Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Issikan selästä kotimatkalle

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa. Tervetuloa lukemaan viikostamme!

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Aamupäivän aktiviteetti issikkavaellus

Viimeisenä yönä Seikkailuapinoiden majatalossa jäi unet aika vähiin, sillä aamulla lähdimme heti yhdeksän jälkeen ajelemaan issikkatallille. Sitä ennen nautimme aamiaista, ulkoilutimme koiria ja viimeistelimme pakkauksiamme.

Kymmenen pintavilla saavuimme etelä-kuusamolaiseen WANHA RAATESALMI –issikkatilalle. Vastassa meitä oli iloinen Mirva-Kristine Varpa Wanhan Raatesalmen tilan emäntä, joka kartoitti meidän ratsastuskokemuksiamme minkä perusteella meille valittiin hevoset. Pihapiirissä pyöri myös suloisia lampaita ympärillämme hakiessamme ratsastuskypäriä varastosta. Koska olimme ensikertaa asiakkaina tilalla ja monella pitkä aika edellisestä ratsastuskerrasta me näkövammaiset saimme ratsun rinnalle kävelemään tallin työntekijän.

Seikkailijaryhmä ratsailla kauniissa aurinkoisessa kesäsäässä. Matka käy metsäautotietä letkassa Mirvan taluttaessa etummaisena kulkevaa Heidin hevosta.
Seikkailijat ratsailla

On pakko myöntää, että aluksi olo tuntui aika huteralta hevosen selkään noustuani. Edelliskerrasta oli aivan liian pitkä aika, kolmisen vuotta.  Hiljalleen pystyin rentoutumaan ja pohdiskelinkin, että olisipa mukava herätellä vanha harrastus uudelleen.

Aluksi kuljimme leveää metsäautotietä pitkin hevosiimme tutustuen. Tieltä käännyimme metsäpolulle, joka oli paikkapaikoin hyvin kapeaa. Joitain kertoja
puiden oksat osuivat käsiimme. Tiheä mäntymetsä tuoksui vahvasti. Reitillä oli yksi vähän haasteellisempi ojan ylitys.

Ratsastin Valkyrjalla lempinimeltään Varjo <3. Minun kanssani kulki Mirva, ja aikamme juteltuamme tuli ilmi, että hän on työskennellyt Mintzun issikkatallilla ja vetänyt minullekin maastoretken ja jokusen kenttätunnin. Selvisi myös, että Valkyrja on siirtynyt Minzun luota Mirvalle Kuusamoon. Myös Héla,
jolla paljon ratsastin aikanaan oli siellä. Siinä jutustellessamme aloin todella kaivata ratsastuskertojamme. Vaikka juttua riitti hiljennyimme toviksi kuuntelemaan
luontoa ja hevosten askeleita

Ratsukot taivaltavat harvan mäntymetsän suojissa. Maa on tuuhean varvikon peittämää. Etummaisena Heidi sekä Valkyrjaa taluttava Mirva, muut letkassa perässä.
Metsän rauhassa

Ratsastuksen aikana kuljimme käyntiä ja tölttiä. Emme laukanneet. Retki oli rentouttava täyden viikon päätteeksi. Siitä tuli hyvälle mielelle. Ja olihan se yhteiskuva napsaistava ennen ratsailta laskeutumista.

Yhteiskuva ryhmästämme ratsailla vihreällä ruohikolla. Hevoset eivät aivan malttaneet asettua riviin kuvaa varten. Aurinko paistaa. Taivaalla muutama poutapilvi.
Ryhmäkuva ennen ratsailta laskeutumista

Lounaalle ja kotimatkalle

Meillä ei liiemmälti ollut ylimääräistä aikaa, joten lähdimme ajelemaan majatalolle heti issikkavaelluksen päätyttyä. Siellä meitä odottikin jo herkullinen lounas.

Meheviä suolakurkkuja, rapeita pekoniin käärittyjä parsoja, poronkäristystä puolukkahillolla ja uusia perunoita.
Herkullinen ateria kruunasi päivän

Vaatteiden vaihdon ja lounaan jälkeen oli aika pakata autot, halata Anneli ja Tuulikki. He valmistivat meille seikkailuviikkomme aikana herkullista ruokaa sekä huolehtivat koiristamme silloin kun koirat eivät voineet aktiviteetteihin osallistua. KIITOS <3 <3

Matkalla Rovaniemelle pysähdyimme puuseppä Kaisa Karvon liikkeeseen, jossa saimme tutustua hänen upeisiin puutöihinsä. Itse ostin puulastoja.

Kaisa Karvon myymälästä löytyy toinen toistaan hienompia käsitöitä joissa on käytetty pohjoisen luonnon materiaaleja: puuta, poron sarvea, luuta. Valikoimaa ihailemassa Sini, Taija, Outi ja Marianne.
Käsityöostoksilla

Rovaniemellä menimme syömään Frans and Cherie -nimiseen ravintolaan. Syödessämme kävimme viikon parhaita hetkiä läpi sekä joitain kehittämisehdotuksia. Kello tikitti hurjaa vauhtia, joten vähän tuli hoppu. Vielä Rovaniemen katutyöt sotkivat reittiä rautatieasemalle. Saimme todella jännittää ehtisimmekö junaan vai emme. Kaikkia sääntöjä uhmaten Heidi ajoi autonsa laiturille, josta puoliksi juostiin oikeiden vaunujen kohdalle. Osa jäi kantamaan tavaroitamme. Lopulta junassa oltiin hikisinä sydän hakaten. Kuului kun ovet sulkeutuivat, mutta juna lähti liikkeelle vasta tovin päästä ja me kaikki olimme sen kyydissä. Ei ollut aikaa haikeille hyvästeille. Takana oli ikimuistoinen viikko, jonka mutustamiseen meni tovi aikaa. Siinä makuuhytin sängyllä istuessa tuntui haikealta, tyhjältä, onnelliselta, väsyneeltä. Kävimme Sinin ja Mariannen kanssa ravintolavaunussa lasillisella. Siellä oli liian kuuma, joten kovin pitkään ei siellä viihdytty. Koirat pääsivät Oulussa jaloittelemaan minkä jälkeen olikin hyvä sulkea silmänsä. Onneksi paluumatkalla ei ollut wc-showta. Hipaisunappuloiden kanssa tultiin jotenkin toimeen ja johan ennen kuutta lauantaiaamuna jäin Tikkurilassa junasta pois.

Sini teki seikkailumme jälkeen ihanan videon, jossa mukana paljon kuvia, videopätkiä sekä sanallista kerrontaa viikostamme.

Kiitokset

Seikkailuapinoiden pääopas Heidille isot kiitokset seikkailuviikon järjestelyistä, rohkeudestasi vastaanottaa erityisryhmä hoteisiisi. Asenteella toteutit meidän monta unelmaa turvallisuudesta tinkimättä. Luonto todellakin kuuluu kaikille!

Marianne ja Outi kiitos, että innostuitte seikkailuviikosta ja lähditte mukaan. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä: nauroimme ja kiljahtelimme koskenlaskussa, patikoimme Pienen Karhunkierroksen, rapsuttelimme lampaita ja poroja, tutustuimme Riisitunturin luontoon ja paljon muuta unohtumatonta, joista syntyi paljon ihania keskusteluja ruokapöydän ääressä ja saunan lauteilla.

Sirpa, Sini ja Taija kiitos kun innostuitte mahdollisuudesta lähteä seikkailuviikkoomme peesareiksi ja avustajiksi. Haastavassa maastossa kuljettaessa apunne ja turvallisen kulkemisen varmistaminen on korvaamaton apu. Se miten iloisena olitte aina valmiina kuvailemaan asioita, peesaamaan, opastamaan tarvittaessa meitä tilanteessa kuin tilanteessa on upeaa. Uskon, että saitte myös paljon upeita kokemuksia viikon aikana ja toivottavasti myös välillä tovin omaakin aikaa.

Isot kiitokset ansaitsevat myös Heidin taustajoukot majatalolla: Olli, Tuulikki ja Anneli. Herkullinen ruoka ja puilla lämmitetty sauna <3

Myös Heidin yhteistyökumppanit ansaitsevat kiitoksen. Kiitos, että saimme tulla tutustumaan tiloihinne, kokemaan upeita seikkailuja luonnossa. Kanssanne oli hyvä ja turvallinen olla, rikkoa niitä rajojaan.

Ja kiitos sinulle, joka olet lukenut nämä kaikki KUUSI postausta 😀 Kerrothan kommentointiin mitä tämä juttusarja sinussa herätti.

Lopuksi kesäyön ääniä Kitkan rannalta, jonka ensinmmäinen osa on
Koskenlaskua ja poroja -tekstissä

Kesäyön ääniä Kitkan rannalla 2

Kesäseikkailu Kuusamossa ja Posiolla 8.-15.6.2019 – Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan

Pienryhmä -kolme näkövammaista avustajineen/peesareineen vietti ikimuistoisen seikkailuviikon Seikkailuapinoiden pääoppaan Heidi Savolaisen kanssa.
Tervetuloa lukemaan huikeasta viikostamme

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan
Luontoon tutustumassa tunturissa
Koskenlaskua ja poroja
Pieni Karhunkierros – seikkailuviikon kohokohta
Biitsitunnelmasta yllätysohjelmaan
Issikan selästä kotimatkalle

Seikkailuporukka Riisitunturin tuulisella huipulla ryhmäkuvassa. Kuvan otti retken vetäjä Heidi Savolainen Seikkailuapinoista. Heidi juuri ja juuri mahtuu kuvaan etuoikealla muun ryhmän vilkuttaessa iloisesti taaempana.
Seikkailijaryhmämme lepotauolla

Seikkailu alkoi jo yöjunassa

Edellisyönä en ollut nukkunut silmällistäkään. Olin ollut Villingin saaressa linturetkioppaana näkövammaisille. Lintuja lähdimme kuuntelemaan neljältä ja  iltayöstä nukkumatti unohti treffata minua. Linturetken jälkeen saaresta suoraan Vantaan opaskoirakoulun avoimiin oviin myymään käsityötuotteitani.

Päivä oli helteinen ja nukkumattomuuskin vaivasi. Kotona ehdin syömään, vaihtamaan vaatteet ja oli aika lähteä Helsingin rautatieasemalle, jossa tapasimme muiden seikkailuviikkoon osallistuvien kanssa.

Olimme eri makuuvaunuissa, koska meille oli varattu lemmikkihytit  opaskoirien vuoksi. Omaan hyttiini Oton kanssa päästyäni pian selvisi, että lähin wc on rikki. Peesarin Sinin opastamana tutustuin vaunuaulan toisella puolella olevan käytävän varrella olevaan  wc:n. Ovi oli varustettu mekaanisella lukolla, joten sokkokin tiesi milloin se on lukittu. Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi tuli ilmi oven lukossa olevan jotain vikaa ja konnari suositteli toisessa vaunussa olevaa wc:tä. Eipä siis muuta kuin taas opettelemaan uusi reitti vaunuvälikön läpi vessaan. Voin sanoa, että vaunuväliköt ovat hirveitä paikkoja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat napista painamalla ja meteli on jäätävä. On todella epämiellyttävää liikkua niissä yksin. Itse wc oli myös pyörätuolia käyttäville sopiva, ei kynnyksiä jne. Kaikki toimi kuitenkin hipasunapeista painamalla. Tässä vessassa oli se hyvää, että esim. oven lukittuessa kuului piippaus. Sokkona pärjäsi siis suht ok. 

Vaunuväliköissä kulkeminen vessaan päästäkseen tuntui kyllä todella ahdistavalta. Aloin kuitenkin alistumaan kohtalooni, sillä väsy painoi kulkijaa raskaana. Hytissäni nököttäessäni Sini soitti, että konnari ehdotti minun paikkani siirtoa samaan vaunuun hänen ja Mariannen kanssa. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pian erittäin mukava konnari tulikin auttamaan minua siirtymään tavaroineni ja koirineni toiseen hyttiin. Se oli ilmeisesti invahytti, sillä ovi avautui ja sulkeutui hipasunapeista, kuinkas muutenkaan.

Wc oli kuitenkin käytävän toisella puolella. Eipä muu kuin taas opettelemaan jo kolmannen veskin toiminnot. Tämä viimeisin oli muutoin samanlainen hipasunapein toimiva kuin edellinen, mutta nyt sokkoa auttavat piippaukset puuttuivat. Konnari laittoi teippiä lukituspainikkeen kohdalle. Hän oikeasti yritti auttaa meitä.

Vielä kun opin, että halutessani avata hytin oven sisäpuolelta se on tehtävä istuen sängyllä, jotta nappeihin osuu, aloin olla valmista kauraa petiin. Vielä ei oltu edes Tampereella. Onneksi Sini lupasi ottaa Oton jalottelemaan Mariannen ja Pekon kanssa

Tampereelle tultaessa juna oli myöhässä ja vettä satoi kaatamalla. Koirien jalottelupaikkaakin joutuivat etsimään, sillä Tampereenratikka- ja tietyömaat olivat aiheuttaneet muutoksia. Makasin sängyllä, haistoin sateen ja saadessani märän koiran takaisin hyttiin tunsin syyllisyyttä, että en ollut itse mukana koirien jalottelussa. Kuivasin Ottoa ja nukahdin. Voih, miten hyvää nukkuminen tekikään.

Matkasta väsynyt Otto on nukahtanut junavaunun lattialle pää Heidin jalan päällä.
Väsynyt opaskoira Otto

Matkalla Kuusamoon kosken kuohuntaa ja visiitti lintutornilla

Sunnuntaiaamuna saavuimme seitsemän jälkeen Rovaniemelle, jossa kaimani Heidi ja peesarini Sirpa olivat meitä vastassa. Sirpa oli ajellut edellispäivänä kotikonnuiltaan Rovaniemelle. Jälleentapaamis- ja tervetulohalauksien jälkeen käytimme Oton ja Pekon tarpeillaan, jonka jälkeen lähdimme ajamaan kohden Kuusamoa. Matkustin Sirpan kanssa muiden matkustaessa Heidin autossa. Matka taittui Sirpan kanssa kuulumisia vaihtaen. Onneksi edellispäiväisestä väsymyksestä ei ollut enään tietoakaan. Ajeltuamme reilun tunnin (n. 82km) pysähdyimme Auttikönkäällä, joka on vielä Rovaniemeä. Voi miten kosken kohina rauhoittikaan mieltä ja arjen kiireet valuivat kehosta ja mielestä pois.

Kosken kuohuntaa kuunneltuamme istuimme syömään Heidin mukanaan tuomia eväitä mm. hedelmiä ja mehua, Hyttysiä oli jonkin verran. Sää oli ukkosta enteilevä. Lähdimmekin jatkamaan matkaamme.

Pysähdyimme n. 50 km myöhemmin Posion lintutornille. Linnusto oli kovin hiljaa. Tornin lähistöllä pesii kuulemma upea laulujoutsenpari.

Posion lintutornille johtaa leveä ja tasainen laudoitettu reitti. Suorarunkoisten mäntyjen takaa näkyy lintutorni sekä sen takana häämöttävä vesistö.
Posion lintutorni
Lintutornilta avautuu sadunomainen maisema. Pastellisävyiset pumpulipilvet peittävät taivaan ja heijastuvat tyynen Posiojärven pintaan.
Näkymä Posiojärvelle Posion lintutornista

Harmiksemme huomasimme rannassa olevan rikottu pullo. Onneksi sirpaleet saatiin kerätyksi pois eikä koiristamme kukaan sirpaleisiin astunut. Voi kun ihmiset muistaisivat olla jättämättä jälkiä luontoon. Maastossa olevat lasinsirut voivat saada paljon pahaa aikaan.

Kotivaaran lenkki luontoa tutkaillen

Seikkailuapinoiden majataloon saavuttuamme majottauduimme ja lounastimme herkullista kalakeittoa. Sääennuste lupasi kovia ukkos- ja sadekuuroja myöhemmälle iltapäivää, joten lähdimme heti syötyämme kävelemään ns. Kotivaaran lenkin. Sinne pääsee käytännössä Seikkailuapinoiden majatalon pihapiiristä. Kuljimme rauhalliseen tahtiin erittäin hiostavassa säässä. Ukkonen selvästi teki tuloaan. Sirpa totesikin ukkosesta näin: ”Ukko se vaan siivoaa taivasta.”

"Matka Kotivaaran huipulle alkaa Seikkailuapinoiden majatalon pihasta halki peltojen ja niittyjen. " Retkeläiset kulkevat vehmaan niityn poikki kulkevaa polkua kohti uusia seikkailuja.
Polku kohti Kotivaaran huippua nousee varvikon lomassa, mäntyjen katveessa. Retkeilijät nousemassa ylämäkeen painostavassa säässä.
Kohti Kotivaaraa

Reitin varrella pysähtelimme tunnustelemaan kasvillisuutta. Uusi tuttavuus oli meistä useammalle tupassara. Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä ja kansankielellä tätä tikkutukkaa kutsutaan usein ryssänpääksi tai peikonpääksi. ”Tupassara on monivuotinen kapealehtinen kasvi joka muodostaa tuppaita, kasvitieteilijän termillä kaulamättäitä jotka sopivilla paikoilla kasvavat vieri vieressä`, tietää Kalevan toimittaja ja biologi Pekka Rahko. Kommentti on poimittu Kalevan artikkelista:

Peikonpäät kiehtovat kuvaajia. Peikonpää eli tupassara tai ryssänpää on komea mätäs jossa tuore vihreä kasvusto nousee mättään keskeltä peittäen alaspäin roikkuvat kuivuneet heinät.
Peikonpäät kiehtovat kuvaajia

Reitillemme osui myös jokunen korvasieni

Muhkea korvasieni puolukan varpujen ja kuivan karikkeen ympäröimänä.

Kotivaaran lenkki on n. kolme kilometriä pitkä. Oli mukava kävellä pitkän juna- ja automatkan jälkeen. Jännittää saimme pysyisimmekö kuivana lenkin ajan ja pysyimme kuin pysyimmekin. Innostuimme vielä kävelemään majatalolta Kitkan rantaan koiria uittamaan. Koirilla oli kivaa ja niiden ilonpitoa oli mukavaa seurata. Siinä vain tanner tömisi ja vesi loiskui kun opaskoirat Otto ja Pekko sekä Sirpan koirat eläkeläisopas Turo ja opaspentu Jossu  nauttivat elämästään. Siinä ei paljoa koirien ikäero tuntunut 4kk-10.5v. Kivaa oli

Koirien ansaittu uimatauko rannalla. Kolme labbista matalassa rantavedessä. Järvi on tyyni ja pastellisävyiset pilvet heijastuvat tyyneen veden pintaan. Tummia pilviä kertyy taivaan rantaan.
Koirien uimahetki

Tikkupullan paistoa ja rentoa rupattelua

Kitkan rannalta käveltyämme onnellisien koirien kanssa Seikkailuapinoiden majatalolle, hengähdimme hetken ja kokoonnuimme majatalon pihapiirissä olevaan kotaan tikkupullan paistoon. Outi ja Marianne kokosivat tulisijaan puuklapit ja saivat sytyttää tulet kotanuotioon. Keittiöhengettäret Anneli ja Tuulikki olivat valmistaneet pullataikinan tikkupullan paistoa varten. Minulle oli tehty gluteiiniton taikina. Vaatikin todellista kärsivällisyyttä saada tikkupullani kypsäksi. Kärsivällisesti kuitenkin pullaa paistelin. Mikäpä siinä oli istuskella, rupatella ja kuunnella sateen kohinaa kodassa lämpimässä.

Heidi asettelee taikinaa pitkän puukepin päähän kodan lämmössä.
Tikkupullan pujottelu paistotikkuun vaatii keskittymistä
Retkeilijät rentoutumassa kodassa tulen lämmössä. Tikkupullat paistuvat ja vesi lämpenee nokipannussa tulen yllä.
Tikkupullan paistoa kodan lämmössä

Mukavan kotahetken jälkeen iloinen rupattelu jatkui saunassa. Sauna lämpenikin joka ilta ja nautimme siitä kovasti. Tulopäivän iltana illastimme saunan jälkeen. Ajatus oli mennä toviksi kotaan juttua jatkamaan, mutta pian totesimmekin kaikkia nukuttavan, joten lähdimme nukkumaan tyytyväisinä ja onnellisina. Ihana seikkailuviikkomme oli vasta alussa, joten syytä levätä kunnolla.