Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamun kauhun hetket

Seuraavana aamuna noustuani tajusin kauhukseni palelevani, aivan kuin kuume olisi nousemassa. ”En kai vaan vilustunut märissä saappaissani edellispäivänä?”, pohdiskelin aamutoimia tehdessäni. Toivoteltuani huomenet muille kyselin palelsiko heitä, ja ei.  ”Nytkö minun haaveeni Pienestä karhunkierroksesta murenisi ja joudun jäämään majatalolle!?” Pyysin kuumemittarin ja ei kuumetta ollut, joten teimme päätöksen, että lähden matkaan. Ja nyt jälkikäteen voin vaan kuvitella sitä harmituksen määrää, jos olisin viettänyt päivän majatalolla. Onneksi palelu asettui ja sain kokea ikimuistoisen päivän. Olihan Pieni Karhunkierros minun haaveeni, jonka ympärille viikon ohjelmaa rakennettiin.

Alun hitaat sadat metrit

Aamiaisen jälkeen pakattuamme eväät lähdimme ajelemaan Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikalle. Ennen reitille lähtöä vielä yhteiskuvaan ja sen jälkeen matkaan.

Ryhmämme Pienen Karhunkierroksen sisäänkäynnin luona valmiina lähtöön.
Ryhmäpotretti ennen vaellukselle lähtöä

Ensimmäiset sadat metrit tuntuivat olevan yhtä helvettiä. Heti otettiin kyllä luulot pois! Tässä kohden pyydän muistamaan että maastossa liikuttaessa sokeana on omat haasteensa. Hermosto on todella lujilla koko ajan hakiessa tasapainoa ja kohtaa mihin voi turvallisesti astua. Kuljimme hitaasti totutellen hankalaan maastoon ja hakien hyvää tapaa edetä.

Oppaamme Heidi etukäteen jännitti miten koirat reagoivat riippusiltoihin. Puolisen tuntia taiteiltuamme reitin alkua saavuimme Niskakosken ylittävälle riippusillalle. Molemmilta koirilta ylitys sujui hienosti. Todettava on myös, että itselle nuo riippusiltaylitykset olivat niitä reitin helpoimpia osuuksia.

Heidi ja Otto ylittämässä riippusiltaa Niskakosken yllä. Kosken rannat ovat kivikkoiset, jyrkkäreunaiset ja sankan metsän ympäröimät.
Riippusilta yli Niskakosken

Matka jatkui kohden Myllykoskea.
Ennen Myllykoskelle saapumista pysähdyimme pitkoksilla kuuntelemaan ja tallentamaan kuukkeliemon ja poikasten ääntelyä.

Myllykoskella pysähdyimme hetkeksi näköalatasanteelle, jonka jälkeen  emme kuitenkaan ylittäneet riippusiltaa vaan jatkoimme kohden Siilastupaa.

Heidi ja Otto Myllykosken katselutasanteella pienen putouksen kohdalla. Koski kuohuu vuolaana. Sen takana nousee kallioinen metsän peittämä rinne.
Myllykosken katselutasanteella

Myllykoskelta Siilastuvalle

Metsäisen osuuden jälkeen nousimme jyrkähköt portaat ylös ja laskeuduimme sen jälkeen alas.

Jyrkkä nousu puisia rappusia ylöspäin. Edellä tulee Otto Heidi perässään.  Sirpa peesaa Heidin takana. Portaiden alapäässä tulevat  Taija ja Outi. Portaiden vieressä näkyy kaukana alhaalla olevaa vesistöä jyrkän rinteen alla. Onneksi välissä on tukeva kaide.
Portaita, portaita….
Ja sitten laskeudutaan portaat. Alkupäässä portaat ovat jyrkät ja alempana huonokuntoiset laudat markkeeraavat portaiden paikkoja. Portaiden yläpäässä laskeutumassa Heidi, Sirpa ja Tuulikki. Portaiden vierellä kasvaa korkeita lehti- ja havupuita.
Ja lisää portaita…

Eihän nämä portaat toki Kallioportin nousuun verrattuna pahat olleet!

Matka jatkui Kitkajokea seuraillen ja ohitimme pitkän Aallokkokosken. Metsäisen osuuden jälkeen tuli jyrkkä alamäki, jossa oli osittain luonnon ja osittain ihmisen tekemät pitkät portaat alas kohti Kitkan kuohuja.

Laskeutumisessa oli haastetta juurien ja kivien muodossa portaista huolimatta.

Teräväsärmäisten kivien ja juurien peittämä rinne ja sen takana portaat joita pitkin ovat laskeutumassa Sirpa, Heidi, Tuulikki ja Otto. Ympärillä korkeita ja suoria puita.
Ja vaihteeksi portaita

Alas päästyämme menimme Heidin ja Sirpan kanssa kuuntelemaan Jyrävänputouksen ääntä. Jouduimme tekemään pienen piston vasemmalle ja kulkemaan helvetillisen kivikon läpi. Heidi kysyi haluanko mennä kivikkoon vai jatkaa suoraan Siilastuvalle tauolle. Vastasin ” helvetti kun tänne on tultu niin mennään nyt.” Heidiä ja Sirpaa hymyilytti ja niin me rymyttiin putouksen ääntä kuuntelemaan. Tunsimme putouksesta tulevan sumusateen. Siinä kaatuneen puun päällä oli hieno hetki kuunnella ja tuntea Jyrävänkoski, kiitos Heidi ja Sirpa kun rymysitte kanssani sinne.

Rannan puiden takaa paljastuu ylempänä jokivarressa oleva, komeasti kuohuva Jyrävän putous. Rantatöyräs on paksujen juurten peittämä ja etualalla on kaatunut puun runko.
Jyrävän putous

Upean hetken jälkeen palasimme reitillemme kohden Siilastuvan taukopaikkaa. Kuljimme aivan Jyrävänkosken viertä. Kosken kohina kuului kaukaa alhalta eikä isoihin harha-askeleisiin ollut varaa. Otto opasti kuitenkin hienosti ja määrätietoisesti. Eihän sekään tietenkään halunnut pudota alas koskeen.

Heidi, Otto ja Sirpa kulkevat kapeaa polkua joka kulkee aivan Jyrävänkosken viertä. Polku ei ole paljoa korkeammalla kuin koski joka   uoman keskikohdalla virtaa vuolaana kuohuen. Joen reunoilla kohoaa korkea kallio jonka rinteillä kasvaa tiheää sekametsää.
Jyrävänkosken viertä kohti Siilastupaa

Siilastuvalle mentäessä ensiksi oli nuotiopaikka pöytineen. Wc oli ylhällä hankalan kivikon päässä, joten sinne menimme vasta tauon lopuksi. Tauolla söimme eväitä, paistoimme makkaraa ja jotkut kanssavaeltajat tarjoilivat meille nuotiolla paistettuja vaahtokarkkeja <3. Ylipäätään tuon päivän aikana minua ja meitä tervehdittiin useasti hymyillen. Se oli välillä jopa hämmennystä herättävää positiivisessa mielessä. Kotiympyröissä meitä äärimmäisen harvoin tervehditään.

Iltapäivän kilometrit

Kuljimme kohti Harrisuvannon riippusiltaa ja taukopaikkaa. Sää lämpeni ja oli pysähdyttävä kaatuneen puunrungon päällä istuen poistamaan välihousut. Siinä meitä kolme naista operoi housujensa kanssa rivissä. Oli paljon mukavampaa jatkaa matkaa kun ei ollut niin hikinen olo. Ohitimme Kalliosaaresta kertovan kyltin.

Kalliosaaresta kertovassa mustassa opastetaulussa on reikä josta näkyy alla virtaava Jyrävänjoki. Taulussa kerrotaan näin: Kalliosaari on sitkeä kuin kuivaliha. Kymmenien tuhansien vuosien ajan se on sinnitellyt sateen ja joen yrittäessä sitä romauttaa. Kalliosaari on ympäristöään kovempaa ainesta, ja niinpä se seisoo keskellä jokea pehmeämmän aineen valuttua aikaa sitten Paanajärven pohjalle. Tiesitkö että Venäjän Paanajärvelle on tästä enää reilut 20km?
Kalliosaaren opastetaulu

Pienellä Karhunkierroksella oli lähes koko ajan polulla kiviä tai juuria. Kävellessämme Sirpa totesi minulle jossain vaiheessa ”Nyt on ”silkkitietä” niin kauas kuin näkee”. Ja sitä jatkui ehkä kuusi metriä ja mutkan takana meitä odotti jälleen kivet ja juuret. Päivän aikana selvästi vauhti kasvoi ja kivistä ja juurista selviydyimme helpommin matkan edetessä.

Kohdissa missä koskien tai joen kuohut kuuluivat alhalta, se tuntui äärimmäisen hienolta.

Heidi, Otto ja Sirpa kosken viereisellä korkealla harjanteella matkalla kohti Harrisuvantoa.
Taivalta taittamassa kosken kuohuja kuunnellen

Hiljalleen erkaannuimme Kitkajoesta ja koskista lähestyessämme Harrisuvannon riippusiltaa.

Ennen sillan ylitystä opas Heidi ja Outi vaihtoivat kenkiä, sillä Outilla oli ongelmia kenkiensä kanssa. Jälleen riippusillan ylitys meni hienosti.

Aurinkoisessa säässä kylpevän, tyynen Harrisuvannon ylitse kulkee riippusilta kohden vastapäistä puiden peittämää saareketta.
Harrisuvannon riippusilta

Harrisuvannon sillan tuntumassa on infotaulu jossa kerrotaan näin: Harrisuvanto. Harri eli harjus antaa nimensä tälle kutupaikalleen. Erityisesti ennen kevätkutuaan harri popsii myöhemmin kesällä retkeilijän riesana pyöriviä mäkäriä. Uskoisitko että yhden harjuksen mahalaukusta löytyi yli 5000 mäkärää?
Pysähdyimme Harrisuvannon taukopaikalle nauttimaan eväitä ja hengähtämään. Samalla Sirpa laittoi Outille nilkkoihin tukisiteet, jotta saivat vaihdetuksi kengät oikeille omistajilleen.

Sirpa laittaa Outille tukisidettä jalkaan.
Ensiaputaitojakin tarvittiin, onneksi vain tukisiteen muodossa

Ei se niin paha ollutkaan

Harrisuvannon taukopaikan jälkeen aloimme lähestyä Kallioportin nousua, joka jännitti opastamme Heidiä eikä aivan suotta, sillä niin jyrkkä nousu oli. Opaskoiramme suoriutuivat kuitenkin jyrkistä portaista hienosti. En tiedä monta porrasaskelmaa nousussa on, mutta riittävästi niitä joka tapauksessa asteltiin. Aluksi ei ollut kaidetta ja portaat olivat maahan iskettyjä puolipöllejä. Tovi edettyämme vastaan tuli kuitenkin kunnon puuportaikko kaiteineen. Ei siis muuta kuin määrätietoisesti askel askeleelta ylöspäin. Oli kerran pysähdyttävä hengittelemään ja tauolle saatiin hiukan pituutta kun tallensin jostain alempaa kuuluvaa linnun ääntä. Valitettavasti lajia ei ole kukaan varmasti osannut lajimäärittää äänen perusteella, mutta hetki oli hieno viimeisissä portaissa seisoa ja kuunnella sitä.

Päästyämme Kallioportin huipulle oli aika tuuletusten ja yhteiskuvan

Seikkailuporukka tuulettaa Kallioportin katselutasanteella.
Kallioportin katselutasanteella!

Liikutusta ja huikeita maisemia

Tuuletusten jälkeen jatkoimme kulkua eteenpäin. Kuljimme mäntykangasta pitkin ja ohitimme huikean rotkon. Päivän aikana pilvinen sää oli vaihtunut aurinkoiseksi.

Otto, Heidi ja Sirpa kulkevat pienten kalliokumpareiden ja mäntyjen välissä kiemurtelevaa polkua.
Aurinkoisessa säässä eteenpäin
Huikaiseva näkymä pystysuoralta korkealta jyrkänteeltä alas laaksoon jossa suomaaston ympärillä kasvaa sankkaa metsää.
Päätä huimaava näkymä matkan varrelta
Taija, Outi ja Tuulikki vaikeakulkuisella juurien peittämällä polulla. Edessä kauniita syvänsinisiä suolampia.
Juuret tuovat lisähaastetta poluilla

Opas Heidi kertoi jälkeenpäin jännittäneensä Pienen Karhunkierroksen onnistumista kaikkein eniten. Hän oli tehnyt varasuunnitelmat moneen eri tilanteeseen ja varasuunnitelmille vielä varasuunnitelmat. Liikutus, helpotus ja rentoutuminen oli hyvä tehdä vähän ennen Pyöreälampea hetken hiljaisuudessa. Vaikeimmat kohdat reitistä oli ohi eikä varasuunnitelmarepertuaaria tarvittu.

Vaelluskenkien peittämät jalat laiturilla lammen yllä. Valkoiset pilvet ja sininen taivas heijastuvat lammen pintaan.
Sielu ja ruumis lepäävät

Pienen oman hetken jälkeen Heidi kuuli radiopuhelimesta jonkun meistä kutsuvan häntä ja niin matka hänelläkin jatkui.

Pyöreälammen taukopaikalla pidimme pienen tauon.

Kuusikulmainen, pyöröhirsistä tehty nuotiopaikka kuivalla mäntykankaalla tyynen lammen rannalla.
Pyöreälammen taukopaikka

Loppurutistus

Ennen Myllykoskea ylitimme ns. tavallisen sillan. Pian pääsimmekin Myllykosken riippusillalle jossa kuulimme ja näimme upean kosken pauhun ja riippusillan ylitys sujui tutusti mallikkaasti.

Myllykosken riippusillan jälkeen kärkiparimme vaihtui Outin ja Taijan siirtyessä etummaisiksi. Heille tapahtui kuitenkin pieni eksyminen ja ilmoittivat siitä heti radiopuhelimella. Heidin paikallistettua eksyneet hän kipaisi hakemaan heidät meidän muiden odotellessa, että ryhmä saadaan kokoon. Pian Heidi saapuikin Outin ja Taijan kanssa ja matka eteni Basecambin luo, jossa me koiralliset jäimme odottelemaan Tuulikin kanssa Heidin ja Sirpan hakevan autot. Viimeiset sadat metrit kuljettiin samaa reittiä kuin lähtiessä. Taija ja Outi kävelivät loppumatkan kun taas Sini nautti loppumatkan juosten, Sirpa nautiskeli rauhallisempaan tahtiin. Peesareillakin oli kova päivä takanaan, joten hetki omaa aikaa oli täysin paikallaan. Mariannen ja Tuulikin kanssa istuskelimme koirat jaloissamme odotellen muita.

Tunteikas illallinen ja uuden projektin synty

Seikkailuapinoiden majatalolle saavuttuamme painuin heti suihkuun, sillä hiukan nihkeissä vaatteissa tuli vilu. Kuuma suihku tekikin oikein hyvää ja oli mukava istua illallispöytään lämpimästi puettuna. Illallisella oli yksi ja toinen liikuttunut huikeasta päivästämme ja onnistumisestamme. Puhua pulputimme iloisesti ja Heidi sanoi vievänsä meidät vaikka kuuhun! Sitä odotellessa siis. 
Pöydässä istuessamme tuli puheeksi hetki jolloin meille näytettiin kartasta minkälainen reitti Iso Karhunkierros on ja millainen osa siitä on Pientä Karhunkierrosta. Outi täräytti ”Kun se Pieni Karhunkierros oli niin pieni voitaisiinko mennä joskus se Iso Karhunkierros?” Heidi ei epäröinyt hetkeäkään sanoessaan ”Mennään, mutta sopiiko, että vasta vuoden päästä”. Ja näin oli kylvetty siemen Isosta Karhunkierroksesta, jota aloimmekin juhannuksen tietämissä suunnitella tosissamme ja projekti Iso Karhunkierros 2020 sai alkunsa.

Aterian jälkeen osa lähti vielä saunomaan ja jotkut saunojista kävelivät Kitkan rantaan uimaan saunatuokion alkajaisiksi. Me Sirpan kanssa nautimme valkoviinilasilliset ja lähdimme viemään koiria iltahädilleen samalla vieden tallentimen ja mikrofonin Kotivaaran alle yöksi tallentamaan.
Tallenteelta kuulet mm. vihervarpusen ja pajulinnun.

Lintujen ääniä kesäyössä

Oli jo liki puoliyö, joten oli aika kömpiä petiin väsyneenä, mutta onnellisena.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Luontoon tutustumassa tunturissa

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Jokaisena aamuna meille oli katettu runsas aamiaispuffet. Aamupalalla varmasti jokainen löysi itselleen sopivaa syötävää. Viikon aikana erityisruokavaliot oli huomioitu loistavasti.

Majatalon herkullisella aamiaisella oli tarjolla tuoreita kasviksia, levitteitä, leikkeleitä, leipiä ja pöydän mitalta kaikkea maistuvaa.
Seikkailuapinoiden majatalon runsas aamiaispöytä

Aamiaisen yhteydessä pakkasimme päivärinkkoihin retkieväät ja kokkaamiseen tarvittavaa välineistöä lautasineen ja ruokailuvälineineen. Valitsimme mukaan ateriaan laitettavaa. Sirpan kanssa otimme broileria ja riisiä.

Ajelimme Posion puolelle Riisitunturin kansallispuistoon tarkoituksenamme kävellä Riisinrääpäsy-reitti, jonka kuljimme myös helmikuussa käydessämme Heidin luona vierailulla Sirpan kanssa. Siitä voitte lukea täällä.

”Riisin rääpäsy on maisemareitti Riisitunturille. Reitin varren nähtävyyksiä ovat mm. maisemat yli Kitkajärvien, Ikkunalampi, rinnesuot ja Riisitunturin huippu.”, kerrotaan Luontoon.fi-sivustolla. Reitti sopii lapsiperheille ja retkeilyä aloittaville.

Sisäänkäynti Riisitunturin kansallispuistoon kulkee vanhan hirsistä tehdyn aitan läpi. Aitan päätyseiniin on tehty ovet ja aitan sisällä on infotauluja kansallispuistosta.
Portti Riisitunturin kansallispuistoon

Luontoa aistimassa tunturissa

Meille reitti oli ennen kaikkea tutkimusmatka luontoon. Kuljimme rauhalliseen tahtiin tutustuen kasvillisuuteen. Ryhmäläistemme ja oppaamme Heidin lisäksi retkellä olivat mukana Anneli ja Tiia. Sää oli vaihteleva eikä oikein tiennyt oliko takki tarpeen vai ei. Alussa saatiin myös pienen pieni vesikuuro. Tuuli tuiversi noustessamme tunturiin. Tuulesta huolimatta pystyi aistimaan miten puusto oli matalaa ja maisema aukeaa.

Naava ja luppo näyttävät hyvin samalta ja niissä on monia alalajeja. Naavoja kasvaa Suomessa noin kymmenisen erilaista, luppoja vähän enemmän. Naavat ja lupot kasvavat vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Eli kun niitä on paljon kertovat ne ilman puhtaudesta. Näitä kasveja ei ole helppo erottaa toisistaan, ja monesti ne sekoittuvat ammattilaisillakin. Ero on monesti ihan dna-tasolla. Naavan ja lupon ero paljastuu helpoiten venyttämällä. Naavassa on keskusjänne, joka venyy kuin kuminauha kun sitä venyttää. Lupolla tuota jännettä ei ole. Naavat ja lupot erottaa toisistaan myös väristä. Naavat ovat usein kellanvihreitä, koska niissä on usniinihappoa, joka värjää ne kellertäviksi. Lupossa ei tuota happoa ole. Molemmat ovat jäkäliä, eli levän ja sienen yhteenliittymiä. Ne eivät vahingoita puita, joissa ne kasvavat. Ne eivät ime puun ravinteita vaan saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet ilmasta ja sadevedestä. Naavat ja lupot kasvavat koko maassa, mutta ovat harvinaisia alueilla, joilla on ilmansaasteita.

Heidi tunnustelemassa vanhan jäkälöityneen puun oksilta naavaa -vaiko luppoa? Senhän tietää varmasti vasta kokeilemalla.
Heidi tunnustelee luppoa. Vaiko naavaa?

Tapionpöytä, eli metsäkuusi ilman latvaa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se kasvaa vaakatasoon ja ei juurikaan ylöspäin. Näin oksista muodostuu litteähkö, laajeneva levy, jota on nimitetty ehkä muotonsa vuoksi pöydäksi. Herkän luonnon vuoksi ei ole luvallista poiketa reiteiltä, mutta oppaamme Heidi teki poikkeuksen, jotta saisimme käsityksen tapionpöydästä. Menimme hyvin varovaisesti tutkimaan kuusta ja sen alle.

Tiivistä tunnelmaa tapionpöydäksi kutsutun vanhan metsäkuusen oksiston suojissa. Puun vaakatasossa kasvavat oksat muodostavat ikäänkuin majan. Puuta tutkimassa Sini, Heidi ja Marianne.
Tapionpöytäpuun suojissa
Sini ja Marianne sekä taka-alalla Heidi tutustumassa tapionpöytään eli vanhaan metsäkuuseen jonka oksisto kasvaa vaakatasossa muodostaen majankaltaisen tilan.
Tapionpöytää tutkimassa

Wikipedian mukaan: ”Tapionpöytä syntyy mutaation tuloksena tai metsäkuusen menettäessä melko varhaisessa iässä latvansa, eikä mikään oksista jostain syystä voi muodostua uudeksi latvaksi. Kun kuusi omaksuu litteän kasvutavan, se ei enää myöhemminkään voi kasvattaa latvaa eikä kasvaa ylöspäin. Tapionpöydät kantavat vain harvoin käpyjä.” Aikoinaan tapionpöytä on ollut uhripaikka, jossa on uhrattu ”metsän kuninkaalle” Tapiolle.

Mitä ylemmäksi nousimme sitä pienemmäksi puusto muuttui. Tunnustelimme ja tuoksuttelimme mm. hillan kukkaa, vaivaiskoivuja sekä variksenmarjan kukkaa. Voi miten herkän kauniilta kasvit tuntuivat kädessä. Tuoksu oli hyvin mieto.

Heidi kumartuneena lähelle maan kamaraa haistelemaan pientä varvunkaltaista vaivaiskoivua.
Heidi vaivaiskoivua tuoksuttelemassa
Männyn juurella kauniisti kukkiva variksenmarja ja puuta kiertävä vaivaiskoivu.
Variksenmarjan kukkaloistoa

Tunturin laelta Ikkunalammelle

Tunturin huipulla tuuli navakasti, mutta aukeuden pystyi silti hyvin aistimaan. Toki olisi hienoa, jos upean maiseman voisi nähdä, mutta ei kannata tuhlata energiaansa murehtimalla  sitä ettei se ole mahdollista. Aistitaan ja nautitaan muilla aisteilla.

Riisitunturin huipulta aukeaa karu näkymä horisonttiin saakka. Tunturin laella kasvaa osin jo tuleentuneita matalakasvuisia heiniä ja ruohoja, loivia rinteitä täplittävät matalat havupuut. Huipulla on pieni lampi josta matalalla roikkuvat tummat pilvet heijastuvat. Matka alas jatkuu kivituhkan peittämää leveää polkua
Maisemaa Riisitunturin huipulla

Hetken kuulosteltuamme tuulta ja nautittuamme tunturin huiputuksesta lähdimme laskeutumaan kohti Ikkunalampea.

Riisitunturin sammaleenvihreä alarinne tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Rinteellä siellä täällä kasvavat matalat ja tuuheat kuuset seisovat tunturin tuulia uhmaten kivituhkan peittämän polun johdattaessa kulkijat alas tunturilta. Horisontissa sinertää kaukaisia tunturin lakia. Matalalla roikkuvat pilvet uhkaavat sateella. Pilvien välistä pilkistää aurinko.
Hieno näkymä Riisitunturilta
Otto opastamassa Heidiä kivituhkan peittämällä polulla. Polun kummallakin puolella kasvaa tuuheaa varvikkoa ja matalia havupuita.
Heidi ja Otto taittamassa taivalta
Tikkusuora ja hyvin ohut mänty jonka yläosassa kasvaa muutama kitukasvuinen oksa mutta sen alaosa on tuuhea, kuin leveä mekko. Uutta heleän vihreää kerkkää versoo runsaana vanhojen oksien lomasta.
Luonnon omia taideteoksia

Saavuimme Ikkunalammen katselu&levähdystasanteelle, jolle päästäkseen oli kuljettava lyhyt pätkä pitkoksia pitkin.

Seikkailuryhmä saapumassa Ikkunalammen levähdystasanteelle matalakasvuisen havumetsikön suojista. Tasanteelle kuljetaan pienen matkaa pitkosten yli. Osa vielä odottaa vuoroaan.
Seurue saapumassa Ikkunalammelle
Ikkunalammella. Heidi ja Sirpa saapumassa kolmen laudan levyisiä pitkoksia Ikkunalammelle. Heidi pitää kiinni Sirpan rinkasta. Edellä kulkee Anneli Ottoa taluttaen. Penkillä Ikkunalammen edessä istuvat jo Taija ja Outi, Marianne ja Tia. Sini seisoo edempänä Pekon makoillessa tasanteella. Suuret pumpulipilvet täplittävät sinistä taivasta Ikkunalammen yllä.
Ikkunalammen katselutasanteella

Ikkunalampi vastavalossa

Lähes tyynestä Ikkunalammen pinnasta heijastuvat raskaana roikkuvat pumpulipilvet ja niiden välistä pilkottaa sininen taivas. Rauhaa henkivää erämäälampea reunustavat matalat heinikkoiset penkereet ja matalakasvuiset havupuut. Lammen takaa siintää sinisävyisenä horisontissa kulkevien tuntureiden nauha.
Ikkunalampi

Jatkoimme matkaa kohden autiotupaa kulkien pitkospuita pitkin päästäksemme Ikkunalammen katselutasanteelta pois. Pitkoksilla etenemistapoja on monia meillä opaskoiran kanssa liikkuvilla. Oton valjaiden aisa osoittautui liian lyhyeksi pitkospuilla liikkumiseen vaikka se kaupunkiolosuhteissa onkin sopiva, muodostui kulkutavaksi kulkea Sirpan kanssa perätysten pitkoksilla ja Otto pitkososuudet taluttimessa. Marianne puolestaan kulki pitkoksilla Pekon opastamana Sinin peesatessa heidän takanaan.

Lähdössä pitkoksia kulkemaan. Heidillä hyvä ote Sirpan rinkasta varmistaa turvallisen kulkemisen.  Aurinko paistaa kauniisti suurten
pilvien välistä, ympärillä matalakasvuista harvaa havumetsää
Sirpa, Heidi ja Anneli pitkospuilla
Pitkokset ovat kahden lankun leveyiset ja niille nouseminen vaatii keskittymistä. Pekko odottelee että Marianne on valmiina matkaan.
Marianne lähdössä ylittämään pitkoksia Sinin ja Outin tarkkaillessa tilannetta

Lähellä ikkunalampea

Hassu pikkuinen pystyyn kuivunut kuusi jonka oksat näyttävät kasvavan kuusen huipulta alaspäin. Kuusi on kuin kolmion mallinen mekko. Taustalla vehreää, harvaa sekametsää ja tummareunaisia pumpulipilviä sinisellä taivaalla.
Pystyyn kuivunut kuusi

Lounashetki ja radiopuhelimien käytön harjoittelua

Autiotuvan pihapiiriin saavuttuamme totesimme tuulevan liikaa nuotiotulia ajatellen. Pöydän ääressä kokkasimme ateriamme. Leikkasin puukolla broilerfileet riisin joukkoon. Jokaisella oli omanlaisensa ateria. Koska nuotiotulia ei tehty Heidi ja Anneli autiotuvassa lämmitti ateriamme kaasulla.

Ruokahetki autiotuvan pihapöydän äärellä auringon paistaessa. Otto odottelee toiveikkaana pöydän ääressä mahdollisia herkkupaloja.
Ruokatauko autiotuvalla

Pöydän ääressä istuessani tuulesta huolimatta korviini kantautui minulle vieraan kuuloinen linnun laulu. Menimme Sirpan kanssa lähemmäksi ja onnistuin tuulesta ja puheen sorinasta huolimatta äänittämään pienen pätkän leppälinnun laulua.

Leppälinnun ääninäyte

Kun lähdimme autiotuvalta jatkamaan matkaa harjoittelimme radiopuhelimien käyttöä Pientä Karhunkierrosta ajatellen. Ryhmässämme oli eri nopeudella käveleviä, joten ryhmä hajaantuisi väkisinkin, mutta nopea yhteydenpito kaikkiin toimisi radiopuhelimien välityksellä. Radiopuhelimien käyttö tuli nopeaan tutuksi.

Sirpa ja Heidi sekä Otto kulkemassa juurten raidoittamaa ja kivituhkan peittämää polkua sekä harjoittelemassa radiopuhelinten käyttöä. Heidiltä se näyttää sujuvan hyvin.
Radiopuhelimia testaamassa patikoinnin lomassa

Riisinrääpäsy-reitti on helppokulkuista. Polulla oli vähänlaisesti juuria ja kiviä. Pitkososuudetkin olivat lyhyitä. Reitin ehkä hankalin kohta oli autiotuvan jälkeen ollut kosteikko. Siinä oli mietittävä miten ylitys parhaiten sujuisi.

Lyhyt mutta vaativa kosteikon ylitys. Alkumatkasta kaksi puuta vieretysten, sitten tasapainottelua pyöreän tukin päällä ja askellus sivuun yhden laudan levyiselle pitkokselle. Anneli auttaa Outia pyöreän tukin yli.  Taija testaa maaston märkyyttä etualalla. Sirpa opastaa Heidiä ylityksen alkupäässä pienen kostean rinteen alastulossa. Vesi ei ole syvää mutta takuuvarmasti kylmää eikä syvyyttä tee mieli testata. Vedestä pilkistää lisäksi petollisia kiviä.
Reitin varrella oli haasteellisia paikkoja.

Ja sujuihan se. Kukaan ei kastellut kenkiään.

Lähtöpisteeseen saavuimme iloisina onnistuneesta luontoretkestämme.

Iloisia ja onnellisia hymyjä Riisitunturin kansallispuiston sisäänkäynnin edessä joka on kuin aitan pääty jonka keskellä on ovi.
Voittaja-ilmeitä! Vasemmalla Sirpa, keskellä Heidi sekä Otto ja oikealla Anneli

Suloisia lampaita

Matkalla lammastilalle Heidin autollinen pysähtyi Pentikin tehtaanmyymälään tekemään ostoksia. Me Sirpan kanssa ajelimme suoraan lammastilalle.
Metsänreunan Lammastilan emäntä Anne Pätsi oli meitä vastassa lampaineen.

Komea lammaslauma tiiviinä muodostelmana hamuamassa vihreää tuoretta ruohoa. Joukossa valkoisia lampaita, pari ruskeaa sekä yksi mustavalkoinen.
Lampaiden ruokahetki

Muidenkin saavuttua lammastilalle pääsimme tutustumaan 12-vuotiaaseen Siiri-lampaaseen, jota aluksi hiukan hermostutti opaskoiramme Otto ja Pekko. Pidimmekin koiramme kauempana. Saimme rapsutella vanhusta sekä kokeilla saksilla talvivillan leikkaamista. Voi miten ihanan pehmeältä uusi kesävilla talvivillan alla tuntuikaan. Tuntui rauhoittavalta, suorastaan terapeuttiselta työntää sormet Siirin villaan ja saksilla leikata vanhaa villaa pois.

Heidi tunnustelemassa Siiri-lampaan pehmeää alusvillaa kyljen kohdalta. Kaulasta ja päästä villa on jo leikattu. Heidillä on sakset valmiina villan leikkaamiseen. Siiri on Annen varmassa otteessa rauhallinen ja tähyää kauempana telmiviä opaskoiria.
Heidi, Siiri-lammas ja Metsänreunan lammastilan Anne
Siiri-lampaan ihanat luonnonvalkoiset kiharat lähikuvassa ja Heidin kädet saksimassa pitkää talvivillaa lyhyemmäksi.
Siiri-lammas Heidin parturoitavana

Kun jokainen oli saanut kokeilla villan leikkaamista pääsimme syöttämään lampaille niiden suurta herkkua – raakaa makaronia. Ne tulivat ihan hassuiksi syöden kädestä kauhealla vauhdilla makaronia suuhunsa. Mitä putosi maahan ei siellä kauaa ehtinyt vanheta.

Lammastilan Anne ojentamassa makaroonia Heidille. Ruskea keritty lammas Heidin ja Annen edessä odottaa herkkuja malttamattomana. Mariannella on jo makaroonia kädessään. Outi ja Taija odottelevat vuoroaan.
Lampaiden herkkuhetki: kuivattua makaroonia!

Seikkailuapinoiden majatalolle palattuamme pääsimme miltei heti saunomaan. Saunan jälkeen nautimme illallista ja sen aikana kuulimme seuraavan päivän ohjelmamuutoksesta. Kovan tuulen vuoksi Kitkajärvellä melonta ei tullut kysymykseenkään.
Mitä melonnan tilalle saimmekaan, siitä voit lukea seuraavassa postauksessa.

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Seikkailuporukka Riisitunturin tuulisella huipulla ryhmäkuvassa. Kuvan otti retken vetäjä Heidi Savolainen Seikkailuapinoista. Heidi juuri ja juuri mahtuu kuvaan etuoikealla muun ryhmän vilkuttaessa iloisesti taaempana.
Seikkailijaryhmämme lepotauolla

Seikkailu alkoi jo yöjunassa

Edellisyönä en ollut nukkunut silmällistäkään. Olin ollut Villingin saaressa linturetkioppaana näkövammaisille. Lintuja lähdimme kuuntelemaan neljältä ja  iltayöstä nukkumatti unohti treffata minua. Linturetken jälkeen saaresta suoraan Vantaan opaskoirakoulun avoimiin oviin myymään käsityötuotteitani.

Päivä oli helteinen ja nukkumattomuuskin vaivasi. Kotona ehdin syömään, vaihtamaan vaatteet ja oli aika lähteä Helsingin rautatieasemalle, jossa tapasimme muiden seikkailuviikkoon osallistuvien kanssa.

Olimme eri makuuvaunuissa, koska meille oli varattu lemmikkihytit  opaskoirien vuoksi. Omaan hyttiini Oton kanssa päästyäni pian selvisi, että lähin wc on rikki. Peesarin Sinin opastamana tutustuin vaunuaulan toisella puolella olevan käytävän varrella olevaan  wc:n. Ovi oli varustettu mekaanisella lukolla, joten sokkokin tiesi milloin se on lukittu. Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi tuli ilmi oven lukossa olevan jotain vikaa ja konnari suositteli toisessa vaunussa olevaa wc:tä. Eipä siis muuta kuin taas opettelemaan uusi reitti vaunuvälikön läpi vessaan. Voin sanoa, että vaunuväliköt ovat hirveitä paikkoja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat napista painamalla ja meteli on jäätävä. On todella epämiellyttävää liikkua niissä yksin. Itse wc oli myös pyörätuolia käyttäville sopiva, ei kynnyksiä jne. Kaikki toimi kuitenkin hipasunapeista painamalla. Tässä vessassa oli se hyvää, että esim. oven lukittuessa kuului piippaus. Sokkona pärjäsi siis suht ok. 

Vaunuväliköissä kulkeminen vessaan päästäkseen tuntui kyllä todella ahdistavalta. Aloin kuitenkin alistumaan kohtalooni, sillä väsy painoi kulkijaa raskaana. Hytissäni nököttäessäni Sini soitti, että konnari ehdotti minun paikkani siirtoa samaan vaunuun hänen ja Mariannen kanssa. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pian erittäin mukava konnari tulikin auttamaan minua siirtymään tavaroineni ja koirineni toiseen hyttiin. Se oli ilmeisesti invahytti, sillä ovi avautui ja sulkeutui hipasunapeista, kuinkas muutenkaan.

Wc oli kuitenkin käytävän toisella puolella. Eipä muu kuin taas opettelemaan jo kolmannen veskin toiminnot. Tämä viimeisin oli muutoin samanlainen hipasunapein toimiva kuin edellinen, mutta nyt sokkoa auttavat piippaukset puuttuivat. Konnari laittoi teippiä lukituspainikkeen kohdalle. Hän oikeasti yritti auttaa meitä.

Vielä kun opin, että halutessani avata hytin oven sisäpuolelta se on tehtävä istuen sängyllä, jotta nappeihin osuu, aloin olla valmista kauraa petiin. Vielä ei oltu edes Tampereella. Onneksi Sini lupasi ottaa Oton jalottelemaan Mariannen ja Pekon kanssa

Tampereelle tultaessa juna oli myöhässä ja vettä satoi kaatamalla. Koirien jalottelupaikkaakin joutuivat etsimään, sillä Tampereenratikka- ja tietyömaat olivat aiheuttaneet muutoksia. Makasin sängyllä, haistoin sateen ja saadessani märän koiran takaisin hyttiin tunsin syyllisyyttä, että en ollut itse mukana koirien jalottelussa. Kuivasin Ottoa ja nukahdin. Voih, miten hyvää nukkuminen tekikään.

Matkasta väsynyt Otto on nukahtanut junavaunun lattialle pää Heidin jalan päällä.
Väsynyt opaskoira Otto

Matkalla Kuusamoon kosken kuohuntaa ja visiitti lintutornilla

Sunnuntaiaamuna saavuimme seitsemän jälkeen Rovaniemelle, jossa kaimani Heidi ja peesarini Sirpa olivat meitä vastassa. Sirpa oli ajellut edellispäivänä kotikonnuiltaan Rovaniemelle. Jälleentapaamis- ja tervetulohalauksien jälkeen käytimme Oton ja Pekon tarpeillaan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohden Kuusamoa. Matkustin Sirpan kanssa muiden matkustaessa Heidin autossa. Matka taittui Sirpan kanssa kuulumisia vaihtaen. Onneksi edellispäiväisestä väsymyksestä ei ollut enään tietoakaan. Ajeltuamme reilun tunnin (n. 82km) pysähdyimme Auttikönkäällä, joka on vielä Rovaniemeä. Voi miten kosken kohina rauhoittikaan mieltä ja arjen kiireet valuivat kehosta ja mielestä pois.

Kosken kuohuntaa kuunneltuamme istuimme syömään Heidin mukanaan tuomia eväitä mm. hedelmiä ja mehua, Hyttysiä oli jonkin verran. Sää oli ukkosta enteilevä. Lähdimmekin jatkamaan matkaamme.

Pysähdyimme n. 50 km myöhemmin Posion lintutornille. Linnusto oli kovin hiljaa. Tornin lähistöllä pesii kuulemma upea laulujoutsenpari.

Posion lintutornille johtaa leveä ja tasainen laudoitettu reitti. Suorarunkoisten mäntyjen takaa näkyy lintutorni sekä sen takana häämöttävä vesistö.
Posion lintutorni
Lintutornilta avautuu sadunomainen maisema. Pastellisävyiset pumpulipilvet peittävät taivaan ja heijastuvat tyynen Posiojärven pintaan.
Näkymä Posiojärvelle Posion lintutornista

Harmiksemme huomasimme rannassa olevan rikottu pullo. Onneksi sirpaleet saatiin kerätyksi pois eikä koiristamme kukaan sirpaleisiin astunut. Voi kun ihmiset muistaisivat olla jättämättä jälkiä luontoon. Maastossa olevat lasinsirut voivat saada paljon pahaa aikaan.

Kotivaaran lenkki luontoa tutkaillen

Seikkailuapinoiden majataloon saavuttuamme majottauduimme ja lounastimme herkullista kalakeittoa. Sääennuste lupasi kovia ukkos- ja sadekuuroja myöhemmälle iltapäivää, joten lähdimme heti syötyämme kävelemään ns. Kotivaaran lenkin. Sinne pääsee käytännössä Seikkailuapinoiden majatalon pihapiiristä. Kuljimme rauhalliseen tahtiin erittäin hiostavassa säässä. Ukkonen selvästi teki tuloaan. Sirpa totesikin ukkosesta näin: ”Ukko se vaan siivoaa taivasta.”

"Matka Kotivaaran huipulle alkaa Seikkailuapinoiden majatalon pihasta halki peltojen ja niittyjen. " Retkeläiset kulkevat vehmaan niityn poikki kulkevaa polkua kohti uusia seikkailuja.
Polku kohti Kotivaaran huippua nousee varvikon lomassa, mäntyjen katveessa. Retkeilijät nousemassa ylämäkeen painostavassa säässä.
Kohti Kotivaaraa

Reitin varrella pysähtelimme tunnustelemaan kasvillisuutta. Uusi tuttavuus oli meistä useammalle tupassara. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä ja kansankielellä tätä tikkutukkaa kutsutaan usein ryssänpääksi tai peikonpääksi. ”Tupassara on monivuotinen kapealehtinen kasvi joka muodostaa tuppaita, kasvitieteilijän termillä kaulamättäitä jotka sopivilla paikoilla kasvavat vieri vieressä`, tietää Kalevan toimittaja ja biologi Pekka Rahko. Kommentti on poimittu Kalevan artikkelista:

Peikonpäät kiehtovat kuvaajia. Peikonpää eli tupassara tai ryssänpää on komea mätäs jossa tuore vihreä kasvusto nousee mättään keskeltä peittäen alaspäin roikkuvat kuivuneet heinät.
Peikonpäät kiehtovat kuvaajia

Reitillemme osui myös jokunen korvasieni

Muhkea korvasieni puolukan varpujen ja kuivan karikkeen ympäröimänä.

Kotivaaran lenkki on n. kolme kilometriä pitkä. Oli mukava kävellä pitkän juna- ja automatkan jälkeen. Jännittää saimme pysyisimmekö kuivana lenkin ajan ja pysyimme kuin pysyimmekin. Innostuimme vielä kävelemään majatalolta Kitkan rantaan koiria uittamaan. Koirilla oli kivaa ja niiden ilonpitoa oli mukavaa seurata. Siinä vain tanner tömisi ja vesi loiskui kun opaskoirat Otto ja Pekko sekä Sirpan koirat eläkeläisopas Turo ja opaspentu Jossu  nauttivat elämästään. Siinä ei paljoa koirien ikäero tuntunut 4kk-10.5v. Kivaa oli

Koirien ansaittu uimatauko rannalla. Kolme labbista matalassa rantavedessä. Järvi on tyyni ja pastellisävyiset pilvet heijastuvat tyyneen veden pintaan. Tummia pilviä kertyy taivaan rantaan.
Koirien uimahetki

Tikkupullan paistoa ja rentoa rupattelua

Kitkan rannalta käveltyämme onnellisien koirien kanssa Seikkailuapinoiden majatalolle, hengähdimme hetken ja kokoonnuimme majatalon pihapiirissä olevaan kotaan tikkupullan paistoon. Outi ja Marianne kokosivat tulisijaan puuklapit ja saivat sytyttää tulet kotanuotioon. Keittiöhengettäret Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet pullataikinan tikkupullan paistoa varten. Minulle oli tehty gluteiiniton taikina. Vaatikin todellista kärsivällisyyttä saada tikkupullani kypsäksi. Kärsivällisesti kuitenkin pullaa paistelin. Mikäpä siinä oli istuskella, rupatella ja kuunnella sateen kohinaa kodassa lämpimässä.

Heidi asettelee taikinaa pitkän puukepin päähän kodan lämmössä.
Tikkupullan pujottelu paistotikkuun vaatii keskittymistä
Retkeilijät rentoutumassa kodassa tulen lämmössä. Tikkupullat paistuvat ja vesi lämpenee nokipannussa tulen yllä.
Tikkupullan paistoa kodan lämmössä

Mukavan kotahetken jälkeen iloinen rupattelu jatkui saunassa. Sauna lämpenikin joka ilta ja nautimme siitä kovasti. Tulopäivän iltana illastimme saunan jälkeen. Ajatus oli mennä toviksi kotaan juttua jatkamaan, mutta pian totesimmekin kaikkia nukuttavan, joten lähdimme nukkumaan tyytyväisinä ja onnellisina. Ihana seikkailuviikkomme oli vasta alussa, joten syytä levätä kunnolla.