenemiseen. Pinnistelen kuullakseni paremmin, jännitän kropallani ilmeisen paljon jne. No en saanut tilaisuutta puhua tästä. Uskallanko odottaa, että girurgilla olisi enemmän aikaa minulle ja huolilleni, peloilleni, vai istunko huoneessa 5min päätökseni kanssa mitä tehdään. Huh, kun onkin epävarma olo. No lääkärin luona käynnin jälkeen kävin vielä otattamassa korvastani muotin kuulokojetta varten. Sen jälkeen sainkin lähteä.

Jäin pohtimaan miksi minulle hommataan kuulokojetta ennen leikkauspäätöstä. Eikö se ole turha, jos leikkaukseen päädytään? Tai ainakin toivottavasti leikkauksen myötä jäisi turhaksi. Ja henkilökohtainen apuväline, on varmasti kalliskin. Vai tuleeko tässä mukaan näkövammani, että voin saada jonotuksen ajaksi apua kuulokojeesta. En oikein tiedä mitä siltä kuulokojeelta osaisin odottaa, entä mahdollisesta leikkauksesta. Jos yhtään netistä lukemaan on luottamista leikkauksen onnistumismahdollisuudet on hyvät etenkin, jos vikaa ei ole sisäkorvassa. Toisaalta moni leikkauksessa ollut keskustelupalstoilla on kirjoittanut olleensa kolmessa, jopa neljässäkin leikkauksessa. Otoskleroosissahan kyse käsittääkseni liiallisesta luutumisesta, joten käsitänköhän oikein, että leikkauksenkin jälkeen tuo luutuminen jatkuu ja aikanaan tukkeuttaa proteesin mahdollistaman äänen etenemisen sisäkorvaan. Kellä se on nopeampaa, kellä taas hyvin hidasta. Lääkärithän puhuvat kyseisen kuulovian olevan johtumisvika. Vertaistukea olen löytänyt kovin vähän, toisaalta en ole tutkinutkaan kuulovammaisten liittojen tms. sivustoja. Jotenkin – naurettavaa kyllä – ajatellen etten ole kuulovammainen. Erään näkövammaisen kanssa olen kirjoitellut ja hän on saanut leikkauksesta ison avun ja on tyytyväinen tämän hetkiseen elämäänsä kuulemisen suhteen. Hän on rohkaissut minua antamaan leikkausluvan. Keskustelupalstoilta löytyy joitakin kirjoituksia, mutta olisin ehkä toivonut löytäväni enemmänkin. Jos joku otosklerootikko osuu lukemaan tätä vuodatusta, olisin kiitollinen yhteydenotostasi! Jään odottamaan kutsua korvagirurgin vastaanotolle ja yritän olla liikoja stressaamatta asialla. Huomenna lähden maalipallovalmennusleirille ja vietän siellä koko viikonlopun a taatusti kuuloni joutuu lujille, mutta jos vain osaan olla stressaamatta, hyvä niin!

Julkaistu

Lyhyesti kuulumisia: miltä asiakasvirta näyttää

Siitä on kuukauden päivät kun kirjoitin markkinoinnista. Tällä hetkellä yritykseni Facebook-sivuista tykkää 94, joista yli 70 on myös omalla kaverilistallani. Minun pitäisi saada omille kotisivuille myös tuo Facebookin tykkää-painike, mutta emme valitettavasti tiedä miten sen saa sivuille linkitetyksi. Tarkoitus olisi sivuille linkittää myös tuo Googlen karttapalvelu.Sponsorilinkki on näkynyt Googlen etusivulla nyt muutaman viikon ajan. Tuo ei ole tuonut toivotusti asiakasvirtaa. Ehkä joitain kauempana asustavia olemme saaneet asiakkaaksemme. Tuo sponsorilinkki ei kuitenkaan ole sanottavasti parantanut työtilannetta. Tämä syksy on ollut erikoinen, koska on ollut kohtuu hiljaista. Moni muukin hieroja on valittanut samaa. Liekö huippukuuma kesä vienyt ihmisten rahat, vai ollaanko edelleen taantuman jälkikourissa? Ei uskalleta kuluttaa. Onneksi kuitenkin tilanne on täysin hallinnassa eikä hälyytysnappia tarvitse painaa. Tässä tulee oman kodin yhteydessä työtilojen hyöty esille. Ei ole työtiloista vuokrakuluja tms. Nyt elämme marraskuuta ja tämän pitäisi olla ehkä niitä syksyn vilkkaampia kuukausia. Aavistuksen liian hiljaista tilannetta ei kuitenkaan kannata jäädä murehtimaan; joulu lähestyy ja lahjakorttien myyntiin kannattaa satsata ja niiden markkinointiin. Varmasti sukulainen, ystävä tai läheinen ilahtuu saamastaan lahjasta hierontaan tai hemmotteluhoitoihin. Näin pimeään ja harmaaseen sopii hyvin esim. kuumakivihieronta tai Lämmin suklaahieronta.

Julkaistu

Kiireinen viikko monella tapaa

Vauhdikas viikko on takana. Nyt mukissa Hopeapilvi –nimistä vihreää teetä, avokkini katsoo nyrkkeilyä ja otetaan ihan rennosti saunomisen jäljiltä raukeina.

Tällä viikolla on ollut paljon töitä. Työmäärää nosti lomalaisten hieronnat, tosin nyt työt jakaantuivat molemmille kahdelle päivälle. Lisäksi avokkini hoiti vakiohierontakeikkapaikallaan tiistaina ja torstaina jolloin itse hieroin lomalaisia lomapaikalla sekä kotona oman firmamme asiakkaat. Avokin lomalaisten hieronnat olivat maanantaina ja keskiviikkona milloin itse tein töitä kotona. Omat asiakkaat keskittyivät loppuviikkoon, joten maanantaina ennätin hoitelemaan Opaskoirakerhon asioita. Lokakuun kerhoillassa olimme Kampissa teemana ruuhkassa liikkuminen. Marraskuussa on ulkoasusteiden ja jalkineiden esittelyä sekä loppukuusta pikkujoulut Partiopoukamassa. Ensi vuoden toimintaa suunnittelemme jo nyt. Tammikuun lopulla olisi tarkoitus järjestää viikonloppukurssi Porvoossa. Tarkoituksena saada hyviä harjoittelumahdollisuuksia kaupunkiliikkumiseen. Aika-ajoin on hyvä kävellä opaskoiran kanssa siten, että joku näkevä katsoo miten liikkuminen sujuu, miten koira hakee esim. suojatiet, ovet, portaat tms. Ja jos on jotain ongelmia, niitä koetetaan ratkaista ja. Peesarit eivät kuitenkaan ole kouluttajia vaan vapaaehtoisia apureita. Käy tutustumassa osoitteissa

www.peesarit.fi

www.opaskoirayhdistys.fi

www.opaskoirakoulu.fi

Tiistaina töiden jälkeen piipahdin Tupper-kutsuilla. En ole varsinaisesti mikään Tupper-fani, vaikka myönnettävä on, että tuotteet ovat kestäviä ja korkealaatuisia. Sorruin tekemään pienet ostokset minäkin. Kutsujen emäntä oli leiponut aivan ihania kala- ja kinkkutuulihattuja 😀 Itselläni oli viime viikon lauantaina Evelacen Alusvaatekutsut, ja sieltä tuli tehtyä isommat ostokset. Avokkinikin sai omansa 🙂

Keskiviikkona sain hoidettavakseni kaksi ihanaa koiraa ihmisasiakkaiden lisäksi. Päivään kuului myös kirjallisia töitä, firman kuukausilistojen tekoa laskelmineen. Illalla rentoutumaan harrastuksemme maalipallon pariin. Nykyisin meillä on keskiviikkoisin tekniikkaharjoitukset joidenka perään olen vinkunut vuosia. Vihdoinkin treenit ovat toteutuneet. Selkeästi tekniikkatreenien myötä huomaa pelaamisessaan kehitystä ja varmuuden paranemista. Töitä tosin on edelleen, mutta tekniikkaharjoitukset motivoi ja antaa hyvän fiiliksen.

Lomalaisettorstaina hierottua kiireisesti kotiin töitä jatkamaan. Ei päivän päätteeksi paljoa tarvinnut miettiä mitä puuhaisi. Pakkaaminenkin Opaskoirayhteyshenkilöpäiviä varten jäi perjantaiaamuun.

Ne pidettiin lauantaina Ylöjärvellä. Perjantaina ennen yhteyshenkilöiden saapumista Opaskoirayhdistyksen hallitus kokoontui. Iltaa vietettiin saunoen, kuulumisia vaihtaen ympäri Suomea tulleiden ihmisten kanssa. Lauantaina oli se virallisempi osuus. Kävimme tämän vuoden toimintaa läpi ja ensi vuoden Opaskoirakerhojen suunnitelmia.

Kotimatkasta ei sattumia puuttunut. Emme saaneet asemalla apuja, jouduimme koirinemme liukuportaisiin. Onneksi huomasin kepillä ajoissa ettei mitään vahinkoa syntynyt. Laiturillekin löydettiin lopulta ja junaan päästiin. Tosin yhden koiran putoaminen laiturin ja junan väliin aiheutti sydämen tykytyksiä… Onneksi koira selvisi säikähdyksellä. Jäi kuitenkin mietityttämään miten sen laiturin ja junan välinen rako voi vaihdella niin paljon, ja tuntuu aika pelottavaltakin. Oma koirani hyppäsi reippaasti portaille määrätietoisena. Junassa vielä tuli ilmi, että menomatkalla oli leimattu meidän tulomatkan liput, mutta onneksi konnari antoi meidän jatkaa matkaamme.

Kotona minua odotti avokki juustolautasen ja punaviinipullon kera, nam… Ihanaa!

Ja tänään vietin aikaa ystäväni kanssa Kauneus- ja terveysmessuilla. Löysin aivan huipputukevat urheiluliivit, laastarimallisen kylmägeelin, kuivattuja marjoja, luomusuklaata ja teetä. Oli kiva vaan kuljeskella ja tutustua tuotteisiin ja höpötellä ystävän kanssa. Kotona vielä saunomista ja rentoa illanviettoa… Tästä jaksaa aloittaa uuden viikon.