Päästän irti rakkaudesta sinuun

Istun olkkarin matolla ja sinä köllötät vierellä. Silitän sinua ja käännyt parempaan asentoon vatsasi paljastaen. Heilautat tassua ja tuhahdat hiljaa. Olet siinä niin rakkaana ja lämpöisenä. Silmäni kostuvat väkisinkin, sillä tiedän olet lähdössä eikä siihen enään kauaa ole. Viime viikolla vielä murehdin antaisitko anteeksi, että viimeiselle matkallesi aika on sovittuna, lähtösi päivä on päätetty. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että sinulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, että olet valmis matkaan. Sinun olemuksesi kertoo sen, olet saanut sen mitä elämällä oli sinulle tarjota. Ja paljonhan se tarjosi. Sinusta koulutettiin opaskoira oiva apulainen. Tulit elämääni ja veit sydämeni. Paljon yhdessä koimme. Vaikka sinä olet valmis lähtemään ja pian lähdetkin, minulle jää paljon rakkaita muistoja sinusta. Niitä lähtösi ei vie pois, ne säilyy sydämessäin. Ja vaikka kohta en tunne lämpöäsi sun, en voi painaa kasvojani turkkiisi, en tuoksuttaa tuoksuasi, muistan miltä tunnut, miltä tuoksut.

Sydämessä suru ja tuska on syvä ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että romahdan niiden alle. Kaipaan sinua jo nyt, vaikka vielä tämän illan olet luonani mun. Tuskani keskellä kuitenkin tiedän sinun lähdettävä on ja haluan sinun voivan lähteä arvokkaasti. Saat tepsuttaa omin suloisin tassuin matkaan, nukahtaa rauhassa rakkaidesi vierellä paikassa mistä kerran lähdit elämää katselemaan. Siksi päätin puolestasi päivän tuon milloin sinusta päästän irti. Teen sen rakkaudesta sinuun. Teen sen ehkä myös itseni takia, mutta ennenkaikkea sinun tähtesi. En halua sinun romahtavan tai joutua kannettavaksi paikasta toiseen. En halua sinun joutuvan kärsimään. Olet vanha, väsynyt, pattien uuvuttama kovin rakas nelitassuni mun.

Olet ensinmmäinen koirani ja olet ensinmmäinen todella läheinen ja rakas, josta joudun luopumaan, päästämään irti. Tämä tunnemyrsky on minulle uutta ja energiaa vievää. Tunnen nälkää, mutta ruoka ei maistu fyysisinä oireina tuskasta. Myös Otto on huolissaan meistä kaikista, ehkä jopa itsestään. On minussa kiinni huolestuneen oloisena. Omasta mielipahastani huolimatta yritän huomioida nuorukaisen parhaani mukaan. Uskon, että sinäkin haluat niin. Ehkä kerrot Otolle viimeiset tarinasi hiljaisin viestein joista me ihmiset emme ymmärrä mitään. Rakas Harmaakuono, Otto tulee myös sinua hyvästelemään. Nyt kuitenkin olet siinä vierellä mun, kohta saat ruokaa ja pääset ulos nuuskuttelemaan. Nautitaan vielä tämä ilta yhdessä olosta koko nelikko. Älä murehdi meidän murhetta, jonka varmasti tiedostat. Sinulla on kohta hyvä olla, ei ole tuskaa, ei vanhuus vaivaa. Kyllä ne rasvapatitkin katoaa. Otat isoimman kepin suuhusi, juokset villinä ja vapaana, hymyilet koko naamallasi ja vilkutat meille kaipaaville. En tiedä mihin oikeasti menet, mutta siellä olet vapaa kaikesta kivusta, tuskasta. Me muistamme sinut aina. RAKAS!

Luopumisen tuska ja suunnaton suru

Mökkiviikonlopun jälkeen mieleni pysyi monta päivää rauhallisena, vaikka Ykin lähtö koko ajan mielen perukoilla vaanikin. Vasta torstaina tuntui, että tuska vyöryy ylitseni ja jään toiseksi. Ehkä päivä oli merkityksellinen, koska siitä oli viikko aikaa siihen viimeiseen hetkeen. Nyt siihen on enään kaksi ja puoli vuorokautta. Näiden kahden viikon aikana Harmaakuonon vointi on huonontunut. Ulkona ei halua juurikaan kävellä vaan mielummin haistelee ja seisoskelee hajumailmassaan. Vasemman etutassun kiertyminen ulospäin haittaa todella ja liikkuminen on pompottelevaa. Jos emme olisi päätöstä tehneet pari viikkoa sitten, sen aika olisi joka tapauksessa nyt. On hyvä, että rakas ystävä pääsee pois eikä sen tarvitse kärsiä pateista eikä muistakaan vanhuuden vaivoista.

Näinä päivinä olen paijaillut vanhusta paljon. Loppuviikosta se oikein pyysi hellyyksiä. Nyt viime päivinä on ehkä vetäytynyt entisestään. Tänään tosin kuljeskeli pehmolehmä suussaan. Piti kai näyttää ”kyllä minä jaksan”. Ei koira kuitenkaan jatkuvasti hellyyksiä halua ja lähteekin välillä litomaan kun menen sitä häiritsemään. Ehkäpä juuri nuo hellittelyhetket ovatkin kaikkein riipaisevampia. Niissä on niin paljon tunnetta ja välillä minusta tuntuu, että Ykki tietää miksi. Olen miettinyt paljon miten paljon se tiedostaa voimiensa vähentyneen, liikkumisensa vaikeutuneen. Osaako se mitenkään yhdistää asioita meidän alakuloon, suruun. Tietääkö tai aavistaako se pian lähtevänsä? Avokki sanoi tänään, että Ykki on luovuttanut, että sen näkee siitä. Olen koko illan sitä murehtinut. Olen myös pohtinut niinkin hulluja, että antaako Harmaakuono anteeksi, että nukututamme sen pois. Eikös jokainen yleensä halua elää, vai onko sitä vanhana valmiimpi kuolemaan? Lähdemme torstaina mökille ja pakatahan pitäisi ennen matkaamme Opaskoirakoululle. Kun pakkaamme mökille lähtöä varten Harmaakuono luulee pääsevänsä sinne ja sitten viemmekin sen lopetettavaksi. Ajatus tuntuu jotenkin pahalta ja on tietystikin oman tuskani lietsontaa. Ihmismieli on vaan niin pirullinen, että tuostakin sain itselleni ahistuksen aiheen.

Olemme pyrkineet elämään ihan normaalisti nämä viikot. Asiakkaita olemme hoitaneet, käyty asioilla ja minä harrastuksissani. Olen huomannut, että irtaantuminen hetkeksi kotoa on tehnyt päälle mielettömän hyvää. Välillä tuntuu, että ajatukset jäävät kiertämään samaa rataa, keräämään tuskaa ja surua syöden energiaa. Iltaisin olenkin ollut todella uupunut ja nukkunut yöni käsittämättömän hyvin. Siitäkin minulla on huono omatunto.

Perjantaina kävimme avustajan ja avokin kanssa Ikeassa. Ostettiin minulle huomattavasti pienempi tietokonepöytä. Keskiviikkona saimme ennen pääsiäistä ostamamme kaapin Askosta. Nyt minulla on oma pikku toimistonurkkaukseni ja käsityöjutskille oma kaappi. Työhuoneeseen löysimme puisen vaunun, jossa voimme pitää öljypulloja, desifiointiaineita ja käsipaperia. Ennen ruokakauppaa käytiin Tikkurilassa Villihelmi-nimisessä liikkeessä ja mukaan tarttui kivihelmiä ja korviskoukkuja. Avokki oli kaupassa ihanan kärsivällinen.

Päivä jatkui Evelace-alusasukutsuilla. Tein pienehköt ostokset ja nautiskelin rennosta tunnelmasta. Kotona Harmaakuono halusi paljon hellyyksiä ja minähän niitä annoin edellisillan tapaan. Sitten se köllötteli jaloissani ja sydämeni pakahtui. Ottokin halusi huomiota, joten koirat jaloissani selailin Facebookia ja sähköposteja. Seuraavana aamuna viettelimme jälleen rauhaisan aamuhetken. Kuuntelin Helena Telkänrannan luentoa Koirien käyttäytyminen ja hyvinvointi. Oli todella mielenkiintoista asiaa. Nautin aamuteetä, neuloin toppia ja hellin koiria 🙂

Lauantain pään tuuletus tapahtui kampaajani kanssa Luonnonkaunis-messuilla, jotka olivat talvipuutarhassa eivätkä olleet mitkään isot messut. Standit oli nopeasti kierretty ja ostokset tehty. Valitettavasti Madaran dödö oli loppunut. Ostin Santen dödöä ja hyvältä sekin vaikuttaa. Lisäks mukaan lähti toiselta standilta shampoota, hoitoainetta ja kasvovoidetta. Ennen kotiin paluuta käytiin teellä/kahvilla samalla rupatellen. Kotona avokki oli laittanut pyykkikoneen pyörimään ja ruuan uuniin. Ilta meni rauhallisesti. Aloitin kirjoittamaan minun ja Ykin tarinaa. Kirjoittaminen tuntui helpottavan oloa ja tekstiä syntyi eilisenkin aikana paljon.

Eilen oltiin ratsastamassa. Ratsastin pitkästä aikaa Airalla. Aurinko lämmitti ihanasti, kenttä oli märkä, kurainen ja hevosilla talvikarva. Meno oli aika tahmeaa ja töitä sai tehdä todella saadakseen hevosen tekemään mitä haluttiin. Tunnin aikana ravattiin aika paljon, tehtiin laukan nostoja. Koko kentän ympäri laukasta ei tullut mitään. Hevoset hyytyivät. Vaikka olikin tahmeaa menoa nautin joka solullani ja imin itseeni voimaa auringosta, hevosesta ja sydämellisistä ihmisistä. Kotona odotti sauna lämpimänä ja ensinmmäisellä saunatauolla rakas Harmaakuonokin tuli takapihan terassille köllöttelemään. Siinä silittelin sitä kuunnellen lintujen laulua. Mullle tauoille vanhus ei enään tullutkaan. Saunan jälkeen syötiin salaattia ja vieteltiin rauhaisaa eloa.

Tänään päivä alkoi keramiikalla. Värjäsin neljä riipusta enkä ehtinyt tekemään muuta eikä oikein olo ollut luovimmillaan. Tuska tuntuu kasvavan hetki hetkeltä. Kotona maksettiin laskuja ja minulla oli yksi asiakas. Illalla ystävämme piipahti teellä ja Ykkiä hyvästelemässä.

Harmaakuonon kanssa yhteinen aika on loppumassa, mutta kukaan ei ota minulta pois rakkaita muistoja. Ja tiedän Ykin eläneen pitkän ja varmasti myös hyvän elämän. On tehnyt upean uran oppaanani ja ehtinyt nauttimaan myös eläkepäivistään. Rakkautta on päästää irti, antaa toisen mennä kun mentävä on. Kun Harmaakuono menee, ei enään patit paina, ei vanhuus vaivaa. On hyvä olla siellä jossakin. Kun menen mökille voin kuljeskella hiljaa siellä missä Yki tykkäsi sipsuttaa, muistaa sen ilon ja energian, rakkauden uimiseen ja keppeihin, miten reippain askelin lenkkeilimme jne. Mutta tänäiltana voin vielä Ykkiä silittää ja tuntea koiran lämmön ja tuoksutella sen turkkia. Voin kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan ja miten paljon se minulle merkitsee. Siksi omasta surustani ja tuskastani huolimatta päästän irti, annan mennä sinne missä on tuskatonta. Tiedän, aikanaan tuska ja surukin helpottaa. Muistot on ja pysyy. Niitä tulvii mieleen jatkuvasti ja moni juttu nostattaa ison hymyn huulille. Ehkäpä kirjoittamani tarinan julkaisen täälläkin jossain vaiheessa. Vielä en mieti sitä. Nyt vain kirjoitan sisältäni kaiken sen mitä mieleeni tulee ja tarinamme valmistuu aikanaan.

Ykki-teos ja tulppaanilyhty esittelyssä

Tänään koetan olla nostattamatta kyyneliä silmiimme, vaikka esittelenkin nyt tämänTammikuun lopulla kun eräänä maanantaina jäi vähän luppoaikaa ennen kotiin paluuta, syntyi Ykki-teos. Minulle muodostui mielikuva mökin pihanurmesta, jossa Ykin kantamia lukuisia keppejä. Niinpä teinn levylämpäreen mihin laitoin Ykki-herran keppi edessään, sivulla lisää keppejä ja toisella puolen kiviä.Tikkukirjaimin rakkaan Harmaakuonon nimi ja työ oli valmis. Se syntyi helposti ja aika nopeastikin.

Aikanaan työn tultua raakapoltosta oli aika valita värit. Käytin värjäämiseen enkope-lasitteita ja liitua. Työstä oli tullut todella tärkeä ja visio väreistä oli vahva. Sain Ykkin hahmoon vielä ruskeat silmät Soilen toimesta. Muuten värjäsin työn itse. Värjäyksen jälkeen se vielä lasitettiin läpinäkyvällä lasitteella.

Helmikuussa Inkun Ideapajalla teimme savityön levytystekniikalla ja siihen reliefi. Kirjoitinkin keuvien kera lyhdyn syntyvaiheista. Maaliskuun alussa lasitimme lyhdyn sivellinlasitteilla, josta myöskin täällä kertoilin. Nyt on aika esitellä lyhty valmiina. Väritys on kuulemma erittäin onnistunut.

Maanantaina pääsin valitsemaan lasitteita raakapoltosta tulleisiin töihini. Pitkulainen veneen muotoinen tarjoiluastian lasitteeksi olin jo aiemmin valinnut helmiäisen valkoisen. Maljakko, jossa on ontto jalka saa syvän sinisen värjäyksen. Alunperin olisin halunnut maljakon lasitettavan kevään vihreällä. Lasitetta oli jäljellä kuitenkin niin vähän, että se ei olisi maljakkoon riittänyt. Kevään vihreällä lasitetaan kuitenkin sellainen matala pienehkö kulho. Lisäksi raakapoltosta oli tullut korvallinen muki, jonka pinnassa neljä vähän erilaista sydäntä. Sille mukille valitsin Helroot-nimisen punaisen lasitteen. Kaikki työt on valkoisesta savesta. Se onkin ihan lopussa, joten työstin nyt mustaa savea. Löysin kivan sydämen mallisen muovisen astian, jota käytin muottina tehdessäni sydänrasian, jolle tuli myös kansi. Edelliskerralla ennen pääsiäistä mustasta savesta tein lautasen ja kannellisen purkin. Ens kerralla tuonkin sitten töitä kotiin, joten valokuvia on luvassa 🙂

Muuten käsityörintamalla on ollut luvattoman hiljaista. Rottinkikerhossa on koreja syntynyt, mutta täällä kotona olen ainoastaan neulonut toppia. Jouduin ottamaan kainalon kohdat uusiksi ja kohta pääsen olkia neulomaan. Inspiraatio on vähän kateissa. Harmittaa, sillä 5.5. myyjäistapahtuma lähestyy hurjaa vauhtia.

Muistoja alkutaipaleelta

Olen lueskellut viime päivinä kirjoituksiani minun ja Ykki-herran alkutaipaleelta. Joitain tekstejä olen julkaissut blogini alkutaipaleella useita vuosia sitten. Nyt kun Ykki mielessä on jatkuvasti jaan kolme tekstiä teille luettavaksi. Kirjoituksia löytyy vuodelta 2011 helmikuulta lisää, jos haluaa lueskella niitä. Tässä nyt nämä kolme tekstiä:

Muistoja, muistoja 18.11.04 11:11
Tänään tulee tasan puoli vuotta siitä kun lähdimme Ykin kanssa yhteistyökurssilta kotiin väsyneinä, mutta uusia haasteita odottaen. Kurssin aikana moneen kysymykseen oli tullut vastauksia, mutta uusia kumpusi sisältäin ja kumpuaa vieläkin.

Viime kevät oli jännää aikaa. Se odotus, jännitys… Muistan sanoneeni monesti ”tulis jo se toukokuu”. Toisaalta se pelottikin, sillä minulla ei koirista juurikaan aikasempaa kokemusta ole. Muistan myös pelänneeni, että mitä jos minusta ei olekkaan opaskoiran kanssa liikkujaksi. Entä, osaanko varmasti ruokkia ja huomioida koiran tarpeet muutoinkin. Kysymyksiä oli paljon joihin näiden kuukausien aikana on tullut vastauksia. Olen huomannut osaavani ruokkia koirani ja nautin Ykin kanssa liikkumisesta.

Tapasin Ykin ensikerran Keravalla maaliskuun lopussa. Teimme pienen pätkän kävelyn kouluttajan katsoessa miten liikkumisemme toimii. Ykki kulki reippaasti. Muistan potkasseeni kiven vierimään, jonka perään Ykki meinasi lähteä. Tuo lyhyt kävelylenkki oli jännää. Kävelyn lomassa sain kokeilla koiran tottelevaisuutta istu- ja maahan –komennoin. Olin todella vaikuttunut miten hienosti Ykki totteli. Seuraavana päivänä sainkin kuulla Ykistä tulevan opaskoirani. Ja voi sitä viimeisten viikkojen odotusta ja jännitystä.

Vihdoinkin yhteistyökurssi alkoi. Oli upea toukokuinen aamu kun matkasin Loma ja kurssikeskus Onnelaan Tuusulaan tavaroineni. Melkein heti huoneeseeni mentyä sain Ykin kaverikseni. Ykki oli kovin riehakas ja meinasi ensitöikseen tuhota kuntopalloni. Jäätyämme hetkeksi kahden ykki vouhkas joka suuntaan ja minä hivenen arkana yritin ottaa koiraan kontaktia.

Ja sitten ensinmäiselle pissilenkille… Koiralle valjaat. Minusta oli hienoa kun heti alusta lähtien sai tehdä asiat itse kouluttajan vain ohjeistaessa minua miten nuo työvermeet ylle puetaan.
Ja se veto se oli aivan omaa luokkaansa. Ykki oli varmasti stressaantunut tilanteesta. Olihan nyt valjaissa täysin vieras epävarma ihminen. Jalottelupaikalle päästiin ja sieltä takasinkin Viertolaan.

Iltapäivällä lähdimme ns. Eino Leinon lenkille. Ykki veti ja röhki mennessään. Pissi ja kakkas kulkiessaan. Hyvästä opaskoiran käyttäytymisestä ei ollut tietoakaan. Kouluttaja lohdutti, että ei tämä aina tälläistä tule olemaan. Ja kyllähän sen sanoi järkikin, että tämä kaikki oli myös Ykille uutta. Mutta, käsi ja lapa olivat tuolla reissulla kovilla. Ei siinä muu auttanut kuin venytellä.

Ensinmäinen ilta meni aikalailla huoneessa koiraan tutustuessa ja äänikirjaa kuunnellessa upeasta kevätsäästä huolimatta. Ja illalla vielä yksi jännittävä hetki, nimittäin iltajalottelu. Jalottelupaikalle pääsimme ja sieltä poiskin suuremmitta ongelmitta tosin päivystävän kouluttajan silmäinalla.

Ykki oli yön aika levoton. Makasin sitkeästi sängyssäni päättäen, että turhaan en lähde ulos. Koko ajan oli kuitenkin tunne, että pitäisköhän sittenkin, mitäs jos se tekee sisälle… No ei tehnyt. yö meni niin hyvin kuin se nyt vain voi mennä.

Ja voi sitä Ykin riemua, kun avasin oven käytävään ja käytävän toisessa päässä oli kouluttaja. Sitä suorastaan lennettiin kouluttajan luo Ykin hyppiessä suunnattomasta riemuntunteestaan innoissaan. Tuttu, turvallinen ihminen!!! Mutta, ei muuta kuin taas opashommiin tuo vieras, epävarma ihminen valjaiden toisessa päässä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, jos mieli jalottelemaan ja sen jälkeen ruokailemaan. Viertolan ovi löytyikin aamuisin ongelmitta. Taisi odottava ruokakuppi olla suurin motivaation lähden tuossa vaiheessa.

Siitä se sitten lähti… Maaseutuharjottelua, ykki kahville mukaan jne. Ja se onnistumisenriemu, kun jalottelulenkki sujui ilman kouluttajaa. Alkuun oltiin päästy.
Kurssin aikana kävimme aika paljon Järvenpäässä kävelemässä. Tavaratalossa kulkiessamme pelotti, että milloin törmäämme johonkin tai tapahtuu muuta katastrofaalista. Ei vaan tapahtunut, ja esteetkin oli kummasti kadonneet.
Vauhti oli melkomoinen. Tuntui kadulla liikkuessa huikealta se miten koira osaa ja pystyy tekemään asioita; etsimään suojatiet, näyttämään tien vasemmalle taioikealle.

Perjantaiaamuna hellepäivän tehdessä tuloaan lähdimme toisen koirakon ja kouluttajan kanssa kävelemään Onnelasta Järvenpäähän. Olimme miettineet kunnon lenkin olevan hyvä viikonloppua ajatellen jollonka emme koirinemme saaneet lähteä mihinkään pidemmälle hohhoilemaan. No sellanen ei kyllä edes käynyt mielessä. Kouluttaja totesi, että kävellään Järvenpäähän. Muistan pohtineeni, että siinä menee aikaa. Mutta, kävelimme reippaasti kevätaamusta nauttien. Muistan miettineeni vasenta tienlaitaa kulkiessani, että valkoisen kepin kanssa matka olisi varmasti tuntunut pitkältä, nyt hämmästelin kun kouluttaja sanoi meidän olevan Järvenpäässä. Kävelyvauhti oli kasvanut hurjasti.

Lauantaina lähdin maalipalloleirille ja ykki jäi Onnelaan. Ja kun tulin takasin voi sitä hyppimistä ja riemua… Minustakin olii aivan ihanaa taas tavata ykki, vaikka olinkin poissa vain muutaman tunnin.
Sunnuntaina tulin käymään kotona. Ykki oli mukana. Se kulki ympäri asuntoa haistelemassa. Parveke oli erityisen mieluisa paikka. Paikat haisteltuaan, se rupesi makoilemaan, mutta het liikkeelle, jos liikahdinkin.

Toisella viikolla alkoivat kurssilla luennot. Teimme entistä enemmän tottelevaisuusharjoituksia, ja niitä treenattiin myös Viertolan käytävällä ahkerasti. Loppuviikkoa kohden alkoi hiipiä jonkinlainen väsymys niin koiraan kuin emäntäänkin. Viikonloppu oli pyhitetty levolle. Olimme kotona. Kävimme ainoastaan pissilenkillä. Olimme viikolla aikaisemmin harjoitelleet täällä Korsossa lenkkiä ja pissityspaikalle menoa. Nyt olin Ykin kanssa aivan kahden ja iltahätien aika. Jännitti lähteä ulos. Menomatka sujui ongelmitta, mutta paluussa haroimme, mutta pääsimme naapurin avustamina oikealle reitille. Tuon viikonlopun aikana osa pissilenkeistä onnistuivat hyvin, osa ei. Se ensinmöinen onnistuminen tuntui hyvältä.

Sunnuntaina palasimme Onnelaan ja voi sitä Ykin riemua. Siitä pienestä huoneesta oli tullut koiralle koti. Ilta tuntui aika kamalalta, sillä Ykki eksytti pariin otteeseen ja hyppi kaiken liikkuvan päälle. Olin onnellinen kun iltapalalla ja iltahädillä oli käyty. Ja maanantaiaamuna kouluttaja toteaa, ”nyt lähdetään kaupungille”. Mietin ääneen, että eihän tuollaista hyppivää vouhkaa sinne voi viedä. Noh, kaupungille lähdettiin ensin tottelevaisuutta treenattuamme. Huoneesta lähtö otettiin uudestaan niin monta kertaa, että Ykki teki sen rauhallisesti vouhottamatta. Kouluttajan kärsivällisyys ja usko asiaan oli itseänikin rauhoittavaa ja usko onnistumisiin alkoi palata. Ja kaupunkiopastus sujuikin suht mukavasti. opaskoirailmettäkin alkoi löytyä.

Iltapäivällä Ykki pääsi vapaaksi, mutta pyöri lähettyvillämme. Kuvittelin koiran singahtavan ties minne, mutta ykki tuli todella nätisti luo sitä kutsuttaessa.
Tiistaina viimeiset harjoitukset, papereiden läpikäynti, luento ja kotiin…

Ensinmäinen päivä alkoi eläinlääkärillä. Menimme opaskoirakoululle lääkäriin. Ykki sai rokotteen ja korvatulehdukseen tipat. Uskokaa tai älkää, mutta tuo eläinlääkärikin jännitti. En koskaan aikaisemmin ole käynyt siellä. Ja taas uusi jännityksen aihe, miten saan ykin korviin tiputeltua korvatipat… Illalla olikin aikamoinen taistelu asiasta. Koira vaistosi epävarmuuteni. Kerta kerran jälkeen kuitenkin homma sujui paremmin ja paremmin. Ja nyt annan kortisonilääkitystä koiralle päivittäin. Aluksi taas mietin miten pilleri menee koiran mahaanasti, mutta vaikeuksia ei tunnu olevan.

Alussa kuuntelin kovin tarkasti mitä Ykki milloinkin tekee Enään ei tarvitse, ellei kuulu jotain todella omituista. Huomaan miten paljon asiat jo puolen vuoden aikana muuttuu. Aluksi ykki nousi heti, jos minä liikuin. Nyt ei enään tarvitse niin tehdä. Ja hiljalleen liikkumatila ulkosalla on kasvanut ja kokemuksia Ykin kanssa tullut. Kun kesällä ajatteli, että nythän Ykki menee hienosti, niin nyt se osaa mennä jo paljon hienomminkin. Se on jännää miten sen tuntee, kun hyvähetki on meneillään, sen vaistoaa miten koirakin tuntee samoin. Toki edelleenkin niitähuonoja hetkiä on ja tulee olemaan. Joskus se turhauttaa, kun ensin on mennyt pitkä pätkä hyvin ja sitten tulee romahdus. Niin se vain on. Tämä on kuitenkin ollut todella hienoa aikaa ja tiedän tehneeni oikean ratkaisun jahakea opaskoiraa. Eksyttykin ollaan, mutta sellaiset monen tunnin eksymiset ovat vielä edessä päin. Tulevatko ne ensinmäisenä yhteisenä talvenamme vai milloin…

Erikoinen viikko02.12.04 0:04
Outo viikko on takana. Voin ottaa lokoisan asennon makkarin lattialle ja kertoa tarinani. Turkki on vielä pesun jäljiltä kostea.
Kaikki alkoi viime keskiviikkona tultuamme töistä. Kasseja pakattiin. Aloin aavistamaan, että nyt lähdetään jonnekin. Minullekin pakattiin oma kassi ja kerrottiin hoidossa olevan mukavaa. Niin kai… Mutta, miksi en voisi lähteä emäntäni mukaan, kun yleensä aina olen sen mukana.

Torstaiaamuna kuudelta ylös ja työmaalle aikaseen. Emännälläni tuntui olevan työtelijäs päivä. Kävimme kuitenkin jalottelemassa. Minulla olikin jo kova hätä. Ne perhanan pillerit joita minulle aamuin illoin annetaan janottaa ja pissittää. Kait niistä jotain hyötyäkin on kun kutittaa vähemmän. Tympii kuitenkin kun etenkin aamusin on kaamea hätä.

Ja sitten iltapäivällä se hetki koitti. Emäntäni vaihtoi työvaatteet siviliasuun, puki takin. Ei ota valjaita eikä talutinta käteensä. Selvästikin aikoo jättää minut tänne. Olen siis aavistellut oikein. Ja ottaa vielä tuon vaalean kepukan esille. Höh. Empä taida heiluttaa häntää. Istun tähän vessan oven eteen ja riiputan mielenosoituksellisesti päätäni. Tuntuu sillä jotain vaikutusta olevan. Silitellään, rapsutetaan, toivotetaan hyvää viikonloppua. Riiputampa vähän lisää päätäni ja nojaan oveen. Turha on yrittää mukaan, ei se kuitenkaan ota. Jaa, että kiltistikin pitäis olla. Noh, katellaan. Ja sitten rapsuttelut loppuu ja emäntäni lähtee. Jään pukuhuoneeseen yksin, enkä oikeastan ymmärrä milloin emäntäni tulee takaisin. Kyllähän se sen kertoi. En vaan noita aikamääreitä oikein kässää… Ehkäpä voin ottaa lokosamman asennon ja käydä pitkäkseni. Tuliskohan se toinen koira myöhemmin iltapäivällä, niin vois reuhata sen kanssa.

Jaa, tuo nainen minua hoitaa. Ei minulla taida hätää olla. Olenhan sen tavannut monta kertaa pukkarissa. Lähden naisen mukaan, joka ottaa minun tavarani mukaan. illalla pääsen juoksemaan vapaana metsässä ja se onkin tosi ihanaa. Muuten ilta menee hivenen vahtiessa ja levottomuuden merkeissä. Täällä mä nyt sitten olen. Hiljalleen tutustun hoitoemäntääni paremmin ja paremmin. Viikonloppu onkin oikein rattoisa. Pääsen juoksemaan metsässä ja lenkkeilemään kunnolla. Joitakin vieraitakin käväs ja heille sai häntää huiskuttaa.

Maanantaiaamuna hoitajani tuo minut takasin työpaikan pukkariin. Hm.. Tulisikohan emäntäni hakemaan minua? Oih, miten väsyttää eilinen monen tunnin lenkki… Oikaisempa lepäämään.
Hetkinen. Nyt kuuluu tuttuja askeleita. tässähän on noustava ja ravistettava itteensä. Pukuhuoneen ovi aukeaa ja emäntäni tulee. Vähän pitää hypähdellä, vaikka aina se mua siitä kieltääkin. Onpas emäntäni väsyneen ja flunssaisen oloinen. Lähdemme kotiin. Käperryn taksin jalkatilaan,josta kurkistelen. Emäntäni on melkein unessa. Niin, sehän taisi höpöttää jostain maratonturnauksesta, jossa pelataan yötäpäivää. Hullun hommaa sanon minä. Joka tapauksessa kotiin on kiva tulla. Emäntäni painuu tosin melkein heti nukkumaan, vaikka onkin päivä vasta puolessaan. Välillä se nousee niistämään ja käyttää mua ulkona. Onkin inhottavan pöpperöinen keliRuuankin saan. Tämä oikeastaan sopii, rauhallista ja minäkin saan olla möllötellä.

Tiistaiaamuna lähdemme normaalisti töihin. Emäntäni on edelleenkin väsynyt ja flunssa on pahentunut. Sillä on kuitenkin jokin koulutus jonne pitää mennä. Ryytymys kuitenkin iskee ja lähdetään puol yhdeltä kotiin, outoa. Se on todella outoa. yleensä kotiudumme aikasintaan kuuden pintaan. Ja taas se menee nukkumaan. Voi hitto. Tää alkaa käymään jo tylsäksi. Pissillä sentään kävästiin. Ei kait tässä muu auta kuin levätä itsekin.
Hm… Emännän tuttava tulee käymään. Käydään sen kanssa lenkillä emännän nukkuessa. Se taitaa tosissaan olla kipee. Välillä se pahottelee mulle tilannetta, mutta minkäs sille teet.

Tänään ei lähdetty olleskaan töihin vaan nukuttiin pitkään. Aamulla sain ruuan ja käytiin hädillä, mutta sitten nukkumatti taas tuli kylään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko herätä, sillä mulla oli lääkäriaika.Mentiin sinne koululle, jossa olen asunut sellasessa kopperossa, ja jossa oli paljon muitakin koirakamuja. Piha on kamalan liukas ja emäntä kieltää vetämästä. On vaan niin paljon kiintoisia hajuja, että ei malta. Joudun kuitenkin etsimään oven. Noh, oven takaa löytyy matto, joka muillakin käyntikerroilla on kiehtonut minua. Ja nyt sieltä tulee vielä joku mies 12 viikkoisen pennun kanssa. Mies toivoo koirasta tulevan minun kollega. Hm… Niin, meistä on kait aika-ajoin vähän pulaa…
Mennään Merjan luo. Taaskohan se pistää mua. Menempä tuolin alle, josta minut houkutellaan esille. Ihoni kuulemma hilseilee. Ja nyt sitä keskustellaan miten kutinaa parhaiten saadaan aisoihin. Kortisoni jatkuu edelleenkin, joten pissireissuja piisaa. Tosin nyt yritetään antaa tabletti useammissa osissa pitkin päivää. Toivottavasti se on hyvä systeemi… Hm… kotiruokaan siirtyminen… Millaisiakohan herkkuja sitä jatkossa saan. Vaikka, kyllä se lammasriisikin upposi. Taitaa olla meikäläisten ominaisuuksia, että ei hirveesti ennätä safkaa maistelemaan, kun se on jo kiskastu kitusiin… Mutta, kotiruoka… Riisiä, perunoita, lammasta… Hm… Jahas, nyt kaapista kaivetaan vielä jotain pesuainepulloja. Minut pitää kuulemma pestä allergiashamppoolla kerran-kaksi viikossa ja laittaa kuivauksen jälkeen hoitoainetta. Höh, oma hajunihan siinä kärsii… Lähdetään jo täältä pois. Emäntäni ottaa valjaista ja minä singahdan kohti eteistä. En jaksa käyttäytyä, en edes yritä. Tänään pissilenkilläkään en oikein jaksanut. Oli hirvee loska ja käännyin väärästä kohtaa. Pyörittiin lähellä kotia ja emäntäni oli hiukan tuskastunut. No ei kait se sinänsä ihme, kun on niin tukkonen ja kuumeinen… Kaitpa tämä loppupäivä pitää käyttäytyä…

Tänään ollaankin emännän kanssa vähän leikitty ja ruuaksi sain riisiä ja jauhelihaa. Eli, kotiruokinta alkaa heti.
Iltalenkin jälkeen emäntäni vie minut suihkuun. Kylmän kuraveden jälkeen lämmin suihku tuntuukin hyvältä. Nyt se kastelee minut kokonaan. Ottaa purkista jotain mönjää ja hieroo turkkiini… Vähän tekisi mieleni häipätä, mutta maltan kuitenkin olla aloillani. Emäntäni höpöttää, että toivottavasti kutina helpottuu. No samaa toivon minäkin, mutta auttaakohan tämä? Ja taas vettä, huuhdellaan mönjä pois. Haju kuitenkin jää, ja on inhaa olla ihan märkä. Emäntäni kietoo minut kuitenkin enemmät ravisteltuani pyyhkeeseen ja puhelee mukavia. Kuivattavana on oikeastaan aika hyvä olla, joten heilutetaanpa vähän häntää kiitokseksi. Huolellisen kuivauksen jälkeen pääsen vapaaksi ja oman kuivausrituaalini suoritan eteisen mattoon, vaikka emäntäni ei siitä ihan hirveästi pidäkkään. Emäntäni tultua suihkusta se pyytää minut istumaan ja ruiskuttaa hoitavaa ainetta turkkiini ja hieroo sen ihoon asti. Emännällä on selkeet hierojan otteet, joten tässähän on hyvä olla. Toisaalta vähän tekisi mieli mennä keittiöön iltaporkkanaa odottelemaan. Emäntä ei kuitenkaan päästä ja jatkaa hieromistaan. Hieronnan jälkeen saan taas iltalääkkeen ja porkkanan, jonka jälkeen hetki leikitään. Nyt onkin aika hyvä fiilis. Toivottavasti emäntä vaan piristyis, niin päästäs kunnon lenkille. Saa nähdä miten huomisen työpäivän käy.

rakennustyömaa14.09.05 20:13
Hau, hau! Näin sateisena iltana on mukava istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittelemaan. Ykki huokailee omalla paikallaan ja on ihanan rauhallista.
Eilen illalla kuitenkin seikkailimme rakennustyömailla turhautumiseen asti. Lähdin maalipalloharjoituksiin iloisena siitä, että treenipaikka on kävelymatkan päässä, ja reitillä jonka osaan jo etukäteen. Rakennus- ja tietyöt ovat kuitenkin hankaloittaneet kulkua jo pitkään, mutta ei koskaan siinä määrin kuin nyt. Reitillämme meidän pitäisi löytää oikealle menevä tie. Pyysin Ykkiä etsimään sen. Pyörimme alueella eikä tietä vain löytynyt. Oli muovisia tolppia, muovista verkkoaitaa, sahanpuruläjiä jne. Ja tien pirua ei missään. Ykki kääntyi kotitielle kolmasti. Oli sitä mieltä, että tuolla ei kyllä liikuta. En vaan antanut periksi, koska halusin treeneihin ja halusin löytää sinne itse. Ja neljättä kertaa pyöriessämme ja hiivatin tietä etsiessämme Ykin käytöksessä tapahtui selvä muutos. Poika selkeesti stressasi tilanteessa. Yritti moikata kaikkia koiria mitä vähänkin liikku, hyppiä ihmisten päälle jne. Yritin saada kahdelta mieheltä apua, jotka jonkun hökötyksen luona höpöttivät, mutta he eivät olleet minun menemisistä pätkän vertaa kiinnostuneet. Lopulta ystävällinen koiranulkoiluttaja auttoi meidät oikealle reitille. Nainen ei kuitenkaan oikein osannut selittää millainen mullistus oli tapahtunut. Ykki oli aivan riehana eikä etenimisestämme meinannut tulla mitään. Nainen kuljetti meidät jonkin ison kivikorokkeen kautta ja lopulta oikea pyörätiekin löytyi. Ykki vain röhki mennessään ja veti kuin henkensä edessä. Lopulta oikea koulu löytyi ja pääsin pelaamisen riemuihin.

Tänään pyysin tuttavaani kattomaan missä kunnossa reitti oikein on. Siellä oli jokin kauhean iso kuoppa ja se tienpätkä oli poissa minkä Ykin olisi pitänyt etsiä. Olisin päässyt oikealle reitille, jos olisin mennyt talonvieritse, jossa oli muoviaitaverkko. Väli oli ahdas ja kävimme Ykin kanssa sieläkin, mutta se tuntui liian ahtaalta ja mahdottomalta kulkea. Ilmeisesti siitä olisi kuitenkin oikealle reitille päässyt. Tuttavani kommentti olikin, että ”ei ihme, että Ykki ei suostunut menemään siitä kaaoksesta läpi”. Ja minähän sitten vielä lyömään lisää jarruja paikassa mistä sitten ilmeisestikin olisimme päässeet.

Oli jotenkin turhauttavaa eksyä, tai ei edes eksyä, mutta kuitenkin… noin tutulla reitillä, mutta ehkä olisi pitänyt uskoa koiraa eikä vain jääräpäisesti palauttaa sitä ja itseäni montun luo. Yritin käskyttää kiertämäänkin, mutta sekään ei oikein tuntunut tulevan kysymykseen. Mutta, ei luonto antanut periksi palata kotiinkaan… Ja siinä kait virheen olisinkin tehnyt, jos olisin luovuttanut. Tietenkään tyhmänrohkeakaan ei saa olla. Noh, eilisiltana olin montusta ja tien katoamisesta onnellisen tietämätön. Lopulta treeneihin kuitenkin pääsin ja hyvä niin.

Rakas Harmaakuono

Tiedän
on lähdettävä sun
se sattuu, se pelottaa
mutta olet liian rakas kärsimään.
Ihan vielä et lähde luotain mun
on yhteistä aikaa vielä vähän
Kun aika on vierelläs oon sun.
Tuota hetkeä kohti matkataan päivä kerrallaan
Nautitaan tulevista päivistä ja kevään puhkeamisesta.Kuva otettu 27.2. Valitettavasti Otto ei näy kunnolla.

Päivät painuvat iltaan ja yöhön. Iso tuska sydämessä, mutta Harmaakuonon kannalta ainoa oikea ratkaisu on tehty. Omasta tuskasta huolimatta nautitaan siitä yhteisestä ajasta mitä jäljellä on. Annetaan kevään tulla meidän sydämiin, rauhoittaa mielen, antaa voimaa tulevaan. Viikonloppuna rakas Harmaakuono pääsee mökille. Saa siellä kuljeskella, tuoksutella ja seurailla meidän puupinon pienennystä. Olla lähellä rakkaidensa ihmisten ja koiraystävän Oton.

Kun vääjäämätön lähestyy

Tänään 14 vuotta 3 kk ja 18 päivää on rakkaalla Harmaakuonolla takanaan. Moni sanoo, että hurjan korkea ikä etenkin aktiiviselle työkoiralle. Marraskuun alussa vanhus oli vaisu ja mietimme näkeekö tämä 14-vuotispäiväänsä. Koira piristyi hurjan paljon parilla mökkiviikonlopulla ja porskutti reippaana herrana juhlapäivänäänkin. Joulun alla uskalsimme toivoa, että Harmaakuono pysyy luonamme ainakin talven yli. Näin on myös tapahtunut. Nyt kuitenkin talvi on taittumassa kevääksi ja Harmaakuono hiipuu. Viihtyy paljon omissa oloissaan suosikkipaikkanaan olohuoneen pöydän alus tai makkarin koiran peti. Pöydän alta se seurailee mitä ympärillä tapahtuu. Välillä nukkuu niin sikeään ettei tiedosta minun esim. saapuvan Oton kanssa kotiin. Toki osaltaan siihen vaikuttaa myös kuulon alentuminen. Selvästi myös näkö on heikentynyt. Esim. ravistelee liian lähellä seinää, kävelee päin minua, ei väistä keittiön pöydän tuoleja vaan menee siitä mistä on päättänyt kulkea tuolien siirtyillessä tieltään.

Kuurous eikä sokeutuminenkaan ole este elämälle, mutta isot rasvapatit alkavat sitä olla. Harmaakuono lähtee innoissaan ulos ja liikkuu reippaasti. Intoa olisi ties mihin, mutta kroppa ei jaksa. Läähätys alkaa pian. Toistaseksi koira on kulkenut itse ilman apuja portaat. Välillä tosin kuulee miten oikeanetutassun liikerata ei riitä ja tassu raapii porrasta. Viikon kahden aikana on liikkuminen portaissa tullut varovaisemmaksi.

Kynsien leikkaaminen on Harmaakuonolle nykyisin äärimmäisen vastenmielistä. Saattaa hetkeksi suostua ja köllöttää rauhallisesti paikoillaan. Kynnet pitäisi saada leikatuksi nopeasti, mutta ei se vaan sokkona onnistu. Koira hermostuu ja karkaa paikalta. Kynsien leikkaamisesta onkin tullut ikävä show. Koira hermostuu täysin eikä stressistä meinaa palautua. Tassuissa on varmasti kipuja, ehkä myös muuallakin. Rasvapatit eivät varmasti helpota oloa. Aiemmin on tuntunut ettei ne sitä haittaa. Voi taputtaa patin kohdalta jne. Nyt ehkä herra tulee levottomaksi patin kohdalle osuneesta taputuksesta. Vetäytyy pois läheltä.

Tänään olen tuntenut hyvin voimakkaasti, että päätösten aika on tullut. Ensinmmäistä kertaa kävin tutkimassa netissä tuhkaukseen liittyviä asioita sekä lähetin sähköpostia Opaskoirakoululle kysellen menettelytavoista. Tämä kulunut päivä on ollut todella ahdistava ja päivä on tuntunut pitkältä. Lopullinen päätös on tekemättä, mutta hyvin lähellä se on.

Paljon olen miettinyt mikä on oikea hetki koiran lähteä. Milloin se ei ole liian hätiköityä/aikaista, mutta myöskään ei asia mikä olisi pitänyt tehdä aikaa sitten. Ratkaisun tekeminen on vaikeaa, mutta toisaalta miksi sitä vetkuttaa viikosta tai jopa kuukaudesta toiseen, oman luopumisen tuskansa vuoksi. Kenties pelosta miten itse siitä selviää, miten surun kestää kantaa ja miten siitä pääsee yli. Koira on elänyt pitkän hyvän elämän, mutta nyt on väsynyt ja vetäytyvä, ei siedä hoitotoimenpiteitä ja liikkuminen huonontuu viikko viikolta. Vaikka herra välillä iloitsee, touhottaa, tekee itseään tykö jne onko siltikään tarpeen ”odottaa” romahdusta ja tehdä se päätös pakon edessä. Miksi kiusata koiraa omalla tuskallaan, miksi uskotella itselleen parempina päivinä, että kyllä tästä vielä eloa ja iloa löytyy kuukausiksi. Esim. päivällä olin jo päätöksen kynnyksellä. Nyt illalla tuo rakas ystävä on ollut rauhallinen, tunnen miten olen perääntymässä. Koetan kuitenkin muistuttaa itseäni ettei se pelkkä rauhallisuus kerro totuutta, etenkin kun koira on pöydän alla tarkkailemassa.

Jotenkin tiedän tai vaistoan, että niin Harmaakuono kuin Ottokin aavistavat, että jotain on tekeillä. Otto on kulkenut perässäni koko päivän kun olen asunnossamme liikuskellut levottomana. Istuu vieressäni ja tökkii kuonollaan. Harmaakuono puolestaan lepuuttaa päätään kättäni vasten mitä se ei ole juurikaan tehnyt. Välillä minusta tuntuu, että sydämeni särkyy tähän kokonaan. Hetken päästä tunnen itsevarmuuden nostavan päätään ja uskon selviäväni. Ja oikeasti selviänhän minä. Elämä jatkuu joka tapauksessa. Harmaakuono on minun ensinmmäinen koirani ja koen tämän kaiken nyt ensinmmäistä kertaa. Katsotaan mitä tulevat päivät tuo tullessaan. Nyt menen avokin viekkuun nukkumaan ja keräämään voimia tulevaan.

Lomatunnelmaa valokuvin

Vuoden vaihteessa vietimme melkein kolmen viikon mökkiloman. Alkulomasta riesana oli karmea nuha ja loppulomasta kovat pakkaset. Tosin ei jouluaatonaattonakaan riemun kiljahduksia syntynyt talsiessamme hakemaan kuusen oksia maljakkoon. Kumisaappaiden alla vain vesilätäköt lätsähtelivät, mutta mökkiin saatiin oikean kuusen tuoksua vinossa olevista oksista huolimatta.Tuolloin aatonaattona tuuletimme peitot, tyynyt, sohvatyynyt, koirien makuualustat ja matot. Pyyhittiin pölyt ja imuroitiin. Kokkasin ensinmmäistä kertaa itse bataattilaatikon. Siitä tuli herkullista, sopi erittäin hyvin kalojen kanssa.Illalla vielä leivoin joulutorttuja, jotka menivät parempiin suihin hyvin nopeaan.

Äidiltä saimme joulukukan amarylliksen. Kukka toi joulutunnelmaa senkin päällä, jonka takana naulakko ja siinä olevat vaatteet vähän häiritsevät. Kuvassa oleva taatelikakku on avokin asiakkaalta.

Aattona aamupäivästä paistoimme 2.5 kilon Tammisten luomukinkun, joka oli onnistunut valinta ja sitä oli meille myös sopivan paljon. Minä valmistelin jouluateriaa avokin lämmittäessä saunaa. Jälkiruuaksi tein suklaahyvettä johon tuli tummaa suklaata, kuohukermaa ja appelsiinituorejuustoa. Ateriavalmistelut saatuani valmiiksi olikin aika sytyttää ulkotulet ja halkotulikori saunataukoja ilahduttamaan.

Aika kului rentoillen ja sairastaen. Äänikirjoja kului sekä neule edistyi.Pelleriiniä neuloin niin innolla, että Rowanin alpakka-lanka, jota oli kuusi kerää, loppui kesken. Oli yritettävä saada lankaa lisää ja kolme kerää sainkin Uuden vuoden aattona samalla kun lähdimme ystävämme 40-vuotisjuhliin.

Tapaninpäivänä tuuli kylmästi, silti nuhaisina ulkoilimme puolisen tuntia, jotta koirat saivat vähän puretuksi energiaa. Alkuillasta satoi ohuen ohut lumikerros lämpötilan painuessa pakkaselle. Talvi saapui 🙂 Kirjojen kuuntelun lomassa vietin aikaa myös Yle-Areenalla seuraamalla Ompelijatar-dokumentin katsottuani ensin Punainen kolmio-sarjan sunnuntai-iltaisin.

Onneksi olo kohentui ja 7-9 asteen pakkasesta huolimatta vietimme maanantain iltapäivästä iltaan nuotiolla. Lampikin oli jäätynyt ja jää kantoi kuin kantoikin meitä. Tiedän, oltiin tyhmänrohkeita kun poseerattiin jäällä glögimuki käsissä. Jää ei vahvalta vielä näyttänyt. Älkää tehkö siis niin kuin me, vaikka mitään ei sattunutkaan.Poseerauksien jälkeen pysyimme kiltisti nuotion ääressä. Uunissa valmistui herkullinen riisipuuro, jota söimme nuotion äärellä talvesta nauttien.

Keskiviikkona saimme vieraaksemme vanhimman veljeni perheineen. Lapset peuhasivat jäällä, rupattelimme, kahvittelimme ja hassuttelimme. Valokuviakin otettiin, mutta en jaa täällä lapsista kuvia, koska en ole lupaa vanhemmilta kysynyt. Joka tapauksessa vietimme mukavat reilu parituntisen. Loppupäivän saattoikin taas rentoilla käsitöiden parissa 😀

Vuosi vaihtui ystävämme 40-vuotisjuhlissa. Aloitimme kuohuvalla jatkaen aterioimalla ja saunoen. Raketit katseltiin parvekkeelta. Oli mukava ilta rentojen ihmisten parissa. Keskustelut soljui mukavasti eikä syntynyt kuppikuntia. Yhden jäälkeen olimme takaisin mökillä. Ja siitä päivästä/yöstä sää alkoi viilenemään. Tarkoituksemme oli viettää liikunnallinen viimeinen lomaviikko. Kolmena päivänä se onnistuikin. Lauantaina tepsuttelimme vajaan tunnin 13 asteen pakkasessa ja onnistuttiinpa napsimaan muutama hyvä kuvakin.Tuon hatun sain avokilta joululahjaksi 🙂 On todella lämmin, mutta peittää turhan tehokkaasti kuuluvuuden. Ihanaa oli reippailla ja seuraavana päivänä luistimet jalkaan ja nauttimaan lammen jäälle talvesta. Kuvista huokuu hyvä mieli, vaikka toinen luistimistani kuvasta puuttuukin 😀Vielä maanantaina lähdettiin tuuliseen 14 asteen pakkaseen reippailemaan. Sitten tulikin niin kylmää ettei ulkoilu oikein innostanut. Tuossa vaiheessa Rowanin lanka alkoi taas olla loppu, joten pelleriini tauolle ja tuubihuivi puikoille. Iltaisin katselin Areenalta Koukussa-sarjaa samalla neuloen. Tiistaina saunoimme ja katselimme Pikkuleijonien mm-kulta-ottelua. Tuolloin kävin myös 23 asteen pakkasessa luonnossa saunatauolla pisulla kuunnellen samalla hirren pauketta, joten pakkanen siellä teki työtään. Jääkiekko-ottelun päätyttyä vielä iltateetä ja rauhoittumista.

Loppulomasta ei ihmeempiä tapahtunut. Kova pakkanen alkoi tympimään, neulominen ja äänikirjat kyllästyttämään. Loma taisi tehdä tehtävänsä kun kaupunkiin paluu ei tuntunut hassummalta. Oli oikeastaan mukavakin aloittaa arjen aherrus ja olla taas ihmisten parissa.

Laatuaikaa – Viikonloppu mökillä

Johan sitä oltiin viikonloppua vaille kolme viikkoa vietetty kaupungissa, joten perjantaiaamuna starttasimme 7.30 matkan kohden mökkiä. Siellä nautimme aamupalasta takan lämmityksen ohessa. Iltapäivästä lähdimme kävelylle. Kuljimme tovin mökkitietä pitkin todeten sen olevan melkoinen möykkelikkö, liukkaine jäätiköineen, paakkulumineen, isoine vesilätäköineen. Otto kulki pää alhalla ilmeellä ”voi v… mitä touhua tämä”, mutta siirryttyämme hankeen pellolle kävelemään häntäkin alkoi heilumaan. Hangessa oli vaan todella raskasta tarpoa nuoskalumessa. Harmaakuono vietiin mökille lepäämään ja lähdimme vielä ns. ympyrälenkille. Päästyämme mökkitieltä ympyrälle kulku helpottui, sillä lenkki oli jostain syystä aurattu, joten siellä saattoi kävellä melkein rennosti. Lenkin edetessä Oton opastus parani hurjasti ja mökkitiellä uskalsi tehdä jo itsenäisiä ratkaisuja isojen vesilätäköiden kohdalla. Välillä tarvitsi vähän kannustusta. Lähes pari tuntia lenkkeilyyn meni aikaa, vauhti ei päätä huimannut. Silti oli pakko käydä suihkussa ennen aterian valmistusta.

Avokki kuori ja pilkkoi bataatin, joidenka päälle ladoin leikkaamani rbroilerin rintafileestä paloja, joissa pekonia. Lopuksi kermaa ja vuoka uuniin. Ruuan paistumista odotellessa aloittelin 266 silmukan tuubihuivin päättelyä. Aterian jälkeen saatoinkin aloittaa uuden työn. Edellisiltana löysin lankalaatikon uumenista kaksi kerää Novitan Crystal-lankaa. Ei totisesti kuulu mun suosikkeihin nykyisin, mutta päätinpä neuloa langat pois, joten viikonlopun aikana syntyi kaksi punaista kauluria. Perjantai-ilta meni rauhallisesti neuloskellen rentoillen.

Ihanan pitkät yöunet ilman ylimääräisiä heräilyjä. Aamupala kaikessa rauhassa samalla ekan kaulurin päättely. Ennen yhtä lähdimme taasen kokeilemaan onneamme. Nyt kuljimme ensin peltoa pitkin ja metsätietä Jerikon suuntaan. Tiessä oli todella liukkaat urat. Otto hakeutui koko ajan tasaisimmalle reitille, mutta samalla kaikkein liukkaimmalle. Oli vaikea ymmärtää, että nyt saa kulkea piannarta pitkin. Tunnin tarpomisen ja liukastelun jälkeen tuotiin koirat lepäämään ja lähdimme vielä tarpomaan pellolle ja lähitielle, jossa ei ollut kulkenut autoja. Lenkistämme tuli lopulta yli parin tunnin mittainen. Loppuvaiheessa aloin olla aika väsynyt. Jalat painoivat tonnin. Silti olisi mieli tehnyt jatkaa, aurinko paistoi ja tuntui ihanalta rehkiä.

Mökille päästyämme hernekeitto porisemaan levylle, pikasuihku. Avokki aloitti saunan lämmityksen ja minä vatkasin kermavaahdon valmiiksi illan herkkuhetkeä varten. Ehdinpä aloittelemaan toisen kaulurinkin ennen hernekeittoateriaamme, jonka jälkeen piakkoin päästiin saunomaan. Tuntuipa rentouttavalta ja hyvältä löylytellä puilla lämmitettävässä saunassa.

Saunan jälkeen pannukakku uuniin, jota herkuttelimme kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa. Keittelin meille yrttiteetä kesällä kuivatetuista villiyrteistä. Oli rento ja hyvä olla. Unille painuttiin selvästi ennen puolta yötä.

Eilisaamuna taasen rauhallinen aamupalahetki ja vaiheilua lähdettäisiinkö lenkkeilemään. Pakko tunnustaa minulla oli jalat aika kipeät, joten lopulta luovuttiin. Kirjoittelin ystävälleni mailin ja neuloin kaulurin loppuun avokin rentoillessa äänikirjan parissa. Vielä ennen kotiin lähtöä hernekeittoa nassuun, mökin siivous ja aika palata kaupunkiin.

Mökkiviikonloppu

Torstaina tulimme mökille viettämään pitkää viikonloppua. Vielä huomisen voimme olla täällä ja ohjelmassa onkin viimeiset kynttilätehtailutunnit. Tiistaina pyörittelin parikymmentä kynttilää. Ainakin saman verran pitäisi huomenna saada valmiiksi ellei jokunen enemmänkin. Huomiseksi on luvattu todella kurjaa säätä, joten nautitaan takan lämmöstä kynttiliöitä pyöritellen.

Perjantaina ja tänään ollaan tehty puuhommia; halottu halkoja klapeiksi. Minä hakannut avokin sahatessa ja kottikärrätessä puita minulle hakattavaksi. Koirat kuljeskelivat pihalla ja etenkin perjantaina sydämeni oli pakahtua vanhuksemme sipsuttelusta. Olemme laittaneet kaulapantaan kulkusen, jotta kuulemme missä herra nuuskuttelee. Kulkusen hiljainen helinä vanhuksen liikkuessa rauhalliseen tahtiin, siinä oli jotain pakahduttavaa. Nautin myös fyysisestä työstä, hikoilusta halkoja paukuttaessani. Urakan jälkeen oli pakko käydä suihkussa kuten myös tänään. Tänään oli paljon oksaisia puita ja oksien kohdalta halkoa on haastavaa saada halki. Tuotti avokillekin välillä haastetta oikein kunnolla.

Suunnittelimme viettävämme nuotioillan, mutta sää on ollut joka ilta niin kehno, että ei ole nuotiolla istuskeltu. Kylmä ja kovahko tuuli on pilannut moiset suunnitelmat. Noh, takassa on tuli rätissyt ja me nautiskeltu sen tuomasta tunnelmasta.

Torstaina avokki urakoi puusta säilytyslaatikon, josta tuli ehkä vähän turhan suuri; vie pirukseen tilaa. Nyt kuitenkin saadaan petivaatteet yms muut tekstiilit hiiriltä suojaan. Minulla on ollut käsissä neulomus. Eilen saunoimme ja päivällä järjestelin senkin uumenissa olevia tavaroita. Että voisi sanoa rauhallisia, mutta mukavia päiviä. Sää ollut kehno, mutta niinhän se lähes aina marraskuun lopulla on. Ihana on kuitenkin ollut viettää aikaa täällä ennen jouluhössötyksiä.

Uusi heppatuttavuus

Tänään saimme meille uudet hevoset allemme, minulle Blossi ja Tiinalle Arabella. Molemmat haastavempia saada tekemään mitä halutaan. Blossin satula tuntui hyvältä istua jos etukönötin Blossi reakoi välittömästi eikä mennyt tölttiä tai ravia. Hevosta oli todella vaikea saada tölttäämään eikä ravaaminenkaan meinannut luonnistua. Kevennys ja pohkeiden anto ei vaan tahdo sujua samanaikaisesti ja sen olisi pitänyt sujua, jotta vauhti olisi säilynyt. Raipalla kosketus ei auttanut, sitä piti oikeasti käyttää. Välillä kuitenkin päästiin eteenpäinkin ja ravikin alkoi sujumaan. Ravin ja laukan jälkeen onnistui jo tölttikin helpommin. Laukkaamaan Blossia oli todella hankala saada saatika laukassa pysymään, joten laukkapätkät jäi osaltamme aina muutaman askeleen mittaisiksi. Sen verran laukka-askelia kuitenkin tuli, että ymmärsin issikalla olevan hyvä laukka. Laukassakin olisi pitänyt uskaltaa tehdä pidäte ja antaa pohkeita rohkeammin, ehkä askeleita laukassa olisi tullut enemmän.

Viimeinen vartti ratsastettiin ilman satulaa. Minulle se oli taas pitkästä aikaa jännittävää ja aluksi meno tuntui kiikkerältä. Lettu käveli tovin vieressäni, mutta jättäytyi sitten kauemmaksi. Uskaltauduin irrottamaan harjasta ja pitämään ohjista. Pysähdykset ja liikkeelle lähdöt tahto olla vähän kiikkeriä, liikaa etupainoista istuntaa. Tepsuttelimme Blossin kanssa käyntia Tiinan ravatessa ja töltätessä. Ehkä minäkin sitten terapiavyön kanssa uskallan 🙂

Vaikka välillä tuntui kaikkien taitojen – niiden vähäistenkin – kadonneen, oli kiva kokeilla haastavampia hevosia, oli hienoa saada heppa toimimaan vaikkakin vain hetkeksi halutulla tavalla. Isot kiitokset Letulle, että uskaltaa ja haluaa haastaa meitä näkövammoistamme huolimatta. Saamme todella arvokasta kokemusta ja vaikka emme ratsasta monta kertaa viikossa, jotain pientä kehitystäkin tapahtuu, vaikka välillä tänään tuntui, että olemme tipahtaneet pari vuotta sitten olleelle tasolle. Tosin silloin ei varmaankaan nuo hepat olisi meillä menneet kuin käyntiä. Odotan jo suurella innolla seuraavaa kertaa.

Minun piti käynnistellä ratsastuksen jälkeen kynttilätehdas, mutta ei vaan huvittanutkaan. Olo on väsähtänyt ja harteita särkee. Ehkä oikeasti on syytä vähän hengähtää ja antaa itselleen armoa. Onneksi kotipuuhat tuli kuitenkin tehdyksi. Istuimme myös nautiskelemaan kakkua ja teetä avokin kanssa. Seitsemän vuotta sitten pujotimme sormukset kihlautumisen merkiksi sormiimme. Vuosipäivää juhlistamme paremmin mökillä, mutta pitihän nyt teet keitellä ja kakkua maistella.