Hävittyjen taisteluiden päivä

Huoh, takkuan avokille tulevan kaulurin kanssa 🙁
Olen päässyt levennyksiin ja levennykseen tulee aina reikä. Ongelmalliseksi asian tekee vasen kätisyyteni ja oikean silmukan kiepautus. Ilmeisesti kiepautus aiheuttaa sen etten saa kierrettyä nurjaa levennystä riittävästi ja neulokseen jää reikä. ÄRSYTTÄÄ ja TURHAUTTAA!!! Haluan saada työn valmiiksi, mutta ei Aa:n kanssa onnistuttu ongelmaa ratkaisemaan, huoh! Sunnuntaina miitataan Silmukkasiskojen kanssa, joten tämä ongelmatapaus saapuu paikalle ja toivoo jonkun Siskoista keksivän miten pääsen eteenpäin. Oli muuten jo aika likellä etten purkanut koko työtä. Ajattelin jo, että ehkä mun pitäs vaan pysyä suorissa töissä mihin ei tule mitään leveyden muutoksia kun kerran olen näin aasi. Noh, ehkä mä vielä vedän henkeä ja lasken kymmeneen. Ja ehkä mä vielä löydän vasurin, jolle ohjaaminen/neuvonta on mulle vähän helpompaa.

Suunnittelin alottavani joustinneulebonchoa, mutta siinäkin on levennykset, taisi olla oikealla silmukalla, joten nyt vähän arveluttaa kannattaako aloittaa vai unohtaa koko juttu. Eli, käsityörintamalla just nyt ei mee kovinkaan kaksisesti.

Kun neulomisista ei tullut mitään siirryin toiseen taistoon. Latasin puhelimeeni Gps-paikannin/kartta-ohjelman, joka on ymmärtääkseni kehitelty näkövammaisia ajatellen, ja joka toimii myös Nokian ja näppäinpuhelimissa. Ohjelma on sellainen mikä ratkaisisi meidän ongelman lumikenkäilyssä jäällä. Siinä nimittäin voi tallentaa lähtöpaikan sijainnin ja palatessa ohjelma opastaa oikeaan paikkaan ilmaisemalla matkan määränpäähän ja suunnan kellotaulun mukaan. Sain ohjelman lopulta puhelimeeni ensin soitettua pienen apua pyytelevän puhelun. Ohjelman valikoita pääsin selailemaan ja vaikutti mielenkiintoiselta, tahdon testaamaan. Ongelmaksi kuitenkin muodostui etten saanut sovellusta gps-yhteyteen. Syytä en löytänyt mistään. Kokeilin Kartat-palveluakin ja siellä Gps toimi moitteetta. Odotan innolla, että tuo gps-yhteysongelma ratkeaisi ja ohjelma alkaisi vörkkimään. Tänään en jaksa enään taistella, mutta jospa huomenna ennen lumikenkäilemään lähtöä.

Tämän tietokoneenkin kanssa on ollut taistelua, sillä jämähtelee jumiin ja ei auta kuin pakkosammutus ja sitten uudelleen käynnistys. Ehkä tämä on leviämässä 🙁 Mutta joo, ehkä tälle päivää ei enempiä taistoja enään tule ja huomenna taas selviän voittajana niistä taistoista mihin ryhdyn, vaikka tänään takkiin on tullutkin 😀

Ensiaskel kohti Harmaakuonon eläköitymistä ja uuden kuonokkaan saamista

Loppujenlopulta ei ole vielä paljoa kerrottavaa, mutta ensiaskel on otettu kohti Harmaakuonon eläkkeelle siirtymistä ja uuden oppaan hakemista. Askel on pieni, mutta sisälläni myllerrys melkoinen. Ehkä juuri siksi kirjoitankin.

Olen järjestänyt Opaskoirakerhon vieraaksi Hussin liikkumistaidon ohjaajan, joka tulee kertomaan muuttuneista käytänteistä ja vastailemaan kysymyksiimme. Muutoksia on tullut, koska tällä hetkellä Suomessa on kolme opaskoiria kouluttavaa tahoa yhden sijasta. Miten jatkossa opaskoiria hakevien jono etenee, miten valikoituu miltä tuottajalta koira tulee käyttäjälleen jne. En näihin kiemuroihin puutu sen enempää, koska kaikki ei ole itsellenikään täysin selvää. En halua antaa väärää tietoa, joten… Ja tuskinpa tuo pyrokratia on se mielenkiintoisin juttu. Helmikuisen vierailun jälkeen olen varmasti itsekin viisaampi. Ja kun itse joudun koiran vaihdon lähestyessä asian kanssa ihan käytännössä tekemisiin. Viesteillessäni kerhotapaamisen tiimoilla liikkumistaidonohjaajan kanssa sain hyvän tilaisuuden ottaa esille oma tilanteenikin. Kirpaisihan se vähän kirjoittaa, että Harmaakuono eläköityy tämän vuoden aikana ja että haluan uuden opastajan. Seuraava askel on, että minun luokseni tullaan kotikäynnille. Silloin jutellaan tilanteestani (terveydentila, liikkumisvalmius, koiran tarve ja mitä kaikkea lie) ja käydään tekemässä puolen tunnin lenkki, jotta liikkumistaidon ohjaaja näkee miten liikun ja millaiset liikkumisvalmiuteni koiran kanssa on.

Kun anoin opaskoiraa 2002 (huih, 11 vuotta sitten) ei ollut tätä käytäntöä tavata sairaanhoitopiirinsä kuntoutusohjaaja kotikäynnin merkeissä. Muistaakseni kävin silloista kuntoutusohjaajaa tapaamassa hänen työpaikallaan ja silmälääkärissä toteamassa sokeuteni. Esikurssilla koiran kouluttajat kävelytti parin kolmen erilaisen koiran kanssa ja katsoi millainen koira minulle sopii vai sopiiko olleskaan. Lisäksi minua haastateltiin ja päätös koiran saamisesta tehtiin. Tällöin maksusitoomus oli jo olemassa. Nyt systeemit on muuttuneet ja sairaanhoitopiirien kuntoutusohjaajat tapaavat asiakkaansa heidän kodeissaan. Näin tapahtuu myös koiran vaihtajille. Onhan terveydentilassa tai elämäntilanteessa voinut tapahtua sellaisia muutoksia mitkä estävätkin koiran kanssa liikkumisen omista haluamisistaan huolimatta.

On ehkä jotenkin hassua, mutta minua jännittää tuo tapaaminen, että minun kotiin tullaan ”tarkkailemaan” tilannettani, tullaan katsomaan miten liikun jne. Olen perusterve, elän terveellistä elämää, olen tasapainoinen jne. En tiedä mitään syytä miksi en voisi saada uuteen oppaaseen maksusitoomusta. Silti jännittää. Samalla tunnen hienoista kutkuttavaa odotusta uudesta mahdollisesta opastajasta. Toisaalla taas syvää surua, haikeutta Harmaakuonon vuoksi. Että ”syrjäytän” sen nuoremman tilalta. Pelkään päivää milloin Harmaakuonolle en pue valjaita, pelkään lähteä uuden oppaan opastettavaksi, vaikka toisaalta se kutkuttaakin.

Olen tiennyt tämän prosessin käynnistyvän, silti mielentilan vaihtelu asiaa kohtaan on yllättänyt, ja taitaa olla tosiasia, että tämä kaikki on vasta alkua. Onneksi lohdullinen tieto on, että Harmaakuono jää kotiimme eläkepäiviään viettämään. Niin on ainakin suunniteltu ja avokin kanssa sovittu. Toki lopullisesti asia ratkeaa siinä vaiheessa miten herra sopeutuu uuteen tilanteeseen. Uskon, että asiassa saan neuvoa ja tukea opaskoirakoululta. Ylipäätään on muistettava etten ole yksin, vertaistukea on tarjolla, kouluttajilta saa tukea ja apua jne. Eli, nyt on vaan aika kohdata vuosi 2013 Harmaakuonon eläköitymisvuotena ja uuden koirasuhteen alkamisvuotena. Se kuuluu elämään ja koiran kanssa, jos haluaa liikkua tämäkin vaihe on läpi käytävä, huh!

Huomaan, että menen silittelemään Harmaakuonoa ja juttelemaan sille tilanteesta. Haen ehkä hänen pehmeästä turkistaan, koiran lämmöstä lohtua ja turvaa, ehkä jopa voimaa. Joskus minusta tuntuu, että koira tietää miksi. Se toki voi olla ja varmaan onkin inhimillistämistä ja monen mielestä liiallista sellaista. Se tunne kun toinen painaa päänsä syliin ja nojaa jalkaan, on lähellä lohduttavana, liikuttavana tekee olon inhimillistäjäksi.

Lukijat, varoituksen sana 😀
Tämä on varmasti aihe mitä ei voi välttää, jos tätä blogia lukee. Tiedän jo nyt,  että tulen tästä elämänvaiheestani kirjoittamaan paljon asioiden edetessä. Nyt asia on liikkumistaidon ohjaajan tiedossa, seuraavaksi sovimme kotikäynnin ajankohdan ja siitä se sitten käynnistyy vääjäämättä.

Hepa polskuttaa

Pitkästä aikaa loiskautin itseni eilisaamupäivänä uima-altaaseen. Olin jo ennen joulua sopinut uintitreffit, ja odotin eilistä innolla. Mikään ei saisi tulla esteeksi ja onneksi ei tullutkaan :O Ens torstaille on sovittu uus uimatreffaus. Senkään esteeksi ei saa tulla mitään…

Ensinmäiset 300-400 metriä tuntui takkuselta: hengästytti ja uinti tuntui lähinnä räpiköinniltä. Mietinkin, että tätäkö olen todella kaivannut, ja tätäkö halusin. KYLLÄ!

Alkukankeuden jälkeen hengitys tasottui ja vauhti parani. Vaikka pissitus iskikin 800 metrin paikkeilla ei puhettakaan, että olisin lähtenyt kesken vessaan. Ensiuinnille pitkän tauon jälkeen tuli mittaa 1250 metriä, joten siitä on hyvä lähteä seuraavalla kerralla parantamaan.

Kun liikuntatunneilla Jyväskylän näkövammaisten koululla uimme matkaa koulun omassa altaassa, matkamittarina käytettiin muoviläpyskää, jossa oli koholla kuplia. Aina uitua allas päästä päähän painettiin kupla alas. Uinnin jälkeen sitten laskemaan kuinka paljon tuli uituakaan. Nyt aikuisiällä olen kaivannut tuollaista uintitreeneihini, mutta en ole onnistunut saamaan sellaista sen jälkeen. Viime talvena käytin reijitintä, aika työlästä ja reijitin ruostui.

Viime keväänä Näkövammaisten Keskusliitto julkaisi jäsenlehtensä tilanneille Veikkauksen peliruudukot ja niissä oli käytetty muovikuplia, joten

Nyt mulla on uintimatkamittari, jeeee… Itse asiassa Lotto- yms. monisteita on useampia, joten pärjään pitkään. Saman muovin kun voi käyttää monta kertaa uudelleen. Nostaa vaan kuplat takaisin ylös 😀 😀

Uinnin jälkeen käytiin avokin kanssa siirrättämässä vanhoista puhelista puheohjelma Talks uusiin puhelimiin. Nokian puhelimissa ei toimi näkövammaisille kehitetty gbs-paikannin, mutta onneksi Nokian Kartat-palvelu toimii uusimman Talks-version kanssa. Kävin sitä räntäsateessa testaamassa lähiympäristössä Harmaakuonon kanssa. Vähäisen kokemuksen perusteella en vielä hirveästi osaa sanoa, mutta kun palvelua oppii hyödyntämään tms. antaa varmasti uusia ja laajempia liikkumismahdollisuuksia, joten ei muuta kuin tutustumaan systeemiin lisää ja oppimaan.

Verkkokauppojen kirous

Olen nyt parina viime iltana taistellut verkkokauppojen kanssa. Valitettavan harva sivusto on ruudunlukua käyttävälle loppuun asti toimiva. Voitte uskoa miten raivostuttavaa ja turhauttavaa on se hetki kun olet ostoskoriin valinnut tuotteet ja siirryt maksamaan. Löydät oikean pankin painikkeen ja tyytyväisenä painat enteriä mennäksesi linkistä eteenpäin, mutta mitään ei tapahdu. Siinä se jöllöttää kuvana ja tarvitset hiiren klikkaukset päästäksesi eteenpäin. Löydän kuitenkin mahdollisuuden maksaa laskulla tai postiennakolla. Molempiin tulee lisäkuluja ja laskutukseen vaaditaan henkilötunnus ja vielä senkin jälkeen kauppa voi muuttaa tilauksen postiennakolla maksettavaksi, jos luotto ei ole kunnossa. Hyvä niin, että väärin perustein tehtyjä ostoksia ennaltaehkäistään, mutta samalla tulee pienelle ryhmälle lisävaivaa. Tilausvahvistuksen olen saanut sähköpostiini ja nyt vain odottelen laskua ja tuotteita saapuvaksi. Olisin halunnut maksaa verkkopankilla siitäkin syystä ettei Aa näe joululahjansa hintaa. Mutta ei auta kuin toivoa ettei hän kiinnitä asiaan huomiota. Onneksi samalla löytyi tuotteita mitä itsekin halusin, joten jospa hän vain katsoisi loppusumman.

Toisessa verkkokaupassa en saanut siirretyksi tuotteita ostoskassiin. Aikani taisteltuani päädyin laittamaan tilauksen asiakaspalvelun sähköpostin kautta toivoen välttäväni lisäkulut. Sainkin seuraavana päivänä tilausvahvistuksen ja puhelinsoiton, jossa lupasivat laittaa sähköpostitse laskun. Ja ilahduttavaa oli ettei tullut ylimääräisiä kuluja.

Käytän erästä verkkokauppaa epäsäännöllisen säännöllisesti. Sivujen uudistuksen jälkeen sielläkään en pääse maksamaan, vaikka tuotteet saan hyvin kerätyksi. Lähetänkin heille ostoskorin sisällöns-postitse. Saan laskun tuotteiden mukana, joten homma toimii hienosti. Silti olisi kivaa, jos voisi samalla hoitaa maksunkin kun ostokset tekee. Etenkin kun verkkopankin käyttö onnistuu itsenäisesti pistekirjoituksella olevan avainlukulistan myötä. Ehkä kismittää siksikin, että haluaa toimia itsenäisesti ilman apua, ja sitten jostain loppujenlopulta hyvin pienestä se onkin mahdotonta. Tai en minä tiedä miten pienestä on kiinni laitetaanko sivulle myös näppäimin toimivat linkit vai käytetäänkö hienoja kuvakkeita. Ehkä ne ovat tyylikkäämpiä, frentikkäämpiä, nykyaikaisempia… PLÄÄÄHHHH!!!

Mutta tänään onnistuin maksamaan yhden kurssimaksun ihan itse! Tosin opiston henkilötietolomakkeen kanssa meinasi hermo mennä, mutta lopulta sain tiedot siihen virheettä ja sain maksutiedot näkyviin ja pääsin kurssin maksamaan. Eli, iloitaan tuosta, ja iloitaan nyt siitäkin, että Makumakun luomukinkkutilaus on tehty ja lasku maksettu. Ja eiköhän Netanttilankin lasku saavu ens viikolla ja saan hakea tuotteet postista.

Lämpimät kiitokset Lappikselle tunnustuksesta!
Se lämmitti kovasti mieltä. Olenhan viime aikoina ollut ihan liian passiivinen kirjoittaja ja muiden blogeja lukeva/kommentoiva, mutta ehkä tämä tästä taas vilkastuu, TOIVOTAAN!

Puhuvia apuvälineitä

Meille näkövammaisille on paljon erilaisia puhuvia apuvälineitä. Itselläni käytetyimmät ovat vaaka, lämpömittari ja värintunnistin. Puhuvista kelloista en tykkää, joten käytänkin pistekelloa puheen siasta. Meiltä löytyy myös puhuva kuumemittari, mutta se ei kovin luotettava mittari ole.

Ystäväni avustuksella teimme videopätkän, jossa näytän miten lämpömittari ilmoittaa englanniksi sisä- ja ulkotilan lämpötilat, miten vaaka ilmoittaa valmiutensa ja miten se kertoo kauhulukemat kolme kertaa. Vähemmällähän se lukema ei mene perille 😉 😛 Vaaka puhuu suomea.
Värintunnistin on myös suomen kielinen. Kun haluan tietää esim. puseron värin, laitan puseron tasaiselle alustalle ja painan tunnistimen kangasta vasten. Valoa ei saa päästä tunnistusvaiheessa, laite ilmoittaa ihan omiaan. Tosin omiaan se ilmoittaa välillä, vaikka valoa ei tunnistimeen osuisikaan. Sen huomaatte videolta keskimmäisen pyyheliinan värin tunnistuksessa. Jos minulla on jokin beessin värinen juttu, laite ilmoittaa ”oliivinvihreäruskeaharmaa” jne. Sanonkin, että värintunnistin on suuntaa antava ja oikeasti tunnistaa päävärit, selkeät värit hyvin. Liukuvärjätyt, murretut värit, erilaiset värisävyt ovat sitten vaikeampi juttu.

Apuväline-messuilla Tampereella

Eilisaamuna mulla oli pitkästä aikaa herätys ennen seiskaa. Aikainen aamuherätys ehdottomasti kannatti, sillä vietin todella antoisan päivän. Lähdin Tampereelle apuväline, koti ja hyvinvointimessuille, jotka järjestetään joka toinen vuosi aina näin marraskuun alussa. Messuilla esitellään apuvälineuutuuksia, mutta siellä saa myös mahtavia elämyksiä. Liikuntamaassa voi kokeilla mm. pyörätuolisalibandyä, vatsalautaslaalomia, sokkopingistä, sokkona keilaamista, maalipalloa. Paikalla myös järjestöjä kuten esim. Vammaisurheilu Vau ry, Paralympiakomitea, Liikuntamaassa lajikokeilujen lisäksi oli mahdollisuus käydä läpi tasapainorata, kokeilla mobilisuunnistusta jne.
Koululaisryhmät valtasikin Liikuntamaan aamupäivästä, joten kiertelimme ensin apuvälinepuolella. Kävimme koneellisessa hieronnassa. Noh, ammattilaisena ehkä arvaattekin mielipiteeni moisesta. Samaisessa paikassa kokeilin vesityynyä, joka oli Kanadasta. Esittelijän mukaan loistava ja niskalle tukea antava tyyny. Olihan se miellyttävän, pehmoisen tuntuinen, mutta tukemisesta emme olleet samaa mieltä. Vastailimme Suomen Invalidien kyselyyn ja osallistuimme arvontaan, keräsimme mukaamme läjän eri yhdistysten lehtiä ja esitteitä. Kaverillani on pari avustettavaa, joten haimme myös nostolaitteista ja Ms-taudin kuntoutusjuttuihin liittyviä tietoja, tietoa turvapuhelinjärjestelmistä jne. Unikulman pisteestä ostin huuhteluainetta, joka tuo raikkautta esim. koiran pedin pesuun. Kaverillani on kyseistä tuotetta ja kolme koiraa, koki aineen hyväksi.
Näkövammaisten keskusliitto oli järjestänyt paikalle Pime Cafen. Siellä tarjoiltiin kahvia, teetä, mehua sekä pullaa. Ostokset maksettiin ulkopuolella, josta kahvilan tarjoilija otti meidät vastaan. Mullehan tässä ei ollut mitään outoa ja ihmeellistä, mutta seuralaisilleni senkin edestä. Menimme pimeään huoneeseen. Huoneesta tukittu pienimmätkin valonlähteet kuten valokatkasimien valot jne. Tarjoilijan opastamana haimme pullat. Itse otimme kertakäyttölautasen, servetin ja pullan. Tämän jälkeen meidät ohjattiin pöytään, jossa saimme itse kaataa kahvia tai teetä termareista, lisätä maidon ja sokerin.   Huomatkaa, osat olivat vaihtuneet. Olin itse ollut koko päivän opastettavana ja autettavana. Nyt autoinkin seuralaisiani ja selitin millaisessa pöydässä esim. olemme. Molemmat sanoivat, että tilaa oli vaikea hahmottaa ja sitä missä kukin meistä istuu.On vaikea tietää milloin puhutaan juuri minulle, onko tullut kuulluksi jne. Kun halusimme lähteä pois tarkoitus oli kutsua tarjoilija paikalle, kaverini kutsui ja sai vastauksen ”odota hetki”. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kutsuin ”Tarjoilija, kasettipöydän väkki haluaa lähteä pois”. Heti ilmestyi tarjoilija opastamaan. ”kasettipöytä” tuli siitä, että meille oli sisään tullessamme annettu kasetit, jotka oli tarjoilijoille merkkinä missä pöydässä on tilaa. Kaverini heti pohti, että kylläpä hän oli tyhmä kutsuessaan vain tarjoilijaa eikä ilmaissut lainkaan mistä pöydästä kutsuttiin. Tämä kaverini kävi muutenkin hyvin analyyttisiä keskusteluja itsensä kehittämisestä ja vammaisuuden avartumisesta.
Pimeydestä siirryimme Liikuntamaahan. Kävimme kokeilemassa vatsalautaslaalomia. Se oli hauskaa. Laudalle mentiin vatsalleen ja sitä liikutettiin antamalla käsillä vauhtia. Matka oli n. 10 metriä ja piti kiertää keilat. Kaverini antoi suuntia ja taisipa muutama keilakin siirtyä paikaltaan 😀 Edellisen kerran olen käynyt messuilla neljä vuotta sitten ja silloin kokeilin pyörätuolisalibandyä ja hauskaa oli. Tekee itsellekin tosi hyvää tutustua muiden vammaisryhmien lajeihin.
Menimme sellaisen tasapainohässäkkäradan läpi. En muista sen nimeä. Sitä voisi verrata pomppulinnaan, ilmaa pomppulinnan materiaalin sisällä. Radassa oli kaksi tunnelia, joissa oli erilaisia esteitä. Oli valtava möykky, jota piti kiivetä, oli renkaita joiden yli, läpi tai ali piti mennä, oli tiiviissä rykelmässä pylväitä joita piti väistellä jne. Välillä olin radalla turvallani, mutta mikäs siinä, pehmeää oli. Jälleen kaverini analysoi kovasti miten oppisi ohjaamaan paremmin.
Ja olihan se maalipallopisteessäkin käytävä ja otettava pallo käteen yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Heitin kolmasti ja kyllä se vähän sydämessä sykähti. Ei pääse mihinkään.  Ehkä se täytyy tammikuussa käydä kokeilemassa ihan pelitreeneissä miltä se ihan oikea pelaaminen tuntuu.
Käytiin myös Näkövammaisten apuvälinemyymälässä Aviriksessa. Kaverini halusi nähdä miten tietokonetta käytän. Juttelin henkilökunnan kanssa puhuvasta sykemittarista. Se on kuulemma nyt keskustelutasolla, joten ehkä vielä joskus siitäkin tulee oikeasti totta. Aviriksen pisteessä oli paljon näkemisen apuvälineitä ja sokkona toimimista helpottavia juttuja. Siellä pääsi ihmettelemään puhuvia vaakoja, mittareita tms. Varmasti mielenkiintoista sellaiselle, joka ei asian kanssa ole ollut tekemisissä. Tässä vaiheessa kun messuja on päivä jäljellä (huominen), taitaa olla vähän myöhäistä vinkata messuista menovinkkinä, mutta kahden vuoden päästä uusi mahdollisuus.
Kotona olin joskus kuuden pintaan ja ilta menikin aikalailla pelastusarmeijalle. Ei oikein jaksanut puuhailla mitään erityisempää. Kiva päivä kuitenkin. Tulin todella hyvälle mielelle. Muutaman tutunkin messuilla tapasin ohimennen. Olisi ollut hauskaa vaihtaa kuulumisia paremmalla ajalla, mutta toisella kertaa sitten.

Treeniä/urheilua minun sokkosilmin

Meinasin ensin, että en postaile ennen kuin kaikki Azorit-matkakertomuksen osat on saatu luettavaksenne, mutta en malta olla hiljaa, tekee mieli kirjoittaa 🙂 Azoreita on siis luvassa edelleenkin, mutta nyt…

Tässä tekstissä yritän hivenen avata miten näkövammainen voi liikkua, mitä pitää huomioida, onko niksejä jne. Tämän aiheen Iive heitti mulle blogissani olleen arvonnan yhteydessä heinäkuussa. Ja tämän postattua olenkin vastannut kaikkien arvontaan osallistuneiden antamiin aiheisiin, tosin Toppiksen kvanttifysiikkateoria sai väistyä Rakkaustarinan tieltä 😀 Mutta nyt ei hempeillä vaan pistetään hiki haisemaan.

Luulen, että mistä nyt kirjoitan on monia erilaisia ajatuksia/näkemyksiä myös meidän näkövammaisten keskuudessa, mutta tässä minun kokemukseni ja tuntemukseni liikunnan riemuista. Tosiasia on, että täysin sokea henkilö ei pysty mallioppimaan. Ei ole mahdollisuutta katsoa miten jokin liike tehdään. Se on opetettava kädestä pitäen, tultava iholle, joskus aivan liki. Sokea voi myös tunnustella käsin ohjaajan tehdessä liikettä. Miten lantio liikkuu, miten kädet, jalat jne. Eli, sokealle ohjatessa jotain liikettä on unohdettava kaikenmailman koskemattomuusjutut. Myös hyvästä verbaliikasta on paljon hyötyä. Jos teemme esim. ryhmässä keppijumppaa, ohjaajan pitää olla selkeäsanainen. Ei voi sanoa ”siirtäkää keppi sinne alas” tai ”vie keppi tänne” tms. On ohjattava ” Ota hartialevyinen haara, aseta keppi niskan taakse, koukista polvista ja vie keppi samanaikaisesti ylös pään jatkeeksi”. Joitakin vuosia sitten kävin ahkerasti spinningtunneilla ja sielläkin ohjaajalla oli iso merkitys. Eli, mitä paremmin ohjaaja ohjasi sanallisesti sen parempi minulle. Ja pidän todella tärkeänä, että tiedän miten liike tehdään oikein. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin sinnepäin ohjaus ja virheellinen suorittaminen. Itselläni ei ole mikään huippu koordinaatio eikä kehon hahmotus, joten mitä enemmän saan palautetta miten asia oikeasti tehdään sen parempi. Itseluottamus kasvaa, opin tuntemaan kehossani millaiselta oikea liike tuntuu.

Turvallisuus on tärkeää, jotta voin keskittyä liikkumiseen, siihen hikitreeniin ilman että tarvii pelätä vaikkapa putoavansa jostakin, tai huitasevan vierastoveria kahvakuulalla tms. Jos haluan juosta koiran kanssa en ikinä tee sitä asfalttiteillä jalkakäytäviä pitkin. En luota koiraan, että se malttaisi pysähtyä rotvallin reunojen eteen aina, ja jos ei pysähdy vaara nuljauttaa nilkka kiveykseen tai pahimmassa tapauksessa joutua kovaa ajavien autojen sekaan. Jos juoksen, haluan olla kutakuinkin varma, että alusta on tasainen, ei isompia kuoppia/railoja. Ulkoilureitit sopivat hyvin tarkoitukseen. Juostessa oppaan kanssa voimme mennä normiopastusotteessa, mutta silloin juoksu ei ole kovinkaan rentoa, joten parempi on käyttää lenkkiä. Lenkki voi nyt olla mikä vaan, mutta tarpeeksi iso, jotta molempien kädet mahtuvat liikkumaan juoksussa. Kilpajuoksussa opas ei saa vetää sokeaa juoksijaa vaan on tultava tasatahtiin. Olenpa ollut myös sellaisissa kisoissa missä juostiin 100 m siten, että 50 metrin paikkeilla oli suunnan antaja, joka huusi radan numeroa. Samaan aikaan juoksi vain yksi juoksija törmäilyjen välttämiseksi. Eli huutaja huusi ”kolme-kolme-kolme-neljä-neljä-kolme-kolme”. Joissain tapauksissa suunnan antaja peruutti juoksian lähestyessä tai suunnan antaja vaihtui toiseen, joka oli maalin tuntumassa. Eli radan numeroa huudettaessa tiesi millä radalla on ja mahdollisuus pysyä suunnassa ja mennä suoraan. Pituushypyssä voi hypätä ilman vauhtia milloin ei kyllä lennä mihinkään, tai opeteltava vauhdilla ja askeleet milloin ponnistus osuu kohdilleen. Tässäkin voi käyttää suunnan antajaa, kuten kuulan työnnössä, keihään heitossa jne.

Kun uin altaassa uin yleensä rataköyden vieressä pitääkseni suunnan oikeana. Päädyn kuulee aika hyvin tai uidessa käsi osuu siihen. En varmaan ikinä ole törmännyt seinään satuttaen itseni siihen. Kilpaa uidessa päätyyn tarvitaan merkin antaja. Merkin antaja koskettaa uimaria selkään esim. kepillä, jonka päässä on pallo. Tällöin uimari tietää valmistautua käännökseen.

Hiihtäessä on etua, jos reitti on tuttu. Opashiihtäjä hiihtää yleensä edellä, tai jos on rinnakkaiset ladut, vierellä. Kilpailevat käyttävät jonkinlaista kaijutinmikrofonisysteemiä, eli oppaalla on suun edessä mikki ja selässä kaijutin. Tällöin ei tarvitse kääntää päätä sanoessa ohjeita hiihtäjälle, ja vauhti ei hidastu. Itse en ole moista systeemiä koskaan livenä nähnyt. Viime talvena hiihdimme jonkusen kerran avokin kanssa tuossa likellä olevalla ladulla. Ostimme huomioliivit, jotta kanssa liikkujat huomaisivat erilaisuutemme ja välttyisimme vaaratilanteilta. On olemassa myös opas- ja sokea-liivejä. Ehkä liivejä on hyvä käyttää myös jos harrastaa juoksemista tms.

Kuntosalitreeniä tehdessä tai kahvakuulaa heilutellessa mulla ei ole mitään ns. apuvälineitä tai mitään erityisempiä niksejäkään. Kuntosaliharjoittelussa mielestäni on tärkeää, että liikkeiden tekniikka tulee opeteltua oikein. Ja alussa ohjaus onkin todella tärkeää. Painoissa ei lue pisteillä kilomääriä, mutta useimmiten kohokirjaimin kuitenkin. Joskus ne on vaan niin koristeellisiksi tehty että on vaikea tunnistaa. Oikea järjestys, siisteys helpottaa hommaa kummasti. Ja isoilla julkisilla saleilla on kyllä oppaasta iso apu. Ei ole kiva nimittäin haahuilla laitteesta toiseen ihmisiin törmäillen ja kokeillen onkos tässä nyt vapaata 😀

Väitän liikunnan harrastamisen helpottuvan ja monipuolistuvan, jos näköä on jonkin verran jäljellä. Voit helpommin lähteä juoksulenkille, painua ryhmäliikuntatunneille jne. Toki heikkonäköisellä on omat vaikeutensa. Ryhmäliikuntatunneilla on päästävä tarpeeksi lähelle ohjaajaa, jotta näkee mitä pitää tehdä. Ja jos haluaa mallioppia katsomisen kautta on päästävä lähelle ja sekään ei aina riitä ja silloin on ohjattava/neuvottava kädestä pitäen. Palaute on tärkeää. Mutta heikkari pystyy treenaamaan monipuolisemmin eikä tarvitse opasta niin paljoa kuin täyssokko. Toki sokkonakin pystyn tekemään paljon itekseni, treenaamaan tutulla salilla tutuilla laitteilla, tekemään kahvakuulatreeniä, pilatesta, joogaa jne. Kunhan vain ensin liikkeet on opittu ja opeteltu huolellisesti. Ajan yksin spinningpyörällä kotisalilla, käyn koiran kanssa lenkillä, joskus jopa juoksemme. Nyt tosin ei. Menneenä kesänä juostiin avokin innoittamana kerran 😀 Joskus olen miettinyt, että ehkä haluaisin juosta enemmän, mutta sitä pitää kattoa sitten kun Harmaakuono on eläköitynyt ja uusi opas on valjaissa. Sauvakävelylenkki toteutuu muuten siten, että kiinnitän koiran valjaiden kädensijaan mustekalan ja lenkitän sen ympärilläni olevaan mustekalaan. Näin koira mahtuu kulkemaan edelläni ja minulla jää molemmat kädet vapaaksi. Sauvakävelylenkkejä yleensä teen jonkun toisen seurassa, jotta voin olla sen turvallisuudesta täysin varma.
Useasti meillä sokoilla ei ole yhtä hyvä tasapaino kuin näkevillä. Minulla ei ainakaan ole mikään huippu. Se ei näy normaalissa arkiliikkumisessa, mutta en pysty seisoskelemaan pitkiä aikoja yhdellä jalalla. Tasapainon pitämistähän helpottaa katse, kun katsoo jotain kiintopistettä… Se ei ole mahdollista, mutta onneksi tasapainoakin voi treenata. Meillä on itse asiassa tavallinen pyöreä tasapainolauta, jolla tulee ihan liian harvoin keikuttua. Pitäskin kaivaa se näkösälle muistuttelemaan olemassa olostaan. Judossa tuon huonomman tasapainon sai kokea ihan konkreettisesti. Niin kauan judo tuntui hauskalta kun ”nujuttiin” matossa, mutta siirryttäessä pystyyn ja harjoteltaessa esim. jalkapyyhkäsyjä, eipä kaverin tarvinnut kuin hiukan horjuttaa ja pyyhkästä, nurin! Mut judokin on ihan mielettömän hyvä koordinaation ja kehonhallinnan treenausmahdollisuus. Siinäkin tosin ohjauksella on iso merkitys siinäkin. On laji missä todellakin ollaan tiiviissä tuntumassa joka tapauksessa fyysisesti, joten judokalle ehkä sokean ohjaaminen ei ole niinkään hankalaa, näyttää kädestä pitäen asioita. Ainakin sellainen olo tuli judossa käydessäni.

No pyöräilemään sokkona en voi lähteä. Tarvitsen tandempyörän ja mielellään myös pilotin. Olenkin haaveillut omasta pyörästä ja olinkin jo sellaista tilaamassa Aviriksesta, Näkövammaisten apuvälinemyymälästä, mutta heillä olikin maahantuontivaikeuksia. Asia on nyt hautumassa ja harkinnassa mistä pyörän hankkia ja paljonko siihen olen valmis sioittamaan. Löydänkö innokkaan kaverin sitä kanssani polkemaan jne.

Erilaiset kunnon seurantamenetelmät tyyliin sykemittarit ja vastaavat ei valitettavasti tällä hetkellä ole saavutettavissa. Oman hankaluutensa tuottaa myös esim. kuntosaleilla olevat kuntopyörät, soutulaitteet ja vastaavat missä toimitaan hipaisunäppäimin ja on miljoona valittavaa ohjelmaa. Haaveena on puhuva sykemittari, ja siitä olen täälläkin avautunut. Mahdollisuuksia on tutkittu ja yksi olisi jonkinlainen älypuhelimen ja sykemittarin yhdistelmä erään firman kautta, mutta hinta-arvio on 1500 euroa uuden puhelimen ja puheohjelman kanssa. Kirpasee, kirpasee. Ja kun en tarkalleen vielä edes tiedä miten se systeemi toimii. Ja mulla on jo puhelimissa puheohjelma. Haluaisin pitää sen, koska siihen on siirtolisenssi vain 85 euroa, joka pudottaisi hintaa ainakin parilla sadalla. Uuden puhelimen hankinta on edessä joka tapauksessa lähitulevaisuudessa. Täällä on siis kova mietintä käynnissä. Eräs ystäväni sanoi/ehdotti voisinko ajatella tuota itselleni joululahjaksi. Hm… Houkuttelevaa, mutta haluanko puhuvaa sykemittaria niin paljon? Tiedän jo nyt, että jos homma toimii, haluan sen ja maksan sen ison summan toteuttaakseni unelmani. Silloin voisin seurata sykekehitystä, kaloreiden kulutusta jne. Se olisi ihanaa ja toisi varmasti lisäpotkua urheiluun.

Jos liikuntasuoritukseen tarvitaan ajastinta on olemassa puhuvia kelloja ja ainakin jossain vaiheessa oli sellainenkin kello missä oli ihan ajastintoiminto, joka esim luki sekunteja, minuutteja tms. Helpottaa spurttien teossa. Tällä hetkellä en tiedä tuon kellon saatavuudesta. Mulla se ei vuosia sitten kovinkaan hyvin toiminut. Pitäisikin katsoa onko se Aviriksen valikoimissa. Josko uudempi malli toimisi paremmin.

On olemassa myös puhuvia askelmittareita. Minullakin sellainen on. Puhuu englantia enkä ole koskaan saanut siihen opastusta. Se itse asiassa jötköttää tuossa pöydällä uuden pariston ostoa ajatellen ja Aa:n mut siihen perehdyttänee lähitulevaisuudessa. Että kyllä kaikenlaisia pieniä niksejä ja apuvälineitä on millä liikkuminen onnistuu hyvin, ja vähän jopa pystyy seuraamaan liikunnan tehoa/määrää esim. tuon puhuvan askelmittarin kautta. Ja oma mielikuvitus vaan kehiin aina kun jokin homma meinaa kaatua sokeuteen 😀 Useimmiten jokin niksi löytyy, että voi toteuttaa juttua ainakin sovelletusti. Pelaapa ne sokot jalkapalloakin käsittääkseni ihan paralympiatasolla, ite en kyllä siihen ryhtyis 😀 Koripallo yms. on ehkä niitä lajeja joita ei pysty harrastamaan. Olen koripalloonkin tutustunut sen verran, että tiedän millainen kori on mihin pallo heitetään ja olen jopa yrittänyt osua siihen laihoin tuloksin tosin 🙂

Mmmmmmm…. Mitähän vielä? Mitähän oleellista olen unohtanut? Toivottavasti tästä tekstistä avautui edes hivenen miten liikun, miten treenaan. Kysykää vapaasti, jos jokin oleellinen juttu jäi käsittelemättä tai epäselväksi. Yritän parhaani mukaan avata asiaa lisää. Ja lopuksi toivotan ihan jokaiselle iloa liikkumiseen. Siitä tulee niin mahtava olo!

Stressaava otoskleroosi

Elo- ja syyskuussa murehdin paljon kuuloani ja sitä, että joutuisin odottamaan 3-6 kuukautta ennen kuin pääsisin korvaklinikalle. Noh, lokakuun 1. ilahduin suuresti saamastani kutsukirjeestä, aika 26.10. Eli, reilu viikko sitten menin Kuulokeskukseen odottavin mielin. Tapasin kuulontutkijan, joka teki vielä joitakin tarkentavia kuulotestejä. Elokuusta pieniä muutoksia, mutta ei oleellista. Kyseli ajatuksiani kuulokojeesta ja passitti tapaaman lääkäriä, jonka kanssa keskusteltaisiin girurgisesta kuulonparannusleikkauksesta. Suuressa tyhmyydessäni kuvittelin, että nyt ratkaistaisiin mitä tuleman pitää. No ei se tietenkään niin yksinkertaista ollutkaan. Lääkäri ilmoitti, että Kuulokeskuksessa aletaan tekemään minulle kuulokojetta, mutta laittaa paperini korvagirurgille Korvaklinikan puolelle. Saan aikanaan kutsun tapaamaan girurgia, arvio 2 kk. Voi mennä ensi vuoden puolellekin. Hän kuulemma kertoo mahdollisen leikkauksen hyödyt, haitat, riskit, kannattaako leikata tms… Ja jos leikkaukseen päädytään, tällöin vasta minut laitetaan jonoon, joka kuulemma puoli vuotta. Lääkärin mukaan tämä on pitkä prosessi, mutta samanaikaisesti saan testata kuulokojetta. No pitkä prosessi tosiaankin ja tuntuu todella turhauttavalta. Minulla olisi haasteita elämässäni kuten esim. valmennuksessa olo maalipallossa. Huomaan turnauksissa ja treeneissä stressaavan kuuloasialla hirmuisesti, vaikka siitä ei onneksi vielä ainakaan ole erityisemmin ollut haittaa. En kuitenkaan pysty asettamaan itselleni henk.koht. tavotteita kun en tiedä voinko olla käytettävissä vai en. Mihin asti kuuloni riittää, koska mahdollinen leikkaus…??? Ja valitettavasti tämä kaikki on vaikuttanut intoon oheistreeneihin. Nyt pitäisikin pystyä tekemään isoja päätöksiä myös tuolla saralla. No tuon korvaongelmani kanssa on vain elettävä ja maltettava odottaa asioiden etenemistä. Ja muutenkin tuo kuulo on minulle niin kallis aisti, että hirvittää. No tämän kuun lopulla menen kokeilemaan kuulokojetta. Onko se sitten apuvälineeni loppuelämän? Häiritseekö se miten paljon? Kuinka paljon vaikuttaa suuntakuuloon? Voisinko saada leikkauksesta paremman avun? Sen verran lääkäri sanoi tinnituksesta, että toisilla se poistuu tai vähenee leikkauksen myötä, mutta ei kaikilla. Olisin halunnut keskustella myös niskojeni jumiutumisesta, jonka selkeästi koen liittyvän kuulon alenemiseen. Pinnistelen kuullakseni paremmin, jännitän kropallani ilmeisen paljon jne. No en saanut tilaisuutta puhua tästä. Uskallanko odottaa, että girurgilla olisi enemmän aikaa minulle ja huolilleni, peloilleni, vai istunko huoneessa 5min päätökseni kanssa mitä tehdään. Huh, kun onkin epävarma olo. No lääkärin luona käynnin jälkeen kävin vielä otattamassa korvastani muotin kuulokojetta varten. Sen jälkeen sainkin lähteä.

Jäin pohtimaan miksi minulle hommataan kuulokojetta ennen leikkauspäätöstä. Eikö se ole turha, jos leikkaukseen päädytään? Tai ainakin toivottavasti leikkauksen myötä jäisi turhaksi. Ja henkilökohtainen apuväline, on varmasti kalliskin. Vai tuleeko tässä mukaan näkövammani, että voin saada jonotuksen ajaksi apua kuulokojeesta. En oikein tiedä mitä siltä kuulokojeelta osaisin odottaa, entä mahdollisesta leikkauksesta. Jos yhtään netistä lukemaan on luottamista leikkauksen onnistumismahdollisuudet on hyvät etenkin, jos vikaa ei ole sisäkorvassa. Toisaalta moni leikkauksessa ollut keskustelupalstoilla on kirjoittanut olleensa kolmessa, jopa neljässäkin leikkauksessa. Otoskleroosissahan kyse käsittääkseni liiallisesta luutumisesta, joten käsitänköhän oikein, että leikkauksenkin jälkeen tuo luutuminen jatkuu ja aikanaan tukkeuttaa proteesin mahdollistaman äänen etenemisen sisäkorvaan. Kellä se on nopeampaa, kellä taas hyvin hidasta. Lääkärithän puhuvat kyseisen kuulovian olevan johtumisvika. Vertaistukea olen löytänyt kovin vähän, toisaalta en ole tutkinutkaan kuulovammaisten liittojen tms. sivustoja. Jotenkin – naurettavaa kyllä – ajatellen etten ole kuulovammainen. Erään näkövammaisen kanssa olen kirjoitellut ja hän on saanut leikkauksesta ison avun ja on tyytyväinen tämän hetkiseen elämäänsä kuulemisen suhteen. Hän on rohkaissut minua antamaan leikkausluvan. Keskustelupalstoilta löytyy joitakin kirjoituksia, mutta olisin ehkä toivonut löytäväni enemmänkin. Jos joku otosklerootikko osuu lukemaan tätä vuodatusta, olisin kiitollinen yhteydenotostasi! Jään odottamaan kutsua korvagirurgin vastaanotolle ja yritän olla liikoja stressaamatta asialla. Huomenna lähden maalipallovalmennusleirille ja vietän siellä koko viikonlopun a taatusti kuuloni joutuu lujille, mutta jos vain osaan olla stressaamatta, hyvä niin!